Riittämätön, avuton minä

Sarjassamme katkeransyvällinen vuodatuspostaus:

Viimeksi puhuin ongelmista Klaaran kanssa ja toisen vuokrahevosen etsimisestä. Lainaan tähän nyt suoraan kirjoittamaani tekstiä: 

"Klaaran kanssa voi tehdä monia asioita, mutta jokainen tilanne on koulutustilanne ja Klaaran tuntien useimmiten aikamoista kädenvääntöä. Eli jottei minulta menisi maku koko harrastukseen, etsin nyt hieman vanhempaa, jo perusasiat osaavaa hevosta."

Koen että osa tekstiä lukeneista ymmärsi sanomani väärin, sillä minulta tultiin varmistelemaan, että tiedänhän että jokaisen hevosen kanssa jokainen tilanne on koulutustilanne. Kyllä, minä ymmärrän tämän varsin hyvin ja sen mukaan toimin niin kaikkien hevosten, koirien kuin omien kissojeni kanssa. Varsinkin nuoremman otukseni Ninnin tuntevat tietävät, ettei se olisi noin hyväkäytöksinen ja helposti käsiteltävä, jos en joka hetki sen kanssa toimisi johdonmukaisesti ja kouluttaisi sitä.

Se mitä yritin sanoa on, että olen tottumaton. En ole tottunut nuoriin hevosiin. Olen niitä käsitellyt, mutta todella vähän. Yhdenkään kanssa en ole toiminut näin pitkään ja ollut osana sen hevosen ratsukoulutusta. En myöskään ole tottunut poneihin. Niitäkin olen käsitellyt, mutta yksikään aiemmista pidempiaikaisista hevosystävistäni ei ole ollut poni, kaikki hevosia. Jonkun mielestä siinä ei ehkä ole eroa, tai ainakaan ei pitäisi ajatella niin, mutta minulle ero on selkeä. Suurin osa niistä poneista, joihin olen tutustunut, ovat olleet itsepäisempiä kuin kaikki ne hevoset, joita olen käsitellyt. Yksilöitä kaikki ja poikkeuksia löytyy aina, eikä tämä poniasia ole se tärkein puheenaihe tällä kertaa.

Minä olen tottunut valmiiseen. Kaikki aiemmat harrastuskaverini ovat olleet aikuisia hevosia, enemmän tai vähemmän pitkälle koulutettuja ratsuja, joiden kanssa perushoitotoimenpiteet ja ratsain tehtävät asiat ovat itsestäänselviä, hoituvat nopeasti ja vaivatta. Selvennykseksi kuitenkin, että en minä automaattia ole hakemassakaan. Pidän haasteista ja siksi harrastan hevosia enkä moottoripyöriä. Todellisuudessa hevosen kanssa mikään ei ole koskaan itsestäänselvää. 

Siksi Klaara on suurin haaste, mitä koskaan olen hevosharrastuksessani ottanut vastaan. Se on jotain, mitä haluan kokeilla ja todella oppia. Ja jotain, mitä en vielä osaa - sekös minua turhauttaakin. Monesti minusta tuntuu Klaaran kanssa, ettei minulla ole työkaluja toimia sen kanssa. Että yritän kädet sidottuina kaikkeni, eikä mitään tapahdu - tai jopa pahennan tilannetta entisestään.

Sellainen tilanne oli tänään. Niin yksinkertainen asia kuin kavioiden puhdistaminen. Se ei ole ollut Klaaralle mikään itsestäänselvyys. Sen kanssa on tehty usean vuoden työ, jotta ollaan päästy tähän. Nykyään se nostaa kavion äänikäskyllä "nosta". Kuten yleensä, käskyn noudattamisessa ei ollut mitään ongelmaa, kavio nousi heti. Mikä Klaaralle on vaikeampaa, on luottaa kavionsa ihmisen huomaan pitkäksi aikaa. Siis pidemmäksi kuin sekunti. Toisina päivinä kaviot saa puunata tyhjiksi ajan kanssa, tänään ei saanut. Etukaviot hädin tuskin ehtivät käteeni asti, kun olivat taas lattiaa vasten. Vielä suurempi ongelma olivat takakaviot. Ne vetäytyivät mahan alle ja viuhtaisivat ärhäkän potkun sivulle. 

Voitte kuvitella, että kaksi potkua ennestään tältä ponilta saaneena ja kertaalleen jyrätyksi tulleena ei huvittanut tehdä enää yhtään mitään niiden takakavioiden kanssa. Ensimmäisen potkuyrityksen jälkeen turhauduin silmittömästi ja aloin itkeä. Pidin tauon, hengittelin, kävin juomassa vettä ja kokosin itseni uudelleen. Menin takaisin Klaaran luo ja sama vastaanotto. Edes etukavioita en saanut pysymään käsissäni. Purskahdin taas itkuun. Olin niin väsynyt tähän, niin kyllästynyt tappelemaan näin yksinkertaisesta toimenpiteestä ja ennen kaikkea pettynyt itseeni. Kuinka monet kaviot sitä on elämänsä aikana putsannut, miten vaikeita asioita on pystynyt hevosen kanssa suorittamaan ja silti ei tämän yhden ponin kavioiden ottaminen onnistu? Suorastaan säälittävää.

Tiedän, etten ole niin hyvä hevosenkäsittelijä, ratsastaja tai ihminen kuin voisin olla ilman kipua. Selkäni kivut ovat pahentuneet viime viikkoina huomattavasti ja olen huomannut kuinka se vaikuttaa varsinkin Klaaran kanssa toimimiseen. Olen epävarmempi, en usko itsekään olevani tarpeeksi hyvä tekemään yhtään mitään, sillä kaikki tekeminen sattuu. Niinpä mieluummin jätän yrittämättä kokonaan. Ja tämän kaiken Klaara on hyvin etevä lukemaan minusta, jolloin sekään ei halua tehdä yhteistyötä. En ihmettele. 

Sillä hetkellä olin valmis lähtemään kotiin. Harkitsin todella vakavasti taluttavani Klaaran takaisin laitumelle ja jättäväni homman siihen, sillä en selvästikään pärjännyt yksin tämän ponin kanssa. Hengiteltyäni taas hetken, mietin jatkamista. Satulointi ei tuottaisi ongelmia, eikä ratsastuskaan, siitä olin varma. Mutta selkäännousu oli vähintään yhtä iso mörkö kuin kavioiden puhdistus. Tallilla oli lisäkseni kaksi ihmistä, toinen hevosen selässä ja toinen pitämässä heille kouluvalmennusta, jonka kesken en todellakaan olisi kehdannut mennä pyytämään apua rimpuilevan ponin kanssa.

Pohdin vaihtoehtojani pitkään ja tulin siihen tulokseen, että minä hitto yritän. Veisin kotiin vain pahan mielen koko loppupäiväksi, jos nyt lähtisin. Ratsastus piristäisi minua ja kohentaisi itsetuntoani, kun onnistuisin selkäännousussa yksin. Viimekertoina olin tarvinnut aina jonkun pitelemään Klaaraa, en ollut muuten päässyt selkään. Siksi jännäsin niin paljon, mutta päätin, että harjoittelen nyt selkäännousua ja ratsastus on toissijainen asia. Voin ratsastaa vaikka kymmenen metriä tallinpihalla ja jättää sen siihen. Tärkein on, että pääsen satulaan, vaikka siihen menisi kaksi tuntia. 

Varustelu sujui täysin ongelmitta, kuten arvasin ja Klaara oli ihmeen rauhallinen myös päästäessäni sen irti riimunnaruista. Täytin taskuni heppanameilla, astuin Klaaran viereen ja kokosin ohjat käteeni. Se seisoi hiljaa aloillaan, kiitin "hyvä"-sanalla ja annoin namin. Nostin jalkani jalustimeen, Klaara seisoi yhä, annoin toisen palkan. Silloin päätin, kyllä se pysyy tässä, ja ponnistin itseni satulaan. Ja siinä se poni seisoi, täysin aloillaan, noin minuutti harjoituksen aloittamisesta. Ojensin äänekkäiden kehujen saattelemana kolmannen herkkupalan ja lähdin ratsastamaan hymyssä suin. 

Tehtävän moitteettoman suorituksen jälkeen tuntui, että pystyn mihin vaan tämän ponin kanssa. Niinpä suuntasin sänkipellolle, ja vaikka sielläkin Klaara esitteli ponimaisia pukittelutaitojaan ja oli valmis lähtemään viereisellä laitumella riekkuvan suokkiruunan matkaan, minä pysyin tyynenä. Kerroin Klaaralle mitä haluan ja kiitin aina kun sain sen. Viimeinen laukkapätkä oli täysin pukkivapaa, rauhallinen ja tahdikas. En varmaan koskaan ole ratsastanut näin rauhallisesti ja tyynesti sänkkärillä.

Ja ratsastuksen jälkeen minä menin ja putsasin ne kaviot. Ilman mitään ongelmia.

Tämä kerta on yksi niistä monista, jotka ovat joko alkaneet huonosti tai loppuneet huonosti, mutta niissä on ollut jotain hyvääkin, useimmiten todella hyvää. Olen saattanut itkeä Klaaran takia (olen itkuherkkä eikä Klaara ole tosiaankaan ainoa asia miksi pillittelen vähän väliä), ja samalla olen oppinut jotain uutta, kokenut jotakin hienoa ja korvaamatonta.

Siksi minä käyn Klaaran luona. Haastan itseni joka kerta olemaan parempi hevosenkäsittelijä, parempi ratsastaja, parempi ihminen. Matka on pitkä ja tie kivinen, sen matkan haluan silti tehdä. Onneksi minulla on mahdollisuus rentoutua muualla, jossa kavioiden puhdistus muiden muassa on taisteluvapaata peruskauraa. Ja onneksi minulla on Klaara. Aina valmiina opettamaan uutta, pudottamaan maan pinnalle ja nostamaan ihan uusiin sfääreihin. 

Ensimmäiset Klaarailut

Tämännäköinen ponilapsi on Klaara.

Koeratsastuksen jälkeen ensimmäinen Klaarapäiväni oli lauantaina. Menin tallille yksin ja tarkoitus oli siten tutustua poniin paremmin, hakea keskinäistä luottamusta jne. harjailun ja taluttelun muodossa. Talli kun on melko pitkälle itsehoitomesta, joissa en oo pyörinyt varmaan neljään vuoteen, oli siinä aluksi vähän hakemista että mites tätä paskaa lapattiinkaan. Ja loppupeleissä tuntui siltä että meni huomattavasti enemmän aikaa kaikkeen siihen ruokien ja vesien juoksemiseen ynnä muuhun kuin itse ponin käsittelyyn. Rispektit tallityöntekijöitä kohtaan nousivat, kun taas muistin mitä se muu hevostelu kuin pelkkä ratsastus on. Mutta tähän muutokseen olen todella tyytyväinen. Tallilla tulee vietettyä pidemmän aikaa kaikessa rauhassa ja tulee puolivahingossa sekä ulkoiltua enemmän että hyötyliikuntaa kaupan päälle.

Sain kuvattua videotakin meidän harjailuista ja halusin sen dokumentoida siksi, että pystyn myöhemmin näkemään mistä on lähdetty. Ois kyllä pitänyt sillon ihan ekalla näkemällä jo kuvata, sillä nyt tilanne oli jo paljon helpompi. Klaaran on selkeästi helpompi keskittyä, kun ympärillä häärää vain yksi ihminen. Mun ja Lauran läheisyydessä se joutuu vissiin miettimään että kuka tässä laumassa on missäkin asemassa ja keneltä sen kuuluu ottaa käskyjä pääasiassa. Videota en nyt tähän postaukseen saanut, tulevaisuudessa ehkä sen pääsette näkemään.

Eli harjaustuokio käytävällä sujui hienosti. Toki me käytiin vielä samat keskustelut mm. aiheesta saanko harjata mahan alta ilman potkuhuomautusta. Alkuun palkkasin tosi paljon ihan vaan siitä että poni malttoi seistä kiltisti uhittelematta ja antoi luvan harjata itseään. Loppua kohden alettiin molemmat rentoutua eikä palkkaamiselle ollut niin usein tarvetta. Kavioiden nostaminen oli kuulemma ollut todella haastavaa, Klaaran ollessa 1-vuotias. Laura on tehnyt suuren työn sen kanssa muuttamalla ikävän jutun mukavaksi, ja nykyään kavion nostaminen tapahtuu pelkällä äänikomennolla. Se tarkoittaa myös yleensä sitä, että saa palkaksi leivänpalasen. Tämän taktiikan ansiosta Klaara lukeutuu helpoimpien tapausten joukkoon, joilta olen kavioita putsaillut tässä vuosien varrella. Ja etukavion nostoa käytetään myös palkkauksessa, samalla kun sanotaan "hyvä" ja annetaan leipää. Samoiten se toimii rauhoittavana juttuja, jos tammalla rupeaa päässä viiraamaan jossain tilanteessa. 

Mitä erikoisimpiin asentoihin vääntäytyminen käytävällä
on Klaaran bravuuri - tylsäähän siinä olis paikallaan seistä!

Maastakäsintyöskentelystä ei nyt tullut kuvia, mutta eipä me ihmeitä tehtykään. Aloitettiin ihan perusasioista: poni liikkuu kun pyydän, pysähtyy kun pyydän, kääntyy minne käännyn ja varsinkin, ei kävele päälle vaan väistää minua. Palkkaustilanteissa pikku herkkusuu tunki suurinpiirtein syliin päänsä kanssa ja sain jatkuvasti heilutella riimunnarua näyttääkseni missä se saa ja ei saa olla. Luin joku aika sitten artikkelin, missä mietittiin "oman tilan" tärkeyttä ja sen ylikorostamista. En ole siitä mitenkään turhantarkka, hevonen saa olla lähelläni useimmissa tilanteissa, mutta lähellä ei tarkoita kiinni minussa. Siinä kohtaa menee epäturvalliseksi. 

Ihmisen väistäminen oli Klaaralle se haasteellisin juttu tällä kertaa ja myöskin se että pysähtyessä ei kääntyisi rintamasuunta minuun päin vaan jäisi ihan niille sijoilleen, turpa eteenpäin. Otettiin muutamat pätkät ravia ja vähän väistöjä käynnissä. Koko ajan kentän vieressä puuhasteli naapuripariskunta moottorisahan kanssa, mitä käytiin katselemassa, ja kertaakaan ei Klaara säikkynyt sitä. Sitten kun oltiin juniorin mielestä oltu jo tarpeeks kauan hommissa eikä jaksanut enää keskittyä, alkoi toisessa nurkassa vaania mörköjä, mitä piti paeta varmuuden vuoksi ravissa. Käveltiin takaisin kulmaan niin monta kertaa, että sieltä malttoi tulla ihan käynnissä pois. 

Vasemmalla näkyy Klaaran tarhaa. Tykkään tosta
katetusta ulkotallista tosi paljon. Ihanan avara paikka hoitaa hevosta!

Eka kerta on aina eka kerta, vähän hakemista ennen kuin löytää taas sen yhteisen rytmin uuden hevosen kanssa. Seuraavaan postaukseen lupaan vähän ratsastuskuviakin. :) Niitä odotellessa pari yksinkertaisempaa fotoa, kaikki postauksen kuvat siis (c) minä.