Viimeinen Päikkäpäivä

Fiilikset. Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

Maanantai oli tosi hyvä päivä. Ensinnäkin superkiitos Katjalle ja Ainolle, joiden ansiosta mun ja Päikän estetreenistä on sekä kuvia että videota, en joutunut kantamaan itse yhtäkään puomia tai laskeutumaan selästä jos kolahtaa. Ja Aino estepuolen ihmisenä suunnitteli koko radan ja erilaisia tehtäviä. Ihan mahtavaa!

Halusin mennä Päikällä vielä kerran esteitä, sillä eka kerta oli vain paria hassua hyppyä, joista ei tullut kuvia, mutta jäi hyvä maku suuhun. Jos mä vielä jatkaisin Päikän kanssa, liittyisin ehdottomasti johonkin seuraan ja menisin kesällä koittamaan sillä jotkut pikkukisat. Ihan mieletön esteponi! Se oli niin fiksu, niin helppo, niin luotettava... Minä joka en esteratsastaja ole ja aikoinani olen ratsastuskoulussa saanut estetunneilla alleni toisinaan hirveitä kaahottajahevosia, joiden ansiosta olen alkanut pelkäämään hyppäämistä - tietynlaisilla hevosilla. Jossain vaiheessa hyppäsin vaan jos tunsin hevosen hyvin ja tiesin ettei se kuumu. Silloin oli mukavaa estetunnilla, jopa ilman satulaa, mutta näin kivaa ei oo kyllä ollut koskaan eikä yhteistyö hevosen kanssa näin sujuvaa.

Välillä lähettiin vähän pitkältä...

Meidän ainoa kielto! Ymmärrettävää, eihän tollasta pikkurisua nyt kannata hypätä edes.

Alkuverkkaa

Alkuverkassa, varsinkin ravissa, Päikkä oli alkuun tahmatassu. Vielä laukassakin sitä sai punkea eteenpäin, mutta kun oltiin pari hyppyä otettu, laukkahan nousi todella reippaasti ja tahtikin oli reipas. Hypeltiin pientä kavalettia, yksittäistä pystyä ja lyhyttä sarjaa, jonka väliin oli kai aluksi tarkoitus ottaa kaksi laukka-askelta, mutta Päikkä paineli niin reippahasti että lyhennettiin se väli yhteen askeleeseen sopivaksi (kun meinasi mennä yhdellä totakin väliä, mutta turhalla riskillä). Pari kuvaa sarjasta:

Aino videoi taustalla.

Rupes vähän naurattamaan kun ite katoin noita videoita. Se on niin eri asia, miltä se vauhti ja hyppy tuntuu satulassa istuessa kuin miltä se oikeasti näyttää. Musta tuntui että mentiin välillä hurjiakin pomppuja ja korkeita vielä, mutta videolla kipittelevä ratsukko hyppelee helpon näköisesti jotain pikkuesteitä. Ratamestarini Ainon mukaan pystyeste oli korkeimmillaan 80 cm, kavaletti 50 cm ja sarja siltä väliltä. Videolla koitin järjestellä klippejä nousevasti, suunnilleen siinä järjestyksessä kuin mentiinkin.

Kuten kuvistakin huomaa, jouduin hyppäämään koulusatulalla. Oon joskus aiemminkin sitä joutunut yrittämään eri hevosella ja eri satulalla. Siihen koitokseen verrattuna toi Päikän penkki oli tosi helppo hypätä enkä muistanut edes miettiä asiaa kun vauhtiin päästiin. Tämä satulahomma johtui siis siitä, että kun Päpällä muuttopäivä lähestyi, Leea oli jo vienyt tallilta pois joitakin tavaroita mitä vähemmän käytetään - eli juurikin sen estesatulan. Kiva että kerkesin sen sillon kerran sentään testaamaan eikä toi koulusatula tehnyt meidän viimeisestä päivästä yhtään huonompaa. Mitään huonoa siinä päivässä ei varmaan ollutkaan.

Viimeisestä päivästä, ratsastuksesta ja koko tästä Päikän vuokraamisesta jäi tosi hyvä fiilis. En kadu mitään, kaipaamaan kyllä jään. Niin Päikkää kuin tallia, rataa, maastoja ja ihania ihmisiä hevosineen. Suuntaan pää pystyssä toiveikkaan katseeni tulevaisuuteen ja toivon Päikälle kaikkea hyvää uudessa kodissaan sekä Susannalle hirveästi tsemppiä sen kanssa. Tiedän omakohtaisesti ettei se ole kaikkein helpoin poni aloittaa yhteistä taivalta, mutta näinä kuukausina se on osoittanut, että jos vaan sisua löytyy ja on kärsivällisyyttä nähdä kaikki se vaiva, Päikän ystävyys on todellakin sen kaiken arvoista.

Koska bloggeria ei huvita, tässä linkki videoon.
Kannattaa katsoa HD'na, jos vaan jaksaa oottaa että latautuu. :)

Muutoksen vaikeus

Jotenkin tuntuu siltä, että pitää kirjoittaa, mutta en tiedä tarkalleen mitä kirjoittaisin. Oon ajatellut tätä bloggailua siten, että kirjoitan vain kun tulee inspiraatio. Että nyt meni tallilla hyvin, koin ahaa-elämyksen, kirjoitanpa tästä päivästä. Toisaalta haluaisin pitää päiväkirjaa tekemisistäni hevosten kanssa ja kirjoittaa kaikista kerroista edes lyhyen maininnan, mitä suurinpiirtein olen tehnyt, vaikka se tekeminen ei olisi herättänyt kummempaa kirjoittamisen tarvetta.

Tänään... en oikein tiedä kumpi päivä tänään on. Fiilikset on hyvin ristiriitaiset. Toisaalta tänään ei tapahtunut mitään ihmeellistä, Klaaran kanssa tein hyvin yksinkertaisia perusharjoituksia maastakäsin ja ne sujui ihan ookoosti. Toisaalta tämä(kin) päivä herätti ajatuksia. Ja ehkä vielä enemmän huominen päivä.

Se mikä mut nyt sai kirjoittamaan, on muutos. Oli sitten mikä tahansa elävä olento, muutos on aina (aluksi) epämiellyttävää ja vaikeaa. Vaikka olen sen tiennyt jo hyvän tovin ja on siis ollut aikaa miettiä asiaa, hyväksyä se, tiedän ettei huominen ole helppo päivä. Ratsastan Päikällä viimeistä kertaa enkä tiedä, näenkö sitä enää koskaan. Mahdollisuuksia tietysti on, mutta ei minkäänlaista varmuutta.

Tällä kertaa muutos on ehkä tähän asti suurin. En vaihda vain vuokrahevosesta toiseen, vaan vaihdan kokonaan tyyliäni harrastaa. Päikän kanssa harrastaminen tarkoitti valmiin, koulutetun hevosen kanssa mitä tahansa tekemistä vain satuin keksimään eli se oli äärimmäisen helppoa eikä vaatinut sen kummempaa paneutumista tai keskittyneisyyttä, jos niin halusin. Saatoin treenata hiki virraten, saatoin hassutella tai lähteä vain metsään istuskelemaan pehmeässä satulassa, kun hevonen allani käppäilee pitkin ohjin rennosti eteenpäin. Ja nyt musta on tullut avustava kouluttaja/ratsuttaja. Se on mulle täysin uutta - siksi niin kiinnostavaa ja samalla niin pelottavaa. Se vaatii pitkäjänteisyyttä, tarkkuutta, keskittymistä... Mitä uskon, että mulla on ja Laura, jos luet tätä, en kadu päätöstäni yhtään. Tää on vain niin suuri muutos, että aiheuttaa tällaista ajatusten purkua ja syvällistä pohdintaa, mihin tää blogi on just hyvä väline.

Välillä ajattelen liikaa Klaaran ikää. Se on vielä nuori, se ei osaa, se ei jaksa, se ei ymmärrä. Tavallaan pelkään ajatella sitä vain hevosena, vaikka koen että niin mun pitäisi toimia. Miettiä että miten hevonen eläimenä ymmärtää asiat. Mitä jos ei ymmärräkään, kun se on niin nuori? Mitä jos se ryntääkin päälle tai hyppää pystyyn ja riuhtoo itsensä irti, jos erehdyn hetkeksi rentoutumaan enkä ole jatkuvasti varuillani?

Tästä oli hyvä artikkeli taannoin, että hevosen saama maine vaikuttaa liikaa tapaan, jolla sitä kohdellaan ja lopulta hevosesta ehkä tulee maineensa veroinen - ja ihmisistä vain säikympiä. Jos oletan, että kohta se Klaara taas yrittää potkaista, niin eiköhän se potkaise. Hevoset on niin äärettömän hyviä lukemaan ihmistä. Ja on ihan typerää muodostaa mielipide hevosesta sen perusteella, että se on toisinaan potkaissut ja osunutkin. Kun vielä kyseessä on oppiva, kasvava nuori eläin, pitäisi ajatella mieluummin että ei se enää potki, se ymmärtää ettei sen tarvitse. Kuitenkin niin että ajattelee edelleen hevosta hevosena, vaistojensa varassa toimivana saaliseläimenä eikä taas toisinpäin että "tää polle ei tee ikinä mitään".

Tänään yritin kentällä katsoa vain hevosta, juoksuttaa vain hevosta. Ei ollut väliä miten Klaara viimeksi käyttäytyi kun näin sitä juoksutettavan (eli todella sikamaisesti), keskityin vain selkeisiin ohjeisiin ja palkitsin hyvästä suorituksesta. Ja meidän juoksutus meni hyvin. Sieltä tuli välillä niitä protestipukkeja, yksi piehtarointiyritys ja kiihdytyksiä, mutta niitä en ollut pyytänyt, joten jätin ne huomiotta ja kanavoin oman energiani ja kehonkieleni hidastamaan hevosta haluttuun askellajiin, malttamaan sitä kävelemään vielä puoli kierrosta tempuitta, jotta saatoin taas palkita sen.

Juoksuttaminen oli helpompaa, kuin talutusharjoitukset hetkeä myöhemmin. Liinan päässä ympyrällä kulkeva hevonen voi lähteä tempomaan kauemmas ja voimalla, mutta lähelläni kävelevä muutamasatakiloinen eläin voi hermostuessaan tulla päälle niin nopeasti, etten ehdi harrastuksen ansiosta kehittyneistä reflekseistäni huolimatta tekemään mitään. Niinpä tän päivän talutusharjoitukset oli sekä Klaaraa että mua varten. Talutin sitä tarkoituksella "väärältä puolelta", jolta sitä vähemmän käsitellään ja koitin pitää huolen että se kävelee ihan yhtä nätisti kuin normaalistikin. Ja että mun päälle ei tulla vaikka puskien takaa tulee toinen hevonen tai vesilätäkkö on inhottava. Harjoiteltiin myös pysähtymistä, sillä Klaaralla on tapana väännellä itsensä stopatessa rintamasuunta taluttajaan päin - sieltähän se palkka kuitenkin tulee. Jo muutamasta kerrasta se huomasi, että joutuu vaan uudestaan hommiin jos vääntyilee ja suorana pysähtymisestä saa leipää. Niin ihan hyvinhän sekin meni, vaikka pihalla varsinkin poni juoksaisi välillä minne sattuu ja sain taas silmät selässä vahtia, mistä suunnasta se mua kohta lähestyy. Se kun on vielä niin ihmisläheinen, että aina tilaisuuden tullen änkee niin liki kuin suinkin. Tätä sain taas harjatessa painottaa, että se tulee mun luo kun mä niin haluan eikä tosiaan suu auki tai kavio edellä.

Että tällaisia ajatuksia liikkuu Lännen Nopeimman kirjoittajan päässä nykyään. Blogin nimestä on tullut vähän off-topic, mikä sekin on osa tätä mun ahdistusta muutoksesta. Laura on kyllä ollut ihanan avoin kaikkea uutta kohtaan ja vielä tulette näkemään Klaarankin tekevän jotain western-juttuja. Kunhan tässä rauhassa mennään päivä kerrallaan eteenpäin, totutaan, tutustutaan. Vielä tulee sekin päivä, kun en voisi kuvitellakaan tekeväni mitään muuta kuin just tätä, Klaaran kanssa.

Vauhdikasta westerniä

Kenttä on vihdoin sula - ja kuiva!

Nyt kun on tiedossa että Päikkä pian lähtee ja mulla oli edessä kaksi viimeistä kertaa sen kanssa, olin aikalailla päättänyt mitä haluan sen kanssa vielä ehtiä tekemään. Oon mennyt niin paljon enkkukamoilla viimeaikoina, ja jatkossa tulen menemään lähestulkoon vain niillä, joten päätin eilen mennä länkkäriä, sen kummemmin miettimättä että mitä harjoituksia tekisin. Vasta kentällä alkukäyntejä ratsasteltuani muistin aikoneeni testata Päikällä barrel racingia kentän sulettua - ja nythän se oli sula! Ihan valtava ero niihin tasan viikko sitten otettuihin kuviin, oli ilo päästä vihdoin kunnolla treenaamaan ja kartiotkin oli ilmestyneet esiin lumikinosten alta.

Kuva Wikipediasta lisenssillä.

 Lajista tietämättömille lyhyt briiffi: Kyseessä on nopeuskilpailu, jossa ratsastetaan kolmen tynnyrin ympäri apilanmuotoinen kuvio. Netissä näköjään kaikki patternit menee noin että aloitetaan oikeanpuoleisesta tynnyristä, mutta tälleen Suomessa leirikisoissa ollaan saatu aina valita itse kummasta tynnyristä aloitetaan, kunhan kauimmainen on viimeinen. Päikälle oikea laukka on helpompi, joten mentiin vasen ensin, jolloin oikeaa tulee enemmän ja vasenta vain ekaan käännökseen.

Alla kuvassa näkyy hämärästi asettelemani "tynnyrit" eli tötsät (en nyt sattunut löytämään niitä aitoja tynnyreitä). Aloitettiin homma käynnissä. Yritin ratsastaa mahdollisimman tarkkoja reittejä, läheltä kartioita, tiukat käännökset. Totuttelin Päikkää myös lisäämään tempoa kartioiden välillä ja käännöksissä hidastamaan, keskittymään taipumiseen. Kilpailevat barrel racing -ratsastajat harjoittavat hevosia nimenomaan opettamalla niille tarkasti parhaan ja nopeimman reitin, tiukimmat käännökset jne. Käsittääkseni se vauhdin lisääminen kuvioihin tulee vasta sitten.

Näin toimittiin mekin. Käyntiharjoituksen lopuksi Päikkä sai viimeisen suoran (jolloin kuuluu vetää hullut kiihdytykset) mennä ravissa pari kertaa, ennen kuin tehtiin koko homma ravissa ja loppusuoralla temponlisäys. Kun siirryttiin laukkaan, vaadin sitä aluksi vain suorilla osuuksilla, mutkat mentiin ravissa. Otin välissä vähän verkkalaukkaa kenttää ympäri saadakseni askellajin rullaamaan paremmin ja tämän jälkeen mentiinkin jokunen kerta lähes kokonaan laukassa. Vaihto tehtiin ravin kautta (vaikka Päikkä kai osaa vaihtaa askeleessa, mutta minä en).

Olin tosi tyytyväinen ja ylpeä Päikästä. Se hoksasi nopeasti mikä on homman nimi ja teki todellakin parhaansa. Jopa sen laukkakäännökset oli tosi hyviä, jaksoi ylläpitää askellajin tiukassakin tilanteessa ja loppukiihdytykset oli hyvin maltillisia. Syy: Päikkä sai siirtyä käyntiin, taputuksia ja pitkät ohjat aina hetkeksi, kun rata oli suoritettu loppuun. Tällä koitin ehkäistä tamman halua ampaista samaa vauhtia portista suoraan karsinaan, ja Päikän tuntien kävelypalkka toimi erinomaisesti: siirtyi jo lähes itsestään kun aloin kehua hyvin suoritetusta radasta.

Maanantaina on sitten viimeinen Päikkäpäivä. Haikeaa tulee olemaan, mutta jaksan uskoa että meidän tiet voi vielä tulevaisuudessa kohdata. Vikalle kerralle olen suunnitellut esteratsastusta ja haluaisin kuvaajan mukaan. Meidän hyppelyistä kun ei ole yhtään todisteita. Kukaan ei ole vielä ilmoittautunut, mutta jos tämä postaus jonkun halukkaan harrastelijan tavoittaa, ilmoita ihmeessä innokkuutesi kommentteihin tai hannapietilainen@windowslive.com niin sovitaan tarkemmin. :)

Kännykkäkamera + photari + minä = taidepelleilyä

Kyllästynyt kurakeleihin

Tähän alkuun lyhyt vinkkaus Miinan blogin suuntaan, jonne Päivi on kirjoittanut aika tyhjentävän postauksen tamman kuulumisista ja varsinkin ikävästä kierteestä, johon se vuosi sitten joutui. En jaksa edes laskea monestiko Miinaa on jouduttu muuttamaan, kuinka monesta eri syystä jne. Itse oon ollut neljästi auttamassa, enkä tosiaan joka kerta ole päässyt. Nyt näyttäisi kuitenkin paljon valoisammalta ja nykyisellä tallilla käyneenä täytyy sanoa että ihan mieletön mesta. Juuri niin kuuluu hevosen elää. Kiinnostuneita suosittelen vilkaisemaan tuon Päivin postauksen.

Ja taas vähän "pieni maailma"-efektiä: Yllä mainitussa postauksessa puhutaan Troija Tallista, jossa Miinan oli hyvä olla ja munkin silmään näytti hyvältä ja porukka mukavalta. Päikkä tosiaan muuttaa Siuntioon, mutta saman omistajan hevonen Velmu ja kolme muuta landbolaista muuttaa juurikin tuonne Troijaan. Vaikkei se niin itseä koske, oon kantanut vähän huolta miten kaikki tallilaiset hevosineen löytää uudet (ja hyvät!) tallipaikat ennen kuin tuolta Landbosta on pakko lähteä. Nyt tiedän, että ainakin nuo neljä on menossa hyvään hoitoon, niin voin olla rauhallisemmin mielin. :)

Tervetuloa kentälle!

Kun talvi vaihtuu kevääseen, se on kiva juttu. Päivä pitenee, aurinko paistaa useammin, kelit lämpenee, voi kaivaa ohuempaa takkia kaapista tai ostaa ihan uuden! Mut nyt mulle kyllä riittää tää kevään kantava teema eli vesi sen eri ilmentymismuodoissa. Sitä ei tarvii joka päivä tulla taivaalta, kun sitä on vielä lumena maassakin ja ihan sillä vesimäärällä mestat tulvii kiitettävästi. Tähän liitetään talleilla vallitseva maaperän koostumus, lopputulos: muta ja kuravelli. Kävin tiistaina Päikällä ja koko tallipiha oli pieniä puroja täynnä. Saan pestä noita ratsastushousuja koko ajan, kun niissä on kovin järkevät maata laahaavat lahkeet... 

Kun tulin tallille, törmäsin ensin Leeaan, joka virnistellen sanoi että en kai varautunut puhtaaseen hevoseen. Karsinassa odotti melkoisen mutainen eläin. Onneksi se oli kuivunutta ja harjaamisessa meni yllättävän vähän aikaa, nenä vaan tuli täyteen sitä pölyä. Tää on kyllä just se syy miksi kimo ei oo ihan se mun lemppariväri. 

Mutaponi

Leea meni Velmulla lännenpenkillä, niinpä mulle jäi koulusatula. Kenttä oli edelleen käyttökelvoton, joten enpä sillä länkkärillä ois kauheesti tehnytkään. Enkkupenkki on radalla ja maastossa aika paljon mukavampi ja tuo mulle turvallisemman olon (etten voi ainakaan jäädä nuppiin kiinni vaatteistani tms).

Radalla käppäilin pari kierrosta Leean & Velmun sekä Lennun & Suikun mukana käyntiä niitä näitä jubaillen. Käytiin me yrittämässä maastoonkin, mutta lumi oli sulanut yhdestä kohtaa polkua vaan vähäsen, niin että näytti upottavalta eikä kunnolla nähnyt missä kohtaa on maata ja missä oja. Ei viitsitty ottaa riskejä, niin palattiin radalle. Suokkivanhukset jatkoi kävelylinjalla, me lähdettiin Päikän kanssa eri kierrokseen ottamaan vähän ravia ja laukkaa. Muistaakseni Päikkä oli mukavan reipas, viskeli vaan tavallista enemmän päätään, mitä koitin vähän rauhoitella antamalla sille enemmän hommia puolipidätteillä ym. 

Harjoitusrata on musta tosi kiva, hienoa että on mahdollisuus tehdä muutakin kuin jyrätä kentällä uraa pitkin. Mutta nyt oon varmaan kuukauden ratsastanut pelkästään radalla, kun kentälle ei vaan voi mennä... Alkaa vähän puuduttamaan! Mistä päästään takaisin siihen että voisiko nää lumet jo sulaa kokonaan ja ne vedet haihtua jonnekin mahdollisimman pian, kiitos. Sama ongelma on about kaikilla talleilla tällä hetkellä, mutta onneksi ainakin toi kenttä on muuttunut aika nopealla aikataululla. Ehkä siinä ens viikolla sais tehtyä pientä ympyrää jopa.

Todennäköisesti ens viikko on mun ja Päikän viimeinen yhteinen. Haluisin ehtiä ainakin sitä länkkäriä menemään vielä kerran, kun siihen Klaaran myötä tulee nyt taukoa. Paitsi että aattelin kyllä mennä vähän tunneille kesällä, ettei rakas western jää kokonaan unholaan. 

Loppuun vielä ihanan piristäviä kännykamerakuvia kurasta ja loskasta!

Kenttä

Puuceessä käyminen vaatii ketteryyttä - tai sukelluspuvun.

Uittopaikka - eikun oho, kenttä...

Rata oli paikoin jopa näin hyvä.

Hevoskuviot uusiksi

Eilisestä Päikkä-kerrasta pitää sen verran mainita, että oltiin taas radalla, kun kenttä on niin huonona ja tällä kertaa oli extrakivaa! Olin itekin jotenkin tosi vauhdikkaalla tuulella ja menin tavallista rohkeammin laukkaa sekä raviakin pidempiä pätkiä. Päikkä oli hyvällä tuulella ja tykkäsi mennä, muttei lähtenyt riekkumaan tai viemään. Ja oli aina kiitollinen kun sai spurtin jälkeen kävellä.

Sitten itse aiheeseen. En tiedä onko asia vielä täysin 100% varma, mutta viimeisimpien tietojeni mukaan Päikkä on muuttamassa Siuntioon vappuun mennessä. Sillä on kolme omistajaa, joista yksi siellä Siuntiossa ja ovat päättäneet laittaa sen sinne toistaiseksi. Eli siinä kariutui kaikki mun kesäsuunnitelmat sen ponin varalle.. Tietysti on kurjaa jättää hevonen, josta on juuri tullut mun ystävä. Mutta kuten aiemmin totesin, tää on jo niin mones kerta kun joudun vasten tahtoani luopumaan, että kai tähän on vähän tottunut ja osaa katsoa pää pystyssä eteenpäin.

