Talvisia Topijuttuja

Viime aikoina olen puuhastellut Topin kanssa melkolailla tiettyä kaavaa käyttäen. Oikeastaan aina ollaan joku hetki vapaana kentällä, tehdään luoksetuloja tai vaikka irtojuoksutusta, ja aina naksutellaan jotakin. Ei siis koskaan yhtä asiaa tuntitolkulla, vaan vähän aikaa sitä ja toinen hetki tätä.

Arjen helpottamiseksi olen panostanut ihan hoitotoimenpiteiden naksutteluun ja myös siihen, että ne tehdään aina kun hevonen on rauhallisessa mielentilassa. Siitä ei ole mitään apua, että ajatellaan "Kyllä sen nyt pitää malttaa seistä, koska minä haluan harjata sen juuri nyt." jos hevonen käy kierroksilla eikä osaa edes ajatella paikalleen asettumista. Niinpä syöttelen porkkananpaloja, kun kaviot nousevat nätisti ja myös pysyvät kädessäni riuhtomatta, tai kun narun päässä kävelee rento hevonen taluttajaansa kuunnellen.

Eilen käytiin harjoittelemassa juurikin kävelemistä lähitiellä. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun lähdin Topin kanssa yksin "maastoon" ja alkuun meitä molempia jännitti aika lailla. Päätin suhtautua jännitykseen hyväksyvästi. Pysähdyin joka kerta kun tunsin pelkoa muistuttavan tunteen nousevan. Topikin tuntui pysähtelevän mielellään eikä yhtään hötkyillyt, että pitäisi heti jatkaa matkaa. Kun tunsin rentoutuvani, lähdin taas liikkeelle. Jännitys/pelko saattoi olla minun omaani, Topin omaa tai meidän molempien. Todennäköisesti molempien. Tällä rauhallisella etenemisellä pääsimme muutaman pysähdyksen jälkeen hyvään vauhtiin ja kävelimme tien päähän pitkän matkan pysähtymättä. 

Takaisin päin kokeilin taluttaa hevosen oikealta puolelta ja huomasin tunnelman olevan rennompi tuolloin. Toki kävelysuuntakin saattoi vaikuttaa asiaan, mutta testasin vaihdella puolta vielä myöhemmin tallipihassa taluttaessa ja sama toistui. Topi jännittyi enemmän ja nopeammin, kun olin sen vasemmalla puolella. Tähän liittyen oli tutkimustakin (johon en valitettavasti löytänyt linkkiä), että itseasiassa hevoselle tulisi esitellä kaikki pelottavat / uudet asiat oikealta puolelta, sillä oikea silmä on yhteydessä aivojen vasempaan puoliskoon, joka ei ohjaile niin voimakkaasti näitä pelkoihin liittyviä reaktioita. Taas yksi hyvä syy lopettaa pelkästään vasemmalta puolelta hevosen käsitteleminen, jos sitä vielä jossakin harrastetaan.

Topi halusi nuuhkutella tien reunoja mennessään ja olisi ilmeisesti tuota pyöröpaaliakin nuolaissut ihan tutkimusmielessä, mutta ei sitten ylettänyt sitä tekemään. 

Kotipihaan palatessa Topi sai sellaisen ikäänkuin orimaisen uhittelusätkyn, mitä se on esitellyt viime aikoina enemmänkin. Hiekka sen takajalan alla petti hieman, jolloin Topi säntäsi laukkaan ja ilmeisesti harmistui kun pitelinkin narusta kiinni, niinpä se osoitti minulle mieltään hypähtämällä pystyyn niskojaan nakellen. Onneksi Topi on pohjimmiltaan nöyrä poika, ja rauhoittui tästäkin nopeasti, kun en lähtenyt mukaan orileikkiin, vaan jatkoin rauhallista kävelemistä.

Kentällä päätin nostaa rauhallisen mielentilan säilyttämisen tärkeimmäksi tavoitteeksi, niinpä irtojuoksutuksessa mentiin vain käynti ja ravi, tehtiin niitä luoksetuloja ihan käynnissä vain ja maisteltiin lunta. Tavoite tuli saavutettua.

Luoksetuloja testasin myös lauantaina ja silloin olikin vauhdikkaampi meininki. Topi tuli välillä täydestä laukasta pysähdykseen eteeni, ja samoiten pallon noutoa harjoiteltaessa muutaman kerran se ravasi pallolle ja takaisin luokseni pallo suussa! Tosin, tästä vireystilan korkeudesta johtuen Topin paikalla oli hetkittäin Hurja Arabiori, joka pukitteli ja kauhoi etujaloillaan ilmaa. Saa toki pallon kanssa kivaa olla, mutta riittävän turvallisuuden rajoissa. Yritetään jatkossa pitää meininki kiihtymättömänä.

Hauskaa mulla ennen kaikkea on tämän ruunanrupsukan kanssa ollut ja sitä toivon lisää. Tässä jo vähän kevättä mietittiin, jospa vaikka joku päivä hyvällä kelillä ja hyvällä mielentilalla kiipeäisin tuon veijarin selkään. Se onkin sitten ihan oma jännitysnäytelmänsä se!

Lumen maiskuttelu on mukavaa puuhaa.

Pelkoa uhmaten

Hevoshulluus. Se on ihan yleisesti käytetty sana. Tykkää tehdä hevosten kanssa ja tekeekin, hulluuteen asti. Mikä ihme siihen oikein ajaa? Onkohan tähän kysymykseen olemassakaan yksiselitteistä vastausta...

Tällaisia mietin päätteeksi päivän, jona olen istunut metsätietä pitkin viilettävän hevosen selässä ja miettinyt: "En ole koskaan mennyt tämän kanssa näin kovaa ja vieläpä kotiinpäin. Sinänsä vauhti ei haittaa, koska tiedän ettei Titta minua pukita alas. Ainoastaan kaksi asiaa haittaa: 1. Jos laukkaamme liian lähellä edellä kulkevaa hevosta ja se potkaiseekin meistä jompaa kumpaa esimerkiksi päähän. 2. Jos en saa tätä vauhtia pysähtymään."

Noina hetkinä rakkaan vuokrahevoseni selässä minä pelkäsin. Pelkäsin niin, että oli vaikea päästä selkään takaisin, laskeuduttuani korjaamaan paikaltaan liukunutta satulahuopaa takaisin satulan alle, sillä lihakset olivat aivan velttoina. Ja tarkoitus oli laukata vielä lisää.

Minä olin lähtenyt toisen ratsukon kanssa yhdessä maastoon, koska halusin tehdä niin. Tykkään ratsastaa, tykkään maastoilla, erityisesti muiden seurassa ja tykkään laukata metsäteillä mäkiä ylös. Minä halusin tätä. Hevonenkin tuntui haluavan, se lähti lähes pyytämättä vauhtiin ja pärisi tyytyväisen kuuloisena laukkojen jälkeen.

En kuitenkaan nauttinut olostani täysin. En pystynyt nauramaan tai edes hymyilemään minulle todella tärkeän ystäväni selässä, kun vietimme yhdessä aikaa ihanissa maisemissa ja mukavassa seurassa. En pystynyt sulkemaan pois ajatuksistani näitä minua kenties hengissä pitäneitä sanoja: mitä ja jos.

Ehkäpä niin ei kuulukaan tehdä, täysin. Unohtaa vastuu omasta ja muiden turvallisuudesta. Jotenkin se silti jäi vaivaamaan. Miksi lähdin vapaaehtoisesti tekemään jotakin, mikä minua pelottaa mielettömästi? Miksen voi saada molempia: Nauttia olostani lähes peloitta, vaikka huomioin turvallisuusseikat?

Kuva Titan selästä tänään, hieman ennen laukkaamiseen soveltuvia metsäteitä

Tällä maastoretkellä oli onnellinen loppu. Minä sain kuin sainkin Titan pysäytettyä pahimmasta laukkahepulistaan. Olen huomannut tilanteen vaatiessa pystyväni asioihin, kun päätän, että minulla ei ole mitään muuta mahdollisuutta. Tämän hevosen on pysähdyttävä. Silloin se myös pysähtyy.

Matkassani ollut tallikaveri kertoi kotiinpäin kävellessämme yhdestä ratsastuksen periaatteestaan: Koskaan ei jätetä laukkaamista/ravaamista siihen, että hevonen saa viedä aivan kuus-nolla. Aina täytyy saada edes pieni pätkä hallittua askellajia päälle.

Tuo periaate kuulostaa minusta erittäin järkevältä ja onneksi tämä ihminen oli tänään tuolla metsässä mukana. Minä en nimittäin olisi uskaltanut enää laukata sen mäen jälkeen. Sanoinkin hänelle, etten tiedä onnistuuko mikään rauhallinen laukka nyt, mutta lähdimme laukkaamaan silti.

Olin väärässä. Onneksi. Se oli huojentava ja hieno tunne, istua keinuvassa laukassa, ohjat tukevasti molemmissa käsissä ja tuntea kuinka hevonen alla liikkuu samaa askellajia kuin äsken, mutta hitaammin, hallitummin. Aivan rauhassa. Sen jälkeen tuntui hyvältä istuskella käynnin tahdissa loppumatka tallille.

Tämä postaus on nyt ihan vain minua itseäni varten. Että saan purettua tämän asian sisältäni ja katseltua sitä eri näkökulmista. Ehkä joku lukijakin löytää tästä jotakin samaistumispintaa, ehkä ei. Tämä oli vain niitä hetkiä, kun tunnet sisälläsi olevan jotakin kirjoitettavaa, otat näppiksen eteesi ja pian näytölle on ilmestynyt seinä tekstiä.

Pelko on itsessään laaja, kiehtova ja meitä kaikkia koskettava aihe. Oli se sitten hevosiin tai johonkin aivan muuhun liittyvä pelko. Mistä pelot johtuvat, mikä pelkoreaktion laukaisee, miten niitä voi kohdata, lieventää ja jopa voittaa.

Tästä aiheesta voisi kirjoittaa tuhat postausta. Olkoon tämä postaus nyt yksi pieni raotus minun sisimpääni asuttavaan yhteen pelkoon, sillä peloistakin pitää voida puhua, avoimesti. Meillä kaikilla on niitä eikä siinä ole mitään hävettävää. Niitä ei vain aina osaa itse tai muut ymmärtää.

Maastoilijan muistelmat

Maastoilijat syyskuun ruskassa 2015

Tuntuu siltä, että olisi hyvä pitkästä aikaa kirjoittaa jotakin Titasta. Olen viime aikoina joutunut itsekin vähän pohtimaan, mitkä ovat tavoitteeni ko. hevosen kanssa. Miksi teen sitä mitä teen? Mikä on ajatukseni, aikomukseni, suunnitelmani, kun nousen satulaan tai asetun ajo-ohjat kädessäni hevosen taakse?

Varsinkin ratsastuksen suhteen olen vasta tänä syksynä joutunut pitkästä aikaa miettimään asiaa tarkemmin. Keväällä ratsastaminen oli reisilihasvammani takia vielä hyvin lyhytkestoista ja vanhan uudelleen opettelua pikkuhiljaa. Kesästä vietin suurimman osan Tuikella, siellä huomasin pystyväni jälleen ratsastamaan normaalisti ja kesän päätyttyä jatkuikin Tittailut entiseen tapaan.

 Tähän postaukseen keräilin koristeeksi tässä vuosien varrella Tittaillessa näpättyjä kännykkäkuvia maastoretkiltämme ja tekstissäkin paneudun pelkästään maastoiluun. Muusta ratsastuksesta ja harrastelusta Titan kanssa tullee myöhemmin omia postauksiaan.

Syksy 2015

Jo alkukesästä aloin käydä paljon maastossa. Ihan jo siksi, että sain usein seuraa, ja ehkä myös siksi, etten oikein tiennyt mitä olisin kentälläkään tehnyt. Titta itse vaikutti usein tyytyväisemmältä metsäpoluilla kuin aitojen sisäpuolella, mikä sekin osaltaan vaikutti päätöksiini.

Ennen kuin ratsastukseni alkoi taas sujua, maastoilin pääsääntöisesti maastakäsin. Tuikelta palattuani aloin kuluttaa satulaa ahkerammin, saatuani sieltä myös uutta oppia ja itsevarmuutta, ja ennen kaikkea tunteen, että osaan ratsastaa "hyvin", hevoselle miellyttävällä tavalla.

Monet kerrat siskoni Gabi koirineen oli meidän matkassamme tutuilla maastoreiteillä. Syksymmällä päästiin muutaman kerran tutustumaan uusiin polkuihin toisen ratsukon vanavedessä ja sehän vain lisäsi maastoiluintoa, kun oli enemmän kivoja reittejä mistä valita.

Syksy 2015

Maastossa ajatukseni ratsastuksesta on yksinkertainen: mennään haluamaani suuntaan, mutta Titta saa itse päättää ja katsoa, mistä reunasta polkua on kuivempaa / vähemmän liukasta / mukavampi kulkea. Puutun peliin, jos valinta vaikuttaa huonolta esim. polvieni ehjänä säilymisen kannalta.. Mennään haluaamani askellajia, mutta Titta saa päättää tahdin. Rouvalle tyypillinen reipas käynti tekee vain hyvää, ja samoiten laukassa olen kuullut, että hevosen on ihan hyvä päästä silloin tällöin venyttämään liikeradat äärimmilleen, mikä onnistuu parhaiten kovassa vauhdissa. Olen huomannut, että Titta on myös monesti tyytyväisempi, jos erityisesti maastossa ei liikaa rupea selässä himmailemaan, vaan nauttii kyydistä ja sitten kehuu ääneen, kun vauhti vaikkapa ylämäkeen pikkasen hidastuu. Sen jälkeen hän malttaa taas kävellä, kun on saanut juosta sydämensä kyllyydestä.

Syksy 2015

Maastoilu on tehnyt meille molemmille hyvää ja näin jälkeenpäin pohdiskellen, kasvattanut myös keskinäistä luottamustamme. Jossain vaiheessa en oikein tykännyt maastoilla etenkään yksin, sillä Titta rupesi kovasti tarjoamaan ravia kerta toisensa jälkeen ja ratsastuksesta tuli hyvin rauhatonta.

Tulinpa tässä melko hiljattain yhdellä maastoilukerralla varmuuden vuoksi itse alas ja erinomaisella ajoituksella: kävelemältämme hiekkatieltä näki suoraan harjoitusradalle, jossa muuan ravuri paahtoi miljoonaa kärryt perässä. Titta oli aivan varma, että kaveri juoksee kauhuissaan hengenvaaraa pakoon, ja yritti samaa itsekin. Kun mihinkään ei päässyt, hän tyytyi korskumaan mielenosoituksellisesti sekä esittämään ravia, josta olisi näyttelyssä irronnut hyvät pisteet. Tällä kertaa ainoa katselija ja samalla "näyttelyhevosen" esittäjä, ei ollut hirmuisen tyytyväinen yllätysshowhun...

Tilannekuva nimeltä Kammottava ravuri kaukaisuudessa

Tämmöisistäkin tapauksista olen oppinut entistä paremmin lukemaan Tittaa ja ennakoimaan tilanteita, mikä vahvistaa minun luottamustani Tittaa kohtaan. Jos en olisi tuolloin laskeutunut taluttamaan juuri ennen sitä suoraa, josta näimme ravurin, en tiedä olisinko hallinnut pelästyneen hevosen selästä yhtä hyvin tai saanut sen hanskaan yhtä nopeasti. Ja kun ennakoin, pystyn olemaan Titalle luotettava ihminen ja selviän kevyemmillä avuilla. Minun kanssani ei satu ikäviä, aina pääsee rentona ja turvallisesti kotiin.

Naapurin ravirata on myös meidän käytössämme tiettyinä ajankohtina, ja sielläkin olen aina muutamia kertoja vuodessa ehtinyt pyörähtää Titan kanssa. Raviradasta minulla on vanhoja pelkoja ikävistä kokemuksista, mikä tuo aina oman jännyytensä peliin sinne mennessä. Viimeisimmillä kerroilla olen tosin osannut rauhoittaa itseni sekä lukea hevosta ja ennakoida hyvin, niinpä reissut ovat sujuneet rauhallisesti ja mukavasti, molemmille.

Pyysin Kimmoa kuvaamaan kännykällä, kun ravaamme Titan kanssa radalla. Olemme kuvassa, usko pois!

Joillain maastoreissuilla, varsinkin maastakäsin ollessa, olen innostunut kuvaamaan puhelimellani enemmänkin. Ennätykseni on vähän yli 70 kuvaa alle tunnin lenkillä. :) Hups... Silloin oli oikein lumista ja aurinko laskemassa. Ihanan näköistä joka paikassa! Tähän loppuun pläjäytän muille lunta kaipaaville niitä kuvatuksia ja muita kivoja maastoiluruutuja:

Talvi 2014-2015

Kesä 2014

Kesä 2015

PS. Koska kuulen liian usein lauseen: "Mäki haluan tollasen kameran, jos sillä saa noin hienoja kuvia!", haluan tarkentaa, että useimmiten kuvan hienous on peräisin kuvankäsittelyohjelmasta, eikä kuva suinkaan näytä lähellekään tuollaiselta suoraan kamerasta. Eikä se ole huono juttu. Kuvia on käsitelty aina filmiajoista lähtien ja se on osa valokuvaamisen taiteellista prosessia. Joten, suosittelen ostamaan mieluummin Adobe Lightroomin kuin Samsung Galaxy S 3 Minin. ;) 

Maastoiletko paljon? Miksi maastoilet? :)

Maasta käsin

Alkuun tämmöinen ilmoitusasia:

Sunnuntaina Helsinki Horse Fairissa vierailevat lukijat toivotan tervetulleiksi moikkaamaan meikäläistä arabikarsinan edustalle eli Suomen Arabihevosyhdistyksen pisteelle. :) Siellä olen koko messupäivän.


Sitten aiheeseen:

Ensimmäisen palloilukerran jälkeen ollaan Ystävän kanssa jatkettu yhä maasta käsin juttuja. Viikko sitten käytiin maastossa kävelyllä siskoni ja hänen koiransa kanssa. Ystävä on nähnyt Ruffen kerran ennenkin, ja nytkin suhtautui pieneen koiraan hyväntahtoisella uteliaisuudella. Ruffe käyttäytyi myös ehkä odotettua paremmin eikä vapaana ollessaankaan kokenut tarvetta paimentaa hevosen liikkuvia jalkoja. Ystävä vaikutti lenkin aikana rennolta, nauttivan olostaan. Lenkin päätteeksi otettiin vielä hetki palloilua kentällä.

Toisella kerralla juoksutin Ystävän perinteisesti liinassa (joskin naruriimu päässään). Tämä päivä oli rauhallisemmasta päästä sekin. Alkuun testailin käynnissä pysähdykset ja suunnanvaihdot, jotka sujui molemmat hyvin. Testissä siis enemmänkin omat taidot pyytää näitä asioita Ystävältä selkeästi, se kyllä osaa ne tehdä. Sitten ravia ja siinäkin suunnanvaihtoja. Ensin reippaampaa ravia, sitten jogia, jonka jälkeen rapsuttelutauko. Olin muistaakseni aikeissa jatkaa jogista käyntiin siirryttäessä suoraan laukkaan, mutta Ystävä oli niin tyytyväinen tähän rupeamaan, että tarjosi ns. join upia ja käveli luokseni. Siispä rentouduimme hetken, ja sitten vasta jatkoimme juoksutusta. Laukassa oli selvä puoliero. Vasempaan Ystävä joutui kiihdyttämään ravia pitkään, ennen kuin nosti laukan eikä sen ylläpitäminen ollut helppoa. Oikeaan nostot olivat tarkkoja ja helppoja. Näin päin se on normaalistikin, ei tosin aina näin suurta. Myös juoksutuksen jälkeen otettiin pallo esiin.

Palloilussa ollaan näinä kertoina pyritty siihen, että sen kanssa on mukava olla. Harjoitukset pidetään lyhyinä ja lopetetaan heti, kun Ystävä suoriutuu entistä paremmin pallon kanssa. Olen pomputellut palloa - jopa sen ilmaan nostaminen on yhä erittäin epäilyttävää. Olen pyrkinyt koskettamaan pallolla Ystävän jalkoja. Niistä rouva on hyvin tarkka, tähän sain eläinkouluttajaksi opiskelevalta siskoltani hyviä vinkkejä. Meidän perusharjoitus menee niin, että Ystävä seisoo aloillaan narun päässä ja minä työnnän palloa sitä kohti. Heti kun Ystävä siirtää painoa pallosta poispäin eli paineistuu, vien pallon pois sen luota. Ja sitten uudestaan. Yleensä muutaman kerran jälkeen pallo pääsee koskettamaan Ystävän jalkaa ja saa olla siinä pienen hetken. Pari kertaa olen päässyt liu'uttamaan palloa jalkaa pitkin ylöspäin, mikä alkaa olla rouvan sietokyvyn rajoilla.

Toinen paineensietotreeni pallon kanssa on sitä päin käveleminen. Ystävä on joka kerta lähtenyt väistämään ja ketteränä hevosena kiertää pallon ympäri aivan sen vierestä. Paitsi viime kerralla. Pyysin Ystävää liikkeelle, pallo sen edessä ja minä toisella puolella - ja se otti pari askelta! Se astui palloon kiinni, niin että se liikahti vähän ja kuten sanoin, työt loppui siihen. Kehuin vuolaasti ääneen ja rapsuttelin. Huvittavaa tässä tilanteessa oli Ystävän reaktio. Kun se tajusi mitä tapahtui, että se olikin hyvä juttu kävellä päin eikä palloa pidäkään väistää, ilmeisesti tamman kaikki stressi kaikkosi ja purkautui haukotuksina. Se haukotteli varmaan kymmenen kertaa putkeen, oikein antautumuksella ja vain oli siinä pallon ja mun luona.

Toisen vuokraajan kanssa puhuttiin vähän, että Ystävä on tainnut muuttua parempaan päin kuolaimettomiin siirtymisen jälkeen. Sen lihasjumit ovat helpottaneet - epäiltiin, että se on lihaksilla kannatellut kuolaimia suussaan ja näin aiheuttanut jännitystä - ja se on ruvennut uskaltamaan kertoa useammin, miltä siitä tuntuu. Ystävä on aiemminkin päristellyt ja haukotellut mielipiteitään, mutta nykyään tekee sitä mielestämme useammin, enemmän. Tuo palloilussa koettu haukottelurumba oli ainakin minulle ihan ennennäkemätöntä.

Tällaisista pienistäkin saavutuksista tulee niin hyvä mieli, että uskalsin sen suuni silloin avata ja kysyä Ystävän omistajalta, että oletko miettinyt kuolaimetonta vaihtoehtoa. On hevosia, joille kuolain sopii paremmin kuin kuolaimeton, mutta nyt luulen ja toivon, että Ystävälle paras vaihtoehto on tyhjä suu.

Hevoskuvailua

Blogimaailma on siitä kiva, että täällä vallitsee aika hyvä yhteishenki ja muutenkin sellainen yhteisöllisyys. Yhdessä tekeminen ja yhteydenpito muihin bloggaajiin monella tapaa on monille mieluisaa, ainakin näin hevospuolella tuntuisi siltä. Itse löin jonkun aikaa sitten hynttyyn yhteen Heidi W:n kanssa ja lähdin yhtenä päivänä hänelle kuvaajaksi tallille. Heidi kirjoittelee blogissaan kolmen vuokrahevosen kanssa puuhasteluista, ja kuvauspäivänä teimme jokaisen hepan kanssa vähän eri juttuja. Ensimmäisellä lähdettiin kärryttelemään, toisen Heidi ratsasti ja kolmannen kanssa tehtiin kävelyretki maastakäsin.

Oli itselle tosi kivaa vaihtelua päästä kärryille istumaan. Olen viimeksi yli vuosi sitten tainnut Päikällä ajella, eli pitkä aika siitäkin. Vasta nelivuotiaaksi kääntyvä Kaste osoittautui oikein reippaaksi ja päteväksi menijäksi, jonka kyydissä istuin sen verran matkaa, että päästiin aurinkoiselle suoralle kuvaamaan.

Lenkin jälkeen sulattelimme pikaisesti kohmeisia sormia ja varpaita tallissa, kunnes puimme vanhemman suokkitamma Sirin kuolaimettomiin suitsiin ja suuntasimme kentälle. Siri oli ollut saikuntapaisella kevyemmällä käytöllä jonkin aikaa, niinpä varustuskin oli siksi kevyempi - sai palata hommiin vähän rennommin. Sain kuulla, että Siri oli aikoinaan ollut aika hurja ja vaikeakin hevonen käsitellä, mitä oli ihanan vaikea uskoa nähtyäni sen käyttäytymisen Heidin kanssa kentällä, niin maasta kuin selästä käsin. Minuakin tamma tuli välillä moikkaamaan hyvin iloisen ja lempeän näköisenä, kohteliaasti kysymään että olinkohan unohtanut vaikka porkkanaa taskuuni. Kun porkkanaa ei löytynyt, jatkoi hän takaisin töihin ja näytti liikkuvan aika tyytyväisesti kuolaimettakin.

Viimeisenä vaan ei vähäisimpänä oli vuorossa myöskin nelivuotiaaksi kääntynyt Vaavi. Huvituin, kun huomasin karsinan ovessa roikkuneesta kyltistä, että hevosen kutsumanimi tosiaankin oli Vaavi eikä se ollutkaan vain sellainen hellittelynimi (niinkuin minä kutsun Ninniä Tiukuksi). Vaavin kanssa lähdettiin kävelemään samoja hiekkateitä kuin Kasteenkin kanssa ja käytiinpä kääntymässä yhdellä pellolla, ottamassa muutamat poseerauskuvat. Tätä ei pikkuinen oikein ymmärtänyt, miksi hänet tuotiin aukealle alueelle seisomaan paikoilleen. Jonkun kerran sain juostakin kameroineni karkuun innostunutta hypähtelijää, mutta hyvin pysyi polle Heidillä hanskassa kotiin asti, vaikka olikin vähän liian jännä reissu Vaaville.

Musta tuntuu, että kirjotan jokaisen vähänkin reissutyyppisen postauksen päätteeksi että "kokonaisuudessaan tosi kiva/onnistunut/hieno/mahtava kokemus". Niin oli kyllä tämäkin kuvauspäivä! Oon kuitenkin sitä mieltä, että jos on kivaa, kyllä sen voi ääneen sanoa.

Lisää kuvia on luvassa, sillä tänäänkin mulla oli kuvauspäivä, sillä tallilla missä Klaaraa kävin aiemmin hoitelemassa. Tutun ponin sijaan linssiini osui eräs toinen hevonen omistajineen sekä koiranpentu. Sellaista siis tulossa lähiaikoina.

Talviset tallipäiväni

Vauhdikasta reiningiä

Toissaviikon lopulla alkanut pakkanen on tuntunut piristävän niin sisätiloissa eleleviä kissojani kuin myös Ystävää. Sen viikon perjantaina halusin ratsastaa reining-tyyppisiä harjoituksia - kuolaimettomasti sidepulleilla - mikä sopi Ystävälle hyvin siinä mielessä, että se oli valmiiksi reippaalla ja vauhdikkaalla tuulella. Keskittymiskyky puolestaan oli asia erikseen. Taisin aloitella käynnissä taivuttelemalla hyvin sekä tekemällä paljon peruutuksia. Siitä siirryttiin raviympyröihin ja vähitellen kokeilemaan miten ne spinit tällä kertaa onnistuvat. Ystävä oli ennen tätä ollut aika jäykkä, siihen nähden se suoriutui varsinkin spineistä tosi hyvin.

Otin verryttelylaukkaa molempiin suuntiin, ja sain varsinkin alkuun melko napakasti muistutella miten minun kanssani käyttäydytään. Tammalla olisi ollut energioita lähteä vaikka kuuhun, mutta sain sen suostuteltua yhteistyöhön ympyröillä sekä uraa pitkin. Jonkun aikaa tein töitä ihan vaan laukan rauhoittamiseksi, pään laskemiseksi taivaista. Lopuksi, kun tämä oli jotakuinkin saavutettu, kokeilin ratsastaa vähän jotain radantyyppistä. Kaksi spiniä oikealle, kaksi isoa ympyrää reipasta laukkaa oikealle. Tässä kohtaa oli tarkoitus mennä vain yksi pieni ympyrä rauhallista laukkaa oikealle, mutta kun se ei ollutkaan rauhallista, päätin ratsastaa toisen perään ja sain menon vähän laantumaan. Sitten pysähdys ja sama kuvio vasemmalle. Symmetrian nimissä myös tähän kierrokseen kaksi hitaampaa ympyrää, vaikka nyt laukka rauhoittuikin nopeammin. Taisin tehdä loppuun vielä pari laukkasuoraa ja rollbackia. Lopetettiin sellaiseen reippaaseen, mutta rentoon pää alhaalla laukkaan, jonka jälkeen vielä loppuravit - ei sitä ihan jogiksi voi sanoa. Jotain jäykkyyksiä Ystävällä selvästi vielä oli, kun niin pää pystyssä ravaili eikä malttanut millään hidastaa. Onneksi ne pikkuhiljaa taisivat seuraavien päivien aikana karista pois.


Palkitsevaa liberty workia

Viime viikon tiistaina pakkanen paukkui reilusti yli kymmenen asteen. Olin fiksu ja jaoin ulkonaoloajan puoliksi ja puoliksi, niin ettei ehtinyt tulla kylmä. Mentiin suoraan tarhasta kentälle, jossa päästin Ystävän irti. Tämänkertaisen liberty workin suhteen en asettanut mitään tavoitteita. Halusin nähdä, miten Ystävä reagoi minuun, millä tuulella se on ja mitä se itse haluaisi tehdä. Tuntuu että mietin usein varsinkin libertyssä liikaa, miten minun kuuluisi toimia missäkin tilanteessa ja kuinka nopeasti. Maastakäsittely on kuitenkin uusimmasta päästä mulle, vasta nelisen vuotta sitä tehnyt semi-aktiivisesti ja ratsastuskokemusta taas on 2-3 kertaa enemmän. Tällä kertaa siis totesin, että jatkuvan tekemisen sijaan enemmänkin tarkkailen ja katson mitä siitä seuraa.

Liberty workin tavoitehan on ihmisen ja hevosen yhteistyö. Sinä päivänä tämä aihe ei Ystävää kiinnostanut sitten alkuunkaan. Se lähti heti liikkeelle minusta pois päin irti päästyään, harppoi pitkiä käyntiaskelia kentän laitoja pitkin ja kokeili usein, jos saisi jäädä syömään jäätyneitä ruohotupsuja. Pyysin Ystävän aina uudestaan liikkeelle, välillä pyysin vaihtamaan suuntaa ja hetken päästä pyysin vähän raviakin.

En muista mitä siinä tapahtui tai miten selkeitä merkit olivat, mutta jossain vaiheessa Ystävällä tuli mitta täyteen. Se oli taas pysähtynyt syömään, ja kun pyysin sen takaisin raviin, arabialainen pongahti täyteen laukkaan toiseen päähän kenttää. Sieltä se rallitti komeassa kaaressa parin pukkihypyn saattelemana takaisin minun päätyyni, viskoi päätään ilmaan ja korahteli. Tanssahteli lennokasta ravia ohitseni lyhyttä sivua eestaas, kokeili saisiko jäädä nyt omaan rauhaan. Pyysin Ystävän takaisin liikkeelle hyvin pienin avuin, ajatuksenani että se vähän ravailisi vielä. Ravasihan se ehkä kolme askelta ennen kuin oli taas palkokasvit rööreissä kiidättämässä menemään. Tätä rumbaa jatkui jonkun aikaa ja minua rupesi lähinnä naurattamaan pienen tamman loppumattomat energiavarastot - tämä kun ei ihan sitä tyypillisintä rentoa ja rauhallista Ystävää ole. Kun kerran oli vauhtiin päässyt, niin mikäs siinä.

Välillä kokeilin pyytää Ystävän luokseni, kun se oli rauhoittunut lähemmäs minua jopa pysähdykseen. Siitä se pari kertaa kieltäytyi, korskui vaan pää pilvissä sieraimet ja silmät selällään, ravissa keinuen kauemmas. Niinpä pyysin sitä jatkamaan liikuntaharjoituksiaan ja sitten yritin taas uudestaan. Lopulta laukka ei enää noussut ja ravikin alkoi rauhoittua. Matka ei enää jatkunut kentän toiseen päähän, ja silloin ojensin Ystävälle kutsuvan käteni, otin askeleen pari taakse ja ajoin omat energiani alas. Ja se kääntyi samantien katsomaan minuun, otti muutaman askeleen kohti, muttei tullut aivan luokse. En muista onko se koskaan tullutkaan.

Ystävä ei ole sellainen koskettelua ja läheisyyttä rakastava tyyppi, joka tulisi todella iholle mielellään. Tämä oli sen tapa sanoa: "Hyvä on, olen nyt sinun kanssasi." Kävelin Ystävän luokse ja kaivoin taskustani palasen leipää. Tämän jälkeen kävelimme ympäri kenttää kuin paita ja peppu. Teimme ympyröitä ja käännöksiä, tiukkoja ja laajoja. Pysähtelimme ja peruutimme täysin toisiimme koskematta - paitsi silloin kun se meni todella hyvin ja minun oli pakko mennä rapsuttamaan Ystävän kaulaa palkinnoksi. Vaikka tämä liberty -kerta oli alkanut tavallaan "väärällä jalalla", se oli päättynyt paremmin kuin osasin odottaa. Tunnelma oli todella rento ja välitön. Alkuun vastahakoiselta tuntunut hevonen oli siinä lähelläni, koska halusi olla.

Mikä tuosta Ystävän baanailusta vielä jäi mieleen, oli sen ihana ymmärrys väistää ihmistä. Sen se on sisäistänyt paremmin kuin mitään muuta ja Klaaran jälkeen se on se mitä kaikkein eniten arvostan. Nytkin Ystävä laukkasi aivan täyttä vauhtia minua kohti, ja kun nostin kädet ilmaan, se löi jarrut pohjaan ja kiepsahti pennin päällä ympäri toiseen suuntaan. Toisin kuin joku muu poni, joka olisi tästä vain suuttunut minulle ja yrittänyt mahdollisesti tulla päälle, etu- tai takapää edellä huitoen. Siispä suurin voitto minulle tuona päivänä oli pelottomuus. Hevonen oli enemmän tai vähemmän hallitsemattomassa tilassa, vapaana kentällä kanssani, ja minä en pelännyt lainkaan. Tiesin, ettei ole tarvetta pelätä. Ja siksi Ystävä on parasta mitä minulle on pitkiin aikoihin tapahtunut.

Kuten sanoin, liikutin Ystävän tuolloin kahdessa erässä, eli hetkisen lämpimässä tallissa puuhasteltuani - muunmuassa haavanputsausta, sillä se riemukavio oli saanut aikaan muutaman, onneksi todella pienen hokkinaarmun kinttuihinsa - talutin sen takaisin kentälle pelkät sidepullit päässä. Pomppasin pallin päältä paljaaseen selkään vähemmän ketterästi tällä kertaa ja auts, onnistuin reväyttämään ponnistavan jalan reiden jotenkin. Siellä sitten irvistelin ja istuskelin selässä, käppäilin Ystävän kanssa ympäri kenttää ja odottelin että vähän helpottaa. Lopulta tuntui sen verran ookoolta, että vähän ravattiinkin ja nyt sitä askellusta saattoi sanoa jo jogiksi. Äsken niin täysiä päristellyt eläin olikin yhtäkkiä tosi varovainen, samalla alustalla, ja molemmissa askellajeissa tuntui selvästi varovan liikkeitään. Se ratsastus oli lähinnä sellainen "tulipahan käytyä selässä"-kerta, jolloin vain lönköteltiin löysin ohjin ja välillä ohjat kaulalla. Sellainen oli tällä kertaa oikein riittävä ratsastus, meille molemmille.


Rentouttavaa maastoilua

Saman viikon torstaina huomasin että hei, valoahan riittää vielä, siinä vaiheessa kun sain Ystävän haettua tarhasta ja varustettua ratsastusta varten, niinpä päätin lähteä maastoon. Seuraamme liittyi naapurikarsinan pienempi ponitamma omistajineen maastakäsin, me taas matkasimme ratsain lampaankarvapehmustetussa lännensatulassa ja -suitsissa. Kävelimme lähimpiä hiekkatietä peltojen välissä, jossa liikennettä ei ollut, ja kerkesimme takaisin tallille juuri auringonlaskun jälkeen. Tämäkin kerta oli kokonaisuudessaan tosi mukava ja onnistunut, vaikka kylmähän siinä 40 minuutissa ehti tulla niillä pakkasilla, eikä se mun lonkkanikaan ollut toipunut revähdyksestään täysin. Jouduin siis jossain vaiheessa luovuttamaan ja kävelemään loppumatkan, mikä teki ihan hyvää just sille toipilaalle koivelle sekä muutenkin. Ystävä oli koko lenkin pirteä, reipas ja kuulolla. Juuri niin kuin pitääkin.

Vuoristoratamaasto

Sunnuntaina olin tallilla yhdessä äitini kanssa, pitkästä aikaa. Muisteltiin, että edellinen kerta on ollut varmaan teinivuosinani, jopa 7 vuotta sitten. Tuolloin huolehdin kotimme lähellä olevan myyntitallin hevosista omistajan viikonloppuloman ajan, ja yhtenä iltana äiti oli mukana hakemassa hevosia sisälle. Tällä kertaa tallilla hän toimi juttuseurana, apukätenä sekä Ystävän virallisena rapsutuspalveluna, ja lähti meille kävellen seuraksi maastoon.

Itse ratsastus oli melkoista vuoristorataa. Tarjolla oli nopeallakin vaihtuvuudella hyvin erilaisia nopeuksia sekä mielentiloja. Matkamme tallipihasta alkoi rennosti, löysät ohjat yhdessä kädessä käppäillen. Kun pääsimme naapurin raviradalle ja näimme siellä köpöttävän jos jonkinmoista issikkaa, shetukkaa ja suokinputtea, Ystävä sähköistyi. Ravissa se oli kuulolla ja jokseenkin rauhallinen, vaikka selvästi jännittynyt muiden hevosten läsnäolosta - ei tiennyt raukka kenen "laumaan" pitäisi liittyä. Päätin kokeilla suoralla laukkaa ja tunsin pian istuvani täysverisen kilpahevosen satulassa. Sain nähdä vähän vaivaa pysäyttäessäni, ja kun otin toiseen suuntaan uuden noston, sain tehdä ihan tosissani töitä, ettei juostu kotiin asti ykkönen silmässä.

Lähdettiin vähän rauhoittumaan maastoon ja käytiin kävelemässä lähimpiä metsäteitä. Ystävä lönkötteli rauhallista käyntiä taas pitkällä ohjalla, ei tietoakaan äskeisestä hermojen niksahduksesta. Ylämäkeen otin parit laukannostot ja suorilla ravia. Edes ravissa Ystävä ei lähtenyt intoilemaan laukannostoa ja laukassa varsinkin oli niin rauhallinen. Käveltiin takaisin tyhjälle radalle, josta olin ajatellut vain kävellä läpi ja lopettaa niihin hyviin nostoihin metsätiellä. Jotenkin tuli silti tarve laukata vielä kerran nimenomaan radalla, ettei Ystävälle tai minulle itsellenikään jää sellaista mielikuvaa, että radalla laukkaaminen on aina holtitonta baanausta. Niinpä etsiydyin tällä kertaa suoran sijaan kaarteeseen, jossa ravasin ensin vähän matkaa tunnustellakseni Ystävän mielenliikkeitä ja sitten nostin laukan. Pitkin ohjin, rauhallisesti, Ystävä pää alhaalla pärskähdellen. Pätkä ei ollut pitkä eikä sen tarvinnutkaan olla. Nyt oli hyvä suunnata kotiinpäin.

Vain hetkeä myöhemmin viisas ratsuni päätti tehdä itse omat päätöksensä. Olimme ylittämässä ojaa, jonka lähellä pauhasi klapikone ja suoraan edessäpäin näkyi paitsi kotitalli, myös karsinanaapuri oli lähtenyt maastokävelylle ja eteni meitä kohti. Ystävä tarkasteli ojaa, haki jalansijaa ja hypähti pienesti sen yli. Nyt kun se oli saanut kavioihinsa käyntiä enemmän vauhtia, miksi hidastaa? Klapikoneen mökä, johon se ei ollut reagoinut ennen ojaa lainkaan, tarjosi sille loistavan tekosyyn singahtaa kiitolaukkaan kuin ohjus, suorinta tietä kaveria ja kotia kohti. Minulla meni hetki saada molemmat ohjat kunnolla käsiini ja hepo hallintaan, mutta sain ajoissa. Saattoi vieressä kävelleellä äidillä pompsahtaa sydän kurkkuun taas kerran, kun joutui tämmöistä esitystä katselemaan. Jotta tästäkään ei jäisi mitään ajatuksia - hevoselle varsinkaan - käänsin Ystävän ympäri ja kävelin takaisin koneen luo hetkeksi seisomaan. Lähtiessämme kotiinpäin, tunsin kuinka hevosvoimat allani olivat valmiina yrittämään temppujaan uudestaan, mutta sain ne ylipuhuttua. Loppulenkki käveltiin oikein rennosti.

Tähän ei voi sanoa kuin kaksi sanaa: Arabi ja Tamma. Nimenomaan näiden aavikon neitosten (ja joskus muidenkin  hevosten) kanssa olen päässyt monesti kokemaan tuota tunteiden aallokon vellontaa, sekä testaamaan tasapainoani ja reaktiokykyäni näissä ah niin ovelissa harhautus-sinkoamistempuissa. "Hmm, onpas mielenkiintoisen muotoinen tämä kivi tässä polulla. Anna vähän löysää ohjasta niin nuuhkaisen sitä oikein läheltä... Eipäs kun pää ylös ja täyttä laukkaa eteenpäin!" Kuulostaa ehkä hullulta, mutta se on yksi syy, miksi tästä rodusta pidän. Arabeista ei koskaan tiedä, niiden kanssa ei voi tehdä olettamuksia. Täytyy vain katsoa mistä tänään tuulee ja toimia sen mukaan. Ja tälläkin kerralla Ystävä osasi yllättää useaan otteeseen, myös positiivisesti.

Maastojen tutkimista

Vuoden viimeiseksi ratsastukseksi jäi joulupäivänä tehty maastolenkki. Ystävän omistaja lähti minulle oppaaksi jalkaisin ja kierrätti muutamat lähitiet, joilla saa ratsastaa. Rauhallisten hiekkateiden lisäksi löytyi  mäkisiä, kivisiä traktoripolkuja metsän keskellä, joilla kiipeilystä ehkä eniten tykkäsin. Parissa kohdassa kokeiltiin ravia ja laukkaa - enemmän oltaisiin sitä jälkimmäistä menty, jos Ystävä olisi saanut päättää. Tällä kertaa oli kuolain suussa, varmuuden vuoksi kun vasta toista kertaa yhdessä maastoillaan, ja sain taas käydä useita keskusteluja ravin säilyttämisestä riemukkaan laukkaanpyrähdyksen sijaan.

On hauskaa, miten erilaisia useimmat hevoset maastossa ovat ja vaikka Ystävä on usein kentälläkin eteenpäinpyrkivä, siellä jarruksi riittää istunta. Ohjastuntuman lisäksi koitin maastossakin reipasta ravia kevennellessäni rentouttaa koko kehon, vähän kuin lysähtää huokaisten sinne satulaan ja keventää laiskemmin. Hetkittäin se viesti kai meni perille, mutta oon ihan samaa mieltä Ystävän kanssa. Laukkaaminen on tosi kivaa.

Maastosta jäi hyvä fiilis. Ystävä näytti taas kuinka fiksu ja mukava hevonen se on, niin että tämmöinen taannoin maastoilu- ja laukkapelostakin kärsinyt uskaltaa sen kanssa laukkailla ylämäkeä kotiinpäin.

Tälle viikolle on luvassa lisää tätä maastoilun mahdollistavaa harvinaista herkkua: toisena ratsastuspäivänä ehdin valoisaan aikaan tallille. Suunnitelmissani olisi maastopolkujen tsekkailun lisäksi reipas pyörähdys raviradalla. Seuraksi lupasin ottaa yhden entisen heppatytön, joka näiden eläinten pariin löysi yksinkertaisesti elämällä lapsuutensa maatilalla, perheen omien hevosten parissa. Minun syntymäni jälkeen hän ei tietääkseni ole enää ratsastanut, mutta selvästi vielä hevosia rakastaa. Tästä retkestä kuulette sitten ensi vuonna. :)

Tapahtumarikasta elämää

Viimeiset pari viikkoa ovat olleet tavallista kiireisempiä, mikä johti hetkelliseen blogihiljaisuuteen. Kertaanpa siis lyh... no ei tästä lyhyesti selvitä, mutta kertaan mitä kaikkea tähän väliin on ehtinyt tapahtua.

Viime viikko oli vähintäänkin koiramainen. Löysin uudet hoitokoirat, joiden lisäksi lenkitin myös niitä vanhoja, niinpä mulla oli koirapäiviä neljä yhden viikon aikana. Yksi huilipäivä välissä, ja sitten vanhempieni Lasse-terrieri tuli meille yökylään hoitoon. Lassen käytin myös koirauimalassa uimassa, jossa valokuvasin sen lisäksi siskoni Gabin Ruffe-koiran sekä hänen hoitokoiransa Morriksen. Pari viikkoa sitten olin uimalalla kuvaamassa jopa kaksi tuntia putkeen, kun Etelä-Suomen Sheltit ry oli varannut uimaopetusta 12 shetlantilaiselle. Olin sopinut keikasta etukäteen Gabin ja uimalan muun väen kanssa, ja luvannut kuvat sekä uimalan että koirien omistajien käyttöön. Keikka oli mulle tosi hyvää harjoitusta ja sujui hienosti. Vastaanotto allasalueella oli iloinen, kun esittäydyin koirien omistajille opiskelevana valokuvaajana ja kysyin lupaa kuvata. "Totta kai! Näitä _pitää_ kuvata!" oli lähes jokaisen vastaus. Jälkeenpäin saatu palaute oli myös tosi hyvää ja näitä kuvia laitan myöhemmin erilliseen postaukseen.

Morris

Lasse takana, Ruffe edessä

Tässä kohtaa kävi pieni sekaannus. Veteen heitettiin kaksi lelua. Lasse ehti veteen ensin ja nappasi yhden lelun. Ruffe kuvitteli Lassen ottaneen molemmat ja palasi maihin. Gabi kehoitti sitä kuitenkin menemään hakemaan jäljelle jääneen lelun. Niinpä Ruffe lähti uimaan, ei nähnyt Lassea lelun takaa ja nappasi kiinni samaan leluun, se kun oli lähempänä. Hetken ympyrää uimisen jälkeen lelu tuotiin yhteisvoimin "rantaan" ja ärinästä huolimatta Ruffe lopulta luovutti sen Lasselle.

Viikonloppuna Gabi oli meillä kylässä ja sunnuntaina käytiin yhdessä katsastamassa Lemmikkimessut. Tarkoitus oli käydä moikkaamassa muutamaa tuttua, katsella vähän, räpsästä pari kuvaa... Todellisuudessa jäin suustani kiinni (Gabin mielestä) liian usein ja liian pitkäksi aikaa, kun tuttuja näkyikin odotettua enemmän. Kuvia innostuin ottamaan sen parin sijaan "vain" 650 kappaletta, tässä esillä nyt vain ne harvat ja parhaat. Ja sitten kun messuja oli enää 15 minuuttia jäljellä ja olin jo taputellut itseäni selkään, kun en ostanut mitään turhaa vaan tyydyin katselemaan, löysimme OutletExpon puolelle. Ja hups, sinne meni 70 euroa, joista osan jouduin lainaamaan Gabilta, kun itseltä loppui käteinen... :---) Minä joka niin harkiten ostan enkä hulluna shoppaile! Mutta kaikki ostettu tuli tarpeeseen tai ainakin olin haaveillut niistä pitkään. Mm. punaiset western-tyyliset buutsit. :)

Kaiken muun tohinan ohella olen ehtinyt rampata lääkärissäkin aika usein. Nyt kun selän lihasperäiset kivut on saatu aika hyvin kuriin, toivottavasti, paljastui jäljellä oleva kipu hermoperäiseksi eli välilevyn pullistumaksi. Sen pitäisi ilmeisesti parantua ihan itsekseen, pienellä avituksella ja onneksi tämä kipu ei haittaa ratsastusta lainkaan, kuten aiemmin oli joidenkin lihasten kanssa. Selkä tuntuu päinvastoin olevan levollisempi ja tyytyväisempi hevosen selässä, kun saa pientä liikettä jatkuvasti.


Ystävällä on ollut lainassa sidepullit, joilla olen mennyt pari kertaa sekä eron huomatakseni myös kuolaimilla siinä välissä. Tarkoitus olisi kokeilla erilaisia kuolaimettomia, joista löydettäisiin Ystävälle sopiva vaihtoehto. Alkuun tuntui, ettei vaikutus ole riittävä sidepulleilla taivutellessa, mutta uudelleen niitä kokeiltuani ymmärsin, että sen ensimmäisen kerran hankaluus johtui Ystävän jäykkyydestä. Silloin oli laukkakin hankalaa ja halutonta, joten mentiin ihan muita juttuja. Toisella kerralla oltiin vetreämpiä, laukka pyöri normaalisti ja taipuminen sujui hyvin. En edes muistanut, ettei minulla ole kuolaimia käytössä. Lisäksi olen ihastunut siihen ilman satulaa ratsastamiseen tarkoitettuun padiin. Jotenkin olen nyt saavuttanut sellaisen tilan, ainakin Ystävän kanssa, etten mieti vähemmillä varusteilla ratsastaessani "Nyt voin pudota helpommin kun ei ole jalustimia ja satulaa tukena." tai "Hevonen voi lähteä käsistä kun kuolain puuttuu." Viimeisimmällä kerralla laukkasin reipasta tahtia pitkää sivua tallille päin, yksin pimeässä tosin valaistulla kentällä, portti oli auki, ja huomasin ajattelevani "Niinjoo, mullahan ei ole niitä jalustimia tai kuolaimia eikä porttikaan ole kiinni, mutta se ei vaikuta mitenkään tähän ratsastukseen." Sitten kaarroin ympyrälle ja jatkoin ratsastusta. Näitä juttuja on ilahduttavaa huomata, sillä aina ei todellakaan ole ollut näin. Luulenpa, että joogalla ja jumppapalloilulla on ollut oma tekemisensä tämän asian kanssa ja Ystävään luottamisen lisäksi kehonhallintani on selvästi parantunut.


Hevosrintamalla minulla on toinenkin ystävä, nimittäin Moha, jota kävin keväällä koeratsastamassa. Nykyään ruuna asuu Klaaran kanssa samalla tallilla, joka on itsehoitotalli. Kun tallilla pitää päästä käymään joka päivä ja on itse vuorotyössä, Mohan omistajalla on tällaisia "hätävaraihmisiä" kuten minä. Niinä päivinä kun Miksu itse ei ole päässyt, olen käynyt ruunan karsinan putsaamassa, ruuat laittamassa ja samalla myös ratsastanut Mohan. Pari kertaa ollaan käyty maastossa, yksin ja kaverin kanssa - jälkimmäinen huomattavasti rennompi ja rentouttavampi vaihtoehto. Viime kerralla mentiin ilman satulaa kentällä hetki, kun oli jo ehtinyt tulla pimeää enkä uskaltanut lähteä kokeilemaan onneani lähiteille. Mohan kanssa on ollut mukavaa ja hetkittäin myös surkuhupaisaa. Yhtenä päivänä minä ahne tarhansiivoaja lappasin kottikärryt niin täyteen, että hädin tuskin sain ne mutaisen tarhan perukoilta enää portille. Ja kun sain, onnistuin kaatamaan ne. Lappasin puolet kamasta takaisin kärryihin, ja kun olin sen tehnyt, kottarit hajosivat siihen paikkaan. Pyörä luiskahti sijoiltaan, eikä niitä enää mihinkään työnnetty, niinpä hain toiset kottarit ja lappasin taas sitä itseään koko kärryllisen uuteen kärryyn. Eipä tarvinnut lähteä punttikselle sen jälkeen. :) Toinen hassu tapahtuma oli, kun olin lähdössä ratsastamaan ja varustin Mohaa käytävällä. Otin siltä riimun päästä ja aioin hivuttaa sen kaulalle suitsimisen ajaksi, mutta Moha teki ennätyksen ja oli ensimmäinen hevonen, joka on multa päässyt tuossa tilanteessa livahtamaan! Kaverit oli juuri saaneet iltaruuat karsinoissaan, niinpä herra teki nopsan U-käännöksen ja lähti tsuppailemaan kohti omaa karsinaansa - ja heinäpaaleja. