Kuvailua & maastoilua

Kun aloin tätä viehättävää arabineitokaista vuokrailemaan, huomasin kaveripiirissä selvän piikin siinä, kuinka paljon niitä kiinnostaa tulla katsomaan ja kuvaamaan mun ratsastusta. :D Tällä kertaa seuraani liittyivät Jami ja Joakim, Jami kameran kanssa ja Joakim kynän ja paperin. Keli oli taas ihanan aurinkoinen, just sopiva kuvailuun, vaikka vähän tuulikin.

Miina oli viettänyt pari vapaapäivää ja edessä oli kolmas, joten pidettiin treeni suht kevyenä ja energiaa tammalla tuntui ainakin olevan. Puomilla harjatessa paniikkia ja draamaa aiheutti tällä kertaa trailerin renkaiden vaihto ja siitä johtuvat äänet, jotka saivat Miinan säpsähtelemään ja puhisemaan välillä. Kerran se rykäisi herneet kunnolla rööriin ja lähti taas pomppimaan takasille, mutta onneksi rauhottu siitä ja Jamikin pelastui villin arabin alta juuri ja juuri. 

Kentällä tamma päätti aloittaa show'n samantien. Selkään noustessa se lähti heti liikkeelle - tätä se ei oikeasti tee nykyään koskaan, joskus ihan pari kertaa saattanut tehä, mutta nyt piruili ihan piruillakseen. Pomppasin aina peruutuksen (=rangaistus) jälkeen alas ja nousin uudestaan selkään, kunnes se tajusi olla aloillaan. Koitin siinä sit nolona selitellä yleisölleni että "Ei tää normaalisti näin tee!" Eli se energiapiikki näkyi jo tässä. 

Alkuverkka oli aika ripeää kevyttä ravia, sen jälkeen keskityttiin eka käynnissä ja sitten ravissa harjottelemaan lisää hip-overia, kuten edellisellä lännentunnilla tehtiin. Hyvin toimi aika pienilläkin avuilla, pohkeesta tamma lähti poikittamaan liikaakin, joten välillä pelkkä istuntakin/lantion liike riitti. Ennen laukkaa jumpattiin lihaksia väistöillä jakkaran ympäri, ja tässäkin Miina tuntui kivalta ja vetreältä. 

Kun se vasen laukka on nyt parantunut huomattavasti ja hip-overilla saatu hienosti rauhotettua laukan tahtia, tietenkin kehuin tätä kuvaajalleni. Sitten kun nostin laukan, FIUUUH! Miina ampasi ihan täysiä liikenteeseen ja karseeta kaahotusta pitkin kenttää. :D Häpesin taas silmiä päästäni että "Ei näin!!" Molempiin suuntiin koitin vähän rauhotella laukan tahtia ja aloin vaatia nostoja rauhallisemmiksi, koska ne oli just niitä "tykin suusta"-lähtöjä. Kyllähän Miina kuunteli ja lopuksi meni paremmin, mutta ei sitä silti rauhalliseksi laukaksi voinu sanoa. 

Tänään oli sitten mun ja systerin "Maastokauden avajaiset" Korpisen tallilla. Katjalla on sen verran kehno verenkierto sormissa, että ihan sama millasiin toppauksiin sen paketoi, sitä ei vaan voi ottaa talvella mukaan tallille, sillä sen kädet jäätyy heti eikä maastoilusta tuu sit mitään. Joten tänään vasta mentiin tänä vuonna ekaa kertaa kahestaan maastoon ja ratsuinamme toimivat siis entinen vuokrahevoseni 15v pv-tamma Finesse ja saman omistajan toinen hepo, 28v lv-tamma, ex-ravuri Care. Care on siitä loistava, että sillä voi mennä kuka vaan. Katja ei oo koskaan käyny tunneilla, kavereiden heppoja kokeillut ja mun kanssa maastossa oppinut Carella ratsastuksen perusasiat.

Maastosta ei tiettykään ole nyt laittaa kuvia, Caresta & Finestä löytyy vanhemmista postauksista kuvia ja juttua kyllä. :) Cushingin taudista kärsivä Care jouduttiin verhoamaan maaston ajaksi ratsastusloimella, sillä vähän tylsähköllä klipperillä osittain käsitelty hevonen oli aika karun näköinen. Tuo tautihan ei juurikaan tamman elämään vaikuta, lähinnä just tää että keväällä ei karva irtoa ja saattaa toisinaan vaikuttaa vähän apaattiselta.

