Näytetään tekstit, joissa on tunniste ratsastus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ratsastus. Näytä kaikki tekstit

25. toukokuuta 2016

Hevosen tunteista

Intro: 
Tämä kirjoitus on lojunut luonnospöydällä melkein vuoden päivät. Olin silloin kirjoittanut sen lähes kokonaan tällaiseksi kuin se nyt on, vaati vain pieniä hiomisia ja lisäyksiä. Tämä on minun henkilökohtainen mielipiteeni ja kokemukseni, josta paistanee läpi tietynlaiset aatteet, joita tällä hetkellä pidän itselleni tärkeinä ohjenuorina toimiessani hevosten kanssa. Toivonkin kuulevani kommenteissa juuri sinun näkemyksesi tästä samasta aiheesta. :)


Hevosella on mielipide. Se ei välttämättä ole voimakas tai hevonen ei tuo sitä aina niin suuresti esille, mutta se on olemassa.

Eläinten tunteiden kokeminen on tieteellisesti tutkimalla osoitettu. Tunteiden kautta muodostuvat myös meidän ihmisten mielipiteet eri asioihin. Hevosen mielipiteet saattavat kuulostaa esimerkiksi tältä:

Hevosseura laitumella luo turvallisuuden tunnetta ja täyttää sosiaalisia tarpeita -> hevonen pitää tutuista hevosista. Epäsopiva satula aiheuttaa kipua - > hevonen ei pidä satulasta.

Jokaisen yksilön mielipide jostakin asiasta muotoutuu sen aiempien kokemusten perusteella. Tunne, ja sitä kautta myös mielipide voi olla lähellä neutraalia tai hyvinkin voimakas. Ihan kuten meillä ihmisilläkin. Mikä merkitys hevosen mielipiteellä on arjessamme hevosen kanssa?


"Sehän on minun hevonen. Minä maksan sen tallivuokran, valmennukset, varusteet, kengitykset... Minä sitä hoidan, ratsastan, treenaan ja kuskaan klinikalle, kisoihin... Kyllä minä silloin saan tehdä sille mitä minä haluan!"


Olen kuullut ihmisten perustelevan, että hevonen on ylöspidostaan ikäänkuin velkaa heille sen, että omistajina saavat hevosellaan ratsastaa miten tykkäävät. Tätä ajattelua tukee se, että lain mukaan lemmikkieläin on ihmisen omaisuutta, ikäänkuin materiaa. Olen myös kohdannut ihmisiä, jotka ovat tehneet eettisen päätöksen olla ratsastamatta lainkaan, vaikka omistavat hyväkuntoisia, ratsukoulutettuja hevosia. Meitä on siis moneen junaan.

Hevonen ei voi itse valita, millaisen omistajan se saa ja mitä sen omistaja tykkää eniten hevosten kanssa tehdä. Vaikka hevonen olisi ratsukoulutettu huipputasolle ja se toimisi moitteettomasti ratsastaessa, se ei tarkoita, että kyseinen hevonen tykkää ja haluaa juuri tätä tehdä. Niin nöyriä eläimiä ne ovat, että hyvin usein alistuvat tahtoomme.


Minulle henkilökohtaisesti hevosen omistaminen / vuokraaminen, ylipäänsä sen kanssa touhuaminen, tarkoittaa kumppanuutta ja ystävyyttä. Tällä suhteella on syvä ja tärkeä merkitys molempien osapuolien elämässä. Kumppanuuden ja ystävyyden kanssa käsi kädessä kulkee kunnioitus. Toisen olennon kunnioittaminen ja hyväksyminen yksilönä, omana itsenään, tunteineen, mielipiteineen, kaikkineen. Myötä- ja vastoinkäymisissä. Ei turhaan puhutakaan kavioliitosta.

