Talviset tallipäiväni

Vauhdikasta reiningiä

Toissaviikon lopulla alkanut pakkanen on tuntunut piristävän niin sisätiloissa eleleviä kissojani kuin myös Ystävää. Sen viikon perjantaina halusin ratsastaa reining-tyyppisiä harjoituksia - kuolaimettomasti sidepulleilla - mikä sopi Ystävälle hyvin siinä mielessä, että se oli valmiiksi reippaalla ja vauhdikkaalla tuulella. Keskittymiskyky puolestaan oli asia erikseen. Taisin aloitella käynnissä taivuttelemalla hyvin sekä tekemällä paljon peruutuksia. Siitä siirryttiin raviympyröihin ja vähitellen kokeilemaan miten ne spinit tällä kertaa onnistuvat. Ystävä oli ennen tätä ollut aika jäykkä, siihen nähden se suoriutui varsinkin spineistä tosi hyvin.

Otin verryttelylaukkaa molempiin suuntiin, ja sain varsinkin alkuun melko napakasti muistutella miten minun kanssani käyttäydytään. Tammalla olisi ollut energioita lähteä vaikka kuuhun, mutta sain sen suostuteltua yhteistyöhön ympyröillä sekä uraa pitkin. Jonkun aikaa tein töitä ihan vaan laukan rauhoittamiseksi, pään laskemiseksi taivaista. Lopuksi, kun tämä oli jotakuinkin saavutettu, kokeilin ratsastaa vähän jotain radantyyppistä. Kaksi spiniä oikealle, kaksi isoa ympyrää reipasta laukkaa oikealle. Tässä kohtaa oli tarkoitus mennä vain yksi pieni ympyrä rauhallista laukkaa oikealle, mutta kun se ei ollutkaan rauhallista, päätin ratsastaa toisen perään ja sain menon vähän laantumaan. Sitten pysähdys ja sama kuvio vasemmalle. Symmetrian nimissä myös tähän kierrokseen kaksi hitaampaa ympyrää, vaikka nyt laukka rauhoittuikin nopeammin. Taisin tehdä loppuun vielä pari laukkasuoraa ja rollbackia. Lopetettiin sellaiseen reippaaseen, mutta rentoon pää alhaalla laukkaan, jonka jälkeen vielä loppuravit - ei sitä ihan jogiksi voi sanoa. Jotain jäykkyyksiä Ystävällä selvästi vielä oli, kun niin pää pystyssä ravaili eikä malttanut millään hidastaa. Onneksi ne pikkuhiljaa taisivat seuraavien päivien aikana karista pois.


Palkitsevaa liberty workia

Viime viikon tiistaina pakkanen paukkui reilusti yli kymmenen asteen. Olin fiksu ja jaoin ulkonaoloajan puoliksi ja puoliksi, niin ettei ehtinyt tulla kylmä. Mentiin suoraan tarhasta kentälle, jossa päästin Ystävän irti. Tämänkertaisen liberty workin suhteen en asettanut mitään tavoitteita. Halusin nähdä, miten Ystävä reagoi minuun, millä tuulella se on ja mitä se itse haluaisi tehdä. Tuntuu että mietin usein varsinkin libertyssä liikaa, miten minun kuuluisi toimia missäkin tilanteessa ja kuinka nopeasti. Maastakäsittely on kuitenkin uusimmasta päästä mulle, vasta nelisen vuotta sitä tehnyt semi-aktiivisesti ja ratsastuskokemusta taas on 2-3 kertaa enemmän. Tällä kertaa siis totesin, että jatkuvan tekemisen sijaan enemmänkin tarkkailen ja katson mitä siitä seuraa.

Liberty workin tavoitehan on ihmisen ja hevosen yhteistyö. Sinä päivänä tämä aihe ei Ystävää kiinnostanut sitten alkuunkaan. Se lähti heti liikkeelle minusta pois päin irti päästyään, harppoi pitkiä käyntiaskelia kentän laitoja pitkin ja kokeili usein, jos saisi jäädä syömään jäätyneitä ruohotupsuja. Pyysin Ystävän aina uudestaan liikkeelle, välillä pyysin vaihtamaan suuntaa ja hetken päästä pyysin vähän raviakin.