Ennen maastoa jätin Katjan yksin hevosten kanssa puomille huimaksi minuutiksi käydäkseni vessassa ja sillä välin Finesse tietenkin ehti keksiä muistinsa syövereistä vetopaniikin ja repäsi itsensä irti. Riimunnarun klipsu hajosi muutamaan osaan - niin siis metalli antoi periksi eikä se naru... Onneksi tallilla oli varanaru, mitä lainata, eikä tamma sen jälkeen mitään hölmöillyt enää ja osasi olla puomilla normaalisti. Finessellähän on historiaa tällaisesta toiminnasta: edellisellä tallilla sai repäistyä koko puomin mukaansa, kun naru tai klipsu ei antanut periksi...

Itse maasto meni tosi mukavasti. :) Hepat oli rauhallisia ja virkeitä yhtä aikaa, Carekin jaksoi muutaman pätkän ravata ja laukatakin. Käytiin semmonen tunnin lenkki, läheisellä pitkällä hiekkatiellä nuo ravi- ja laukkapätkät, muutoin asfalttiteitä käynnissä. Finesse uunoili jostain syystä vaan tallilta poispäin ja laukassa sitä sai pidättääkin, mutta takaspäin (jolloin yleensä ne innostuu menemään miljoonaa) Care ei viitsinyt enää laukata ja Finekin meinas tiputtaa raville välillä, niin rennosti lönkytteli! Niin ja ex-ravurina Care pysyi ravissa helposti laukkaavan Finessen perässä. :D Tuttuun tapaan Fineltä tuli muutama sätky, kun joku oli kehdannut jättää pelottavia roskasäkkejä tienposkiin. Bussit, koirat, prätkät ja fillarit ei olleet niinkään kiinnostavia.

Huomenna olis taas Miina-päivä. Sen suurempia suunnitelmia ei vielä sen varalle ole, mutta eiköhän me ainakin länkkäriä taasen mennä. :) Mistä tuli mieleen satulat. Huhheijaa enkkusatulat on kevyitä! Siis kyllä mä sen tiedostin, mutta nyt tuntu niin ihmeelliseltä, kun on sitä Miinan länkkäpenkkiä raahannut pitkin pihoja, niin nostella noita Finen ja Caren Wintecejä. Finehän menee siis myös westerniä, mutta tällä hetkellä ei ole sille sopivaa satulaa, joten enkkupenkillä mentiin. Ja toinen mikä tuntui kummalta, oli Finesse. Sehän on säkäkorkeudeltaan huimat 5cm Miinaa isompi, mutta aiiiivan erilainen rakenteeltaan. Perus pv, pyöreärunkoinen jne. kun taas Miina on jopa arabiksi hyvin siro ja kapea. Tunsin itteni niin alieniksi siellä selässä, vaikka miljoonat kerrat sillä hevosella ratsastanut. Mut ei haitannut ollenkaan, vaihtelu oli erittäin virkistävää. :) 

Kootut tippumiset - saa nauraa!

Eilinen ilman satulaa köpöttely sai miettimään hevosen selästä vasten omaa tahtoa poistumista ja millasia maastoutumisia sitä on vuosien varrella omalle kohdalle sattunut. En ole jaksanut enää laskea, mutta varmaan 10 ja 20 kappaleen väliin menee mun tippumiset. Miinalta en siis ole, Huom. vielä, ehtinyt tippumaan, mutta kokoilin tähän vähän niitä vanhempia muistelmia ja parista hetkestä on jopa kuvamateriaalia. 

"Mä niin tipun, mä niin tipun... Oho, mä tipuin."

Hölmöimpiä putoamisia on ollu varmasti sellaset hetket, että istut hevosen selässä, satulassa tai ilman, ja humma alla tuntuu menevän vähän turhan kovaa. Jotenkin oot vähän arka sitä pidättämään ja meno vaan kiihtyy, vauhti alkaa hirvittää ja jännityksessä alat puristaa reisillä pysyäksesi kyydissä. Teetkin itsellesi karhunpalveluksen ja juuri tästä syystä tasapaino järkkyy ja hetken päästä löydät itsesi maasta. Itelle on käynyt näin kahdesti, ratsastustunneilla, kerran satulan kera ihan ravista ja kerran ilman satulaa laukatessa. Jälkimmäisessä tapauksessa silloinen hoitoheppa jäi hölmistyneenä viereen kattomaan, että kenen luvalla mä taukoilen kesken tunnin. :D Ja molemmissa keisseissä siis itse hevonen ei ole tehnyt mitään poikkeavaa, kulkenut vain uralla eteenpäin ja tups, tontti kutsuu. 

Älä opeta tätä hevosellesi

Kävin joskus parisen kertaa perhetuttujen shettiksellä maastoilemassa, silloin kun vielä koon puolesta olin sopiva ratsastaja shetukalle. Vikalla kerralla ponin omistajan tytär ei päässyt lämppärillään mukaan kipsatun jalkansa takia. joten mun oli tarkoitus mennä maastoon yksin. Bellahan ei ollut samaa mieltä. Poni kietaisi takajalkojen varassa ympäri ekan 10 metrin jälkeen ja päädyttiin ratkaisuun, että sen omistaja taluttaa mua sen maaston. Käveltiin lenkki ja tultiin kotiin vievälle tielle. Rouva sitten kysyi, että haluanko ravata vähän. Pelkkään käyntiin kyllästyneenä sanoin tietenkin joo - virhe. Bellalle oli nääs fiksusti opetettu, että kotipihaan saa laukata miljoonaa. Niinpä kun taluttaja päästi ohjista irti, ensimmäiset kolme askelta taisivat tosiaan olla ravia. Sen jälkeen mentiin aivan järjetöntä kyytiä se puolen kilsan suora ja ihan turhaan yritin huudella "whoa"ta ja pidättää ohjilla, mitä yritin ilmeisesti niin kovaa, että ne jopa katkesi lopulta. Ketterästi poni kävi tipauttamassa mut tallin nurkalle: täysiä sinne ja jarrut pohjaan, niin painovoima vie ratsastajan mukavasti lavan yli tantereeseen. Sitten se kipsutteli tyytyväisenä hörisemään kauan kaivatulle tallikaverilleen.  

Talven riemuja ponystyle

Vielä noina ponivuosinani kävin yhden kaverin luona ratsastamassa. Hän omisti shettisruunan ja ylläpidossa oli russitamma, ja tämän kaksikon kanssa lähdettiin ratsastuskäytössä olevalle laitumelle vetämään ponirallia. Ravailtiin syvässä hangessa hyvä ura siihen ja alettiin laukkaamaan. Mulla oli tietenkin alla pukkiherkempi russi ja molemmat ponit riemastu vauhdista niin että jokusen kierroksen jälkeen vauhti oli aika hyvä ja lopulta tuli sellanen pukkisarja, että lensin kaulalle. Poni ymmärsi hidastaa käyntiin, mutta yrityksistä huolimatta en enää päässyt takasin selkään ja nauraen liu'uin alas paksuun hankeen selälleen. Ei muuta kuin uudestaan! 

Naruportin vaarat

Hovin Ratsutilalla ollaan yleensä lännenleireillä menty aina yks tunti trailia ilman satulaa. Tämä mahtava kuvamateriaali on tuolta ainoalta kerralta, kun olen kyseisellä tallilla koskaan maastoutunut. Ratsunani oli silloinen lemppari (no on se vieläkin :) Zider, vähän säpäkämpi ja vauhtivalmis arabiruuna. Tunti meni ihan rauhallisissa merkeissä ja Zider keskittyi hienosti tehtäviin, kunnes tuli naruportin aika. Naru jotenkin jännitti ruunaa kauheasti ja yritin vaan rohkaista sitä menemään lähemmäksi porttia. Sain napattua narun käteen, kun hepoa alkoikin taas epäilyttää ja Zider lähti hivuttautumaan poispäin suht hitaasti, käyntiä tai ravia. Naru tipahti kädestä, mutta epäonneksi se jäi hetkeksi jumiin mun polven ja hevosen väliin, ja tietenkin Ziderin vetäessä poispäin se portin toinen tolppa kaatui. Sittenhän se singahti laukkaan eikä mulla ollut hirmuisen suuret mahikset pysyä kyydissä. Kuvat on suht pieniä, mutta vikasta kuvasta pitäis näkyä, että nauran, joten välikohtaus ei todellakaan pilannut tuntia, se teki siitä vain ikimuistoisemman. :) Kuvissa mukana Anna & Sigi (?) pällistelemässä poikkeavaa tilannetta. 

Esteratsukoksi vaikka väkisin
Tämä taitaa olla tuorein tippumiseni, viime syksyltä siis. Lopettelin silloin Finessen vuokrausta ja vikalla kerralla aattelin että hei, hyppäänpä pitkästä aikaa! Kentällä oli valmiiksi muutama este, joten mikäs siinä. Päivän valitsin vaan todella huonosti, sillä oli tosi tuulista ja Finesse tunnetusti ei välttämättä muista miten käyttäydytään, jos sää ei sitä miellytä. Esteet ja enkkuratsastus ylipäänsä ei ole myöskään Finessen juttu, vaan tamma on aina rennompi länkkäriä mentäessä. Alkuverkassa ei tuntunut mitenkään pahalta, perus säpsyilyä, mutta parin ekan hypyn jälkeen tuli vauhtia lisää ja jopa pukkeja. Finesse ei harrasta pukittelua, noin yleensä, ja mullakin oli pukittanut viimeksi 1,5v sitten, ja kuitenkin kerta viikkoon sitä ratsastin. Loppuvaiheessa protestointi alkoi olla hyvin selkeää ja Fine pääsääntöisesti kieltäytyi aina tietyllä pystyllä. Sit päätin että nyt se muuten menee siitä yli vaikka mikä olis ja humman kieltäessä pamautin pohkeet kylkiin. Joo, kyllähän se hyppäsi sitten, mutta arvatkaa ehdinkö mä hyppyyn mukaan? Tästä havainnollistavasta tilannekuvasta voitte asian päätellä... :D Tuosta ilmalennosta päädyin vähemmän viehkeästi kaulan kautta mutalätäkköön miettimään asioita uusiksi. Polvi sai vähän tälliä ja päässä heitti hetken, mutta kipusin vielä satulaan ja hyppäsin saman esteen heti perään ongelmitta (vaikkei mun  esteistunnassa nyt muutenkaan kehumista ole...), kuten seuraava kuva teille todistaa. :) Finessen sinkoilumaineesta huolimatta oon pudonnut siltä tämän lisäksi vaan yhden kerran - ja täysin samalla tavalla. Opinko mitään? No, ehkä en kolmatta kertaa yrittäisi. (;

Loppuun voisin ympätä, että kuten näissä esimerkeissä, harvemmin noissa tupsahteluissa on mitään suurempaa sattunut. Välillä heittää päässä ja välillä on koko sääri ja polvi mustelmilla, ei sen enempää. Ihan pienenä tyttönä putosin maastossa hevosen pillastuttua niin, että sain lievän aivotärähdyksen ja kaupan päälle hevospelon viideksi vuodeksi. Hevosteluni määrään nähden oon päässyt todella vähällä, kun porukka murtaa luitaan ja pahimmassa tapauksessa katkoo jopa niskansa noissa hommissa. Että ei se ihan leikin asia ole, vaikka toisinaan hauskalta näyttääkin ja nykyään oon kehittänyt tasapainoa ja refleksejä yhä paremmiksi, ihan tippumiset välttääkseni. :) Mutta kuten huomaatte, hauskoja muistoja niistä on jäänyt ja joka kerta sitä oppii uutta. 

Niilon uusi parveke

Jee, parveke on nyt valmis! Kimmo ja Jouni saivat laitettua verkon lopulliselle paikalleen maanantai-iltana, joten tiistaina vein Niilon ensimmäistä kertaa tutustumaan uuteen ulkoilutilaansa. Avasin partsin oven ja päästin pikkukaverin itse tutkimaan paikkoja, jonka jälkeen näytin sylistä käsin vähän maisemia. Rohkeasti se kyllä ulos luikki heti, kun näki että ovesta pääsee, mutta ei montaa minuuttia halunnut siellä värjötellä. Käppäili paikat ympäri ja tuijotteli lautojen raoista ohikulkijoita ihmeissään. :)

Koitan nyt päästää sitä päivittäin ulos aina hetkeksi, jotta tottuu ajatukseen ja todennäköisesti alkaa myöhemmin itse pyytää päästä sinne. Alkuun muutos on tietysti suuri järkytys, kuten oli tänne muuttaminenkin, joten Nipa on löytänyt jälleen turvapaikan sängyn alta, ei onneksi kokopäiväisesti. :) Varmasti uudet maisemat jännittää ja meneehän tuosta tosi usein koiria ohitse (vaikka kolmannessa kerroksessa asutaan, ehkä sekin on uutta ja jännää?), niin en yhtään ihmettele arkailua. Ohi lentelevät linnut saa sen välillä jäämään hetkeksi seuraamaan tilannetta, ennen kuin täytyy taas livahtaa päiväpeiton ali piiloon. 

Kuten kuvasta näkyy, kävin kampaajalla! Tuossa ihan taloyhtiön alueella on pieni kiinteistö, jossa toimii kampaamo. Varasin uteliaisuuttani siihen ajan ja pyysin kampaajaa ehdottamaan jotain uutta, keväistä, freesiä. Otsatukka muuttui vinosta versiosta oikein terävän suoraksi ja tukkaa lyhennettiin varsinkin takaa ihan kunnolla, siellä ei enää juuri poninhäntäainesta roiku. :D Eteen tukkaa kerrostettiin vähän pidemmän mallisesti ja tykkäämääni punaista väriä tehostettiin muutamalla kuparisella "shokkiraidalla". Ne ei tässä kuvassa kunnolla näy. Lopputulos oli alkuun yllättävä ja vaati totuttelua (pää ja tukka näytti mielestäni laatikolta/värikypärältä), mutta oon saanut niin paljon kehuja, että pakko on itsekin tykätä! :) 

Eilen Maarit näkyi facebookissa kyselevän maastoseuraa tälle päivälle, ja vapaa-aikaa kun oli tiedossa, ilmoittauduin vapaaehtoiseksi. Ei aluksi osattu päättää kumpi ottaa kumman, molemmat tykätään molemmista hevosista yhtä lailla. Lopulta päätin ottaa Finessen, mutta pyysin Maaritia hakemaan sen mulle tarhasta. Noloa, kyllä, mutta se pirulainen ei anna mulle kiinni! Kusettaa ihan kuusnolla, ei kuulemma muille tee sitä. Tosi jees. 

Laitettiin hepat kuntoon ja suunnattiin lumisille poluille, jotka oli ärsyttävän vaikeakulkuiset ja hepat horju vähän pelottavasti millon mihinkin suuntaan. Todettiin, että kannattaa valita joku muu reitti ja lähettiin toiseen suuntaan, hiekka- ja asfalttiteitä, jotka oli suurimmaksi osaksi sulia tai muuten helppokulkuisempia = ei upota. 

Fine oli jo välikössä ihan uninen - todella epänormaalia - ja maastossa ihanan rento ja silti reipas, kuten aina. Totta kai se säpsähti useamman kerran, milloin jotain metallihäkkyrää, milloin pyöräilevää pikkupoikaa tai auton käynnistysääntä. Mentiin mukava, aurinkoinen kävelylenkki, ja yhellä suoralla otettiin ravia. Normaalisti se on laukkasuora, mutta Care vaikutti niin tahmakaviolta, et aateltiin että turha edes yrittää. Kotiin päin kun mentiin, yllätys yllätys, kyllä ne molemmat yritti laukalle rikkoa. :D Mutta päätettiin mennä ravia, niin siinä pysyttiin. 

Maasto oli oikein virkistävä osa tätä päivää, ja aikomus olis sunnuntaina ottaa uusiksi. :) Eri hevosella, eri maastoissa ja eri seurassa kylläkin, eli Miinan ja mun eka oikee maastoreissu! Ida on lupautunut lähtemään Connin kanssa oppaaksi läheiselle raviradalle, jossa käydään heittämässä pari kiekkaa, jos kelit sallii. :) Miina-päiviä tällä viikolla on mulla myös huominen ja lauantai. Uutta kuvasatoa tuskin on tulossa vähään aikaan, kelit on niin kökköjä että turha vaiva. Mitään perustreeniä ihmeempää ohjelmaa en myöskään oo miettinyt - trailia ois kiva kokeilla mut puomit on yhä hangessa... - mutta jos ideoita tulee, saa toki ehdottaa, mitä sen Minskin kanssa vois kokeilla. :) 

 Lievästi epäluuloinen ilme kaverilla

Tällanen siitä sitten tuli! Rakentamiseen tarvittiin: muutama tunti, puulistoja, verkkoa, vaijeria, joitakin työkaluja, varmaan akkuporakone, insinööri-isäpuoli, opiskelijapoikaystävä, sekä kahvia ja pullaa.