Joskus omistajan ajatus ja aikomus ei menekään yksi yhteen hevosen mielipiteen kanssa. Kuten meillä ihmisilläkin, mielipide voi muuttua päiväkohtaisesti, ja tiuhemminkin. Mitä jos minä, ratsastuksen harrastaja, omistan hevosen, joka ei pidä ratsastuksesta? Se on todella pelottava ajatus. Se on kysymys, joka on usein helpompi jättää kysymättä.

Mitä tapahtuu ystävyydelle, jos teen mitä haluan siitä huolimatta, että ystäväni hevonen ei sitä halua? Tähän ei liene mitään yksiselitteistä vastausta. Kokeillaan verrata hevosta ihmiseen:

Ehdotat ystävällesi, että menette yhdessä kuntosalille. Tiedät, että ystäväsi on käynyt pitkään kuntosalilla, mutta tällä kertaa hän ei haluakaan mennä. Menisittekö silti, koska sinä olit päättänyt niin ja sinä haluat mennä? Miten ystäväsi reagoisi tai miten se vaikuttaisi teidän välisen suhteen laatuun, jos jollakin keinolla pakottaisit tai painostaisit hänet mukaasi salille?

Ratsastus on monelle meistä nimenomaan harrastus: jotakin mielekästä vapaa-ajan tekemistä, josta minä pidän. Kuitenkin siinä tekemisessä on mukana myös se toinen osapuoli, hevonen. Voit jossakin tavallisessa tilanteessa, jossa hevosesi mielestäsi näyttää vastahakoiselta, kysyä itseltäsi: Miksi hevoseni pitää suostua tähän? Jos vastaus alkaa "Koska minä haluan...", on kyse juuri tästä harrastusajattelusta. Nyt tehdään jotakin minulle kivaa. Entä jos se "kiva" tuottaa hevoselle esimerkiksi stressiä tai fyysistä epämukavuutta? Onko minulla oikeus vaatia sitä toteuttamaan toiveeni siitä huolimatta? Ja miltä minusta itsestäni tuntuu silloin?



"Mutta eikö harrastamisesta tule aivan mahdotonta, 
jos aletaan antaa hevosen päättää asioista?"


Meihin hevosihmisiin, suomalaisiin ja varmasti muuallakin, on tiukkaan iskostettu ajatus johtajuudesta. Turvallisuussyistä ihmisen tulee olla se, joka tekee päätökset, ja näin onkin. Joskus tulee hetkiä, jolloin hevonen on selkeästi eri mieltä, mutta siltä vaadittu asia on pakko saada tehtyä. Esimerkiksi lääkinnälliset hoitotoimenpiteet. Aina päätöksenteon ei tarvitse olla täysin yksipuolista. Ihmisten kesken kumppanit ja ystävät päättävät yhteisestä ajanvietostaan yhdessä asiasta keskustellen, eri vaihtoehtoja ehdottaen. Miksei siis hevosesi voisi joskus ehdottaa sinulle, että tehdäänkin tänään maastakäsin jumppaa porkkanapalkalla tai rauhallinen kävelylenkki metsässä.

Monesti päätöksiä tehdessä täytyy ottaa huomioon se, onko valittu tekeminen hyväksi hevoselle. Hevosen vuokraajana minä olen kirjallisesti sitoutunut huolehtimaan kyseisen hevosen liikunnan tarpeesta. Olettamus on, että minä yleensä ratsastan, sillä sitä vartenhan olen vuokrahevosen alunperin hankkinutkin: koska tykkään ratsastaa. Se ei ole muuttunut. Mikä taas on vuosien varrella muuttunut, on ajattelutapani hevosen kanssa toimimisesta ja hevosen ajatusten huomioonottamisesta.

Joskus menen karsinaan satula käsivarsillani ja hevonen kertookin erilaisilla eleillään "ei tänään". Voin paljastaa, se ei ole ollut minulle helppo tilanne, ja joskus olen pitänyt pääni ja satuloinut hevosen silti. Nykyään pyrin muistamaan kunnioittaa ystäväni tahtoa, ja kyllä, annan hevoselle vähän päätösvaltaa. Silloin luovun aikomuksistani, vien satulan pois ja mietin, mitä sellaista voisimme tehdä yhdessä, mistä nauttisimme molemmat. On myös päiviä, jolloin sekä minä että hevonen haluamme ratsastaa. Silloin mielialani on korkealla. Voin todellakin nauttia ratsastuksesta.

Kuva: Roosa T.

Hevosen kanssa voi tehdä niin paljon muutakin kuin ratsastaa. Kaikki yhteinen tekeminen ei välttämättä kehitä hevosen lihaksistoa kovin paljon, mikä tavallaan on minun työtäni vuokraajana. Se onkin ollut yksi suurimmista haasteistani. Löytää tasapaino hevoselle ja minulle mieluisan tekemisen sekä riittävän liikunnan välillä. Yksi ratkaisu tietysti on, että hevonen eläisi oloissa, jossa se liikkuisi paljon itse, esimerkiksi pihatossa. Silloin ihmisen ja hevosen yhteisen tekemisen ei tarvitse olla suorituskeskeistä, vaan päästään yhä lähemmäs sitä maisemaa, jossa kaksi ystävystä viettävät aikaa yhdessä toisistaan nauttien.

Tässä kulttuurissa hevonen on totuttu näkemään hyödyllisenä vain, jos sillä tehdään jotakin. Ajetaan, ratsastetaan, tehdään metsätöitä... Sillä ei ole yhtälaista arvoa vain sellaisena olentona kuin se on, kuin esimerkiksi kissalla tai lemmikkikanilla. Kyllä niidenkin kanssa voi tehdä vaikka mitä, mutta häkissään itsekseen puuhailevan marsun omistajaan ei kohdistu samanlaista sosiaalista painetta kuin hevosenomistajaan, jonka hevonen elelee pihatossa tehden omia juttujaan, vaikka se ihan hyvin voisi olla säännöllisessä ratsastustreenissä.

Tämä paine voi vaikeuttaa tai viivyttää päätöstä kokeilla jotakin uutta tapaa olla hevosen kanssa. Tiedän tämän omasta kokemuksesta. Mutta kun pieni ääni sisällä on herännyt ja kysynyt "Onko tämä sittenkään ainoa tapa?", se ääni ei enää vaikene. Ja lopulta, kaikesta omasta ja ulkopuolisten vastustelusta huolimatta, on otettava selvää.

21. huhtikuuta 2016

Ensimmäinen ratsastus


Viime viikolla otimme Topin kanssa suuren askeleen eteenpäin yhteisellä taipaleellamme: kokeilimme ensimmäistä kertaa ratsastusta. Topilla on tähän asti ratsastanut sen nykyinen omistaja Paula, ja sitä ennen vain muutama ihminen, muunmuassa edellinen omistaja sekä ratsuttaja. Ratsuna se on vielä jokseenkin raaka, mutta perusasiat etenkin käynnissä ja ravissa ovat hallussa.


Ratsastustilanteen kulku

Ennen selkään nousua työskentelin hetkisen maastakäsin. Tehtiin ympyrällä työskentelyä käynnissä niin, että kuljin alkuun hevosen lavan vierellä, sitten hevosen etuviistossa peruuttaen. Topi vaikutti tosi rennolta kanssani, näin myös ravissa, mitä kokeiltiin lyhyesti, ennen kuin oli aika nousta selkään.

Varusteina Topilla oli kapsoni sekä paksu lännenhuopa, joka pysyi paikallaan loimivyöllä. Itse viihdyn hyvin ilman satulaa eikä Topilla ole taidettu juurikaan ilman satulaa mennä, niin halusimme kokeilla, mitä hän tästä tuumaa. Ei tuntunut olevan tälle ruunalle mikään ihmeellinen juttu.

Aloitimme ratsastuksen niin, että pidin ohjat löysällä ja Paula talutti erillisestä narusta ympyrällä, jolla vaihdettiin välillä suuntaa. Tällä tavoin sain rauhassa tunnustella, millainen Topin luontainen liike on ja miten se liikuttaa minun kehoani. Samalla Topi sai tutustua uuteen ratsastajaan tutun ihmisen tukemana.