En muista mitä siinä tapahtui tai miten selkeitä merkit olivat, mutta jossain vaiheessa Ystävällä tuli mitta täyteen. Se oli taas pysähtynyt syömään, ja kun pyysin sen takaisin raviin, arabialainen pongahti täyteen laukkaan toiseen päähän kenttää. Sieltä se rallitti komeassa kaaressa parin pukkihypyn saattelemana takaisin minun päätyyni, viskoi päätään ilmaan ja korahteli. Tanssahteli lennokasta ravia ohitseni lyhyttä sivua eestaas, kokeili saisiko jäädä nyt omaan rauhaan. Pyysin Ystävän takaisin liikkeelle hyvin pienin avuin, ajatuksenani että se vähän ravailisi vielä. Ravasihan se ehkä kolme askelta ennen kuin oli taas palkokasvit rööreissä kiidättämässä menemään. Tätä rumbaa jatkui jonkun aikaa ja minua rupesi lähinnä naurattamaan pienen tamman loppumattomat energiavarastot - tämä kun ei ihan sitä tyypillisintä rentoa ja rauhallista Ystävää ole. Kun kerran oli vauhtiin päässyt, niin mikäs siinä.

Välillä kokeilin pyytää Ystävän luokseni, kun se oli rauhoittunut lähemmäs minua jopa pysähdykseen. Siitä se pari kertaa kieltäytyi, korskui vaan pää pilvissä sieraimet ja silmät selällään, ravissa keinuen kauemmas. Niinpä pyysin sitä jatkamaan liikuntaharjoituksiaan ja sitten yritin taas uudestaan. Lopulta laukka ei enää noussut ja ravikin alkoi rauhoittua. Matka ei enää jatkunut kentän toiseen päähän, ja silloin ojensin Ystävälle kutsuvan käteni, otin askeleen pari taakse ja ajoin omat energiani alas. Ja se kääntyi samantien katsomaan minuun, otti muutaman askeleen kohti, muttei tullut aivan luokse. En muista onko se koskaan tullutkaan.

Ystävä ei ole sellainen koskettelua ja läheisyyttä rakastava tyyppi, joka tulisi todella iholle mielellään. Tämä oli sen tapa sanoa: "Hyvä on, olen nyt sinun kanssasi." Kävelin Ystävän luokse ja kaivoin taskustani palasen leipää. Tämän jälkeen kävelimme ympäri kenttää kuin paita ja peppu. Teimme ympyröitä ja käännöksiä, tiukkoja ja laajoja. Pysähtelimme ja peruutimme täysin toisiimme koskematta - paitsi silloin kun se meni todella hyvin ja minun oli pakko mennä rapsuttamaan Ystävän kaulaa palkinnoksi. Vaikka tämä liberty -kerta oli alkanut tavallaan "väärällä jalalla", se oli päättynyt paremmin kuin osasin odottaa. Tunnelma oli todella rento ja välitön. Alkuun vastahakoiselta tuntunut hevonen oli siinä lähelläni, koska halusi olla.

Mikä tuosta Ystävän baanailusta vielä jäi mieleen, oli sen ihana ymmärrys väistää ihmistä. Sen se on sisäistänyt paremmin kuin mitään muuta ja Klaaran jälkeen se on se mitä kaikkein eniten arvostan. Nytkin Ystävä laukkasi aivan täyttä vauhtia minua kohti, ja kun nostin kädet ilmaan, se löi jarrut pohjaan ja kiepsahti pennin päällä ympäri toiseen suuntaan. Toisin kuin joku muu poni, joka olisi tästä vain suuttunut minulle ja yrittänyt mahdollisesti tulla päälle, etu- tai takapää edellä huitoen. Siispä suurin voitto minulle tuona päivänä oli pelottomuus. Hevonen oli enemmän tai vähemmän hallitsemattomassa tilassa, vapaana kentällä kanssani, ja minä en pelännyt lainkaan. Tiesin, ettei ole tarvetta pelätä. Ja siksi Ystävä on parasta mitä minulle on pitkiin aikoihin tapahtunut.

Kuten sanoin, liikutin Ystävän tuolloin kahdessa erässä, eli hetkisen lämpimässä tallissa puuhasteltuani - muunmuassa haavanputsausta, sillä se riemukavio oli saanut aikaan muutaman, onneksi todella pienen hokkinaarmun kinttuihinsa - talutin sen takaisin kentälle pelkät sidepullit päässä. Pomppasin pallin päältä paljaaseen selkään vähemmän ketterästi tällä kertaa ja auts, onnistuin reväyttämään ponnistavan jalan reiden jotenkin. Siellä sitten irvistelin ja istuskelin selässä, käppäilin Ystävän kanssa ympäri kenttää ja odottelin että vähän helpottaa. Lopulta tuntui sen verran ookoolta, että vähän ravattiinkin ja nyt sitä askellusta saattoi sanoa jo jogiksi. Äsken niin täysiä päristellyt eläin olikin yhtäkkiä tosi varovainen, samalla alustalla, ja molemmissa askellajeissa tuntui selvästi varovan liikkeitään. Se ratsastus oli lähinnä sellainen "tulipahan käytyä selässä"-kerta, jolloin vain lönköteltiin löysin ohjin ja välillä ohjat kaulalla. Sellainen oli tällä kertaa oikein riittävä ratsastus, meille molemmille.


Rentouttavaa maastoilua

Saman viikon torstaina huomasin että hei, valoahan riittää vielä, siinä vaiheessa kun sain Ystävän haettua tarhasta ja varustettua ratsastusta varten, niinpä päätin lähteä maastoon. Seuraamme liittyi naapurikarsinan pienempi ponitamma omistajineen maastakäsin, me taas matkasimme ratsain lampaankarvapehmustetussa lännensatulassa ja -suitsissa. Kävelimme lähimpiä hiekkatietä peltojen välissä, jossa liikennettä ei ollut, ja kerkesimme takaisin tallille juuri auringonlaskun jälkeen. Tämäkin kerta oli kokonaisuudessaan tosi mukava ja onnistunut, vaikka kylmähän siinä 40 minuutissa ehti tulla niillä pakkasilla, eikä se mun lonkkanikaan ollut toipunut revähdyksestään täysin. Jouduin siis jossain vaiheessa luovuttamaan ja kävelemään loppumatkan, mikä teki ihan hyvää just sille toipilaalle koivelle sekä muutenkin. Ystävä oli koko lenkin pirteä, reipas ja kuulolla. Juuri niin kuin pitääkin.

Kuvapläjäys Miinailuista

tämä ja kaikki muut kuvat tässä postauksessa © Katja

Miinaan iski joku huonon onnen kierre. Se alkoi siitä jumituksesta, jonka takia on oltu käyntikuurilla pari viikkoa. Sen jälkeen ilmeni, että joudutaan perumaan näyttelyihin osallistuminen. Rokotukset ei riittäneetkään, just ja just. Olis tullut taas extrakalliiksi alkaa rokottelemaan heppaa kiireellä, joten nyt jäi sitten kaikki elokuulle suunnitellut kisat kokonaan menemättä. Länkkärit jätettiin väliin ihan rahan takia ja matkakisoihin ei oo mieltä lähteä, kun ei ole päässyt hevosta ratsastamaan kunnolla aikoihin. Itsehän en siis kisaa, vaan Päivi, mutta oon aina menossa mukana huoltotiiminä ja hovikuvaajana. :) 

No, sitten kengittäjä ilmoitti, että hän ei tule tälle uudelle tallille, kun se on niin kaukana. Siitä sit kiireellä etsimään uutta kenkääjää, joka toimii tällä alueella, on järkevä, järkevän hintainen, Miina tykkää siitä ja se suostuu kengittämään arabin. Yllättävää kyllä, just sellanen tyyppi löytyi. Miinan kenkäys meni viikolla liian pitkäksi, mutta saatiin sille kuitenkin aika sopivasti aika, kun ko. kenkääjä oli tulossa Majsaa kengittämään, niin Minski meni siinä samalla. Ehkä tässä vaiheessa meidän onni oli pikkuhiljaa kääntymässä. 

Kengitystä edeltävänä iltana lähin Miinalla maastoon. Kentällä pyörähdin sen verran, että testasin vähän käyntiä ja ravia, mikä tuntui jo huomattavasti paremmalta. Jäykkyys tuntui yhä, joten jätettiin kentällä hinkkailu ja lähettiin tekemään Nevaksen lenkkiä. Otettiin muutamat pätkät ravia, Miina oli ihan mahtavan rennolla tuulella, kentälläkin toimi kuin ajatus. Loppumatkasta poikkesin tieltä tarjotakseni tammalle vähän erilaista lihastreeniä ja samoiltiin mettässä jonkun matkaa. Annoin Miinan valita itse reittiä, se oli niin hauskasti oikein elementissään ja rämpi menemään pohdiskellen koko ajan, mistä ois helpoin mennä. Tielle palatessa valittiin yhdessä vähän huono reitti ja päädyttiin jonkun sammalkivikkohärdellin läpi rypemään. Hetken päästä Miinan käynti alkoi tuntua oudolta, joten hyppäsin alas kattomaan, ettei se loukannut itteensä äsken tai ainakaan onnu. Tattadaa, vasen etukenkä oli tiessään! Niinpä käveltiin maasta käsin tallille. Onneksi se lähti vasta nyt, en ois yhtään ihmetellyt jos ois jo aiemmin, sillä ne kengät oli hurjan löysällä kun kuntoon laittaessa ne kokeilin. Silloin mietin, että ei varmaan kantsi lähteä maastoon, mut äkkiähän se unohtui...

Kengitys sujui hirmu hyvin. Päivi piteli Miinaa, joka otti ihan lunkisti eikä yhtään repinyt jalkoja itelleen tai hölmöillyt mitään muutakaan. Päivillä oli koirat ja tyttärensä Emma mukana, niinpä suurimman osan kengitykseen menneestä ajasta istuin tallin käytävällä lapsi sylissäni mussuttamassa eväitä ja hyppimässä trampoliinilla. Olen kuulemma tosi huono hyppimään... Kenkääjä oli Päivin mukaan hitain mitä on nähnyt, mutta teki todella tarkkaa työtä, joten turha valittaa. Ja Miina tykkäsi tyypistä, mikä on tärkeintä. :)

Nyt Miinan käyntikuuri on aikalailla päätöksessään. Ollaan ravailtu tällä viikolla vähäsen ja tänään otettiin laukkaakin. Ei olis kyllä osannut sanoa että toi hevonen on ollut tosi jumissa, jos ei olis tiennyt! Mentiin ekaks maastoon ja käytiin tsekkaamassa tukkitie = paikallinen hanatusmesta. Leveä metsätie, joka jatkui ihan kilometritolkulla, ei edes jaksettu mennä loppuun asti. Mentiin pätkittäin kaikkia askellajeja ja Miina oli MAHTAVA! Muistellaan taaksepäin johonkin toukokuuhun, jolloin en uskaltanut maastoilla sillä about ollenkaan. Nyt painelen sillä yksinäni menemään vaikka mitä vauhteja eikä hirvitä yhtään! Ja käynnissä mennään aina pitkin ohjin oikein rennolla fiiliksellä. Tää on kyllä mun kesän ihan paras saavutus. :) 

Tukkitieltä löydettiin joku pienempi mettätie, jolle Miina oli oikein halukas lähtemään. Arvasin minne se johtaa, joten kokeiltiin sitä ja päästiin tekemään kiva pieni lenkki takasin tallille. Tie vei siis melko suoraan kohti Miinan kotilaidunta. Kun suunta muuttui taas tallia kohden, ei tamma enää ollutkaan niin innokas etenemään. 

Kentällä taivuttelin vielä käynnissä ja ravissa suht huolellisesti, ja ravissa tuntui liikkuvan tosi hyvin. Menin hetken ilman jalustimia ja laukatkin kokeilin molempiin suuntiin ilman. Tässä kohtaa jäykkyys näkyi ja tuntui selkeästi. Maastossa Miinan oli helppo hanattaa menemään suoraa tietä haluamaansa vauhtia, mutta kentällä pääty-ympyrän tekeminen tuntui olevan työn ja tuskan takana, niin jätettiin laukat yhteen nostoon per suunta.

 Tälläkin kertaa menin koulusatulalla ja enkkusuitsilla, kun se satula on niiiiiiiin ihana... Päivi löysi meille jonkun klassisen kouluratsastuksen opettajankin, että taitaa mennä tää mun Miinailu koulupainoitteiseksi ainakin joksikin aikaa. Pakko sitä on sit välillä laittaa länkkäkamppeet selkään ja kyhätä kenttä täyteen trail-esteitä. :) Mukavaa vaihtelua itse kullekin. 

Ja tähän loppuun pläjäytän näitä kuvia. Katja kaverinsa Jennien kanssa tuli yks kerta mua ja Miinaa kuvaamaan, kun meillä oli trail-/"leikkipäivä" kentällä. Tehtiin eka maastakäsin vähän trailia. Sidepassia, puomikujaa jne. Sitten tutustuttiin auton renkaaseen, johon olin sitonut löytämäni rikkinäisen liinan. Sitä vetelin pitkin kenttää ja Miina seuraili perässä. Kokeiltiin myös niin että rengas tulee Miinan perässä, mikä oli hitusen arveluttavaa aluksi. Muutoin Miinaa ei juurikaan koko hökötys kiinnostanut. Sitten pomppasin selkään ja tehtiin samat jutut sieltä käsin. 

Tota rengasjustkaa oon kokeillut reilu vuos sitten yhellä lännenratsastustunnilla Fredbackassa. Kovasti meille painotettiin, että kun ekaa kertaa kokeilee selästä käsin ÄLKÄÄ sitoko sitä narua nuppiin!!! Kiva yllätys kun hevonen pelästyykin eikä sitä saakaan sieltä perästä ihan heti pois... Hepat oli niin lunkeja renkulan suhteen, että lopputunnista ravailtiin peräkanaa pitkin kenttää. Yks hilas sitä perässään ja muut ratsukot hömpötteli perässä. 

Ens viikolla lupasin pitää Janetelle ja Miinalle sekä Irenelle ja Väiskille yhteisen western-tunnin. Molemmat on siis enkkuratsastajia ja Väiskiltä ei lännenkamojakaan löydy. Aattelin rakennella trail-rataa, mikä on ehkä se hauskin tapa tutustua länkkäriin - niin ratsastajalle kuin hevosellekin. :)

Kiitos Katjalle hienoista kuvista ja Jennielle avustuksesta renkaan kanssa! 

Kaarna ei ole välipala!

Sidepass

Kameralla oli jännä käsitys Miinan mittasuhteista...

HYI APUA. Selkeesti tarviin kuvia ennen kuin tajuan miten 

hirveellä tavalla liioittelen apuja sidepassia ratsastaessani...

Ja näitä kuvia oli PALJON...

Ensin myötäysharjoitus...

...sitten lepo.

Onneks en ratsasta aivan liian pitkällä ohjalla kädet ties missä asennossa...

Oisin halunnut et Miina ois ees vilkassu rengasta vähän, mut sen mielipide asiaan oli: "Zzz... Booring!"

Tässä kohtaa tuntu ettei Miina aivan ymmärtänyt mikä tän homman tarkoitus edes on.

Ja sitten loppuhuipennus...

Jee, me tehtiin se!

Miinan kuulumisia ja laidunkuvia

Nyt se iski. Eroahdistus. Nimittäin bloggaamiseen. Oon avannut bloggerin varmaan päivittäin ja käynyt lukemassa muiden postauksia ja kommentit tsekannut ja näin. Sit oon vaan ootellut että millon saan riittävästi inspiraatiota käydä kaikki miljoonasatatuhatta kuvaa läpi ja postattua vihdoin tosta Hovin leiristä - ja sen jälkeen parista muusta jutusta. Eikä sitä inspistä koskaan tuu enkä kehtaa enää väittää että on liian kiire ja niin pois päin. Mulla on se huono tapa, että kun joku asia tuntuu hirveen isolta urakalta ja tiedän että sen hoitamisessa menee kauan, lykkään sen aloittamista, kun ahdistaa jo valmiiksi koko juttu. Eikä tän blogin tarkoitus ole ahdistaa ketään, varsinkaan mua itseäni, joten hylkäsin typerän aikajärjestyssäännön, jossa roikuin tiukasti kiinni ja postaan Hovista ja Riimasta sitten kun jaksan. :) Miinasta en oo kirjottanu aikoihin yhtään mitään ja noista laidunkuvista sain siihen inspiraation, joten siitä tulee nyt updatea kuvineen.

Miina on kotiutunut uudelle tallille hienosti. Se elää tällä hetkellä isolla ihanalla laitumella kuuden tamman laumassa, jossa Miinan bestis on parivuotias suokkitamma Millikka. Tyllerö tuntuu kyllä olevan jokaisen vastaantulijan bestis ja on muakin aina ensimmäisenä vastassa, kun laitumelle livahdan. Laumaan kuuluu myös toinen suokkitamma Riina, lauman johtaja pv-tyyppinen Laima, arvojärjestyksessä hyvänä kakkosena joukon pv-vanhus Thelma 24vee sekä "mini-Miina", oikealta nimeltään Majsa. Tuo risteytysponi on hyvin samannäköinen kuin Miina ja kaukaa katsottuna niitä ei välttämättä erota toisistaan. Lähemmäs päästyä näkee jo selkeästi kumpi on poni ja kumpi arabi. :)

Miina ja Mini-Miina - mutta kumpi on kumpi? ;) 

Majsa

Laiduntamassa kolme makeeta äMMää: Majsa, Miina ja Millikka.  

Laima ja naapurilaitumen asukit. Jos se olis Laimasta kiinni, oon aika varma että se ottais nuo kaksi mukaan laumaansa avosylin. :) Se ei paljon tuolta nurkasta poistu niille huutelemasta.  

Thelma

Millikka

Miina ja Millikka, huomatkaa ero ensimmäisiin laidunkuviin: toisen hevosen voi oikeasti päästää näinkin lähelle!

Thelma laittoi nuorison riviin. Vasemmalta Miina, Majsa, Riina. 

Riina

Millikan piilopaikka

Riinakin on ilmeisesti ihan ookoo tyyppi, kun näin lähellä harpotaan.  

Laima

Thelma ja Laima suunnittelemassa laumojen yhdistymistä. "Kyllä ne tuon ojan ylittäis, mutta mites nää sähkölangat?" 

Varsalle virikkeitä

Yhtenä iltana kun noita tammoja kuvailin, piipahdin myös ruunalaitumella. Molemmat laumat on muuttaneet kesän aikana muutaman kerran, tällä hetkellä ruunat asuu sillä laitumella missä tammat oli, kun Miina muutti Mattakseen, ja tammat puolestaan on sen takana olevalla pellolla. Ruunia on laumassa neljä, niihin olen vähemmän tutustunut enkä edes tiedä kaikkien nimiä. Tuota rautiasta 1v varsaa olen kutsunut mielessäni Junnuksi ja mustaa suomenhevosta Mustaksi. :) Tässäkin porukassa uteliain uuno on nuorimmainen. Sitten on entuudestaan tuttu Väiski sekä ulkomuodollaan kunnioitusta herättävä jyllanninhevonen Jysky. 

"Junnu"

Jysky 

Jysky

Tässä tallin toinen "Kuin kaksi marjaa" -kaksikko: Väiski ja "Junnu". 

Väiski

Vasemmalla Väiski, taustalla Jysky ja oikealla "Junnu".  

"Musta"

Väiski

"Junnu"

Loppuun vielä niitä uutisia. Miinan kanssa oon tuon leirin jälkeen puuhastellut niin kentällä kuin maastossa. Enemmässä käytössä on ollut koulusatula ja -suitset, kun lupasin sen kuukauden länkkätauon (Miinalla) pitää.  Maastossa on menty sekä yksin että seurassa. Päivi on pari kertaa ollut mukana kärryillä Vili-shettiksen kanssa, joka on ihan mahtava automaattiponi. Muunmuassa yks ilta lähettiin vaan samoilemaan jotain mettätietä ja jossain vaiheessa aloin katella ympärilleni, kun oli tutun näköistä. "Hei me ollaan Nevaksessa!" :D Oon sillä tallilla teininä pyörinyt ja matkaa Mattaksesta joku kolmisen kilsaa. Niin siitä "loppuverkka"-lenkistä tuli vähän pidempi, ja 3h ratsastuksen jälkeen Miina oli tuskin edes hikinen. Oltiin siis ratsastettu sitä minä ja Päivi kumpikin kentällä ennen tota maastoa ja oli ihan hölmöllä tuulella, mut maastossa mahtava.

Kentällä on tehty ihan perusjuttuja ilman satulaa ja sen kanssa. Yks kerta menin maapuomia pääty-ympyrällä kaikissa askellajeissa ja olin aika tyytyväinen suoritukseen, kun en itse mikään enkku- saati esteratsastaja ole eikä Miinakaan estehevonen (jos joku muu kuin minä nyt laskee yhtä maapuomia "esteeksi" :D). Janette on sillä hypännyt nyt kesällä enemmän ja enemmän, minkä vähän luullaan aiheuttaneen Miinan jumiutumista. Tällä hetkellä tamma on käyntikuurilla, kun Janette oli sillä menossa estetunnille ja alkuverkassa huomasi että hevonen "putoaa alta" ravissa. Oli aiiiivan jäykkä etupäästä enempi oikeelta puolelta ja käyntimaastoilua onkin tää viikko sitten ollut. Arnikaa on hierottu lihaksiin ahkerasti ja vähän jumppailtu, kyllä se nyt on jo paljon parempi ja ravikin sujuu pienissä pätkissä. Ja todettakoon tässä vielä, että todennäköisesti jumia ei ole aiheuttanut hyppääminen (yksinään) vaan noihin aikoihin oli tosi sateista ja Miina varmaan kaatunut laitumella, koska ei mitään epätavallisen rankkaa treeniä olla sillä kukaan vedetty eikä nähty sen kaatuvan/tekevän mitään outoa. 

Syksyn alkaessa meillä vähän tiimi muuttuu, kun Janette lähtee Tampereelle opiskelemaan ja meidän esteratsastajan korvaa kouluratsastaja Heidi. Päivi on ollut vähän kahden vaiheilla, tekeekö hyppääminen Miinalle hyvää vai ei, vai molempia, joten on varmaan ihan hyvä, että siitä pomppimisesta tulee nyt taukoa. Samoten saattaa käydä länkkärin kanssa, kun meillä alkaa molemmilla koulu syksyllä (niin joo, pääsin sinne Heltechiin uusmediaa opiskelemaan jos joku ei vielä kuullut) eli rahat on vähissä ja tonne Mattakseen on pidempi matka kuin edelliselle tallille, jossa Mari piti meille tuplatunteja 70e hintaan. Että jos se siitä vielä nousee, täytyy harkita opettajan vaihtoa, eikä niitä tässä pk-seudulla oikein ole. :/ 

Lisäksi olen niin rakastunut tohon koulusatulaan, että tunsin itseni ihan alieniksi kokeiltuani länkkäpenkkiä yhdellä käyntimaastoreissulla. Siis teki oikeasti mieli mennä vaihtamaan satula kun eka kentällä kokeilin pysähdyksiä ym. :----D Se Miinan penkki on mun takapuolelle turhan iso, vissiin 17 tuumanen. Finessellä oli joskus 15 tuumanen ja se oli sellanen että mahduin just eikä melkeen. Se saatto tuntua toisinaan vähän pieneltäkin, mutta oikeesti olis hyvä kun ois sellanen satula missä istuu jämäkästi yhdessä paikassa. Tossa Miinan nykyisessä pääsen seilaamaan liikaa tän heinämies-istuntani kanssa ja Miina inhoaa just sitä. Että jatkossa on tulossa aika koulupainotteisia postauksia mitä todennäköisemmin, pitää ehkä vaihtaa blogin nimi... :D 

Ei vaan, en mä länkkäristä pysty luopumaan pelkän satulan takia. Uuden hankkiminen olis vaan liian kallista just nyt, mutta se mihin oon aatellut investoida, on ratsastusvyö. En muista kirjotinko siitä jo aiemmin, mutta Finellä tykkäsin mennä sillä paljonkin. Ilman satulaa oon aina tykännyt mennä, ja tollasten sätkytammojen kanssa saa vähän lisätukea jalustimista. Toistaseksi se vyö on vielä kaupan hyllyllä, täytyy tossa syksyllä kattoo paljonko jää opintotuesta käteen ja miettiä sitten tarkemmin.