Pikku maastoäksidentti

Viime aikoina ratsastus on tuntunut suoraan sanottuna tylsältä parista syystä. Tekisi hirveästi mieli lähteä maastoon, mutta ei Miinalla - ainakaan näihin nykyisiin maastoihin. Kilometritolkulla asfalttitietä ja rekkoja, sekä hyväkuntoinen hevonen, jonka lempisana on laukka... Niinpä oon pyörinyt kentällä vasten tahtoani, saamatta juuri mitään aikaan, enpä oo jaksanut aina edes yrittää.

Sunnuntaina toteutin juuri tätä kentällä lorvailua ja olisin halunnut mennä jonkinnäköistä horsemanship/trail-rataa kenttää ympäri. Raahasin siis Päivin ja mun löytämät puukappaleet kentälle ja asettelin ne vierekkäin banketiksi/sillaksi. Tutustuttiin ensin maasta käsin ja vaikka kyseinen silta oli Miinalle uusi, siitä näki että on tehnyt tätä ennenkin ja kömpi heti puupalojen päältä kuin vettä vaan. Selästä käsin yhtä lailla, piece of cake. Alkuun tein uraa pitkin rataa niin, että lyhyen sivun keskellä seis, käynnissä kulmaan, sillan yli, pitkän sivun keskeltä ravissa, lyhyen sivun keskelle ravivoltti, käyntiin.

Kokeilin tätä aluksi näin ja myöhemmin olisin halunnut lisätä laukkaa tuohon käynnin jälkeen ennen kuin palaan tuonne pysähdyskohtaan, mutta ei. Miina kuumeni taas kuin kiuas - tai siis huomattavasti nopeammin - ja vasen laukka meni sähläämiseksi. Lopulta otin pari nostoa ihan vaan että ne onnistui ookoo, ja lopputunti mentiinkin lähinnä reipasta ravia. Se tuntuu nyt olevan suosiossa, kun tammalla selvästi kunto kasvanut, kun liikuntakin lisääntynyt. 

Tänään tietenkin päätin, että nyt mä meen sinne maastoon, en jaksa enää. Miinalle kamat niskaan ja menoksi. Pahin rekkapätkä skipattiin oikasemalla pellon poikki pyörätielle eikä koko maaston aikana tullut vastaan mitään moottoriajoneuvoa, jota Miina olisi pelännyt. Kyllähän niitä busseja, rekkoja, motskareita suhahteli ohi, mutta kun pysyivät omalla tiellään ja Miina pyörätiellä, kaikki oli hyvin. Edes pyöräilijöitä se ei pelännyt, mutta paikallaan olevia asioita kuten roskiksia saattoi tuijotella vähän. 

Käppäiltiin pyörätietä läheiselle Knaperbackan ratsastuskoululle johtavalle tielle ja käytiin siellä kääntymässä. Pyörätien pientareella uskalsin ravailla pikkupätkiä ja tuolla hiekkatiellä päätin kokeilla laukkaa. Miina on sen verran vauhdikas halutessaan ja ainoa laukkakokemus maastosta mulla on siitä sieltä raviradalta, jossa mentiin ainoastaan pukki- ja kiitolaukkaa... Ei niin mukavia kokemuksia siis. Otin noston vasta kun hevonen tuntui rauhalliselta ja kulki pää alhaalla. Nätti nosto ja rauhallista, rentoa laukkaa, kunnes minä sanoin että se loppuu. Jes, jäi niin hyvä fiilis siitä pätkästä, että jatkettiin pyörätietä eteenpäin etsimään toista hiekkatietä, missä vois kokeilla. 

Löydettiinkin yks, se mitä aiemmin kävin etsimässä, mutta sillon löysin aivan väärän tien. Tienpätkä oli lyhyt, mutta se jatkui pienenä polkuna metsään, jota todennäköisesti pääsee Knapperiin asti. Ainakin näin muistelisin ratsastuskouluaikoina joskus maastoilleeni. Käytiin se polku tsekkaamassa, mutta tuli aika nopeasti niin mutakkoinen kohta, ettei lähetty sitä vesistöä ylittämään. Niinpä käännyttiin takasin, pikkupätkä laukkaa taas hiekkatiellä ja käyntiä loppumatka tallille - tai niinhän sen piti mennä. Miina päätti taas vähän kuumentua ja mitä enemmän komensin, sitä pahemmaksi steppailu meni... Siedin sitä kuitenkin aina sinne pellonreunaan asti, jossa päätin jalkautua. 

Arvelin että se yrittäisi samaa kuin kerran aiemmin siinä pellolla - eli täysiä tallia kohti. Tästä syystä pomppasin alas, mutta valitsin paikan todella huonosti. Miina seisoi siinä pyörätien reunassa niin, että nilkkani muljahti sopivasti siinä asfaltin reunalla ja hetkeksi jäin puremaan hampaita yhteen. Miinaahan asia ei kiinnostanut läheskään yhtä paljon kuin tien reunassa kasvava ruoho, joten sain ihan rauhassa istua ja koota itseäni toisen syöpötellessä. Nousin uudestaan seisomaan ja kokeilin varata jalalle painoa, ei onnistunut. Tajusin etten pääse hevosen kanssa jalan takaisin, enkä nilkan takia pääse takasin selkään, joten soitin tallin omistajalle. Tanja oli onneksi just tulossa autolla takasin tallille ja lupas tulla hakemaan mut. Sitä ennen hän soitti vielä Pauliinalle, joka treenasi issikkaansa kentällä ja tuli noutamaan Miinan. Pauliinan kehoituksesta otettiin satula pois, että hänen on helpompi heittää Miina suoraan tarhaan ja niin mä jäin makaamaan siihen tielle, jalka satulan päällä. 

Ennen kuin Tanja tuli paikalle siitä pyyhälsi ohi ehkä fiksuimmat pyöräilijät ikinä... "Mitä tuolla on tapahtunu?" "Emmä tiiä, kaatunu varmaan." *ajavat lähemmäs* "Se makaa vaan huvikseen!" Ja jatkoivat matkaa. Siis kyllä, minulla on tapana ottaa lännensatula mukaan ja heittäytyä keskelle pyörätietä sen kanssa ottamaan aurinkoa, kypärä päässä ja tallikenkä toisessa jalassa ja niin edelleen! Hohhoijaa. Sentään yks auto pysähty kysymään että onko kaikki hyvin ja sillon se Tanjakin ehti jo paikalle. 

Tallilla Pauliina haki jostain pimeästä nurkasta lunta - kyllä, t-paitakelillä toukokuussa - ja laitto muovipussiin, joka pintelin avulla käärittiin mun nilkan ympäri. Hetken istuin odottelemassa, että Tanjan mies ehti takasin tallille ja matkallaan töihin heitti mut terveyskeskukseen - turhaan. Ei niillä ollut aikaa mulle, joten Jukka toi mut kotiin ja kävin sitten yksityisellä illemmalla, kun vapaa-ajan vakuutushan sen korvaa. Ei ollut mitään murtunut, nivelsiteet siinä revähti ja ne vaatii nilkkatuen, kyynärsauvat ja viikon aikaa parantuakseen.

Tällaset mokat on niin tyhmiä. Miina oli täysin vastoin mun odotuksia ihanteellinen maastohumma eikä edes steppaillut yhtään sillon kun selästä jalkauduin. Tää oli ihan omaa huolimattomuutta ja sen takia jää loppuviikon ratsastukset väliin. Tallille aattelin silti mennä, jos saan suostuteltua Kimmon kuskaamaan. Ihan vaan syöttelemään Miinaa ja viettämään aikaa sen kanssa. (: