50+ ihaninta leirimuistoa

Inspiraatiota tavallisen postauksen kirjoittamiseen ei tuntunut löytyvän, niinpä kyhäsin listan asioista, jotka parhaiten jäivät mieleen loppukesästäni Tuiken tallilla. Ja tietty pari kuvaakin. :)

Gamilla iltaheinillä

1. Parin viikon tauon jälkeen, heinäkuussa, ensimmäinen leiri oli aikuisten leiri, jolle osallistuin itse.

2. Aluksi toiveeni oli päästä leirin aikana kokeilemaan useampaa, mielellään kaikkia tilan hevosia.

3. Loppupeleissä sain leiristä enemmän irti, kun ratsastin yhdellä hevosella lähes koko leirin ja pääsin päivä päivältä yhdessä ratsuni kanssa kehittymään.

4. Ratsukseni valikoitui, yllätyyys, hyvä ystäväni Zahria. <3

5. Tokana leiripäivänä kokeilin Patea molemmilla ratsastustunneilla, muut 8 tuntia leiristä ratsastin Zahrialla.

6. Tykkäsin Patesta, se vain on hyvin erilainen ratsastaa - jo siksi, että irlannin cobien rakenne ja liike on arabeihin nähden huomattavan erilainen. Simpsakat arabitammat minä jo tunnen kuin omat taskuni, siksi Zahria. :)

7. Siitä huolimatta opin paljon uutta. Zahria(kaan) ei ole automaatti ja juuri sellainen - superherkkä ja -tarkka hevonen - voi opettaa niin paljon omasta istunnasta, apujen käytöstä, energiatasojen hallinnasta...

8. Ratsastustunneilla harjoittelimme hyvin yksityiskohtaisesti hyvän ratsastuksen elementtejä: istuinluiden, keski- ja ylävartalon, käsien ja jalkojen asento, katseen suunta ja pehmeys, hengitys, rentous, johtava ohjasote, epäsuora ohjasapu...

9. Leirin loppua kohden istunta ja koko ratsastaminen alkoi muuttua yhä hienovaraisemmaksi ja tarkemmaksi.

10. Viimeisellä ratsastustunnilla harjoittelimme pohkeenväistöä, jota varten olimme leirin ajan ikäänkuin keränneet työkaluja.

11. Teoriatunneilla opimme picadero-työskentelyn ja groundworkingin perusteita.

12. Parina päivänä toteutimme päivän toisen "ratsastus"tunnin maastakäsittelynä: yhtenä päivänä groundworking/groundriding/ohjasajoa, toisena picadero-työskentelyä. Minä tietysti Zahrian kanssa.

Minä ja Zahria picaderossa. Kuvat © Milla Sitomaniemi

13. Yhdellä teoriatunnilla harjoittelimme vuorotellen köyden käyttöä picaderossa niin, että kolme muuta leiriläistä esittivät hevosta ja reagoivat yhdessä "kouluttajan" apuihin. <- Todella hyödyllistä ja hauskaa!

14. Ratsastustunneilla minulla oli toisinaan vaikeuksia jäykkien lonkkieni kanssa. Ensimmäisenä päivänä jätin satulan lopputunnista pois, sillä Zahrian leveähkö penkki pakotti jalkani liian kivuliaaseen asentoon.

15. Onneksi Paten satula oli kapeampaa mallia ja sattui sopimaan myös Zahrialle. Niinpä ratsastin tunnit Paten satulalla tai ihan ilman.

16. Ongelmistani huolimatta juuri ratsastustunnit ylittivät odotukseni annissaan. Tuiken opetus oli hyvin selkeää ja yksityiskohtaista: yleensä harjoittelimme koko tunnin yhtä yksittäistä asiaa kerrallaan, esim. jalkojen oikeaa asentoa ratsailla.

17. Ryhmämme oli pieni, ja siinä oli hyvä henki. Uskon, että kaikki viihdyimme, opimme rutkasti uutta ja saatoimme rohkeasti olla jokainen oma ihana itsemme. <3

Gamilla laitumella

18. Seuraava leiri oli kolmen päivän yleisleiri lapsille ja nuorille. Melkoinen aikatauluhaaste, sillä lapset halusivat tietty tehdä kaikki samat asiat, kuin viiden päivän yleisleirilläkin.

