"Nyt heti" vai "Sitten kun sinulle sopii"?

GR Jafaar ja minä näyttelykurssilla

Luettuani omia tekstejäni kesän varrelta, minulla heräsi ajatus ja kiinnostus kirjoittaa tästä aiheesta oma postauksensa. Olen nimittäin käynyt kesän aikana kahdella eri kurssilla, joissa tavoitteet oli erilaiset ja metodit päästä niihin tavoitteisiin sitäkin erilaisemmat. Molemmissa koin olevan hyviä pointteja hevostenkäsittelyyn liittyen ja sanon heti alkuun, että en koe olevani 100% samaa mieltä kummankaan kanssa. Oikeastaan olen vielä mietintävaiheessa - on siis sopiva hetki kirjoittaa asioita ylös.

Kesäkuun lopulla oli Minttu Pihlin vetämä näyttelyarabien esittämiseen valmentava kurssi. Tavoite oli siis saada hevoset koulutettua esiintymään ns. räjähdyspisteessä, mahdollisimman säpäköinä, mutta kuitenkin hallinnassa pysyvinä. Tämä pelkästään herätti paljon keskustelua kommenttiboksissa, sen lisäksi myös ne metodit. 

Kurssilla painotettiin reaktionopeutta ja rankaisemista. Kun hevonen oli selvästi oppinut ääni- ja elekomennot esim. pysähtymiselle ja liikkeelle lähdölle, siltä alettiin odottaa täydellistä suoritusta. Jos hevonen oli pysäytetty, esittäjä lähti liikkumaan, mutta ei pyytänyt äänellä hevosta liikkumaan, ja hevonen silti liikkui, tästä seurasi välitön läpsäytys raipalla iholle. Ja tässä haluan toistamiseen korostaa, että näyttelyraippa on erittäin pehmeä ja taipuisa ratsastuksessa käytettäviin verrattuna ja se minkä hevonen tuntee, on raipan päässä olevien muoviläpysköjen lätsähdys iholla. Ei siis voida puhua eläinrääkkäyksestä tai hakkaamisesta, pointtina on huomauttaa välittömästi virheestä ja herkälle arabille tällainen huomautus on varsin riittävä. Tähän voisi vielä lisätä, että kuulemma Mintun hevoset tulevat häntä laitumen portille höristen vastaan. Eivät kai ne tulisi, jos pelkäisivät Minttua, vai?

Minttu ja Galla kurssipäivänä. Galla oli itsepäisemmästä päästä ja vaikka tämäkin kuva on vähän hurjan näköinen, ei Galla eikä muutkaan kurssin hevoset näyttäneet päivän päätteeksi Minttua tai ketään muutakaan pelkäävän tai muutoin koulutusmetodeista kärsineen.

Olen tätä samaa ehdottomuutta nähnyt ja kuullut muissakin piireissä, mm. western-kouluttajien suusta. Jokunen vuosi sitten vuokrasin erästä reining-koulutettua arabia, jota omistaja halusi käsiteltävän juuri tällä tavalla. Jos se astui yhdellä kaviolla käytävälle karsinastaan, tultiin suurella energialla hevosta päin ja ajettiin se kauemmas. Jos se ei pysähtynyt sillä sekunnin murto-osalla kun sanottiin "whoa", pysäytettiin kovemmilla avuilla ja peruutettiin, sitten yritettiin uudestaan ja uudestaan. 

Minun mielestäni se tuntui aluksi julmalta käskyttää heti niin suuresti. Pikkuhiljaa totuin toimimaan niin ja opin pitämään siitä, että hevonen tosiaan totteli hyvin pienistä pyynnöistä - koska se pelkäsi rangaistusta. Toki tässäkin metodissa käytetään palkintoa, mutta luulen, että suurempi vaikutus on sillä rangaistuksella. Eli haluanko hevosesta täydellisesti minua tottelevan eläimen, joka pelonsekaisesti kunnioittaa minua vai onko se tottelevaisuus saavutettavissa jotain muuta kautta? Myöskään tuo kyseinen hevonen ei silminnähden pelännyt minua tai omistajaansa, tuli aina hörökorvaisena vastaan ja kerjäsi rapsutuksia, vaikka oltiin sille noin tiukkoja. Mutta niin kai hevoset on toisilleen, mitä nyt näitä villihevoslaumavertauksia olen kuullut.

Minä ja Dreamy Katin kurssilla

Toiseen "ääripäähän" tutustuin Kati Riesenin pitämällä eettisen hevosmiestaidon kurssilla. Kurssi oli minulle ja kavereilleni räätälöity, ilman sen suurempaa tarkoitusta kuin opettaa meille lisää hevosten maastakäsittelystä, varsinkin liberty workista. 

Vaikka ihminen päätti mitä tehdään, hevonen sai valita, koska sen tekee. Siltä "kysyttiin" aina elekielellä, saanko laittaa sinulle riimun päähän, haluatko tulla mukaani ja niin edelleen. Jos hevonen vastasi esimerkiksi "ei nyt" kääntämällä päänsä pois riimun luota, siltä kysyttiin uudestaan. Ja yleensä sillä toisella kerralla hevonen suostui ottamaan vermeet päähänsä. 

Täysin kukkahattumeiningiksi ei menty, sillä hevosille asetettiin ihan ne perusrajat, että ihmistä väistetään jne. Liberty workissa varsinkin minä itse jäin välillä tyhjin käsin, vaikka pyysin ja pyysin, mutta hevonen ei tullut luokse. Oivalsin pian, että se ei johtunut mistään itsepäisyydestä, etteikö se olisi halunnut tulla. Se johtui siitä, että esitin pyyntöni epäselvästi eikä hevonen ymmärtänyt sitä. Jos tässä kohtaa olisin mennyt huiskimaan raipalla, mitä se olisi auttanut, ja mikä tärkeintä: mitä se olisi tehnyt minun ja hevosen väliselle suhteelle? Et ymmärtänyt, joten saat rangaistuksen, oleppa hyvä. 

Tietenkään ei voida suoraan verrata keskenään näyttelykoulutusta ja liberty workia, mutta periaatteessa samat jututhan niissä molemmissa pätee. Elekieli ja ääniavut ovat kutakuinkin samat. Libertyssa elekielen täytyy vain olla tarkempaa, kun ei ole sitä narua mistä kiskaista tarvittaessa. Minäkin jouduin ihan miettimään ja kokeilemaan, kun en voinut vain vetää riimunnarusta, vaan koetin hengittää syvempään, peruuttaa, katsoa maahan, kyykistyä, liikkua sivusuunnassa, jutella hevoselle, ojentaa kättä... Mutta mikään näistä ei kertonut hevoselle, että todella halusin olla sen kanssa. Niinpä tein kompromissin ja kävelin vastaan. Jos hevonen ei olisi halunnut sitä, se olisi lähtenyt pois. Tavoite, yhteinen hetki, oli saavutettu. Onko sillä niin väliä, millä keinolla, jos lopputulos on tyytyväinen kaksikko?

Tyytyväiset

Katin hevosen kanssa kesti välillä tosi kauan, ennen kuin hevonen tiesi sopivan hetken koittaneen. Se vaati kärsivällisyyttä, mutta se hetki, kun hevonen lopulta käveli luokse, oli todella palkitseva. Tuntui paljon paremmalta tietää, että tässä se haluaa nyt olla, kuin se epävarmuus narujen kanssa työskennellessä. Että olisikohan se tullut, jos en olisi paineella pakottanut. 

Mutta toimiiko tällainen odottelumeininki käytännössä? Onko nykymaailman hevosharrastajalla aikaa seisoskella kymmenen minuuttia laitumen portilla odottamassa, koska hevonen päättää tulla töihin? Valitettavasti ei, useimmilla ainakaan. Ja vaikka hetkellisesti olisikin aikaa, on sitä useimmiten niin vähän, että meistä on tullut kärsimättömiä, emmekä jaksa "turhaan" odotella. Joten vaikka ideana tämä versio asioista kuulostaa (minun mielestäni) miellyttävältä, se ei aina toimi. Kun on kiireinen aikataulu, mutta hevonen pitäisi silti ehtiä liikuttaa, ja muissa vastaavissa tilanteissa. 

Klaaran kanssa olen viimeisimpinä maastakäsittelykertoina huomannut seuraavaa: useimmiten rangaistus saa sen suuttumaan, mikä Klaaran kohdalla tarkoittaa lähes poikkeuksetta perä edellä päälle tulemista. Jos lopetankin vaatimisen, muutan tehtävää ja autan ponia siitä suoriutumisessa, Klaaran olemus muuttuu tyytyväisemmäksi. Se on niin ihmisrakas eläin, että suuttuu siitäkin, jos ajan sitä pois, ihan normaalissa irtojuoksutustilanteessa. Se varmaan kulkisi mun olkapäällä tai sylissä joka paikkaan, jos vaan mahtuisi. Niinpä olen nyt jättänyt vähemmälle sitä ajamista ja tehnyt enemmän "mennään yhdessä tuonne ja tuupitaan yhdessä tätä palloa" -tyyppisiä juttuja. Kentän ulkopuolella tosin huomautan ketjusta nykäisemällä nopeasti, jos Klaara yrittää taluttaessa luvatta syöpötellä puskista, eikä se tällaisesta suutu. Jotenkin meillä on taas mennyt sukset ristiin tuossa irtotyöskentelyssä eikä mulla itsellä tunnu riittävän resurssit keksiä miten se ongelma korjataan. Tämä meni kyllä vähän ohi aiheen, mutta menköön.

Klaaran kanssa (c) Ann-Marie H.

Lopputulema on siis jotakin sen tyyppistä, että tapoja on monia, joista mikään ei ole oikea tai väärä. Pitää valita se itselle sopivin, ottaa vaikutteita sieltä sun täältä, miettiä, kokeilla ja soveltaa. Joka päivä hevosen kanssa tärkein tavoite tulisi olla parhaan mahdollisen suhteen kehittäminen ja ylläpitäminen - niillä keinoilla mitkä juuri sinulle ja sinun hevosellesi sopivat. 

Mikä tapa on sinulle / hevosellesi sopivin?

+ muuta keskustelua aiheesta ja sen vierestä kommentteihin!

Näyttelyvalmennuskurssi

Cimarro & SC Dacaro

Postauksen kuvat ovat minun ottamia, paitsi kuvat, joissa itse esiinnyn. Ne on ottanut toinen kurssilainen. Noudatathan tekijänoikeuslakia etkä kopioi kuvia luvatta. Kiitos.

Johan tässä ehti yli viikko vierähtää muissa kiireissä, ennen kuin löysin aikaa kirjoittaa ajatuksia ylös näyttelyvalmennuskurssista, jolle osallistuin 29.6, oman syntymäpäiväni kunniaksi. Kurssi pidettiin Haminan Metsäkylässä, Minttu Pihlin ja hänen äitinsä Tuija Sipilän tallilla, jossa tämänvuotiset arabinäyttelyt myöskin järjestetään.

Joskus talvella kun näyttelypäivä ilmoitettiin, heräsi Sahyn facebook-sivulla kova keskustelu hevosten näyttelyesittämisestä ja etenkin siitä, että kuka osaa tai kehtaa itse esittää hevosiaan. Minttu oli vastaavan kurssin järjestänyt viime kesänä, kuulemma silloin teoriapainotteisemman ja lupautui nyt pitämään uuden kurssin, jolla painotetaan enemmän itse hevosen käsittelyyn ja vähemmän esim. hevosen pesemiseen ennen näyttelyä jne. Minulla ei sitä omaa arabia (vielä) ole tai mitään muutakaan mitä esittää, mutta aihe oli kiinnostava, joten päätin ettei siitä tulevaisuuden kannalta ainakaan haittaa ole. Sahyn fb-sivulla sain myös sovittua itselleni kimppakyydin tapahtumaan, nyt kun ei sitä omaa autoa enää ole millä hurrauttaa.

Kurssilla oli mukana kuusi hevosta omistajineen ja liuta kuunteluoppilaita, yhteensä 16 ihmistä. Määrä oli huikea siihen nähden, että edellinen kurssi oli kiinnostanut jopa kuutta ihmistä. Kymmeneltä kurssi alkoi, lyhyillä esittäytymisillä. Minttu piti tässä kohtaa hyvin lyhyen ja ytimekkään alkuspiikin tulevasta päivästä ja mitä näyttelyesittämiseen liittyy. Tuli selväksi mm. se, ettei arabinäyttelysäännöillä ole juurikaan tekemistä esim. Hippoksen näyttelysääntöjen kanssa. Arabinäyttely on show. Yleisö saa ja sen pitää kiljua, huutaa ja taputtaa. Hevosen tulee esiintyä, näyttää upealta ja liikkua upeasti. Sen tulee olla aivan räjähtämispisteessä, mutta silti hallinnassa. Joten vaikka taluttaisit omaa hevostasi kehässä kauniisti ja harkiten, se esiintyisi kiltisti ja hyvin, olisi silti todennäköistä että se toinen pystyyn hypellyt, laukkaa kaahotellut, kovaan ääneen hirnunut hevonen voittaisi. Koska sen älämölön ohessa se on näyttänyt todellisen arabimaisen kauneutensa ja liikkunut kuin vain arabi voi liikkua. Ja tämä oikeasti vaatii sen treenin ja kouluttamisen, että se hevonen osaa toimia halutulla tavalla. Tällainen alkuteoria kesti siis 5-10 minuuttia, jonka jälkeen otettiin kaksi ensimmäistä hevosta kentälle.

Minttu ja Windy Day

Windy toisen omistajansa kanssa

Kentällä Minttu näytti aina ensin käsiteltävän hevosen kanssa itse, kuinka näyttelyihin treenataan. Sen jälkeen omistaja sai kokeilla ja myöhemmin me kuunteluoppilaat myös. Näistä kahdesta hevosesta toinen meni siksi aikaa sivuun, kun toista käsiteltiin. Aloitettiin ihan perusasioista, siksi vuorossa ensimmäisinä olivat 1- ja 4-vuotiaat tammat Windy ja Ellie, joilla käsittääkseni ei ollut minkäännäköistä aiempaa näyttelykoulutuskokemusta. Heidän kanssaan aloitettiin yksinkertaisesti ympyrällä juoksuttamisesta (näyttelyriimussa, taluttimen ja näyttelyraipan kanssa). Minttu opetti niille selkeät avut, mistä äänestä pysähtyä, mistä lähteä liikkeelle, joita tietenkin autettiin elekielellä, ja palkitsi hyvästä suorituksesta tunkemalla sormensa hevosen suuhun. Se sai hevosen mututstelemaan, rentoutumaan ja parin kerran jälkeen ne alkoivat mutustella ihan itse tyyliin "olinpas hyvä". :)

Minttu oli erityisen tarkka siitä, että hevonen kunnioitti ja totteli häntä ehdoitta. Ei ollut mahdollisuus, että hevonen lähtisi tulemaan päälle tai päättäisi että no ei nyt just huvita peruuttaa vaikka käskit. Siitä seurasi välitön rangaistus, yleensä raipan viuhahdus ja agressiivista elekieltä. Mun lisäksi yleisössä istui monia muita pehmeän hevosmiestaidon kannattajia ja tässä kohtaa meno tuntui aika hurjalta. Kun vaihdettiin tammat ruuniin, Minttu piti tallissa pienen kyselyn, miltä meistä tuntuu ja ymmärrettiinkö mitä hän hakee. Näyttelyraippa ei ole mitenkään verrattavissa koulu-, este- tai juoksutusraippoihin. Se on pehmeä, taipuisa ja päässä pieni tupsu muovihapsuja. Raippa ei siis satuta tai jätä jälkiä vaikka sillä voimakkaasti huiskaisisikin. Arabihevonen on niin herkkä, että sille riittää pelkkä muovin läpsäys ihoaan vasten kertomaan, okei, tein väärin, anteeksi. Ja rankaisun periaate perustui siihen, että hevoslaumassa vanha tamma komentaa nuorempia, ja jos ne ei hyvällä ymmärrä, viesti pistetään menemään perille pahalla. Esim. toinen tammoista alkoi jäkittää, vaikka käskettiin liikkua eteenpäin. Minttu pyysi nätisti tulemaan, ei tullut, joten ajoi tamman pois agressiivisin elein, tyyliin mene siitä sitten pois jos et osaa olla. Ja tällä haetaan sitä reaktionopeutta. Ei riitä että pyydetty asia tapahtuu huomenna, sitä pyydettiin nyt. Samaa koulutustyyliä olen nähnyt mm. Kari Vepsän käyttävän, ja vaikka olen sillä kannalla että palkitsen, en rankaise, uskon että tuolla tavalla pystyisin itsekin asettamaan hevoselle selkeämmät rajat. Minttu huomautti myös, että hän kohtelee omia hevosiaan näin ja ne tulevat laitumelta portille vastaan häntä. Tulisivatko, jos pelkäisivät että kohta niitä taas satutetaan tai kiusataan? Tästä sai taas hyvää uutta näkökulmaa ihan näyttelyiden ulkopuoliseenkin hevosten käsittelyyn.

Mintun ja Chanterellen eli Ellien juoksutusharjoitus

Ellie pisti vähän hanttiin

Omistajan kanssa peruutusharjoitus

Seuraavina vuorossa olivat vanhemmat ruunat Simo ja Jahvetti. Heillä oli jonkinnäköinen käsitys hommasta, molemmat jossain vaiheessa elämäänsä Mintun kanssa työskennelleitä, joten päästiin taas vähän asioissa eteenpäin. Nyt tuli enemmän sitä peruutusharjoitusta, suoraan kävelemistä (niin että esittäjä peruuttaa ja hevonen tulee kohti) ja tasajaloin (vain etujalat) pysähtymistä, sekä itse näyttelyposeerausta. Jahvetin kohdalla Minttu kyseli vapaaehtoista kokeilemaan ja minä pomppasin penkistä ylös. Halusin oikeastaan nimenomaan sitä hevosta koittaa käsitellä, kun itsellä ei mitään osaamista ole, niin sain hevosesta itselleni opettajan. Toinen syy: viime kesänä ihastuin Jahvettiin western-kisoissa, jolloin se vielä oli myynnissä, mut mulla ei tietenkään ollut rahaa, niin nyt pääsin joka tapauksessa tutustumaan siihen paremmin. :) Alla kuvissa minä ja GR Jafaar eli Jahvetti.

Aika lähellä...

Osaavammissa käsissä tuli selkeämpiä tuloksia. :)

Osa hevosista yritti itse venyttää välillä liikaa siirtämällä takajalkojaan taaemmas.
Tässä yksi esimerkkikuva ei-halutusta pingotuksesta, Jahvetti omistajineen.

Ei se mun näyttelytreenikokeiluni mennyt ihan niinkuin Strömsössä, mutta niinkin lyhyessä ajassa pääsin vähän jyvälle hommasta. Jos sitä olisi mennyt koittamaan vielä toisen tai pari kertaa, olisi varmaan osannut toimia johdonmukaisemmin. Mulla oli vähän avut myöhässä, niin ei hevosenkaan suoritus ollut millintarkka. Varsinkin oikeaan aikaan pysäyttäminen, jotta jalat asettuisivat oikein, oli mulle haastavaa. Näyttelyposeeraus sujui paremmin, ja tuntui jopa palkitsevalta nähdä kuinka pehmeä turpa kurottautuu kohti ja pikkuhiljaa viedä omia sormia sitä kohti. Turvan koskettaminen toimi kuulemma samankaltaisena palkintona kuin naksuttimen naksautus. Silloin hevonen tiesi tehneensä oikein ja lopuksi saattoi vielä mennä vierelle taputtamaan kaulaa.

Cimarro eli Simo kuunteluoppilaan käsittelyssä, Minttu opastaa.

Ennen lounastaukoa otettiin vielä tammoja kentälle, Saluto ja Galla. Heistä ensimmäinen oli mulle tuttu yhdeltä tallilta, jossa Miina asui reilu vuosi sitten. Omistajan kanssa Saluto ei ollut aiemmin näyttelytreenannut, mutta hetken sitä käsiteltyään Minttu ilmoitti, että sitä on kyllä joku ainakin kouluttanut. Taisi se näkyä vähän katsomoonkin, ettei tamma vierastanut sille esitettyjä pyyntöjä, mutta oli hyvin herkkä paineelle eikä sitä voinut siis samalla tapaa narusta vetämällä saada venyttämään kaulaansa yhtä näyttävästi kuin esim. Jahvetti osaa. Tässäkin kohtaa ne ääniavut on tärkeitä: kun ääntä ei kuulu, mutta narusta vedetään ja elekieli sanoo "seis", hevonen ymmärtää vain venyttää, liikuttamatta jalkoja.

Salutoa tais aluksi vähän jännittää..

Mutustelu rentouttaa!

Juoksutusharjoitus omistajan kanssa

Herkän Saluton vastapainoksi Galla tarjosi esittäjilleen kunnolla haastetta. Se heittäytyi vähän yhteistyöhaluttomaksi ja sen kanssa Minttu sekä sen omistaja joutuivat köydenvetokilpailuun. Mintun mukaan ei saa antaa periksi ja mennä mukana jos hevonen lähtee vetämään, vaan pistää kampoihin ja hellittää vasta kun hevonen hellittää. Näinhän siinä lopulta kävi ja Gallakin toimi loppua kohden paremmin yhteistyössä ihmisen kanssa.

Galla Mintun alaisena näyttelyposeerauksessa

Gallalle ei sopinut nyt tämä homma.

Omistajan kanssa

Ruokatauolla nautittiin kahvin/teen ohella valtavat lihapiirakat ja viinerit päälle. Samalla Minttu piti teoriaosuutta näyttelysäännöistä, näyttelyvalmisteluista, esittäjien pukukoodista jne. Osa meistä huomasi jossain vaiheessa, että tuli hirveästi uutta asiaa ja kaiken sisäistääkseen olisi pitänyt olla muistiinpanovehkeet mukana. Lopputulema oli kuitenkin, ettei tää mitään rakettitiedettä ole. Tärkeimmät kun muistaa, sillä pärjää pitkälle. Myös Tuija kertoili välillä sekä mielenkiintoisia että hyödyllisiä ja opettavaisia tarinoita aiemmista näyttelyistä ym. Varsinkin siinä ruokiksella ja sen jälkeen musta tuntui, että oli todella hyvä päätös herätä synttärinä, lauantai-aamuna 6:30 ja lähteä tänne. Tunnelma oli välitön, kaikilla oli mukavaa ja kaikkia yhdisti rakkaus arabihevosiin. Taisin olla kuunteluoppilaistakin liki ainoa, jolla ei ollut omaa arabia. Muiden kanssa jutellessani selvisi, että ainakin kahdella oli minulle tuttu hevonen tallissaan, Hovilta ostettuja nuoria toivoja.

Vatsat täynnä suuntasimme takaisin talliin, jossa Minttu esitteli vähän omia orejaan, näytti mm. millä ja miten hän niitä klippaa, ja muita näyttelykuntoon saamisen kikkoja. Yksi kerrallaan Minttu toi kaksi oriaan pihalle, jossa hän itse vähän näytti miten koulutetut näyttelykonkarit esiintyvät. Ja olihan ne ihan mielettömän upeita. Heistä ei nyt ole kuvia siitä hetkestä, kun olivat "luonnontilassa", laittamattomina. Viime vuoden näyttelyistä kuvaamallani videolla näkyy molempien orien esiintymistä. Pelli on rautias tähtipää (Minttu käy sillä selässäkin yhdessä kohtaa) ja Lauri taas mustahko kimo, rupeaa videolla pukittelemaan kun ei tykkää palkintoseppeleestä yllään. Viime vuodesta oli Lauri ainakin kasvanut ja varmasti viisastunut myös, hän kun on vasta 2-vuotias. Myös ne kuunteluoppilaat, jotka eivät vielä olleet päivän aikana olleet "narun päässä", pääsivät käsittelemään näitä poikia. Oli varmasti kokemus!

Tapahtumarikas päivä huipentui näyttelysimulaatioon. Kaikki hevoset otettiin yhtä aikaa kentälle, kurssihevosten lisäksi myös laitsalla nautiskellut Dacaro. Hevoset tulivat aluksi koko kööri kehään esittäytymään, sen jälkeen yksitellen. Minttu odotti kentän portilla pussiraipan kanssa. Pussittamista nähtiin vähän Pellin ja Laurin kanssa, kuinka se tehdään ja miten sen avulla saadaan hevonen pörhistelemään halutulla tavalla. Minttu pussitti aina kehäänmenijät vauhtiin, esittäjä ja hevonen juoksivat kierroksen, sen jälkeen kehän sisälle ja näyttelyposeeraus. Tuomareina toimineet Minttu ja Tuija kiertelivät katsomassa hevosen, sitten kävelyä suoraan tuomareista poispäin ja takaisin. Tulikohan tähän vielä kierros käyntiä ja nurkkaan odottelemaan. Vasta kun seuraava hevonen oli juossut kehään, saattoi edellinen livahtaa ulos.

Halusin kuvata harjoituksen, joten jäin suosiolla katsomoon, vaikka esittämään meneminen houkutteli kyllä. Ja nyt tuli, kuten huomaatte (postauksen lopusta), parempia kuvia! Hevoset oli todella elementissään, pörheinä ja vauhti päällä. Aamupäivän kuvissa ne näyttivät tähän verrattuina laiskoilta. Esitystä oli mahtavaa katsoa ja siitä jäi varmasti itse kullekin sellainen olo, että kyllä ne näyttelyt hyvin menee ja niistä tulee varmasti vähintään yhtä upeat!

Koko päivä oli todella hauska ja ikimuistoinen. Tulen varmasti menemään Mintun kurssille uudestaan vielä joku päivä, ehkä viimeistään sitten, kun minullakin on se oma arabialainen tallissa. :)

Pisteet teille, jotka jaksoitte taas lukea mun syväanalyysiromaaneja. :)
Kertokaa ihmeessä mielipiteenne postauksesta, kuvista, arabeista, näyttelyistä...

Mitä ajatuksia tämä postaus herätti?