Talutuksessa kokeilin tehdä pysähdyksiä äänikäskyllä "whoa". Topi on sisäistänyt kyseisen käskyn todella hyvin ja pysähtyi joka kerta heti. Palkaksi kaivoin taskustani pieneksi pilkottua, kuivattua leipää.

Sitten Paula päästi meidät omillemme ja pyörittiin kentällä uraa pitkin sekä ympyröitä ja pysähdyksiä kokeillen. Lopuksi tehtiin muutamia lyhyitä siirtymisiä raviin, jossa tavoitteena oli rento ja rauhallinen liike. Topilla on taipumusta lähteä raviin jännittyneenä pää pystyssä, siitä siis pyrimme pikkuhiljaa eroon, ja jokunen onnistunut siirtyminen saatiinkin.


Mitä ajatuksia ratsastuksessa heräsi?

Jo alkufiilistelyssä huomasin, että Topi on aika kapea ja kenties sillä on vielä omassa tasapainossa hieman hakemista. Tästä johtuen tuli hetkittäin hieman kiikkerä tunne - mihin tietysti vaikuttaa myös satulan puute. Onneksi paksu padi pelastaa aika paljon.

Toinen huomio oli Topin herkkyys. Topi on erittäin herkkä avuille, mitä kovasti arvostan ja yritän aina huomioida kaikessa hevosen käsittelyssä, etten turhaan pyydä liian voimakkaasti ja hermostuta toista. Sinänsä se ei tullut yllätyksenä, sillä herkkä hevonen se on maastakäsinkin kaikissa tilanteissa. Ratsastaessa tämä herkkyys tuli esiin erityisesti raviin siirtymisissä: joillain kerroilla pelkkä ajatus riitti ravin nostamiseen. Siispä Topin kanssa saa pelata hyvin pienillä ja hienovaraisilla avuilla. Hyvää treeniä meille ihmisille!

Ratsastaessa minulle tuli tunne, että Topi kyseli minulta joka askeleella, mitä tehdään, minne mennään, mitä sinä haluat. Totta kai, olenhan sille täysin uusi ratsastaja. Samalla tavalla minä kyselin siltä jokaisella avullani, onko tämä riittävä, ymmärrätkö mitä tarkoitan ja niin edelleen. Me tunnemme toisemme jo melko hyvin silloin, kun molemmilla on jalat maassa - tai minulla ainakin. Ratsailla oleminen on täysin eri asia ja tutustumista riittää.

Kokonaisuudessaan ensimmäinen ratsastus Topin kanssa oli minulle oikein miellyttävä kokemus ja siitä jäi tosi hyvä fiilis. Hassusti mulla tuli ratsastaessa vähän Klaara mieleen, jotain niin samaa tässä Topin kanssa puuhaamisessa on. Nuoren hevosen "ratsuttamista" ikäänkuin.

Seuraava ratsastuskerta on jo tämän viikon sunnuntaina, jos kaikki tähdet ja muut ovat oikeissa asennoissa. :) Mielenkiinnolla odotan, miten matkamme tästä jatkuu!

16. helmikuuta 2016

Pelkoa uhmaten

Hevoshulluus. Se on ihan yleisesti käytetty sana. Tykkää tehdä hevosten kanssa ja tekeekin, hulluuteen asti. Mikä ihme siihen oikein ajaa? Onkohan tähän kysymykseen olemassakaan yksiselitteistä vastausta...

Tällaisia mietin päätteeksi päivän, jona olen istunut metsätietä pitkin viilettävän hevosen selässä ja miettinyt: "En ole koskaan mennyt tämän kanssa näin kovaa ja vieläpä kotiinpäin. Sinänsä vauhti ei haittaa, koska tiedän ettei Titta minua pukita alas. Ainoastaan kaksi asiaa haittaa: 1. Jos laukkaamme liian lähellä edellä kulkevaa hevosta ja se potkaiseekin meistä jompaa kumpaa esimerkiksi päähän. 2. Jos en saa tätä vauhtia pysähtymään."

Noina hetkinä rakkaan vuokrahevoseni selässä minä pelkäsin. Pelkäsin niin, että oli vaikea päästä selkään takaisin, laskeuduttuani korjaamaan paikaltaan liukunutta satulahuopaa takaisin satulan alle, sillä lihakset olivat aivan velttoina. Ja tarkoitus oli laukata vielä lisää.

Minä olin lähtenyt toisen ratsukon kanssa yhdessä maastoon, koska halusin tehdä niin. Tykkään ratsastaa, tykkään maastoilla, erityisesti muiden seurassa ja tykkään laukata metsäteillä mäkiä ylös. Minä halusin tätä. Hevonenkin tuntui haluavan, se lähti lähes pyytämättä vauhtiin ja pärisi tyytyväisen kuuloisena laukkojen jälkeen.

En kuitenkaan nauttinut olostani täysin. En pystynyt nauramaan tai edes hymyilemään minulle todella tärkeän ystäväni selässä, kun vietimme yhdessä aikaa ihanissa maisemissa ja mukavassa seurassa. En pystynyt sulkemaan pois ajatuksistani näitä minua kenties hengissä pitäneitä sanoja: mitä ja jos.

Ehkäpä niin ei kuulukaan tehdä, täysin. Unohtaa vastuu omasta ja muiden turvallisuudesta. Jotenkin se silti jäi vaivaamaan. Miksi lähdin vapaaehtoisesti tekemään jotakin, mikä minua pelottaa mielettömästi? Miksen voi saada molempia: Nauttia olostani lähes peloitta, vaikka huomioin turvallisuusseikat?


Kuva Titan selästä tänään, hieman ennen laukkaamiseen soveltuvia metsäteitä


Tällä maastoretkellä oli onnellinen loppu. Minä sain kuin sainkin Titan pysäytettyä pahimmasta laukkahepulistaan. Olen huomannut tilanteen vaatiessa pystyväni asioihin, kun päätän, että minulla ei ole mitään muuta mahdollisuutta. Tämän hevosen on pysähdyttävä. Silloin se myös pysähtyy.

Matkassani ollut tallikaveri kertoi kotiinpäin kävellessämme yhdestä ratsastuksen periaatteestaan: Koskaan ei jätetä laukkaamista/ravaamista siihen, että hevonen saa viedä aivan kuus-nolla. Aina täytyy saada edes pieni pätkä hallittua askellajia päälle.

Tuo periaate kuulostaa minusta erittäin järkevältä ja onneksi tämä ihminen oli tänään tuolla metsässä mukana. Minä en nimittäin olisi uskaltanut enää laukata sen mäen jälkeen. Sanoinkin hänelle, etten tiedä onnistuuko mikään rauhallinen laukka nyt, mutta lähdimme laukkaamaan silti.

Olin väärässä. Onneksi. Se oli huojentava ja hieno tunne, istua keinuvassa laukassa, ohjat tukevasti molemmissa käsissä ja tuntea kuinka hevonen alla liikkuu samaa askellajia kuin äsken, mutta hitaammin, hallitummin. Aivan rauhassa. Sen jälkeen tuntui hyvältä istuskella käynnin tahdissa loppumatka tallille.

Tämä postaus on nyt ihan vain minua itseäni varten. Että saan purettua tämän asian sisältäni ja katseltua sitä eri näkökulmista. Ehkä joku lukijakin löytää tästä jotakin samaistumispintaa, ehkä ei. Tämä oli vain niitä hetkiä, kun tunnet sisälläsi olevan jotakin kirjoitettavaa, otat näppiksen eteesi ja pian näytölle on ilmestynyt seinä tekstiä.

Pelko on itsessään laaja, kiehtova ja meitä kaikkia koskettava aihe. Oli se sitten hevosiin tai johonkin aivan muuhun liittyvä pelko. Mistä pelot johtuvat, mikä pelkoreaktion laukaisee, miten niitä voi kohdata, lieventää ja jopa voittaa.

Tästä aiheesta voisi kirjoittaa tuhat postausta. Olkoon tämä postaus nyt yksi pieni raotus minun sisimpääni asuttavaan yhteen pelkoon, sillä peloistakin pitää voida puhua, avoimesti. Meillä kaikilla on niitä eikä siinä ole mitään hävettävää. Niitä ei vain aina osaa itse tai muut ymmärtää.

2. helmikuuta 2016

Ystäväni suomenhevoset




Hyvät lukijat, saanko esitellä uudehkot ystäväni: suomenhevostammat Pulla (vas.) ja Kukka (oik.). Nämä kaksi lämminhenkistä karvaturpaa kuuluvat ihmisystävälleni Päiville, jonka kotipihatossa Ylöjärvellä olen tänä talvena ehtinyt piipahtaa jo useampaan otteeseen. Viimeisin visiittini reilu viikko sitten oli tähänastisista vauhdikkain: testasimme Kukan kanssa hiihtoratsastusta ja Pullalla peltohumputtelua ilman satulaa. Tällä kertaa kerkesin vihdoin kuvaamaankin ja tässä postauksessa sitten sitä satoa. 

Olen saattanut joskus kirjoittaakin, jopa näillä sanoilla, että en pidä suomenhevosista. Että se rotu ei ole minun mieleeni ja sen edustajat on yleensä tietynlaisia, ei riittävän herkkiä minulle. No, nyt olen ikäänkuin huomaamattani joutunut nämä sanat nielemään tutustuessani paremmin tähän tammaduoon. Kukka ja Pulla ovat mitä ihanimpia hevosia, ja kyllä, he ovat herkkiä! Jotenkin näiden kahden kanssa on hyvin huoleton olo aina puuhastellessa, vaikka Pullaa itseään saattaisi alkaa vähän jännittää. Sillä peltoratsastelukerrallakin Pulla tuumasi pariin otteeseen, että hän nyt juoksee kotiin pois täältä. Ei tietoakaan "perussuokkimaisesta" voimalla vastaan vänkäämisestä, kun ystävällisesti kerroin kääntävällä sekä hidastavalla ohjalla, että me jäämme nyt vielä hetkeksi tänne pellolle. Ja sittenhän me jäätiin, vielä hetkeksi. :) Tässä pari kuvaa minusta tammojen kyydissä:


Ja laukalla kotiin!

Kukka oli pellolla mukana irtoilemassa, toisinaan pelokkaan Pullan tukihenkilönä.


Kukka ja Pulla tosiaan asuvat kylmäpihatoissa laumoissa, ovat kengättömiä, kuolaimettomia ja heidän kanssaan toimitaan aina porkkananpalat vyölaukussa, positiivisesti vahvistaen. Hevosilla on aina mahdollisuus kertoa tai näyttää, jos jokin asia tuntuu epämiellyttävältä tai eivät jotakin halua tehdä, ja heidän toiveitaan myös kuunnellaan aina tilanteen mukaan. Tästä Päivin hevostelun filosofiasta tykkään kovasti ja se poistaa itseltäkin paineita. Yhtäkään hevosta ei ole pakko laittaa voimakeinoin tekemään jotakin, siksi että sille pitää näyttää kuka on pomo. Mitään ei tehdä väkisin. Hevosillakin on hauskempaa, kun ne saavat puuhata ihmisen kanssa, silloin kun ne sitä itse haluavat. 

Päivin ihana pihatto ei tosiaan ole ihan naapurissa minun sijaintiini nähden, joten kohtaamiseni suokittarien kanssa ovat hyvin epäsäännöllisiä ja satunnaisia. Toivon kuitenkin pääseväni mahdollisimman paljon heidän kanssaan puuhailemaan myös tulevaisuudessa. :) Sen verran hyvin tässä porukassa viihdyn! 


 1
 2
 3
4
 5
 6
 7
 8
 9
10
11
 12
 13
 14
15
16
17
 18
 19
 20
21
 22
 23
 24


Mikä kuva pysäytti ja miksi? :)


10. joulukuuta 2015

Maastoilijan muistelmat

Maastoilijat syyskuun ruskassa 2015

Tuntuu siltä, että olisi hyvä pitkästä aikaa kirjoittaa jotakin Titasta. Olen viime aikoina joutunut itsekin vähän pohtimaan, mitkä ovat tavoitteeni ko. hevosen kanssa. Miksi teen sitä mitä teen? Mikä on ajatukseni, aikomukseni, suunnitelmani, kun nousen satulaan tai asetun ajo-ohjat kädessäni hevosen taakse?

Varsinkin ratsastuksen suhteen olen vasta tänä syksynä joutunut pitkästä aikaa miettimään asiaa tarkemmin. Keväällä ratsastaminen oli reisilihasvammani takia vielä hyvin lyhytkestoista ja vanhan uudelleen opettelua pikkuhiljaa. Kesästä vietin suurimman osan Tuikella, siellä huomasin pystyväni jälleen ratsastamaan normaalisti ja kesän päätyttyä jatkuikin Tittailut entiseen tapaan.

 Tähän postaukseen keräilin koristeeksi tässä vuosien varrella Tittaillessa näpättyjä kännykkäkuvia maastoretkiltämme ja tekstissäkin paneudun pelkästään maastoiluun. Muusta ratsastuksesta ja harrastelusta Titan kanssa tullee myöhemmin omia postauksiaan.


Syksy 2015

Jo alkukesästä aloin käydä paljon maastossa. Ihan jo siksi, että sain usein seuraa, ja ehkä myös siksi, etten oikein tiennyt mitä olisin kentälläkään tehnyt. Titta itse vaikutti usein tyytyväisemmältä metsäpoluilla kuin aitojen sisäpuolella, mikä sekin osaltaan vaikutti päätöksiini.

Ennen kuin ratsastukseni alkoi taas sujua, maastoilin pääsääntöisesti maastakäsin. Tuikelta palattuani aloin kuluttaa satulaa ahkerammin, saatuani sieltä myös uutta oppia ja itsevarmuutta, ja ennen kaikkea tunteen, että osaan ratsastaa "hyvin", hevoselle miellyttävällä tavalla.




Monet kerrat siskoni Gabi koirineen oli meidän matkassamme tutuilla maastoreiteillä. Syksymmällä päästiin muutaman kerran tutustumaan uusiin polkuihin toisen ratsukon vanavedessä ja sehän vain lisäsi maastoiluintoa, kun oli enemmän kivoja reittejä mistä valita.



Syksy 2015

Maastossa ajatukseni ratsastuksesta on yksinkertainen: mennään haluamaani suuntaan, mutta Titta saa itse päättää ja katsoa, mistä reunasta polkua on kuivempaa / vähemmän liukasta / mukavampi kulkea. Puutun peliin, jos valinta vaikuttaa huonolta esim. polvieni ehjänä säilymisen kannalta.. Mennään haluaamani askellajia, mutta Titta saa päättää tahdin. Rouvalle tyypillinen reipas käynti tekee vain hyvää, ja samoiten laukassa olen kuullut, että hevosen on ihan hyvä päästä silloin tällöin venyttämään liikeradat äärimmilleen, mikä onnistuu parhaiten kovassa vauhdissa. Olen huomannut, että Titta on myös monesti tyytyväisempi, jos erityisesti maastossa ei liikaa rupea selässä himmailemaan, vaan nauttii kyydistä ja sitten kehuu ääneen, kun vauhti vaikkapa ylämäkeen pikkasen hidastuu. Sen jälkeen hän malttaa taas kävellä, kun on saanut juosta sydämensä kyllyydestä.



Syksy 2015

Maastoilu on tehnyt meille molemmille hyvää ja näin jälkeenpäin pohdiskellen, kasvattanut myös keskinäistä luottamustamme. Jossain vaiheessa en oikein tykännyt maastoilla etenkään yksin, sillä Titta rupesi kovasti tarjoamaan ravia kerta toisensa jälkeen ja ratsastuksesta tuli hyvin rauhatonta.

Tulinpa tässä melko hiljattain yhdellä maastoilukerralla varmuuden vuoksi itse alas ja erinomaisella ajoituksella: kävelemältämme hiekkatieltä näki suoraan harjoitusradalle, jossa muuan ravuri paahtoi miljoonaa kärryt perässä. Titta oli aivan varma, että kaveri juoksee kauhuissaan hengenvaaraa pakoon, ja yritti samaa itsekin. Kun mihinkään ei päässyt, hän tyytyi korskumaan mielenosoituksellisesti sekä esittämään ravia, josta olisi näyttelyssä irronnut hyvät pisteet. Tällä kertaa ainoa katselija ja samalla "näyttelyhevosen" esittäjä, ei ollut hirmuisen tyytyväinen yllätysshowhun...


Tilannekuva nimeltä Kammottava ravuri kaukaisuudessa

Tämmöisistäkin tapauksista olen oppinut entistä paremmin lukemaan Tittaa ja ennakoimaan tilanteita, mikä vahvistaa minun luottamustani Tittaa kohtaan. Jos en olisi tuolloin laskeutunut taluttamaan juuri ennen sitä suoraa, josta näimme ravurin, en tiedä olisinko hallinnut pelästyneen hevosen selästä yhtä hyvin tai saanut sen hanskaan yhtä nopeasti. Ja kun ennakoin, pystyn olemaan Titalle luotettava ihminen ja selviän kevyemmillä avuilla. Minun kanssani ei satu ikäviä, aina pääsee rentona ja turvallisesti kotiin.

Naapurin ravirata on myös meidän käytössämme tiettyinä ajankohtina, ja sielläkin olen aina muutamia kertoja vuodessa ehtinyt pyörähtää Titan kanssa. Raviradasta minulla on vanhoja pelkoja ikävistä kokemuksista, mikä tuo aina oman jännyytensä peliin sinne mennessä. Viimeisimmillä kerroilla olen tosin osannut rauhoittaa itseni sekä lukea hevosta ja ennakoida hyvin, niinpä reissut ovat sujuneet rauhallisesti ja mukavasti, molemmille.




Pyysin Kimmoa kuvaamaan kännykällä, kun ravaamme Titan kanssa radalla. Olemme kuvassa, usko pois!

Joillain maastoreissuilla, varsinkin maastakäsin ollessa, olen innostunut kuvaamaan puhelimellani enemmänkin. Ennätykseni on vähän yli 70 kuvaa alle tunnin lenkillä. :) Hups... Silloin oli oikein lumista ja aurinko laskemassa. Ihanan näköistä joka paikassa! Tähän loppuun pläjäytän muille lunta kaipaaville niitä kuvatuksia ja muita kivoja maastoiluruutuja:





Talvi 2014-2015


Kesä 2014




Kesä 2015

PS. Koska kuulen liian usein lauseen: "Mäki haluan tollasen kameran, jos sillä saa noin hienoja kuvia!", haluan tarkentaa, että useimmiten kuvan hienous on peräisin kuvankäsittelyohjelmasta, eikä kuva suinkaan näytä lähellekään tuollaiselta suoraan kamerasta. Eikä se ole huono juttu. Kuvia on käsitelty aina filmiajoista lähtien ja se on osa valokuvaamisen taiteellista prosessia. Joten, suosittelen ostamaan mieluummin Adobe Lightroomin kuin Samsung Galaxy S 3 Minin. ;) 


Maastoiletko paljon? Miksi maastoilet? :)