19. Mielestäni onnistuimme yllättävän hyvin puristamaan ainakin suurimman osan suosituimmista puuhista ajan suomiin raameihin.

20. Leiriläisten suosikkijuttuja olivat mm. maasto, musaratsastus, vikellys, estetunti, nuotioilta, leirikaste sekä rantasauna ja uiminen.

Pate lempeällä luonteellaan ja pyöreällä selällään sopi hienosti vikellyshevoseksi.

21. Lähes kaikilla lasten ja nuorten leireillä järjestimme viimeisenä "teoriatuntina" hoitohevosten kauneuskilpailun: yhdellä leirillä pareittain, muilla yksittäin leiriläiset saivat käyttää noin tunnin hoitohevosensa harjan ja hännän laittamiseen kuminauhoilla ja luonnonkukilla niin hienoiksi kuin vain osaavat - ja ehtivät. Lopuksi leiriläiset itse arvioivat toistensa aikaansaannoksia asteikolla 1-5. Paras sai karkkipalkinnon.

22. Tuiken kanssa tykkäsimme molemmat tästä ajatuksesta, että viimeinen juttu leirillä on rauhallista tekemistä, missä saa jutella kavereille, auttaa ja neuvoa, sekä käyttää omaa luovuutta.

23. Kaikilla leireillä lapset myös erikseen pyysivät, että saisivat hoitohevosiaan harjata ja letittää. Onhan se ihanan terapeuttista puuhaa - saattoi leiriavustaja itsekin hyvässä hetkessä livahtaa Paten karsinaan tuunaamaan orille uutta otsakampausta. ;)

24. Sanni oli koko leirikesän Kauneuskuningatar. Joka kerta äänestyksen tulos oli jaettu ensimmäinen sija, joista toinen meni aina Sannille ja toinen vierailevalle ponille, kerran myös Kanalakselle.

25. Paten kaltaiselle tukkajumalalle tunnin puunausaika osoittautui joka kerta liian suureksi haasteeksi. Tukan laitto jäi monesti kesken eikä vaatimattomampi kampaus riittänyt palkintopalleille. Älä huoli Pate, mun mielestä sun tukka on upeimmillaan vapaana ja valtoimenaan. <3

Pate laitumella. Aikuisten leirillä puunasimme Paten ja laskimme laitumelle juoksemaan auringonlaskun aikaan.
Aurinko valitettavasti laski pilviverhon taakse, silti kuvauksista poiki monta kivaa ruutua!

26. Kesän viimeinen leiri oli aivan uusi innovaatio nimeltään Dream & Freestyle. 

27. Ratsastustunneilla lapset/nuoret harjoittelivat istuntaan perustuvaa ratsastusta, jossa päivä päivältä edettiin yhä hienovaraisempaan apujen käyttöön sekä tutustuttiin erilaisiin varustevaihtoehtoihin.

28. Ensimmäisenä päivänä ratsastettiin tavallisesti satuloilla ja kuolainsuitsilla. Toisena päivänä kuolaimettomilla, edelleen satulan kanssa (halutessa ilmankin). Viimeisenä päivänä leiriläiset pääsivät kokeilemaan kaulanarua, satulalla tai ilman. Toki kaulanarua käytettäessä hevosilla oli yhä suitset päässä ja ratsastajalla ohjat toisessa kädessä, joista sitten autettiin, jos hevonen ei vastannut istunta-apuihin tai kaulanaruun. 

29. Ennen leiriä testasin mm. Zahrian ja Sannin kanssa, miten tammat toimivat kuolaimettomilla ratsastettaessa. Eipä siinä eroa juuri ollut!

Zahrian kanssa kapsonilla. Kuva © Tuike Ekroos

Laukannostoja Sannilla. Kuva © Tuike Ekroos

30. Teoriatunneilla opiskelimme naksutinkoulutusta. Alkuun luennoimme yhdessä Tuiken kanssa perusasioista, jonka jälkeen siirryimme kokeilemaan käytäntöä.

31. Käytännön harjoituksissa käytimme kahta hevosta: Rietua sekä vierailevaa Ludde-ponia, johon tutustuin viime kesän esteleirillä.

32. Viikkoa ennen leirin alkua, olin pitänyt lyhyen naksutussession Rietun kanssa, ja opettanut sen koskettamaan turvalla ämpärinkantta, jota pitelin kädessäni. 

33. Tuiken tiedossa ei ollut, että Rietun kanssa olisi ennen naksuteltu lainkaan. Ruuna oppi todella nopeasti, miten sitä porkkanaa saa ja vaikutti tekevänsä hommaa ihan mielellään, rentona.

33. Leiriläiset pääsivät tästä jatkamaan Rietun kanssa, tavallaan viemään tehtävää eteenpäin.

34. Tytöt vuorotellen nakkasivat ämpärinkantta kentällä kuin frisbeetä. Aluksi aivan Rietun eteen, sitten metrin päähän, kahden metrin... Viimeisenä päivänä päästiin jo aika pitkiinkin matkoihin, ehkä 5-10 metriin.

35. Ilahduttavaa oli, että tästä hauskasta kokeilusta poiki Rietulle säännöllinen harrastus. Tuike päätti alkaa syöttää herran kivennäiset iltaisin menemällä kentälle tekemään ämpärinkansitreeniä. :) Rauhallinen kävely sekä tarhasta pois pääseminen tekevät hyvää sairaslomalaisen keholle ja mielelle.

Rietu

36. Luddelle ponin omistaja halusi opettaa kumartamisen.

37. Koska naksuttelu oli ponille uutta, opetimme ensimmäisenä päivänä vain naksuttimen äänen merkityksen - "Kun kuulet tämän, saat porkkanaa" - sekä palkinnosta luopumisen, jotta vältytään kerjäämiseltä ja varomattomilta hampailta jatkossa.

38. Loppuleirin ajan lähdimme hitaasti hakemaan kumarrukseen tarvittavia elementtejä. Palkkasimme, kun poni nosti vasemman etujalkansa, joka sen täytyy laskea maahan polvelleen, päästäkseen kumarrukseen.

39. Kumarrusharjoittelun eteneminen oli melko hidasta, emmekä päässeet kolmessa päivässä juuri jalannostoa pidemmälle. Onneksi Ludde asuu lähellä ja voi tarvittaessa tulla omistajansa kanssa uudelleen käymään, kysymään neuvoja jatkoon.

40. Viimeisenä leiripäivänä söimme lounasta ja tytöt juttelivat keskenään. "Tämä leiri on ollut siitä erilainen kuin muilla talleilla, että täällä on kaksi opettajaa." Kysyin: "Onko se hyvä vai huono asia?" "Hyvä! Tosi hyvä!", kuului tyttöjen vastaus. :)

41. Nuo sanat lämmittivät sydäntäni. En ollut sitä itse työn tiimellyksessä huomannut, mutta niinhän minä vaan olin päässyt opettamaan, vaikka mitä! Vaikka kyseessä on Tuiken talli, jossa opettaa Tuike, ja periaatteessa minä olin "vain" leiriavustaja. Olin saanut olla paljon enemmän. <3

42. Olen todella kiitollinen, että minulle haluttiin antaa näin paljon vastuuta ja päätösvaltaa eri asioissa leirejä ja opetusta koskien. Sitä en todellakaan pidä itsestäänselvyytenä eikä se edes kaikilla talleilla, isommilla varsinkaan, olisi mahdollista.

Gamilla

43. Silloin kun leirejä ei ollut, saatoin lähteä itsekseni ratsastamaan.

44. Zahrian kanssa treenasin yhtenä päivänä kentällä trail-tehtäviä.

45. Paten kanssa innostuin enemmänkin ratsastelemaan itsekseni, erityisesti ilman satulaa. Ihan vain sitä yhteistyön hiomista kentällä, vaikka ravi-käyntisiirtymisiä tai laukannostoja.

46. Yhtenä aamupäivänä lähdin Paten kanssa maastoon. Jostain syystä yhteistyö tuntui hieman takkuavan jo alkumatkasta - siitä huolimatta mentiin ihan näppärästi pari pätkää rentoa ravia ja laukkaa metsäteillä.

47. Kunnes sitten käännyimme ympäri (=kotiinpäin) ja minä päätinkin seuraavassa polun risteämässä lähteä vielä syvemmälle metsään. Kenties siellä oli villieläimiä, mitä minä en huomannut, mutta Pate vaistosi ne. Sillä sekunnilla oripoika otti ja lähti kotiinpäin niin kovaa kuin jaloistaan pääsi.

48. Hieman jopa omaksi yllätyksekseni huomasin, että en mennyt paniikkiin - minä, jolla on maastokammoisuustaustaa ja olen lapsena tälläisessa tilanteessa pudonnut, tuloksena viiden vuoden hevospelko.

49. Tunsin, miten hyvässä tasapainossa olin - tiesin etten tippuisi. Pystyin täysin selkeästi ajattelemaan, mitä minun tässä tilanteessa kannattaa tehdä: pysäytä hevonen. Korjasin jalustimen jalkaan, yritin yhden ohjan pysäytystä muutaman kerran, mutta Pate oli liian vahva. Hevosen laukatessa täysiä allani päästin irti toisesta ohjasta ja aloin pikkuhiljaa kaksin käsin kerätä vasenta ohjaa lyhyemmäksi, kunnes juuri metsäteiden T-risteykseen tullessamme sain hidastettua vauhtia ja lopulta pysäytettyä Paten.

50. Talutin hevosen kotiin ja menin kentällä uudelleen selkään. Ratsastin kaikki askellajit läpi, etten vahingossakaan kehittäisi mitään pelkoa Patea kohtaan. Eikä meillä ollut mitään ongelmia sen jälkeen. :)

Minä ja Pate joitakin tunteja ennen paluutani Helsinkiin. Kuva © Tuike Ekroos

51. Olin sen verran tiiviisti kaikessa leiritoiminnassa mukana, etten ehtinyt juurikaan kuvaamaan kaikista toiminnallisimpia osioita. Niinpä käytin joitakin vapaa-ajan hetkiäni kuvaamalla mm. ulkoilevia hevosia...

Vieraileva tähti, Juuso-shettis

Juuson kaveri Sobi (sekä utelias pikkutyyppi kuvan vasemmassa alareunassa :)

Prinsessa pihatossaan - viileää ja ötökkävapaata. Zahria suosittelee!

52. ...sekä luontoa...

54. Ja tietysti vuohia. Vuohikuville täytynee omistaa jälleen ihan oma postauksensa, mutta laitetaan tähän nyt yksi hauska räpsy: Sobi kuulemma on alistuvaa sorttia - niin, hevosten kesken. Vuohet saivat uhittelun jälkeen äkkilähdöt neidin laitumelta!

55. Mulla oli ehkä tähänastisen elämäni paras kesä. Iso kiitos siitä koko Tuiken tallin ihmis- ja eläinköörille sekä leiriläisille taustajoukkoineen.

56. Enää 6 viikkoa syyslomaleireihin! <3

Lempparikuvia saa taas kertoilla ja kritiikkiä antaa! :)

Ilahdun kovasti jokaisesta kommentista. <3

Maasta käsin

Alkuun tämmöinen ilmoitusasia:

Sunnuntaina Helsinki Horse Fairissa vierailevat lukijat toivotan tervetulleiksi moikkaamaan meikäläistä arabikarsinan edustalle eli Suomen Arabihevosyhdistyksen pisteelle. :) Siellä olen koko messupäivän.


Sitten aiheeseen:

Ensimmäisen palloilukerran jälkeen ollaan Ystävän kanssa jatkettu yhä maasta käsin juttuja. Viikko sitten käytiin maastossa kävelyllä siskoni ja hänen koiransa kanssa. Ystävä on nähnyt Ruffen kerran ennenkin, ja nytkin suhtautui pieneen koiraan hyväntahtoisella uteliaisuudella. Ruffe käyttäytyi myös ehkä odotettua paremmin eikä vapaana ollessaankaan kokenut tarvetta paimentaa hevosen liikkuvia jalkoja. Ystävä vaikutti lenkin aikana rennolta, nauttivan olostaan. Lenkin päätteeksi otettiin vielä hetki palloilua kentällä.

Toisella kerralla juoksutin Ystävän perinteisesti liinassa (joskin naruriimu päässään). Tämä päivä oli rauhallisemmasta päästä sekin. Alkuun testailin käynnissä pysähdykset ja suunnanvaihdot, jotka sujui molemmat hyvin. Testissä siis enemmänkin omat taidot pyytää näitä asioita Ystävältä selkeästi, se kyllä osaa ne tehdä. Sitten ravia ja siinäkin suunnanvaihtoja. Ensin reippaampaa ravia, sitten jogia, jonka jälkeen rapsuttelutauko. Olin muistaakseni aikeissa jatkaa jogista käyntiin siirryttäessä suoraan laukkaan, mutta Ystävä oli niin tyytyväinen tähän rupeamaan, että tarjosi ns. join upia ja käveli luokseni. Siispä rentouduimme hetken, ja sitten vasta jatkoimme juoksutusta. Laukassa oli selvä puoliero. Vasempaan Ystävä joutui kiihdyttämään ravia pitkään, ennen kuin nosti laukan eikä sen ylläpitäminen ollut helppoa. Oikeaan nostot olivat tarkkoja ja helppoja. Näin päin se on normaalistikin, ei tosin aina näin suurta. Myös juoksutuksen jälkeen otettiin pallo esiin.

Palloilussa ollaan näinä kertoina pyritty siihen, että sen kanssa on mukava olla. Harjoitukset pidetään lyhyinä ja lopetetaan heti, kun Ystävä suoriutuu entistä paremmin pallon kanssa. Olen pomputellut palloa - jopa sen ilmaan nostaminen on yhä erittäin epäilyttävää. Olen pyrkinyt koskettamaan pallolla Ystävän jalkoja. Niistä rouva on hyvin tarkka, tähän sain eläinkouluttajaksi opiskelevalta siskoltani hyviä vinkkejä. Meidän perusharjoitus menee niin, että Ystävä seisoo aloillaan narun päässä ja minä työnnän palloa sitä kohti. Heti kun Ystävä siirtää painoa pallosta poispäin eli paineistuu, vien pallon pois sen luota. Ja sitten uudestaan. Yleensä muutaman kerran jälkeen pallo pääsee koskettamaan Ystävän jalkaa ja saa olla siinä pienen hetken. Pari kertaa olen päässyt liu'uttamaan palloa jalkaa pitkin ylöspäin, mikä alkaa olla rouvan sietokyvyn rajoilla.

Toinen paineensietotreeni pallon kanssa on sitä päin käveleminen. Ystävä on joka kerta lähtenyt väistämään ja ketteränä hevosena kiertää pallon ympäri aivan sen vierestä. Paitsi viime kerralla. Pyysin Ystävää liikkeelle, pallo sen edessä ja minä toisella puolella - ja se otti pari askelta! Se astui palloon kiinni, niin että se liikahti vähän ja kuten sanoin, työt loppui siihen. Kehuin vuolaasti ääneen ja rapsuttelin. Huvittavaa tässä tilanteessa oli Ystävän reaktio. Kun se tajusi mitä tapahtui, että se olikin hyvä juttu kävellä päin eikä palloa pidäkään väistää, ilmeisesti tamman kaikki stressi kaikkosi ja purkautui haukotuksina. Se haukotteli varmaan kymmenen kertaa putkeen, oikein antautumuksella ja vain oli siinä pallon ja mun luona.

Toisen vuokraajan kanssa puhuttiin vähän, että Ystävä on tainnut muuttua parempaan päin kuolaimettomiin siirtymisen jälkeen. Sen lihasjumit ovat helpottaneet - epäiltiin, että se on lihaksilla kannatellut kuolaimia suussaan ja näin aiheuttanut jännitystä - ja se on ruvennut uskaltamaan kertoa useammin, miltä siitä tuntuu. Ystävä on aiemminkin päristellyt ja haukotellut mielipiteitään, mutta nykyään tekee sitä mielestämme useammin, enemmän. Tuo palloilussa koettu haukottelurumba oli ainakin minulle ihan ennennäkemätöntä.

Tällaisista pienistäkin saavutuksista tulee niin hyvä mieli, että uskalsin sen suuni silloin avata ja kysyä Ystävän omistajalta, että oletko miettinyt kuolaimetonta vaihtoehtoa. On hevosia, joille kuolain sopii paremmin kuin kuolaimeton, mutta nyt luulen ja toivon, että Ystävälle paras vaihtoehto on tyhjä suu.

Maastakäsittelyä

Täksi viikoksi määräsin itseni ratsastuskieltoon, sillä revähtänyt reisilihakseni kiukkuaa edelleen ja oikein ärsyyntyy, jos erehdyn jumppapallonkaan päällä kokeilemaan ns. ratsastusasentoa. Niinpä päädyin puuhailemaan erilaisia maastakäsittelyjuttuja, poikkeuksellisesti kahden eri arabitamman kanssa.

Käväisin pitkästä aikaa Päivin mukana tallilla Miinaa moikkaamassa. Kaksikko oli aloittanut ohjasajoharjoittelun - kuolaimettomasti - vähän aikaa sitten ja minä pääsin mukaan kuvaamaan toista harjoituskertaa. Kävimme alkuun kävelemässä lähiteitä pitkin. Miina sopeutui uuteen liikutusmuotoonsa aika hyvin, vaikka välillä oli vähän hakusessa, tarviiko mennä suoraan vai käännyttäisiinkö vaikka tuonne pihaan. Kotiinpäin tammaneito esitti kaunista pientä tanssahtelua ja muita arabimaisia sätkähdyksiä, kunnes malttoi taas kävellä. Tämän lenkin jälkeen Päivi palasi Miinan kanssa kentälle, hienosäätämään kääntäviä apuja. Itse jäin tällä kertaa kuvailemaan sivusta ja kuvasin myös lopuksi tehdyn juoksutuksen. Oli kiva nähdä, miten rauhallisesti Miina toimi liinan päässä, sillä juoksutus ei tosiaankaan ollut mun ja Miinan yhteinen vahvuus silloin aikoinaan. Joinain kertoina en saanut tammaa millään uskomaan, että sen oikeasti pitää ravata kokonainen kierros mun ympäri, heittelemättä takapäätä minne sattuu tai pysähtymättä tai tulematta mun luo. Nyt Päivin kanssa Miina ei näyttänyt elettäkään, että olisi yrittänyt mitään muuta kuin juosta nätisti sitä askellajia kuin oli pyydetty.

Lykkään tähän postauksen koristeeksi pari kuvaa Miinan ohjasajosta ja laittelen loput omaan postaukseensa.

Seuraavana päivänä oli Ystävän vuoro. Olin etukäteen päättänyt, että nyt tehdään trailia. Blogia lukevia ei-western-ihmisiä jälleen valaistakseni: Trail on lännenratsastuksen "esteratsastus", jossa suoritetaan ns. käytännönläheisiä tehtäviä ratsain. Tätä voi harrastaa myös maastakäsin, siitä en ole varma onko kilpailuissa semmoisia luokkia. Minun valintani tälle kerralle olivat naruportti, kolme puomia ja pujottelu. Puomien suhteen olin vähän tylsä ja asettelin ne tavallisten ravipuomien tapaan - trailissa kun vain mielikuvitus on rajana, miten niitä puomeja voi asetella ja missä järjestyksessä/suunnassa/askellajissa ylittää.

Näitä esteitä kasatessani päästin Ystävän kentälle vapaaksi hengailemaan. Kun sitten olin valmis ja olisin ottanut Ystävän kiinni, hän päätti ettei se nyt sovi. Tähän tuumasin että selvä, tehdään vähän libertyä sitten. Kenttä on siihen hommaan vaan kauhean iso, ja taas sain juoksennella hevosen perässä päästä toiseen - olisi ihanaa jos hevonen haluaisi vain juosta kauniisti ympyrää ympärilläni, mutta selvästi emme Ystävän kanssa ole siellä vielä. Silti tykkään näitä harjoituksia tehdä, sillä tälläkin kertaa onnistuin tavoitteessani lopulta ja se antoi minulle paljon.

Pyysin Ystävää jälleen pysymään liikkeessä, alkuun käynnissä ja sitten ravissa. Se tietenkin ehti usein hidastaa käyntiin ennen kuin minä ennätin perässä kentän toiselta puolelta, niinpä pyysin aina uudestaan raviin. Yhden laukannoston Ystävä teki itse. Se oli rento ja rauhallinen, viskeli vähän päätään irrotellakseen. Hetken päästä päätin kokeilla itse pyytää Ystävän laukkaan, ja se teki samanlaisen nätin noston. Kehuin vuolaasti ääneen ja lopetin eteenpäin ajavat avut. Ystävä hidasti, siirtyi raviin, sitten käyntiin ja lähti ihme kyllä ottamaan askelia mua kohti. En kiinnittänyt siihen mitään huomiota hetkeen, kyykistyin, laskin katseeni ja keskityin omaan hengitykseeni - olen huomannut että sillä on iso vaikutus koko kehooni ja sitä kautta kertoo hevoselle paljon asioita. Hengitin syvään, yritin rentoutua ja vähän jopa lysähtää kasaan. Ystävä seisoi aloillaan, katseli välillä minua, välillä muualle.

En osannut rentoutua täysin. Minun teki mieli lähestyä Ystävää, mutta jostain tuli tunne, että ei kannata. Tuli ajatus, että se ei anna mun tulla tässä mielentilassa, vaan lähtee pois. Niinpä jäin aloilleni miettimään asioita. Tarkastelin Ystävää. Valkoinen arabitamma seisoi paikallaan, rennon ja kiireettömän oloisena, korvat hörössä ja huoleti. Ajattelin siinä hetkessä jotenkin "Katso Ystävää. Se näyttää, ettei ole mitään syytä olla näin jännittynyt." Ja sitten se jännitys katosi - älkää kysykö mitä se oli ja mistä se tuli. Se ei ollut pelkoa tai sellaista jännittämistä, jotenkin en vain ollut täysin rento, täysin luottavainen omaan itseeni tai Ystävään. Ehkä se oli jonkinasteista epävarmuuden ja ihan lihasjännityksen yhdistelmää. Mutta siinä hetkessä, kun vain katsoin hevosta enkä yrittänyt mitään, se tunne helpotti ja saatoin nousta itsevarmana ylös. Ystävä katsoi minuun ja minä lähestyin sitä rauhallisesti. Eikä se karannut mihinkään. Sidoin narun kiinni naruriimuun ja näin saatoimme aloittaa trail-tehtävät.

Naruportti oli ehkä vähän hölmö valinta maastakäsin treeneihin, mutta tykkään siitä esteestä joka tapauksessa, niin tehtiin sitäkin. Ystävän ilmeet portilla oli kutakuinkin luokkaa "Niin mikä on pointti tässä että nostat narun ja me kävellään tästä läpi?" Moitteettomasti se tehtävästä suoriutui eikä tietenkään pelännyt itse narua. Vähän säkittämistäkin kokeilin siinä samalla, hivelin narulla Ystävän kaulaa ja päätä, heiluttelin sitä ilmassa. Tämä kun oli selvästi vahvalla pohjalla, jatkettiin enempi treeniä kaipaavien juttujen parissa.

Puomeilla tehtiin pariakin juttua. Joitain kertoja ihan vaan käveltiin ja ravattiin yli. Enimmäkseen tultiin käynnissä yli ja pysähdyttiin niin, että etujalat jäivät viimeisen & keskimmäisen puomin väliin ja takajalat keskimmäisen & ensimmäisen puomin. Tästä lähdin väistättämään Ystävän takapäätä sivulle, jolloin Ystävä päätyi puomien suuntaisesti seisomaan siihen vikan & keskimmäisen väliin. Ja tästä tehtiin peruutus pois puomien välistä. Kokeiltiin molempiin suuntiin, ja saatiin homma kunnolla onnistumaan vasta kun levensin välejä kunnolla. Ystävää huoletti, kun ei aina nähnyt missä mikäkin koipensa oli. Välillä puomit siirtyilivät, kavio päätyikin hakemaan jalansijaa puomin päältä, peruutus meni vinoon... Mutta levemmäillä väleillä saatiin lopulta hyviä, puhtaita suorituksia.

Kolmas tehtävämme oli pujottelu. Alkuun taisin laittaa viiden tötsän väleiksi kaksi metriä, mutta ensimmäisten kokeilujen jälkeen totesin Ystävän todella notkeaksi tyypiksi ja kavensin välit reiluun metriin. Tehtiin pujottelua käynnissä, niin että ohjasin Ystävää sivulta, en itse pujotellut mukana. Tamma oli tässä todella näppärä, niinpä päätin kokeilla myös peruuttaen. Alkuun yhteistyöstä ei tullut mitään, sillä mun omat avut oli niin hakusessa, ettei Ystävä ymmärtänyt mihin ihmeeseen sen piti milloinkin peppuaan tunkea. Parin aika kaoottisen suorituksen jälkeen jotain naksahti paikoilleen ja lakkasin hosumasta ympäriinsä. Pysyin yhdessä kohdassa Ystävään nähden, olin selkeä avuissani ja kehuin heti oikeaa käytöstä saatuani. Ja me peruutettiin ne kaikki viisi tötteröä lähes pysähtymättä, saumattomassa yhteistyössä ja hyvällä energialla. Jee, hyvä Ystävä! Tähän ei voinut kuin lopettaa tyytyväisenä ja viedä tamma takaisin tarhaan nauttimaan iltapäivän viimeisistä auringonsäteistä.

Hevoskuvailua

Blogimaailma on siitä kiva, että täällä vallitsee aika hyvä yhteishenki ja muutenkin sellainen yhteisöllisyys. Yhdessä tekeminen ja yhteydenpito muihin bloggaajiin monella tapaa on monille mieluisaa, ainakin näin hevospuolella tuntuisi siltä. Itse löin jonkun aikaa sitten hynttyyn yhteen Heidi W:n kanssa ja lähdin yhtenä päivänä hänelle kuvaajaksi tallille. Heidi kirjoittelee blogissaan kolmen vuokrahevosen kanssa puuhasteluista, ja kuvauspäivänä teimme jokaisen hepan kanssa vähän eri juttuja. Ensimmäisellä lähdettiin kärryttelemään, toisen Heidi ratsasti ja kolmannen kanssa tehtiin kävelyretki maastakäsin.

Oli itselle tosi kivaa vaihtelua päästä kärryille istumaan. Olen viimeksi yli vuosi sitten tainnut Päikällä ajella, eli pitkä aika siitäkin. Vasta nelivuotiaaksi kääntyvä Kaste osoittautui oikein reippaaksi ja päteväksi menijäksi, jonka kyydissä istuin sen verran matkaa, että päästiin aurinkoiselle suoralle kuvaamaan.

Lenkin jälkeen sulattelimme pikaisesti kohmeisia sormia ja varpaita tallissa, kunnes puimme vanhemman suokkitamma Sirin kuolaimettomiin suitsiin ja suuntasimme kentälle. Siri oli ollut saikuntapaisella kevyemmällä käytöllä jonkin aikaa, niinpä varustuskin oli siksi kevyempi - sai palata hommiin vähän rennommin. Sain kuulla, että Siri oli aikoinaan ollut aika hurja ja vaikeakin hevonen käsitellä, mitä oli ihanan vaikea uskoa nähtyäni sen käyttäytymisen Heidin kanssa kentällä, niin maasta kuin selästä käsin. Minuakin tamma tuli välillä moikkaamaan hyvin iloisen ja lempeän näköisenä, kohteliaasti kysymään että olinkohan unohtanut vaikka porkkanaa taskuuni. Kun porkkanaa ei löytynyt, jatkoi hän takaisin töihin ja näytti liikkuvan aika tyytyväisesti kuolaimettakin.

Viimeisenä vaan ei vähäisimpänä oli vuorossa myöskin nelivuotiaaksi kääntynyt Vaavi. Huvituin, kun huomasin karsinan ovessa roikkuneesta kyltistä, että hevosen kutsumanimi tosiaankin oli Vaavi eikä se ollutkaan vain sellainen hellittelynimi (niinkuin minä kutsun Ninniä Tiukuksi). Vaavin kanssa lähdettiin kävelemään samoja hiekkateitä kuin Kasteenkin kanssa ja käytiinpä kääntymässä yhdellä pellolla, ottamassa muutamat poseerauskuvat. Tätä ei pikkuinen oikein ymmärtänyt, miksi hänet tuotiin aukealle alueelle seisomaan paikoilleen. Jonkun kerran sain juostakin kameroineni karkuun innostunutta hypähtelijää, mutta hyvin pysyi polle Heidillä hanskassa kotiin asti, vaikka olikin vähän liian jännä reissu Vaaville.

Musta tuntuu, että kirjotan jokaisen vähänkin reissutyyppisen postauksen päätteeksi että "kokonaisuudessaan tosi kiva/onnistunut/hieno/mahtava kokemus". Niin oli kyllä tämäkin kuvauspäivä! Oon kuitenkin sitä mieltä, että jos on kivaa, kyllä sen voi ääneen sanoa.

Lisää kuvia on luvassa, sillä tänäänkin mulla oli kuvauspäivä, sillä tallilla missä Klaaraa kävin aiemmin hoitelemassa. Tutun ponin sijaan linssiini osui eräs toinen hevonen omistajineen sekä koiranpentu. Sellaista siis tulossa lähiaikoina.