Lumipyry - mikä mainio sää ratsastaa

Kävinpä tänään sitä Finesseä liikuttelemassa. Sääolosuhteet oli tämän neidin mielenliikkeet huomioonottaen mitä parhaimmat. Fine ei tykkää yhtään tuulesta eikä juuri sateestakaan. Tuulen mukana se todennäköisesti kuulee vähän mitä sattuu ja herkkänä tammana lähtee säikkymään ja sinkoilemaan yhä useammin.

viime kerralla Fine treenas mieluummin tarhassa...

Ilmeisesti paksu lumikerros ei innostanut enää hippaleikkiin - niin kuin viimeksi... - ja Fine antoi heti kiinni tarhassa. Taluttaessa oli ehkä vähän säpäkkä, ei mitenkään normaalista poikkeavasti, ja varustaessa ihan perus. Jouduin laittamaan koulusatulan, kun länkkäri on menossa vaihtoon, ei istu kunnolla. Lännensuitset kuitenkin iskin Finelle päähän, niihin ohjiin kun on tottunut, ne on paljon miellyttävämmät ja sopivammat mun tyyliin ratsastaa. :) Ja Finesse tykkää niistä, enemmän kuin enkkusuitsistaan, näitä kuolaimia se lähtee aina lääppimään ne nähdessään tyyliin "Laita ne jo suuhun!" :D

Tallin ovesta kun pihalle pääsin - tarkemmin ottaen, selkään asti - alkoi show. Kaikki järki hevosen päästä katosi nanosekunnissa ja siinä sitä sit sinkoiltiin pitkin tallipihaa suuntaan X, sitten suuntaan Y. Kun olin ehtinyt rangaistukseksi peruuttaa ja matka jatkui, seuraava äkkilähtö... Tilannetta ei yhtään helpottanut pihassa eestaas puksuttava aurauskalusto. Totesin etten saa koko hevosta en kentälle enkä maastoon - tai ainakaan en uskalla lähteä, jos se tuollalailla käyttäytyy. Niinpä heppa takas talliin, liinaa ja juoksutusraippaa hakemaan.

Kentälläkin meno oli enemmän tai vähemmän psykoottista. Reippaan juoksutuksen jälkeen Fine alkoi näyttää rennommalta ja uskalsin mennä uudestaan selkään. Alunperinhän mun oli tarkoitus mennä maastoon, mutta tässä kohtaa se ei tuntunut enää kauheen hyvältä idealta (kun ei siellä ees näe eteensä siinä tuiskussa). Niinpä tehtiin kentällä lähinnä ympyröitä, vaadin kunnon taipumista ja vähän väistöjä, että sai tamma vähän ajateltavaa. Pohja oli aika huono ja laukka sen takia melko hankalaa, en lähtenyt Fineä kiusaamaan vaatimalla sitä kovin montaa kierrosta. Ravissakin jouduin, vasten tapojani, keventämään epätasaisen kyydin takia, mitä enkkusatula ei yhtään edesauta.

Lopulta Fine kuunteli niin nätisti ja toimi ihan normaalisti, että lähdin vielä lähitielle käppäilemään loppukäyntejä. Tallilta poispäin mennessä Fine koitti kuikuilla mahiksia kääntyä takaspäin ja säpsähteli vähän millon mitäkin. Kun sit käännyttiin ympäri, muuttu ääni kellossa. Mikään ei enää pelottanu, varovainen sipsuttelu muuttu vankoiksi, reippaiksi askeliksi ja kun mä en enää pystynyt juuri katsomaan eteenpäin ollenkaan, lumi pyrytti vaakasuoraan edestäpäin, tuli sellanen tunne, että tää hevonen vie mut turvallisesti perille. :)

Finesse viime kesän edustuskuvauksissa