Saatuani kuulla Päikän suunnitelmista aloin taas aktiiviseksi ht.netin markkinapuolella ja ilmoitukseeni vastasi pari kiinnostavaa tapausta. Koeratsastin ensimmäisenä 15-vuotiaan arabiristeytys(?)ruuna Mohan, jonka omistajalla on myös oma blogi. Tallilla koin heti "pieni maailma"-efektin, kun ruunan selässä kentällä köpötteli toinen vuokraajakokelas, joka paljastui Miinan ex-vuokraajaksi Marjoksi (tuli kuvioihin kun itse jouduin Miinalla lopettamaan ja nykyinen talli on liian pitkällä hänellekin).

Vuoroni tultua testailin Mohaa kentällä enkkutyyliin, kun se on siihen koulutettu, ja maastossakin käytiin kävelemässä. Kaikin puolin perusfiksu eläin, joka pysyy käsissä, mutta alkuun testaa uutta ratsastajaa. Mukavan herkkä se oli ja askeleetkin ihan miellyttävät. Laukassa ruunaa alkoi harmittaa sisälle talliin syömään viedyt tarhakaverit ja kentän huono pohja, niinpä laukannostossa kokeiltiin vähän pukkeja. Oon vissiin tarpeeksi niissä istunut ettei käynyt edes lähellä tulla alas sieltä. Hevonen vaan hallintaan ja uusi nosto.

Mohan miinuspuoli oli pitkä matka ja siitä johtuva bussilipun hinta. Se onneksi saattaa muuttua, sillä ruuna on jonossa yhdelle pikkutallille tässä 4,5 km päässä mun kotoa. Ja sillä tallilla kävin kokeilemassa tätä toista ehdokasta, Klaaraa.

Klaara on kaikista koskaan ikinä ratsastamistani hevosista/poneista poikkeus siinä mielessä, että se on vasta 3-vuotias ja ratsutus alkutekijöissään. Se on tummaruunikko ponitamma, 75% connemara ja estesukuinen. Klaaran omistaja Laura etsi poninhoitotiimiinsä ihmistä, jota kiinnostaisi puuhastella luonteikkaan juniorin kanssa sekä itsenäisesti että yhdessä hänen kanssaan.

Klaaralla on syystä tuntemattomasta luottamuspulaa ihmisiin. Kuulemma vieraille ihmisille uhittelee, ja niin se teki mullekin. Käytävällä harjatessa väistelin vähän väliä hampaita ja kavioita, ja vastaavasti palkkasin leipäpaloilla kun poni jaksoi seistä nätisti. Laura harjasi itse vähän aikaa Klaaraa, jolloin näin että se uhittelu on vain niille epäluotettaville uusille ihmisille ja luottamus on saavutettavissa. Ihan siinä parin tunnin aikanakin ponin käytös lieventyi eikä mun seurassa ihan koko ajan tarvinnut irvistellä.

Laura maastakäsitteli Klaaraa kentällä hetkisen, että näin vähän miten se hänen kanssaan toimii ja millä avuilla se on opetettu tekemään mitäkin. Klaara on ehdollistunut lähes pelkille äänikomennoille, missä mun täytyy nyt petrata etten aina aloita liikkeellä tai muulla avulla vaan sanon ensin halutun sanan, esim. liikkeelle lähtiessä "käynti". Ja vasta kun poni kävelee, lähden itse liikkeelle.

Myös Lauran 9-vuotias tytär oli mukana tallilla ja halusi ratsastaa. Talutettiin Klaaraa lyhyt lenkki tallin ympäri lähiteitä pitkin, niin että kahta puolen hevosta oli taluttaja liinan päässä ja ratsastusvyö jalustimineen selässä. Klaaralla oli vähän vauhdikas mieliala ja ravipätkällä tulikin vähän erikoisia pomppuja. Tyttö pysyi todella hyvin kyydissä, olin ihan kateellinen että noin nuorena on noin taitava ja muutenkin oli tosi reipas auttelemaan tallilla, näytti mulle mistä ruuat haetaan ja kuinka paljon jne.

Lopuksi annettiin ponin levätä hetki käytävällä ja vaihdettiin suitset päähän. Kuulin että Klaaraa on ratsastettu vain taluttajan kanssa, lyhyitä pätkiä käyntiä ja ravia, käännöksiä ja pysähdyksiä, vähän väistöjä. Syksyllä sillä oltiin kerran menty pikkuhetki ilman taluttajaa. Päätettiin että kokeillaan sitä, kun poni tuntui ihan fiksulta ne pari kierrosta mitä Laura talutti meitä kentällä. Alkuun jännäsin että oonko liian iso ponille, mutta sehän oli about Päikän kokoinen, ihan pikkasen pienempi ja tarpeeksi jämäkkä rakenteeltaan. Ja sehän oli ihan mainio ratsu! En olis arvannut, jos en olisi tiennyt tosta talutushommasta. Tein noita edellä mainittuja harjoituksia, käynnissä pelkästään ja Klaara teki väistöjäkin kuin vanha tekijä. Tykkäsin kovasti siitä, ettäs se on opetettu hyvin kevyille avuille, eli pohjeapu oli ihan näkymätön ja silti se sieti kuolainta tosi hyvin, jos välillä jouduin enemmän ohjalla johtamaan tai vähän pidättämään. Omistajastakin näki että nyt menee tosi hyvin ja oltiin molemmat hirmu tyytyväisiä lyhyeen kokeiluuni.

Viimeaikoina oon huomannut, että eniten hevosten kanssa mua kiinnostaa uuden opettaminen ja hevosen kouluttaminen. Klaaran kanssa tekeminen on juurikin sitä ja talli on niin lähellä, että kesällä meen varmasti pyörällä sen matkan. Tykkään myös siitä, että pääsen yhdessä omistajan kanssa viemään ponia eteenpäin. Tarkoitus olisikin käydä ainakin kerta viikkoon yksinään ja toinen kerta Lauran kanssa.

Miinuspuoli tässä on tietty se, ettei 3-vuotiaan kanssa voi tehdä mitä tahansa eli mitään sunnuntaimaastoilua ja pitkiä laukkasuoria ei Klaaran kanssa tulla tekemään vielä vuosiin. Mutta sitä mä oonkin tehnyt tähän asti kaikilla muilla vuokrahepoilla, nyt on tilaisuus kokeilla jotain uutta ja ainutlaatuista. Tosi hyvää harjoitusta sitä ajatellen, jos joskus meinaisi ostaa itelle varsan ja alkaa siitä ratsua kouluttamaan.

Ja hassua on se, että oon aiemmin halunnut mieluummin vanhan kuin nuoren hepan, tykännyt enemmän hevosista kuin poneista (ja arabeista, arabiristeytyksistä) ja halunnut että vuokris osaa länkkäriä tai sille saa opettaa. Ja nyt olis kuvioissa 3v enkkupuolen ratsuponi. Niin ne mielipiteet vaan muuttuu.

Eli niin siinä nyt sitten kävi että jatkossa mun ns. vuokraponi on Raitamäen Lean eli Klaara. Päikkä on vielä kuvioissa ainakin pari viikkoa, joten käyn molemmilla talleilla sen mukaan kun ehdin. Kuvia ei nyt ole ponista, koitetaan viikonloppuna saada niitäkin. :)


Ylempänä esiintyvä clip art hevonen all-free-download.com'sta.

Metsäretki ja muita kokeiluja

(c) Ann-Marie H.

Mulle on, varsinkin viimeaikoina, ollut hyvin tyypillistä mennä tallille ilman minkäänlaista suunnitelmaa. Vasta kentän kunnon ja Päikän mielipiteen nähtyäni kävelen satulahuoneeseen miettimään, mitä ja millä varustuksella tänään olis kivointa tehdä.

Tänä aamupäivänä kenttä näytti yhtä kurjalta kuin viime viikollakin. Paikoin märkä ja upottava. Mun olisi tehnyt mieli mennä ilman satulaa, mutta käyntiä nopeampia askellajeja en uskalla penkittä mennä muualla kuin kentällä ja sinne ei ollut järkeä mennä. Niinpä keksin ratkaisun: rentouttava käyntilenkki metsässä ratsastusvyöllä. Pääsin istumaan paljaaseen selkään, tunsin hevosen liikkeet selkeämmin ja sain kuitenkin jalustimista tukea jännittävämpiin hetkiin.

Kävin viime viikolla tutkailemassa muuan metsäpolkua, joka lähtee yhdestä harjoitusradan nurkasta. Se oli silloin yllättävän hyväkuntoinen näillä keleillä, kun ei meinaa missään uskaltaa ratsastaa, ja oli tänäänkin. Mulla ei ollut mitään hajua, mihin polku ja siitä risteävät polut johtaa. Niinpä me arvottiin risteyksissä suunta ja paineltiin sen matkaa kun maasto näytti riittävän hyväkuntoiselta. Sitten uukkari ja uusi valinta.

Itsenäisyyspäivänä kävin Leean mukana Päikällä metsälenkin noilla samoilla poluilla, ja jossain vaiheessa kuvittelin löytäneeni sen reitin mistä mentiin. Mäkeä ylös kiivetessä loppui jossain kohtaa tarvottu polku enkä uskaltanut lähteä syvemmälle Sipoon Korpeen mahtavalla suuntavaistollani pyörimään. Siinä käännyttiin taas ympäri ja jatkettiin mäen alapuolta samaan suuntaan. Muistelin että tästäkin pääsee tallille.

Kyllähän sieltä pääsi, mutta pian polku muuttui todella upottavaksi ja vaikeakulkuiseksi. Päikkä sai työskennellä kunnon hankitreeniä että pääsi eteenpäin ja välillä olin ihan varma että tupsahdan sen viereen sinne lumeen enkä pääse enää ylös. Kannustin Päikkää ääneen ja kaulalle taputtamalla melkein koko matkan tauotta ja toivottavasti se auttoi ponia jaksamaan eteenpäin, kunnes lopulta näkyi tuttu tallirakennus.

Vaikka loppupätkä meni huhkimiseksi, jäi tosi hyvä fiilis että osasin mennä ihan vaan kokeilemalla puolen tunnin lenkin tallin ympäri ja Päikkäkin vaikutti noin muutoin rennolta ja tyytyväiseltä.

(c) Ann-Marie H.

Pihaan päästyäni päätin kuitenkin mennä kokeilemaan kenttää. Käynnissä kattelin vähän missä kohtaa oli heikompaa ja missä uskalsi ravatakin. Ravailtiin muutamia ympyröitä ongelmitta, niinpä ajattelin että kokeillaan ihan lyhyt laukannosto tässä pitävämmässä kohdassa. Montahan askelta ehdittiin laukata, kun Päikän etujalka sukelsi loskamassan sekaan ja siirtyessään raviin heti perään uudestaan, jolloin tuntui että meni melkein polvilleen. Pysyin onneksi kyydissä ja totesin että kenttäily loppuu nyt tähän.

Halusin ottaa vielä vähän ravia ja laukkaa, mutta olin epävarma tekemään sitä radalla pelkän ratsastusvyön turvin. Turhaan jännäsin. Päikkä innostui välillä kuten se aina tekee radalla, mutta tällä kertaa pysyi hyvin hyppysissä ja laukkapätkät oli mukavan hallittuja. Rata oli paremmassa kunnossa, yhdeltä pätkältä kokonaan sula, niin tehtiin siinä ees taas muutamat nostot ennen loppuraveja ja -käyntejä.


Tällä hetkellä mun heppailutulevaisuus on vielä ihan auki. Toivottavasti pian tulee siihen vähän selkeyttä.

Muutoksen tuulet

(c) Ann-Marie H.

Selvennetään heti alkuun, että tämä ei päivämäärästä huolimatta ole pilaa, vaan valitettavasti totuus.

Niin siinä taas kerran kävi, ettei mikään pysy ennallaan, maailma muuttuu ja pakon edessä on jokaisen sopeuduttava, halusi tai ei. Tämänhetkisen vakitallini toiminta loppuu pian vuokranantajan toimesta, vasten jokaisen tallilaisen tahtoa. Mäkin vasta pääsin osaksi porukkaa ja viihdyn siellä niin hyvin. Eikä mistään löydy tollaista samanlaista paikkaa harjoitusratoineen, uittopaikkoineen, hyvien kulkuyhteyksien päästä läheltä mun kotia... Ja niitä hyviäkin tallipaikkoja on tarjolla 1 per talli useimmiten. Ja lähtijöitä on nyt yhtäkkiä noin 20. Eli porukka joutuu erilleen.

Mitä mun ja Päikän yhteiseen tulevaisuuteen tulee, sitä ehkä on tai ei ole. Jos uusi talli on mulle hankalan matkan päässä, olen taas alkupisteessä. Tää on käynyt jo niin monta kertaa, etten oikeastaan jaksa ottaa sitä kovin raskaasti, ainakaan vielä kun mikään ei ole varmaa tai lopullista. Aina mä jonkun ratsastettavan löydän tai sitten rupean tuntiratsastajaksi, niin kuin ennen Päikkää hetken harkitsinkin. Tuskin haittaa olisi siitäkään.

Tallilla tunnelma on todella haikea ja ne muutamat hiljaisuutta rikkovat keskustelut käydään lähinnä mahdollisista vaihtoehdoista, uusista tallipaikoista. En osaa edes kuvitella miten inhottava ja vaikea tilanne tämä on niille, joiden hevoset on eläneet samassa paikassa yli 10 vuotta, ja nyt pitäisi keksiä joku uusi pikaratkaisu.

Näitä pohtiessa inspiraatiota kirjoittaa ei juuri ole ollut. Ratsastelukin on mennyt satulassa mietiskelyksi ja radalla vaelteluksi suurimmilta osin. Välillä on saatu radalle seuraa, välillä menty itekseen. Kentälläkin oon pyörähdellyt vähän koulua tai länkkäriä, mutta jotenkin ei ole into riittänyt perus ympyröiden ratsastelua intensiivisempään treeniin.

Tässä kevään mittaan, päivä päivältä, odotellaan uutisia ja toivotaan parasta.

Testissä kaulanaru

(c) Roosa T.

Lauantai oli jälleen kerran aurinkoinen päivä tallilla, ja mulle jäi viimesimmän estekokeilukerran jälkeen sellanen fiilis, että enkkuilun vastapainoksi mun täytyy heittäytyä jälleen kerran kukkahattutädiksi. Niinpä kokeiluun pääsi se paljon puhuttu kaulanaru.

Ihan ilman päävehkeitä en uskalla Päikällä ratsastaa enkä varmaan saisi siihen lupaakaan - ja hyvä niin. Suitset siis puin tammalle päähän ja niiden lisäksi sidoin kaulalle riimunnarun. Satulaa en laittanut, pärjään sen verran hyvin ilman sitä ja näihin harjoituiksiin satulattomuus sopi erinomaisesti.

Aloitin kentällä maasta käsin, ihan perus seurailuharjoituksia, missä Päikkä oli sopivan seurallisella ja kuuliaisella tuulella. Pysähdykset, peruutukset, jopa ravisiirtymiset oli tavallista helpompia mielestäni. Silti vähän liian usein ponin sai mukaan vain nykäisemällä narusta kevyesti. Vielä on matkaa siihen, että Päikkä todella haluaa seurata mua eikä tehdä mitään muuta.

Pomppasin selkään korokkeelta ja suuntasin takaisin kentälle. Käynnissä koitin pitää hevosen uralla, jossa tein pysähdysharjoituksia. Aloitin pysähtymisen istunta-avuilla ja hengityksellä, sitten vedin kaulanarusta ja sanoin "whoa" (tai "wou" niin kuin minä sen äännän). Jos tässä vaiheessa kävely jatkui, nykäisin ohjista. Yleensä ei tarvinnut edes sen vertaa ohjaa nostaa, että se hädin tuskin tuntui kuolaimessa. Ja mitä enemmän stoppeja tehtiin, sitä nopeammin Päikkä alkoi ymmärtää kaulanarun tuoman paineen tarkoituksen, yhdistettynä näihin istunta-apuihin. Lopulta tehtiin pari pysähdystä ihan ohjiin koskematta.

Mikä kaulanarun kanssa oli haastavinta, oli kääntyminen - tai suoraan meneminen silloin kun Päikkä haluaa kääntyä. Vasen on Päikälle vaikeampi, jäykempi suunta, ja tällä kertaa se oikein korostui. Vasempaan kierrokseen pysyttiin hienosti uralla, mutta volteilla jouduin jatkuvasti nykimään sisäohjasta että hei tännepäin. Oikeaan kierrokseen taas poni olisi taipunut voltille koko ajan eikä huvittanut yhtään jolkotella siellä suoralla uralla, ja taas sain puuttua ohjilla asiaan. Yritin siis käyttää niin paljon istuntaa, pohjetta ja kaulanarua kuin mahdollista. Kaulanarua kääntyessä väistättävänä paineena, kuten oon länkkärissä aiemmin tehnyt ohjilla (kaulaohja) ja Päikkä sen hyvin ymmärtää. Mutta se on enkkutaustoineen vielä aika riippuvainen kuolaintuntumasta ja hakee siitä turvaa turhan usein, mun makuun. Tätä täytyy vaan reenata reenata reenata.

(c) Roosa T.

Siirtymisissä Päikkä oli selvästi vahvempi. Lueskelin just ekoja Päikkäpostauksia ja muistin että niillähän me aloitettiin, kun se liikkeelle lähtö oli niin työn ja tuskan takana. Nyt niistä on tehty niin selkeä ja helppo juttu, että mun ei tarvitse enää kovin paljoa tehdä esim. raviin siirtymisen eteen. Käynti-ravi -siirtymät oli hyviä, toimi ihan ilman ohjia kuten aika monesti muutenkin.

Laukannostoissa otin avuksi pienen tuntuman ohjista, sillä viime yrittämällä nostaa laukka ohjat kaulalla Päikkä näytti selvästi että tarvitsee tukea eikä ymmärrä mitä haluan, jos ei saa sitä tuttua puolipidätettä ennen nostoa. Tulos oli tuolloin kiitoravia. Niinpä tein pari puolipidätettä ja taivuttelin vähän ennen nostoa, ja ne nostot oli hyviä! Tein molempiin suuntiin myös laukkaympyröitä ja pikkuhiljaa pidensin ohjaa, lopulta ne roikkui kaulalla. Päikkä vähän kummasteli jälleen, että mihin se tuntuma meni ja miten muka voi laukata ilman sitä. Pää meni todella alas, mikä soitti mun päässä heti hälytyskelloja että "Pukki tulee!!" Ei tullutkaan. Poni omaksui hienosti lännenhevosen roolin ja laukkaili ympyröitä pää alhaalla, pelkän kaulanarun, istunnan sekä pohkeen ohjauksella! Puolierot huomasi tässäkin askellajissa, muttei jostain syystä yhtä räikeästi. Oikeaan kierrokseen ne laukkaympyrät oli ihan mahtavia, heti kun rentouduin ajatukseen että se pää vain on siellä alhaalla ja minä pysyn täällä ylhäällä.

Jee, esteitä!

Ne ihmiset, jotka oikeasti harrastaa esteratsastusta ja sitä osaa, tuskin pitäisi mun ja Päikän tämänpäiväistä humputtelua minään estetuntina. Mut me tehtiin omaan tahtiin, omalla tyylillä ja ainakin oli kivaa!

Päikässä ehkä parasta on sen monipuolisuuden tuomat vaihtoehdot. Vain taivas on rajana joka kerta, kun lähden tallille. Voin ajaa, vääntää koulua, treenata westerniä (ja sen eri alalajeja), mennä ilman satulaa tai ratsastusvyöllä, voin baanata radalla, lähteä maastoon - tai hypätä esteitä. Toistaiseksi hyppely oli vielä jäänyt pelkäksi haaveeksi, talvella kun ei kenttä ole aina siinä kunnossa. Olin myös ajatellut, että hyppään Päikällä ekan kerran turvallisesti opettajan valvovan silmän alla. Mutta tänään tullessani tallille mietin, miksen muka pärjäisi ihan keskenäni.

Lähdin etsimään Päikän estesatulaa, vatsapanssaria, suojia... Näitä kun ei muussa ratsastuksessa ole tarvinnut, ne oli mulla vähän hakusessa. Kun se satula löytyi ja päätyi ponin selkään, olin ihan poikki siinä vaiheessa kun se vyö lopultakin meni siihen ekaan reikään. Ei muiden penkkien kohdalla oo ollut mitään ongelmaa, ja siinä panssarissa on joustotkin vielä! Nyt joutais kyllä poni laihikselle.

Väkersin kentälle ravipuomit ja pienen kavalettiristikon. Tarkoitus oli siis saada lähinnä tuntumaa lajiin pitkän tauon jälkeen ja tutustua uuden hevosen tapoihin hypätessä. Siihen hommaan yksi pikkueste oli varsin riittävä. Puomeja en tuntunut osaavan laittaa järkevillä väleillä, joten Päikkä kolisteli niitä mennessään lähes poikkeuksetta. Alkuun herättelin hepsua vähän käyntivolteilla, pysähdyksillä ym. ja ravissa testailin kevyttä istuntaa, lisää ympyröitä ja niitä puomeja. En oo tainnut koskaan istua estesatulassa, vaan koulu- ja yleispenkeissä. Tai en ainakaan tällaisessa estesatulassa (täytyy ottaa kuva joskus). Alkuun tuntui siltä, että istun pelkän nahkaläpän päällä, mikään ei tue mistään ja kauhean orpo olo. Sitten kun aloin ratsastaa ravia ja laukkaa, satulassa oli todella helppo olla. Lähes automaattisesti olin puolikevyessä istunnassa. Vaikka se länkkäri voisi olla parempi, ei tosiaan ole Päikän kummassakaan enkkupenkissä valittamista!

Hurja este

Ravipuomien jälkeen laukkailin isoja ympyröitä ja uraa pitkin jokusen kierroksen verkkalaukkaa molempiin suuntiin ennen kuin aloitin hyppäämisen. Nostin vasemman laukan, sain siihen pitkällä sivulla hyvän tahdin ja kurvasin lyhyeltä sivulta keskelle kohti estettä. Siinä suoraan mentäessä ne muutamat laukka-askeleet ennen hyppyä mut valtasi joku järjetön kauhu ja jännitys. "Tää on meidän ensimmäinen hyppy ikinä! Mitä jos mitä jos mitä jos...!" En tajua mitä ihmettä siinä stressasin, mutta sain sentään keskityttyä ratsastamiseen niin ettei Päikkä alkanut epäröidä ja yrittänyt kieltää - vaikka en tiedä kuuluuko se sen tapoihin, sehän tässä jännittikin. Lähestyttiin estettä suoraan, mutta vähän kökösti, jolloin Päikkä joutui ponnistamaan aika kaukaa. Tajusin sen itse ajoissa ja ehdin hyppyyn mukaan - ja se hyppy oli hieno! Olin niin huojentunut että annoin ponin kävellä hetken ja kiittelin taputusten kera oikein kovaan ääneen mahtavaa esteratsuani. Otettiin hetken päästä uudestaan ja sekin hyppy onnistui. Taas hellitin kaikki avut vaistomaisesti heti esteen jälkeen ja Päikkä tuumi että aaa nyt saa kävellä. Sen jälkeen hypeltiin molempiin suuntiin useampi loikka putkeen eikä edes vaatinut multa hirveitä ponnisteluita pitää Päikkä laukassa. Hypyt oli tosi hyviä, tasaista suorittamista. Loppua kohden alkoi tamman menojalkaa vipattaa ja se lähti jopa vähän "imemään" esteelle. Hyvin vähän, todennäköisesti sitä eroa ei olisi edes katsoja nähnyt, vaikka minä sen tunsin.

Hyvän hypyn jälkeen kevenneltiin hetki ravia ja lähdettiin radalle nauttimaan auringonpaisteesta loppukäyntien ajaksi. Jäi hirmuisen hyvä fiilis tästä ekasta estekokeilusta Päikän kanssa ja nyt odotan entistä suuremmalla innolla kesää. Sais noi lumet sulaa jo pois, että saadaan estetolpat esiin ja päästään kokeilemaan vaikka jotain pientä rataharjoitustakin. :)

Hyviä ja huonoja Päikkäpäiviä

(c) Ann-Marie H.

Toisina päivinä Päikän kanssa - minun ilokseni useimpina - pelataan tosi hyvin yhteen, opitaan vähän uutta, vahvistetaan vanhaa ja molemmilla on kivaa. Tällainen päivä oli viime viikolla, kun mulla oli vähän kiire eikä ratsastuskerrasta tullut kovin pitkä. Alkuun käveltiin lyhyt (ainoa osaamani) maastolenkki, mutta suuremman osan ajasta työskentelin kentällä lähinnä temponmuunnoksia. Olin laittanut enkkukamat, joten mentiin vähän koulua asiaankuuluvalla tuntumalla ja oli jännä huomata, että Päikkä oli siihen aika tyytyväinen. Enkkutaustaisena hevosena se on tietysti siihen tottunut, vaikka kulkeekin helposti ja mielellään puolipitkällä/pitkällä ohjalla. Se toimi todella hienosti näin lyhyemmälläkin tuntumalla, ja varsinkin laukassa päästiin työstämään temponvaihteluita paremmin kuin olisin uskonut.

Tavallaan jäi harmittamaan, että piti lopettaa ratsastus juuri kun se sujui niin hyvin. Olisin hyvin voinut vetää vaikka 1,5 h intensiivitreenin siitä laukkatyöskentelystä. Toisaalta, Päikkä tuntuu tykkäävän näistä meidän kevyistä treenihetkistä, jotka yleensä siis on sen 40-60min. Ja kun se ei liiku joka päivä, on parempikin etten lähde revittelemään pahemmin. Se mun piti kiteyttää, että parashan on lopettaa juuri silloin, kun hevonen on parhaimmillaan ja palkita se siitä työn loppumisella.

Hieman off topic:
Pakko avautua vielä eräästä sankarista. Tuo alkumaasto meni hyvin, autoilijat hidasti ja väisti järkevästi jne. Mutta kun kävelin samaa tietä bussipysäkille hetkeä myöhemmin, ohi pyyhälsi citymaasturi aivan järjetöntä vauhtia. Tiellä on viidenkympin rajoitus ja kaverilla oli reilusti yli sata lasissa. Kuski näytti just siltä että kohta lähtee joltain henki. Inhottava bensankatku jäi vielä pitkäksi aikaa leijumaan ilmaan. Kaduttaa etten ottanut rekkaria ylös, vaikka en tiedä olisko siitä apua ollut. Tällä kertaa ei kellekään käynyt mitään, mutta en halua ees ajatella mitä jos oisin ollut siinä hevosen kanssa. Tiellä liikkuu myös paljon lapsia, koiria ym. niin ei kyllä millään tekosyyllä löydy sympatiaa tollaselle käytökselle auton ratissa. 

(c) Ann-Marie H.

Ja sitten on niitä päiviä, kun asiat eivät suju. Maanantaina sattui pyryttämään ja tuulemaan aamupäivästä aika kirpakasti, kun lähdin Päikän kanssa kentälle. Tein ensin vähän maastakäsin ja näin jo että tammalla on ihan muuta mielessä kuin työ. Se ei ollut kovin hedelmällistä, mutta sain avut läpi niin se riitti ja käytiin hakemassa lännensatula western-treeniä varten. No eihän siitä mitään tullut. Ponit ja hevoset karkaili tarhoista ja ne jotka ei päässeet karkuun, juoksentelivat muuten vaan levottomasti aitauksissaan. Päikkä oli yhtä lailla muun sakin kanssa lällällällällieruu-tuulella ja jossain vaiheessa yhtä laukkaympyrää jäin sinne satulaan istumaan omiin ajatuksiini. Olin että "Päikkä menee nätisti itekseen, ei mun tarvii käyttää mitään apuja". Meni max. 2 sekuntia kun poni huomasi että nyt ei oo matkustaja hereillä, hänen tilaisuutensa on koittanut! Laukkaan tuli yhtäkkiä uus vaihde ja suuntakin oli vaihtumassa (=kiireenvilkkaa talliin). Heräsin onneksi nopeasti koomastani ja sain Päikän aikeet estettyä hyvissä ajoin. Loppuaika kentällä mietittiinkin sitten käytöstapoja. Hevosen mielentila ei ollut treenaamiseen sopiva, niinpä kun ne käytöstavat taas löytyi, suunnattiin radalle kävelemään loppukäyntejä seuranamme ihana Mortti-ruuna (Päikän tarhanaapuri ja Suuri Rakkaus). Loppuratsastus olikin aika leppoisaa ja mukavaa, pyrystä huolimatta.

Uusi ulkoasu + Päikkäilyjä

Kun saatiin tovi sitten niitä tuoreita hienoja kuvia, nyt niistä on muodostunut myös uusi banneri! Siellä se tekijäkin lukee, mutta haluan erikseen kiittää Roosaa, joka on kuvat ottanut ja bannerin taiteillut. Niin upeaa jälkeä! Tykkään itse tästä ulkasta tosi paljon. Mitä ootte lukijat mieltä? :)

(c) Ann-Marie H.

Eilen menin koulun jälkeen tallille, pikaisesti kotona syötyäni. Olin jo kotiin tullessa tosi väsynyt, vaikkei ollut edes pitkä päivä eikä se ruoka auttanut. Niinpä tallilla olin sellasella "ihan sama"-tuulella, aivot narikassa ja heitin Päikälle koulupenkin selkään. Kierrettiin rata muutaman kerran, kokeiltiin kaikki askellajit. Laukassa oli sen verran puhtia, että tiesin sen puhdin vaan kasvavan jos vielä toisen kerran nostan - varsinkin takasuoralla. Niin mentiin kentälle jatkamaan ja paineltiin melko päämäärättömästi kierrostolkulla ympäri, molempiin suuntiin. Se oli oikeastaan virkistävää. Ei tarvinnut ajatella yhtään mitään ja Päikälläkin pysyi laukka yllä tavallista paremmin vaikka oma ratsastukseni tuskin oli tavallista tehokkaampaa mistään näkökulmasta. Tuli taas sellainen olo, että tämä on mulle tuttu hevonen, tämän kanssa voin näin huoletta mennä vaan miettimättä sen kummempia. Mentiin me raviakin lopuksi - niin ja alussa: halusin nostaa laukan ravista ja siitä nousi hirveä tappelu, josta lopulta päästiin yhteisymmärrykseen.

(c) Ann-Marie H.

En oo taas tainnu kaikista Päikkä-kerroista kirjoittaa, ja siihen taitaa olla syynsä: ei oo tehty mitään erijännää. Muistaakseni menin yks päivä melko tavoitteellisestikin länkkäriä, harjoittelin kaulaohjan käyttöä. Kaulanaruakin ois halu kokeilla tulevaisuudessa, sillä lähdin vähän hakemaan sitä että kääntävät avut ei ole suusta vetämistä vaan kaulaa vasten painuva ohja, jota hevonen väistää. Esim. vien vasemman ohjan hevosen kaulaa vasten -> hevonen kääntyy oikealle. Aloitin aina ohjasavulla ja painolla. Jos Päikkä ei niistä hoksannut, käytin pohjetta ja toisinaan ääntä. Välillä sain ottaa ihan perinteisesti kääntävästä ohjasta kuolaimeen herätystä, kun neitiä tuntui kiinnostavan ihan muut suunnat. Mutta lopputulokseen olin tyytyväinen. Päikkä oli herkkä, keksi nopeasti mitä tehdään ja kuulemma osasi ennestään kaulaohjan perusteet. Jatkossa oon koittanut muistaa sitä käyttää enemmän, kaulanarun kokeilua ajatellen.

(c) Ann-Marie H.

Yhellä kerralla mulla oli Kimmo mukana tallilla. Oli niin hyvä keli, vähän kirpakka mutta aurinkoinen. Menin kentälle ilman satulaa pyörimään. Osan tunnista tein pohkeenväistöä (=jotain järkevää), missä Päikkä oli taas oma ihanan jäykkä itsensä. Loput ajasta palloiltiin milloin missäkin askellajissa rennosti ja kiireettä. Poni näytti hyvin tyytyväiseltä tähän ratkaisuun. Otettiin myös Kimmo mukaan harrastukseen ja tehtiin niin että Kimmo käveli edellä, Päikkä seurasi ja minä kiikuin selässä tekemättä mitään. Testattiin kuinka hyvin se tottelee vierasta ihmistä (vaikka tietenkin siinä on se kannuste että jos ei tottele, minä pamautan pohkeilla). Oon maastakäsitellyt sitä aika paljon viime aikoina, joten seurailujuttu oli ponille tuttua. Se sai heti juonesta kiinni ja viihtyi jopa paremmin Kimmon perässä kuin yksinään. Tehtiin käännöksiä, pysähdyksiä ja raviin siirtymisiä. Ekalla siirtymällä Päikkä tuumasi että "ääh se menee liian kovaa, en jaksakaan seurata", jolloin annoin vähän pohjetta. Toka kerta kokeiltiin vasta laukkojen jälkeen ja silloin Päikkä lähti raviin jo hyvin pienestä temponmuunnoksesta Kimmon liikkeissä. Se oli kiva ja rento päivä, josta jäi hyvä mieli siksi että näki myös Päikän ja Kimmon olevan samaa mieltä.

Tuplasti kakkua!

Päpä (c) Roosa T.

Viime kerroilla oon tainnut Päikän kanssa tehä maastakäsittelyä, ilman satulaa humputtelua, vähän maastomönkimistä jne. Tänään lähettiin tallille Roosan kanssa, tarkoituksena ratsastaa yhdessä. Tällä kertaa jätettiin kamerat kotiin. Roosa meni Velmulla ja mä Päikällä. Pihassa kysyin, mitä varusteita Velmulle laitetaan, vaihtoehtoina kun on: yleissatula, lännensatula ja ratsastusvyö. Kuulemma ratsastusvyö kuulosti kivalta idealta, kun Velmu on niin rauhallinen ja pullea tapaus. Päikälle pistin koulusatulan, se kun on vähän mukavampi istua eikä oo sitä nuppia tiellä jos jotain hämminkiä sattuu (ja olin aika varma että jotain se radalla viimeistään keksii).

Sit lähettiin matkaan. Käveltiin eka sama maastolenkki kuin ollaan aikasemminkin menty (pikkuhiljaa haluisin oppia muitakin reittejä...) ja tällä kertaa kun oli toinen ratsukko mukana, taisin keskittyä enemmän höpöttämiseen kuin pelkäämiseen ja autokin ohitettiin yhdellä kädellä ohjista pidellen - viimekertaiseen nähden aika paljon rennommin! Päikkää ei muutenkaan tarvinnut yhtä paljon komennella kuin yksinään maastoillessa, se meni sinne minne Velmukin.

Velmu (c) Roosa T.

Palattiin tallille ja lähdettiin kiertämään rataa. Otettiin vähän ravipätkiä ja meinattiin sit että laukataanpa tää takasuoran loppu ja toi kurvi. Ei koko suoraa, kun hepat vaikutti muutenkin energisiltä ja Päikkä tykkää välillä pukitella porukassa laukkaillessa. Edellisen kerran kun mulla oli kaverit mukana radalla, kaikki meni paria pukkia lukuunottamatta tosi hienosti. Ja niidenkin jälkeen Päikkä jakso rauhottua laukkaamaan nätisti. Niinpä en osannut yhtään varautua. Sanoin vaan Roosalle että mä laukkaan edeltä, niin pukit jää vähemmälle. No, sehän ei ollut Päikkä kun lähti pukittamaan, vaan Velmu! Hyvä kun se 22v pappa jaksaa toisinaan edes ravin nostaa, niin ei ihan käynyt mielessä. Se otti Päikän nopeasti kiinni ja siinä ohittaessa kävi villiksi. Kun sitä satulaa ei ollut, Roosa lensi auttamatta tonttiin ja Velmu lähti kävelemään. Päikkä meni tilanteesta sekasin ja rupes jotain pomppimaan. En tiedä mitä siinä oikeasti kävi, ehkä se väisti Velmua tai muuten vaan lähti mukaan riekkumaan, mutta jostain äkkiliikkeestä mäkin sitten tantereeseen tupsahdin - ohjat kädessä. Sit noustiin vaan nauraen ylös, pehmeesti oltiin molemmat tiputtu, ja hölkättiin Velmu kiinni.

Noustiin radalla takasin selkään ja käveltiin loppumatka kentälle, jossa kokeiltiin vielä ravit ja laukat. Nyt pysyttiin hieman paremmin kyydissä.

Ainakin kaikilla oli hauskaa! Pollet sai vähän höyryjä päästeltyä ja me kunnon naurut. Ehkä sit kesähelteessä uudemman kerran, jos vaikka olis vähän rauhallisempaa menoa silloin. :)

Kuvia: Päikkä & Velmu, osa 2

Osa 1

Sain käsiini pari viikkoa sitten kuvailluista kuvista loput. Näistä saamme kiittää Roosaa, jonka käsialaa kuvat ovat (eivätkä ole vapaata kopioitavaa nämäkään :) . Tässä tulee se lupaamani kuva ei niin onnistuneesta yrityksestä saada hepo juoksemaan - pysyen itse pystyssä. Tarhassa lumi oli niin paksussa, kovassa hangessa, että liikkuminen oli tosi hankalaa ja mun yritys lähteä juoksemaan Päikän edellä päättyi omaan kompurointiin. Hevonen tajusi väistää ja paineli tiehensä. Ei siis tuupannut mua hankeen vaan ihan itse töpeksin. :)

Kertauksen vuoksi kuvauskohteet ja -aiheet:

• Päikän juoksentelua tarhassa

• mun ratsastus Päikällä

• minä ja Päikkä tarhassa & metsässä

• Päikkä metsässä

• Annin, Roosan ja mun ratsastus Velmulla

•  minä ja Velmu metsässä

• Velmu metsässä

Tasavertaisuuden nimissä: Anni ja Velmu kentällä. Edellisessä postauksessa kuva Roosan ratsastelusta.