Ratsastus"terapiaa" ja muita Tittajuttuja

Pitkästä aikaa: Titta-päivitys!

Syksy Titan kanssa on sujunut mukavasti. Olemme tehneet paljon maastakäsittelyjuttuja, samaan tyyliin kuin ennenkin. Jokainen kerta on silti erilainen, ja joka kerta opin jotakin uutta. Kuten harrastusanalyysissä kerroin, Titta on sinnikkäästi pitänyt minulle energianhallintakurssia - kehitykseni on hidasta, mutta sitä tapahtuu. Minä puolestani olen koittanut näiden "henkisen puolen" harjoitusten lisäksi teettää Titan lihaksille jumppaa. Rouvan massu kun tuppaa paisumaan aina kesäisin ja vaikeuttaa hieman liikkumista, on siitä pyritty sopivalla liikunnalla pääsemään eroon, ja on päästykin.

Edelleen olen pysytellyt jalat maassa. Tammikuussa revähtäneen reisilihaksen takia en ole pystynyt ratsastamaan 10 kuukauteen, ja se aika on niin pitkä, että olen ehtinyt tottua siihen. En ole samalla lailla vihainen ja malttamaton kuin ensimmäisinä kuukausina olin. Minä harrastan nyt maastakäsittelyä, hevostelua omalla tavallani, vaikka tottakai mielessä siintää milloin mikäkin ratsastuskurssi..

Muutama viikko sitten aloitin Titan kanssa "ratsastusterapian". Kerta viikkoon olen pukenut Titalle satulan ja suitset, talutellut ensin kentällä hetken - verrytellyt omatkin lihakseni kävelemällä - ja noussut sitten ratsaille. Olen ratsastanut niin kauan, kunnes reidessä alkaa kiristää, ja jatkanut sen jälkeen maastakäsitellen. Viime viikolla tein ennätyksen: melkein kymmenen minuuttia ja ravia myös!

Terapiaksi kutsun tätä siksi, että voisin yhtä hyvin harjoittaa lihasta pikkuhiljaa jumppapallon päällä kotona, mutta teen sen Titan kanssa pääkoppani vuoksi. Kai se on se syy miksi ylipäänsä aloitin ratsastuksen niin kauan sitten ja tauoista huolimatta aina palaan siihen. Saan hevosen selässä istuessani korvaamattoman upean tunnekokemuksen, jota en saa mistään muualta.

Ruskan aikaan Titta pääsi mallin hommiin. Sen omistaja Anne pyysi minua kuvaamaan vähän irtopäästelyä sekä potretteja tyttärensä kanssa. Lopuksi kuvasin muutaman ruudun ratsastuksestakin. Laitan tähän postaukseen muutaman näytille, loput pääsee katsomaan uudelta facebook-sivultani, jonka loin ihan vain valokuvauspuolta varten. Arvostan jokaista tykkäystä suuresti!

Lisää kuvia: https://www.facebook.com/hannapietilainen.photography

Haaste: Harrastusanalyysi

Emilia haastoi minut osallistumaan Blogitallin harrastusanalyysi-haasteeseen. Päätin ottaa hommasta kopin, sillä kirjoittamalla pitkästä aikaa ajatuksia sanoiksi selvennän niitä myös itselleni.

Alkuperäinen haaste: http://toimitus.blogitalli.fi/2014/11/viikon-blogihaaste-harrastusanalyysi.html

Haastan mukaan blogit: Käsi joka kameraa heiluttaa, Kylmäverisesti sinun ja Elämäntapana hevoset.

Mitä harrastan?

Kaikki alkoi ratsastuksesta, mutta enää nykyään en voi sanoa harrastavani sitä - varsinkin tällä hetkellä ratsastan tuskin ollenkaan, vaikka edelleen vuokraan Tittaa ja käyn liikuttamassa sitä kahdesti viikossa. Puhuisin ennemmin hevostaidosta.

Hevostaidossa tyylejä on yhtä paljon kuin on tekijöitä. Puhutaan eettisestä hevosmiestaidosta, luonnollisesta hevostaidosta (LH), ja moni guru on brändännyt oman nimityksensä tietynlaiselle lh-tyylilleen. Erilaisia tyylejä nähneenä ja kokeilleena olen ottanut jokaisesta parhaaksi kokemani jutut, ja luonut oman tapani toimia hevosten kanssa.

Minulle hevostaito on hyvin kokonaisvaltaista hevosen kanssa olemista. Se ei lopu, kun palaan kentältä talliin maastakäsinharjoitukset tehtyäni, vaan on aina läsnä. Silloin se on hevoselle selkeää ja johdonmukaista. Säännöt ovat aina samat, ja parhaimmillaan yhteinen arki on sujuvaa, turvallista sekä mukavaa.

Klaaran kanssa

Hevostaidon kanssa käsi kädessä kulkee yhä kasvava intoni kouluttaa eläimiä. Kotioloissa naksutinkoulutan kissojani huvin vuoksi mm. antamaan tassua ja hyppäämään jakkaralle, mutta myös ihan käytännön asioita, kuten kuljetuslaatikkoon meneminen itsenäisesti ja rauhallinen käytös kynsiä leikatessa. Tällaista hupi & käytäntö -mallia sovellan myös hevosten kanssa.

Tutustuin hevostaitoon lännenratsastuksen kautta. Olin tavallinen tuntiratsastaja, enkkuratsastustaustalla, ja vähän lännenratsastusta kokeiltuani innostuin vaihtamaan ratsastustyyliä. Westernissä maastakäsin työskentely sekä hevostaito näyttelevät suurta osaa hevosen koulutuksessa. Jossain vaiheessa pääsin pyöröaitaukseen juoksuttamaan sekä kokeilemaan helpon tehtävän kouluttamista hevoselle, jolloin oivalsin haluavani tehdä hevosten kanssa muutakin kuin ratsastaa.

Zaladino pyöröaitauksessa

Azucarin "säkittäminen" eli totuttaminen uuteen esineeseen - stetsoniini.
Pitkäjänteisellä siedättämisellä alkuun pelottanut hattu päätyi lopulta varsan päähän.

Miksi harrastan?

Ulkoilu ja hyötyliikunta ovat yksi erittäin hyvä syy harrastaa oikeastaan mitä tahansa hevosurheilulajia. Se pitää mieleni virkeänä ja jaksan paremmin koulussa, kun saan tuulettaa ajatuksiani poissa arjen ympyröistä ja kaupungin vilinästä.

Mikä minut sai rakastumaan hevostaitoon, oli se oivallus oman kehonkielen voimasta: en välttämättä tarvitse riimunnarua johdattaakseni hevosen pisteestä A pisteeseen B. Ja kun luottamus on lujitettu maastakäsin, se säilyy myös ratsailla, jolloin voidaan mahdollisesti luopua esimerkiksi suitsista kokonaan, menettämättä hevosen hallintaa kaikissa askellajeissa ja ratsastuksen eri tehtävissä.

Tarkaksi hiottu kehonkielen käyttö sekä maassa että ratsailla on se minun tavoittelemani asia, jota treenaan joka ikinen päivä hevosen kohdatessani. Mikä on hienoa - tai ehkä jonkun mielestä huonoa - on että tässä hommassa ei tule koskaan olemaan valmis. Aina voi parantaa, hienosäätää ja oppia uutta.

Baba ja peruutus ilman varusteita - vain (liioitellut) paino-, pohje- ja ääniavut sekä mielikuvitusohjista vetäminen. :)

Mikä tekee harrastuksesta mielekkään, on sen antama tunnekokemus. Se ihana onnistumisen tunne, kun vain muutaman harjoituskerran jälkeen olen saanut opetettua jonkin käytöksen eläimelle. Rakkaus, yhteenkuuluvuus sekä yhdessä tekemisen riemu, kun omin silmin näen vapaana olevan hevosen hakeutuvan lähelleni rentona ja tyytyväisenä. Se tulee, koska se haluaa tulla. Koska kanssani sen on hyvä olla. En tiedä mitään palkitsevampaa.

Päikkä

Kuinka harrastan?

Kuten mikä tahansa hevosiin liittyvä laji, hevostaidon harjoittaminen on hyvin monipuolista. Varsinkin kesäisin käyn erilaisilla kursseilla, aiheina mm. maastakäsittely, hevosen kanssa kommunikointi sekä operantti kouluttaminen (naksutinkoulutus). Vapaa-ajallani lueskelen netistä aiheeseen liittyviä artikkeleita ja tekstejä sekä kirjoja.

Paras mahdollinen opettaja on tietenkin itse hevonen. Vasta elävän esimerkin elekieltä seuraamalla - ja siihen vastaamalla - pystyn omaksumaan lukemani ja kuulemani opit.

Apple Tree Ranchilla Kati Riesenin kurssilla, aiheena eettinen hevosmiestaito.
Liberty work Dreamyn kanssa, avustajana Qashqai-karitsa.

Tämän hetken suurin innoittajani ja opettajani on Titta. Se opettaa minulle jotakin joka kerta, kun käyn tallilla sitä hoitamassa. Viime aikoina tärkein arjen opetus on ollut oman energiani hallitseminen. Olen sellainen tyyppi, että tohotan hirveällä pöhinällä menemään, enkä oikein osaa pysähtyä rauhoittumaan - silloinkaan kun tunnen että pitäisi. Titta saattaa huomauttaa minulle asiasta ihan vain karsinassa harjatessa. Joskus se ei päästä minua kulkemaan ohitseen toista kylkeä harjaamaan, ellen ensin hengitä syvään pari kertaa. Sitten vasta se kääntää päätään niin, että mahdun siirtymään minne olin menossa.

Titta

Hevostaito on yhteisessä arjessamme mukana niin karsinassa satuloidessa, käytävällä seistessä, tarhasta talliin taluttaessa kuin monessa muussa perushoitotoimenpiteessä. Pidän kiinni sovituista säännöistä, kuten esimerkiksi siitä, että hevosen on käveltävä löysällä narulla joko vierelläni tai taaempana. Ohitusyrityksistä huomautan ensin hyvin pienin avuin, jolloin hevosella on mahdollisuus reagoida herkästi. Jos se ei riitä, huomautan isommin. Yleensä tässä tilanteessa huomautukseni on se, että pysähdyn itse - mikä on Titalle vihje pysähtyä - ja pyydän Tittaa peruuttamaan, kunnes se jälleen seisoo hieman minua taaempana. Sitten matka jatkuu.

Titta on koulutettu myös seisomaan "maahan sidottuna", jolloin voin jättää sen kentälle seisomaan riimunnaru tai ohjat maassa eikä tamma liiku minnekään. Joskus harjaan Titan kentällä tähän tyyliin. Tästäkin säännöstä pidetään kiinni siten, että jos hevonen ottaa yhden tai useamman askeleen, käyn siirtämässä sen rauhallisen päättäväisesti takaisin paikalleen. Joka kerta. Kärsivällistä hommaa siis.

Hyvän käytöksen ylläpitämisen lisäksi teen lähes joka kerta tallilla käydessäni joitakin maastakäsittelyharjoituksia kentällä. Yleensä pyrin tekemään hevosen lihaksia vahvistavia ja jumppaavia harjoituksia, mitä voi tehdä ratsastaenkin: väistöjä, taivutuksia ja peruutuksia.

Miina. Puomikujassa peruuttaminen treenaa yhteistyötä, koordinaatiota ja takapään lihaksia - onnistuu sekä ratsain että maasta.

Oma suosikkini kuitenkin on niin kutsuttu 'liberty work' eli vapaana olevan hevosen kanssa työskentely. Siinä korostuu nimenomaan oman kehon käyttö viestimisessä ja hevonen saa vapauden valita, lähteekö mukaani vai onko mieluummin yksin. Jos käyttäydyn kuin huono johtaja (epävarma, epäselvä, väkivaltainen, pelotteleva, arvaamaton) hevonen todennäköisesti valitsee olla itse oma johtajansa. Minun täytyy ansaita hevosen luottamus osoittamalla sille, että pystyn pitämään huolta paitsi itsestäni, myös hevosesta.

Liberty workissa meidän perusharjoitus on ns. irtojuoksuttaminen, johon minulla ei ole mitään kaavaa. Joka kerta tarkastelen millä tuulella Titta tänään on ja toimin sen mukaan. Joskus se on energisempi ja haluaa juosta enemmän, joskus taas hyvin lyhyt ja rauhallinen sessio voi riittää yhteyden saavuttamiseen. Aloitan aina niin, että annan Titan kävellä hetken ja sitten teen suunnanvaihdoksia, askellajista toiseen siirtymisiä jne. Pysähtymään pyydän vasta, kun näen että Titta alkaa olla kypsä juoksemaan ja haluaa tulla luokseni rauhoittumaan. Toisinaan se tarjoaa näitä pysähdyksiä muutamia kertoja juoksutuksen aikana, jolloin pidämme pienen tauon ja jatkamme sitten, jos koen että tamman olisi lihaskunnon kannalta hyvä liikkua vielä lisää.

Juoksutuksen jälkeen lähden kävelemään, ja toivon että Titta seuraa perässä. Jos ei, jatkamme juoksutusta ja yritämme hetken päästä uudelleen. Kävelen kentällä ristiin rastiin, suoria uria, ympyröitä, tiukkoja käännöksiä, pysähtelen ja peruutan. Kun hevonen on hyvin kuulolla ja kehonkieleni selkeää, tämä kaikki onnistuu hyvin hevoseen koskematta, ilman riimunnarua tms.

Näillä harjoituksilla tähtään nimenomaan suhteemme, ystävyytemme lujittamiseen. Se on minulle tärkeintä, siksi valitsin hevoset enkä esimerkiksi moottoripyöriä.

 Klaaran kanssa libertyä

Loppukevennykseksi vielä lyhyt maininta siitä hevosen kouluttamisesta hupimielessä, eli hevosjalkapallosta. Tittaa ennen olen tätä opettanut Klaara-ponille, molemmille vähän eri tyylillä. Klaaran kanssa vapaana, ruokapalkkaa käyttäen, jolloin koulutus oli nopeaa, motivoivaa, mutta aikaansai myös aggressiivista käytöstä (johtuen pääosin omasta osaamattomuudestani kouluttaa sekä epävarmoista otteista johtajana). Titan kanssa narun päässä, ilman ruokaa (palkintoina pysähdys, pallon luota poistuminen, äänikehut), jolloin hevonen oli selvästi rauhallisempi pallon kanssa touhutessaan, mutta ei erityisesti siitä innostunut.

Hevosjalkapallo on yksi tapa hassutella hevosen kanssa, tuoda vaihtelua yhdessä treenaamiseen ja virkistää molempien mieliä. Yhtä hyvin tämmöiseksi aktiviteetiksi sopii agility tai temppukoulutus - tärkeintä on, että molemmilla on hyvä olla ja hauskaa yhdessä.

Miinan kanssa renkaanvetoharjoituksissa

Klaaran palloiluharjoitukset

Sportti Hurtan avajaiskutsu

Ajattelin tässä ilmoittaa, että olen hengissä ja hyvinvoiva. :) Aktiivinen muilla osin elämää kuin täällä blogissa. Ja toinen juttu, minkä ajattelin ilmoittaa: Olen myös tavattavissa, huomenna.

Ihana, rohkea pikkusiskoni Gabi on perustanut ystävänsä kanssa yrityksen. Entisen Helsingin Koirauimalan tilalle on nyt noussut uusi ja upea Sportti Hurtta, joka tarjoaa koirauintien lisäksi koirahierontaa, agilitykursseja, muita koirankoulutuskursseja ja paljon muuta. Kiinnostuneet vilkaiskaa lisää Sportti Hurtan sivuilta.

Sportti Hurtan avajaiset ovat huomenna lauantaina 15.11.2014 klo 10-15. Olen paikan päällä koko avajaisten ajan, valokuvaamassa tietenkin. Avajaisiin on vapaa pääsy, ja sinne saa ja pitää ottaa oma koiraystävä mukaan! Luvassa on nakinsyöntikisa, arpajaiset, kakkukahvit sekä koirien muotokuvausta à la allekirjoittanut. Tässä postauksessa meidän testikuvausten satoa Ruffesta ja Leevistä, vähän esimerkkiä millaisia potretteja huomenna oikein tehdään.

Eli jos ei ole huomiselle päivälle vielä ohjelmaa tai aikataulussa on sopiva rako, tulkaa ihmeessä kurkkaamaan ja moikkaamaan! Odotan tätä innolla!

Avajaistapahtuma Facebookissa
Sportti Hurtta Facebookissa

Kesäloma

Kesä. Se tuntuu joka vuosi vetävän yhden jos toisenkin bloggaajan irti näppäimistöstä tavallista pidemmäksi aikaa. Sen lisäksi, ettei ole juuri ollut aikaa kirjoittaa, en ole oikein tiennyt, mistä haluaisin kirjoittaa. Aloitetaan nyt niistä kuulumisista.

Tuikelta kotiuduttuani kesäkuun puolivälissä, ei "loma-arkeni" ollut sen ihmeellisempää. Rentouduin mökillä, tapasin usein siskoani koiria uittaen sekä Tittailin normaalisti. Se iänikuinen sisäreisi meni ja revähti uudestaan lattialla venytellessä, niinpä olen edelleen maastakäsitellyt Tittaa ja vältellyt urheilua.

Sekin on ihan jäänyt mainitsematta että Gabihan osti toisen koiran pääsiäisen aikoihin ja pienestä Leevi-herrasta on joku miljoona kuvaa pentuikänsä eri vaiheista. Olen ollut laiska niitä editoimaan näitä paria huhtikuista otosta enempää. Katsotaan jos tässä koulun alkaessa vaikka inspiroituisin. Gabin omasta blogista löytyy tuoreempiakin kuvia.

Ruffe ja 7-viikkoinen Leevi

Heinäkuussa olin Katariina Alongin kurssilla, jolla harjoiteltiin naksutinkoulutusta sekä muita "pehmeitä" tapoja kommunikoida hevosen kanssa. Kurssi oli todella mielenkiintoinen ja silmiä avaava. Sen jälkeen maailma näytti erilaiselta, hyvällä että huonolla tavalla.

Heinäkuussa Titan omistaja Anne lomaili ulkomailla pari viikkoa, jolloin minä olin vastuussa tamman liikutuksesta ja hoidosta. Tuolloin Tittaa vaivasivat auki hinkkautuneet korvantaukset, rivi ja niin edelleen, mutta oikealla hoidolla saatiin taas ehjä hevonen. Titta-viikkoinani kävin maastokävelyillä - kerran sain kaverini ja hänen vuokraheppansa naapuritallilta mukaan - juoksutin liinassa sekä irtona, pidin pari ratsastustuntia siskolleni ja varsinkin palloilussa tehtiin isoja harppauksia eteenpäin.

Tätä nykyä Titta kuljettaa palloa hyvinkin itsenäisesti - minun ei tarvitse enää olla ihan vieressä. Lisäksi kokeilimme palloilua ensimmäistä kertaa ratsastajan kanssa. Pyysin Gabia ohjaamaan hevosen kohti palloa, jättäydyin itse taaemmas seuraamaan tilannetta ja jossain vaiheessa Gabi sanoi: "Mä en enää ohjaa enkä pyydä eteenpäin, tää hakeutuu ihan itse pallon perään!" Olin niin tohkeissani, etten tietenkään huomannut videoida tätä virstanpylvästä..

Varjopuolena, Tittaa yhä ahdistaa pallon läheisyys jonkin verran. Sen näkee sen ilmeestä ja kehonkielestä. Siksi mietin toisinaan, ketä varten sitä palloilua tehdään, ja onko Titan ahdistus tarpeellista, tai voisinko jotenkin muuttaa sen asennetta palloa kohtaan. Se jää vielä mietintämyssyyn, tässä kuitenkin videota tuosta kuljettamisesta:

Aika pian Annen kotiuduttua minä puolestani lähdin "reissuun". Tavallaan suhteiden kautta sain kuulla tämän vuoden arabinäyttelyiden järjestyspaikkana toimivan Jatilan tallin tarvitsevan lisää leiriavustajia ratsastusleireilleen. Kerran aikaa oli ja intoa lähteä uuteen seikkailuun, pakkasin kamppeeni ja hyppäsin Mäntsälän junaan. Jatilassa olin avustamassa kaksi leiriä, vuokrausleirin ja yleisleirin, joista jälkimmäinen oli ryhmäkooltaan ennätyssuureksi paisunut: 31 leiriläistä! Nyt voin todellakin sanoa, että olen nähnyt tämän leiribisneksen ääripäät (Tuikella kun leiriläisiä oli se 6 kpl). Jatilassa hevosiakin oli huomattavasti enemmän, jotakin 40-50 yksilön välimaastossa, jolloin itse tilakin oli isompi kaksine kenttineen ja maneeseineen, laitumista puhumattakaan. Tuon jättileirin jälkeen tein tallitöitä yhden viikonlopun verran ja juuri ennen kotiinlähtöä kerkesin näkemään sennuleirin ensimmäisen päivän alkupuoliskon. Mikä ihana rauha: Leiriläisiä oli kaksi! (Kolmas kai saapui myöhemmin..?) Näitä leirielämän mietteitä ja ennen kaikkea kuvia Jatilasta tulee vielä lisää aikanaan.

Barbelinda ja ensimmäisen leirin lopulla syntynyt varsa

Kissanpentu Karvinen

Siinä leirieni välissä oli tietenkin arabinäyttelypäivä. Liityin viime syksynä SAHY:n jäseneksi ja kevätpuolella intouduin lähtemään mukaan näyttelyjärjestelyihin. Perjantai-iltana, kun leiriläiset olivat lähteneet, rakenneltiin telttoja ja systeemejä pihamaille yöhön asti. Itse näyttelyissä pääsin tekemään useampaakin hommaa: Aloitin liikenteenohjauksessa, siirryin siitä kansliaan, jonka ohella myin arpoja ja sopivissa väleissä kuvasinkin vähän. Koitin taas ottaa sekä kuvia että videonpätkiä, joista saisi kivan koosteen, mutta kohtasin ongelmia kameran kanssa. Saa nähdä onko kaikki pätkät niin epätarkkoja, ettei kehtaa käyttää... Kokonaisuudessaan päivä oli pitkä ja raskas, mutta niin sen arvoinen. Kirsikkana kakun päällä tallin oma kasvatti, ihana suloinen Sera-tamma, voitti koko näyttelyn parhaan hevosen tittelin, joka kuulemma menee lähestulkoon aina oriille (ja näissä Suomen näyttelyissä yhdelle tietylle oriille). Aika hieno suoritus tuntihevoselta!

Shayera ox eli Sera sekä kasvattaja-omistaja Liisa Mannermaa

Mohaned Al Shaqab ox

Siinä se loma sitten olikin. Tänään alkoi koulu tuutoroinnilla, uusien opiskelijoiden vastaanottamisella. Lyhyesti kuultiin myös mitä meidän luokalle on syksyn ensimmäisissä jaksoissa luvassa. Innolla odotan ainakin kuvausmatkaa Viron Tarttoon ja siellä kuvatuista kuvista koostettavan näyttelyn järjestämistä. Saapi nähdä millainen tulee mun ihka ensimmäisestä valokuvanäyttelystä!

Jos on jotain toiveita, mistä haluaisitte lukea laajemmin - yllämainituista aihepiireistä tai jostain ihan muusta - heitelkää kommenttia tai sähköpostia. :)

Koulussa kuvattua

Päätinpäs päräyttää ihan kuvapostauksen tähän väliin. Keräsin tähän vuoden aikana koulutöiksi kuvattuja näpsyjä, joista osan käsittelin uusiksi. Koitan lyhyesti selitellä, mitä milloinkin on kuvattu ja miksi.

Ihan ihan ensimmäisiä perusharjoituksia elokuussa. Pointti oli suurinpiirtein liikkeen pysäyttäminen nopealla suljinajalla. Tämän käsittelin 1. luonnollisen näköiseksi 2. tämän hetken trendin tyyliin. Kumpi on enemmän sinun mieleen?

1.

2.

Alkeiskurssin päätteeksi oli kuvauspäivä Kalliossa. Liikuttiin pienryhmissä pitkin poikin rastityyppisesti ja suoritettiin erilaisia kuvaustehtäviä, mikä oli musta tosi hauskaa. Valitsin tähän näytille aistitehtävästä kuvan aiheella Näkö ja tuo alempi on tehtävästä, jossa piti ilmentää luonnon ja kaupungin kohtaamista. Tykkäsin molemmista jo syksyllä ne otettuani tosi paljon ja tykkään edelleen. Varsinkin tää näkökuva oli aika onnekas räpsy, jonka nappasin suunnilleen kävellessä. Maisemakuva on sommitellumpi ja harkitumpi, vaikka siinäkin elävä malli on - minulle tyypillisesti piti tietenkin olla eläin mukana vähänkin luontoaiheisessa kuvassa. :)

Lokakuussa saatiin kotitehtäväksi mennä syysloman aikana kuvaamaan Linnanmäen Valokarnevaaleja. Menin paikalle jo alkuillasta, kun laskevan auringon valo oli pehmeää ja pikkuhiljaa katosi kokonaan. Tämä ballerinasta otettu kuva on nimenomaan alkuillasta otettu ja jälkimmäinen valoilmiö pimeän aikaan - juuri ennen kuin sormet ja varpaat alkoi olla liian jäässä ja piti lähteä kotiin. Muistaakseni inspiraatio oli vähän hukassa, kun en yleensä oikein tämäntyyppisiä juttuja kuvaa, mutta näihin ja pariin muuhunkin kuvaan tuolta illalta olen tyytyväinen. Kaunista siellä oli, valoineen kaikkineen.

Alemmassa kuvassa on siis eräs huvipuistolaite, jonka nimeä en muista. Tunnistaako joku? ;)

Valokarnevaaleissa kuvaaminen oli harjoitusta tulevia Joulufestareita varten. Kuvattiin tähän ekan vuoden "näytön paikkaan" meidän ensimmäinen isompi, itsenäinen ryhmätyö, diashow. Tyttöporukalla valittiin valoteeman rinnalle sirkusteema, jota ilmensimme hyvin laajasti kukin omilla erilaisilla tyyleillämme. Opettajaakin hämmästytti, että lopputulos näytti jopa yhtenäiseltä - kaikesta huolimatta. Mulla taisi tuolloinkin olla vähän ongelmia keksiä, mitä todella haluaisin kuvata, ja sitten kun keksin niin toteutus ontui. Tässä ihan onnistunut näpsy: led-lumilyhdystä avantgarde-päähine. :)

Keväällä päästiin kuvaamaan iltaraveja Vermossa. Vaikka en ole raveja ennen kuvannut, oli tämä mulle niin paljon tutumpaa huttua, että olin ihan liekeissä ja olin viimeisenä kuvaamassa vielä suunnilleen minuuttia ennen kuin piti lähteä. Kyseessä oli siis urheilukuvausharjoitus, jossa tehtiin kuvasarjaa iltaraveista. Kuvasin vähän ihmisiäkin, mutta enempi niitä hevosia - yllätyyys - sekä tallialueella että juoksemassa.

Pääsin muuten parin muun luokkalaiseni kanssa luovuttamaan palkintoa yhden lähdön päätteeksi. Sen illan Ravisuorassa näkyi hieno viiden sekunnin pätkä, kun hermostuneesti hymyilen paikoillaan kouhkaavan nuoren hevosen vieressä ja kavahdan poispäin, kun se ottaakin askeleen sivulleen. Se oli aika outo tilanne. Olen harvoin kokenut sellaista paniikinsekaista levottomuutta hevosten lähellä. Jälkeenpäin ymmärsin, että kyseessä oli todennäköisesti tunteen siirtyminen. Hevosen levottomuus, halu juosta yhä vain eteenpäin, tarttui minuun enkä osannut käsitellä sitä tunnetta siinä hetkessä.

No, jos nyt palataan niihin kuviin. Tässä osa sitä mun kuvasarjaani. Kouluun käsittelin näitä aika varoen, kun ajatus oli että leikitään kuvaavamme näitä sanomalehteen. Tähän käsittelin näitä vähän taiteellisemmin. Todellinen haaste sinä iltana oli voimakas auringonpaiste, joka tietenkin leiskui ihanana vastavalona ravihevosten takana. Mutta siitäpä syntyi myös yksi tosi erikoinen, taiteellisempi kuva.

Huhtikuun lopulla harjoiteltiin katukuvausta. Lähdettiin kukin yksinämme pariksi tunniksi kaupungille, valittiin sopiva paikka ja väijyttiin ihmisiä kameran kanssa. En oo ihan hirmu ujo ihminen, mutta mua melkein pelotti se homma. Jännitti aivan sairaasti vaan kuvata pokkana vieraita ihmisiä, kun suomalaiset on noin yleisesti ottaen vähän kamerapelkoisia ja varautuneita tyyppejä. Jännäsin sitä, että tuleeko joku huutelemaan ikäviä tai uhkaa rikkoa kameran tai muuta vastaavaa. Olin vissiin niin vaarattoman turistin oloinen, ettei mulle kukaan tullut urputtamaan. Yksi tyyppi itseasiassa toimi ihan päinvastoin, oli tosi kiinnostunut mitä oikein teen ja pysäytti mut juttelemaan hyväksi toviksi. Meillä luisti juttu sen verran hyvin, että vaihdettiin puhelinnumeroita ja ollaan oltu ystäviä siitä lähtien. Enpä ois arvannut, sehän se elämässä hienoa onkin.

Näistä saa myös mielellään kommentoida, mistä tykkäsit, mistä et ja miksi. Ja tietty ois kiva kuulla muiden kokemuksia vastaavista erilaisista kuvaustilanteista ynnä muista. :)

Hevosharrastuksesta

Hevoset ja niiden kanssa toimiminen. Olkoon se ratsastusta tai ajamista, kilpailuissa tai huvikseen, tai tallinpitämistä, hevosten hoitoa, kengitystä... En usko että kukaan on tälle tielle alunperin lähtenyt rahan takia - joskin toisilla se hauska harrastus voi ajan myötä muuttua rahan tahkoamiseksi. Hevosala on siis kutsumusala, jotakin mitä ihminen haluaa tehdä - joko työkseen tai harrastuksekseen. Ihminen nauttii siitä - vai nauttiiko?

Kuinka monta kertaa keskivertoheppatyttö tai -täti on ollut ratsastustunnin jälkeen hiestä märkä, täysin uuvuksissa rutistettuaan koko tunnin ajan jokaisella lihaksellaan viimeisetkin voimanrippeensä, niin että seuraavana päivänä on hankala istua tai kävellä normaalisti. Eikä sekään riitä, että fyysisesti on kurja olla. Opettajan tapa ilmaista asiat polki ratsastajan jälleen kerran maanrakoon ja hevonenkin näytti edes joitain tyytyväisyyden merkkejä vasta ratsastajan laskeuduttua pois selästä.

Kun harrastaa itsenäisesti, voi tehdä valinnan. Olenko itselleni se armoton valmentaja, joka huutaa pää punaisena ja pakottaa laukkaamaan vielä neljännenkymmenennenkahdeksannen kierroksen kentän ympäri, koska en vieläkään ole saanut asiaa x toimimaan kuten sen hänen mielestä pitää aina olla. Vai, teenkö sitä mitä oikeasti haluan ja rakastan, omilla ja hevoseni ehdoilla.

Kuka tahansa tätä blogia edes yhden postauksen lukenut tietää, että olen valinnut omalla kohdallani jälkimmäisen tavan. Ehkä tiedät myös, että tämän valinnan myötä nykyinen "hevosparisuhteeni" on paremmalla tolalla kuin koskaan. Hevonen lukee meidän tunnetiloja jatkuvasti. Kun minä olen rento, hevonenkin on ja yhdessäolo on kaikinpuolin mukavampaa, sekä samalla vaivattomampaa.

Tämä ajatus tuli minulle yhtenä päivänä juoksuttaessa. Titta oli perinteisesti liinan päässä tällä kertaa ja laidunelämästä väsyneenä ei aluksi meinannut liikkua hidasta käyntilaahustusta enempää. Otin muutamia ravisiirtymisiä - pidin ne lyhyinä jotta minä pääsin määräämään, koska askellaji vaihtuu. Kun Titta ravasi vähän pidempään, kehuin ääneen ja Titta pysähtyi. Siitä on tullut aika etevä "ottamaan" omat palkintonsa, ainakin mun kanssa (luulen että kehuessani tietyllä äänensävyllä, samalla pysähtymistä ajatellen kehoni antaa jonkin näkymättömän pysähtymisavun, jonka herkkä tamma lukee sekunnin murto-osassa ja mulle se näyttää ennakoinnilta). Se siis tietää, että palkitsen herkästi nimenomaan pysähtymisellä. Miksi teen niin?

Koska kuten juuri vihjailin, Titta osaa näitä palkintoja arvostaa. Se tietää tehneensä oikein, kun saa siitä riittävän suuren palkinnon. Jonkun mielestä olisi täysin tehotonta ja aivan liian aikaa vievää pysähdellä kesken juoksutuksen joka kolmas minuutti vain seisomaan ja haukottelemaan hevoselle (tai päristelemään. Matkin eleilläni rentoutuvaa hevosta, jolloin myös Titta rentoutuu.) samalla höpöttäen miten hieno tyttö se on. Uskon kuitenkin, että myös kilpahevosten kanssa tämä olisi mahdollista ja kenties hyvä tapa päästä parempiin tuloksiin (tai samoihin tuloksiin tyytyväisemmällä hevosella). Jos jollain on tästä kokemusta, kuulisin mielelläni!

Ravipätkistä tuli yhä pidempiä Titan lihasten vertyessä ja tahtikin alkoi olla huomattavasti reippaampi. Palkintopysähdyksiä tehtiin nyt alkua harvemmin - niillä hevonen oli saatu hyvin motivoitua urheilemaan. Laukka oli aluksi könkköä, sekin parani pian ja riittävän pitkästä pätkästä sai taas seistä rauhassa ja niin edelleen.

Silloin siis ajattelin, että saan harrastuksestani paljon enemmän irti, kun etsin tavan, jolla tekemällä sekä minä että hevonen nautimme olostamme. Juoksutus tuskin on kummankaan meistä lempijuttu, mutta tällä tyylillä siitä sai ihan mielekästä. Sitä osaa jotenkin itsekin arvostaa enemmän näitä pikkupikku onnistumisia, kun palkitsee ja kehuu ääneen jo kolmesta raviaskeleesta laiskana päivänä. En kuitenkaan ole Titan valmentaja, jonka pitääkin vaatia, jos tähdätään esimerkiksi kilpailuihin, vaan olen sen ystävä. Ja ystävät kannustavat toisiaan, viettävät laatuaikaa yhdessä.

Tästä syystä pysähtelemme joskus maastotalutuksella syömään. Tästä syystä käytämme kuolaimettomia suitsia, teemme paljon maastakäsittelyä, varsinkin irtona, suoritamme harjauksen vapaana karsinassa käytävälle sitomisen sijaan sekä kiristämme satulavyötä vain pari senttiä kerrallaan, hitaasti ja rauhallisesti.

Hevosharrastaja rakastaa hevosia. Toivoisin, että yhä useampi uskaltaisi tämän rakkautensa näyttää - oli sitten minkälainen hevosalan harrastaja tai työntekijä tahansa.

Paljastus

(c) Gabi

Tätä postausta lienee itse kukin salaa mielessään toivonut ja odottanut. Nyt olen saanut Ystävän omistajalta luvan kertoa meidän tarinamme. Se menee näin:

Minun ja Ystävän tiet kohtasivat ensimmäisen kerran kymmenen vuotta sitten. Olin tuolloin hevospelostaan toipuva teinityttö ja lähtenyt ihka ensimmäiselle ratsastusleirilleni kahden kaverini kanssa. Olimme valinneet Hovin ratsutilan lähinnä siksi, että "ihanaa, arabeja!" ja ensimmäinen leirimme siellä oli yleisleiri (myöhemmin siirryin lännenleirehin).

Yhtenä päivänä leirillä meillä oli teoriassa pyöröaitauskoulutusta. Sitä opetti kaikki Hovin hevoset kouluttanut Jaana Toivonen. Jaana valikoi näihin teoriapätkiin aina jonkun nuoremman hevosen, joka ei vielä tehnyt ratsastustunteja tai ollut edes aloittanut ratsukoulutustaan. Sillä kerralla se oli Ystävä, vasta kolmen vuoden ikäisenä ja nykyistä paljon harmaampana kimona. Ei siitä ensitapaamisesta ihan kauheasti jäänyt mieleen mitään.

2006

2007

Tykästyimme Hoviin niin paljon, että aloimme käydä siellä joka kesä. Ystävä taisi olla vielä parikin kertaa pyöröaitausteoriassa mukana, kunnes lopulta kävi läpi ratsukoulutuksen ja tuli tunneille. Älkää kysykö mikä vuosi se oli, en mitenkään muista. Sen tiedän, että Hovilla hevoset saivat olla lapsia pitkään, joten kaipa Ystävä oli jotakin 6-vuotias tai sinnepäin tullessaan tunneille. 

Tuolloin tuntui hassulta, että niin "vanha" hevonen on vasta aloitettu ratsuna - olenhan ollut toisella tallilla ratsastustunnilla jopa 4-vuotiaalla hevosella, mikä on melkein yleisempää. Näin jälkeenpäin hevosalaa enemmän kokeneena olen huomannut, että Ystävän saama koulutus ja sen vaatima aika on ollut paras mahdollinen lähestymistapa. Eihän sillä mikään kiire ole ollut, miksi muilla hevosilla (paremminkin hevosenomistajilla) on? Yleensä se kiire kostautuu, ennemmin tai myöhemmin.

2012

Ystävän ensimmäisenä leirikesänä tuntihevosena en muistaakseni ratsastanut sillä lainkaan. Silloin sillä menivät vain muutamat minua kokeneemmat ratsastajat, kun se oli "niin nuori ja haastava". Kun sitten lopulta joku kesä uskalsin kokeilla Ystävää, en tarkkaan muista mikä ensireaktioni oli. En suinpäin rakastunut siihen, mutta en kai inhonnutkaan. Tuolloin olin vielä ihan rakastunut Zider-ruunaan, jonka ihannointi vaihtui säpäköihin tammoihin vasta myöhemmin.

Muistaakseni pari viimeistä leirikesää Hovilla tykkäsin mennä Ystävällä ja meninkin useamman kerran per leiri. Ainakin yhtenä vuonna halusin mennä sillä leirikisatkin, ja kivaa meillä oli vähemmän mainittavasta menestyksestä huolimatta.

2012 (c) joku leiriläinen

Sitten koitti se kesä, kun Hovin Ratsutila lopetti toimintansa ja myi kaikki hevoset uusiin koteihin. Ystävä roikkui myytävien listalla aika pitkään, kunnes eräs tuttavani sen päätti ostaa. Olin tavannut Ystävän uuden omistajan yhdellä viikonloppuleirillä ja tuurin kautta he päätyivät samalle tallille erään toisen leirituttuni kanssa. Jonkun aikaa en tiennyt tai kuullut heistä mitään, mutta etsiessäni uutta vuokrahevosta Miinan jälkeen, Ystävän omistaja kuuli aikeistani ja kysäisi olisinko kiinnostunut Ystävästä. Olin, todellakin olin, mutta aiemmin samana päivänä olin ehtinyt lupautumaan Päikän vuokraajaksi. Lisäksi Ystävä asui tuolloin hyvin hankalan matkan päässä minulle ja Päikkä sopivan lähellä. Niinpä jouduin vastaamaan: "Kiitos ei."

No, kuten hyvin tiedätte, tämä hevostenvuokraamiseni oli yhtä vuoristorataa. Päikän mentyä kuvioihin tuli Klaara ja jossain vaiheessa aloin kaipaamaan nuoren esteponin rinnalle vanhempaa vuokraheppaa, jolla voisi myös harrastaa länkkää. Päätin kokeilla onneani ja laittaa Ystävän omistajalle viestiä. Onnekseni he olivat vaihtaneet tallia lähemmäksi minua ja sattuivat olemaankin uuden vuokraajan tarpeessa.

2012 (c) joku leiriläinen

Sovin koeratsastuksesta, menin tallille ja pitkästä aikaa pääsin tapaamaan Ystävääni. Se ei ollut muuttunut tippaakaan. Tallissa harjaillessa tunnelma oli hyvä ja tyyni, selkään päästessäni tunsin sen vielä vahvemmin. Olin löytänyt sen hevosen, jonka luokse kuulun. Olin kotona.

Näin minusta tuli Ystävän vuokraaja. Tämä yhteinen historiamme on suurimpia syitä, miksi meillä on mennyt yhdessä näin hyvin. Olen tuntenut Ystävän varsasta asti. Tunsin sen emän, sisarukset, jälkeläiset sekä sisarusten jälkeläiset. Kaikkien niiden leirikesien aikana opin tuntemaan sen kotitilan, miten hevosia siellä pidettiin ja millä tavalla ne kaikki koulutettiin. Opin itse myös käsittelemään hevosia näillä samoilla metodeilla. Tästä kaikesta ei voi olla muuta kuin äärettömän kiitollinen.


Hyvä yleisö, saanko esitellä: Ziquitita eli Titta, minun Ystäväni.

2012 Länkkärileirin leirikisat

2007 Titta ja varsansa Marqueza
Löysin tämän kuvan arkistoistani niihin aikoihin, kun aloitin Titan vuokraamisen.
Aina välillä etsin kuvan käsiini ja katselen sitä. Se on niin hellyyttävä!

Syksy 2013. Ensimmäisiä ratsastuksia vuokrailun alussa (c) Gabi

Tunnelmia esteleiriltä

Viikonloppu eli vapaapäiväni Tuiken tallilla menivät leppoisasti. Sunnuntaina maalailtiin uusia estetolppia ja puomeja alkavaa esteleiriä varten. Hevoskokoonpanokin ehti muuttua useaan otteeseen: Pektus-jättiläinen lähti takaisin kotiin perjantaina, lauantaina tuli uusi koulutushevonen, sunnuntaina tuli yhden leiriläisen poni, maanantaina tuli toisen leiriläisen poni ja Make-poni lähti kotiin.

Eniten nämä muutokset ovat tuntuneet vaikuttavan Zahriaan, joka on pitkään ollut kiistaton johtajatamma ja nyt sillä oli yhtäkkiä vastassaan monta yhtä vahvaa johtajapersoonaa. Uudet tuttavuudet se joutui kaiken lisäksi kohtaamaan yksin. Tamma oli kuulemma ollut Pektuksen kanssa kuin paita ja peppu. Taisi toista harmittaa miehen lähtö ja muu leirihälinä, niinpä esteleirin ekana päivänä prinsessa oli niin kiukkuinen että, ja toisena taas lauhkea kuin lammas (kuva otettu jälkimmäisenä päivänä). Ota nyt noista arabitammoista selvää. ;)

Zahria

Leirin alkua edeltävänä yönä heräsin kuiskutukseen. "Herättäkää Hanna, hevoset on karanneet." Olikin varsin virkistävää kahlata kylmän kosteassa heinäpellossa housut ja kengät litimäriksi, ja kaiken lisäksi turhaan: iltajuoksulla olleet Zahria ja Make palasivat omia teitään talliin meidän ihmisten kiertäessä kauempaa niitä etsimässä.

Muutenkin hevoset ovat kukin vuorollaan järjestäneet meille urheilua, ettei vaan pääse kunto tippumaan. Huvittavin oli ehkä Roki-poni, joka ketterästi livahti pihattoaitauksen aidanreiästä (ylä- ja alalaudat paikoillaan, keskimmäinen puuttui) sekä yhtenä iltana päätti jättää tammat yksin laitumelle. Poni kaatoi sähkölangat mennessään (ei tuntunut missään, ilmeisesti) ja saapasteli sisään talliin kun olin Tuiken kanssa rehuhuoneessa. Auliisti avasin sille karsinan oven ja sinnehän se asettui ihan tyytyväisenä. Ei näille persoonille voi kuin nauraa. :)

Kukka ja Roki puomitunnilla

Apupäävalmentaja Keke

Esteleiri tosiaan pärähti käyntiin maanantaina ja tämä leiri poikkesi edellisestä muunmuassa opetuksen tiimoilta. Tuiken sijaan tilalle saapunut Veera veti sekä ratsastus- että teoriatunnit, hänellä kun on laajempi esteratsastus- ja estekilpailutausta.

Ihan ensimmäisillä tunneilla Veera halusi katsoa yksitellen kunkin ratsastajan istuntaa. Poikkeuksellisesti ryhmät jaettiin 2 ja 2 ja 2 normaalin 3 ja 3 sijaan, jotta Veera todella ehti ja pystyi tarvittaessa sille istunnalle jotain tekemään. Vaikka en itse pysty tällä hetkellä ratsastamaan, koitin pistää korvan taakse tunneilla kuulemaani opetusta ja kokeilen näitä niksejä sitten, kun taas satulaan pääsen.

Maanantain teoriassa käytiin läpi erilaisia estetyyppejä, miten niille kannattaa lähestyä jne. Tytöt pääsivät myös piirtämään kukin oman esteratansa. Tiistaina käsittelyssä olivat esteratsastuksen kilpailusäännöt. Se taisikin olla ainoa teoriatunti, jota en mennyt seuraamaan, vaan lähdin ulos kuvaamaan hevosia ja kaneja.

Cecilia

Armas

Tuiken tallin kanit osoittautuivat mulle henkilökohtaisesti aika vallankumouksellisiksi. Noin yleisesti ottaen en pidä jyrsijöistä, enkä tule koskaan hankkimaan itselleni lemmikiksi mitään marsua, gerbiiliä tai edes kania. Mun kokemukset jyrsijöistä on tähän asti olleet vähemmän hyviä. Kanit tuskin on antaneet edes silittää pikaisesti, kun ovat aina niin arkoja. Lisäksi pelkään että ne purevat. Pienemmät jyrsijät purevat ja vielä pissaavat syliin tai käteen. Mutta ei Tuiken jättilupat. Aina kun kanien karsinaan meni istumaan, ne tulivat heti luokse, uteliaina mutta ystävällisesti, nuuhkimaan että toinkohan taas voikukan lehtiä, heidän lempiruokaansa. Pikkupoika Armas vei sydämeni lempeän pelottomalla luonteellaan. Se kiipesi itse syliin eikä varonut kosketusta. Äitinsä Cecilia oli vähän varautuneempi, mutta leiriläisten huomion keskipisteessä sekin selvästi kesyyntyi. En olisi uskonut, mutta näitä kaneja tulee ikävä.

Seuraavat ratsastustunnit tytöt menivät normaaleissa kolmen ratsukon ryhmissä. Osalla tunneista ratsastettiin enimmäkseen teitä - joko pelkillä puomeilla tai puomit + este. Tiistai-iltapäivänä puomeja hyödynnettiin koulutunnilla, jossa ratsukot menivät muunmuassa loivaa kiemuraa sekä pujottelua - osa jopa laukassa.

Ludde

Hildis

Kun tiistain viimeinen tunti saatiin päätökseen ja hevoset takaisin laitumille, oli minun aikani lähteä. Loppuleirin avusteluista vastasi Tuike itse, ja minä palasin iltajunalla takaisin Helsinkiin, totuttelemaan tylsään arkeeni. Täytyy sanoa, että koville otti vasta kotona. Olin ihan iloinen lähtiessäni - kaikki loppuu aikanaan ja ikävähän mulla oli jo kissoja ja Kimmoa - mutta seuraavana päivänä minut valtasi kaipuu. Missasin Tuiken uuden irlannincob-orin saapumisen tilalle, leirikisat ja mitähän muuta yhtä hienoa ja ainutkertaista... Sehän on vain entistä parempi syy kokea tämä seikkailu uudestaan. :) Koska, sitä jäämme jännityksellä odottamaan.

Tähän pitäis nyt keksiä jotain hienoa, tiivistävää yhteenvetoa koko kokemuksesta. Eniten kertoo varmaan se, että olen aika sanaton. En tiedä miten kuvailisin kaikkea oppimaani ja kokemaani. Tämä "työ" ylitti odotukseni eikä hetkeäkään tuntunut työnteolta. Voin vain haaveilla, että joskus oma arkenikin olisi jotain tällaista.

Kiitos Tuike ja Tuiken tallin poppoo. Lupaan, että kohtaamme vielä. :)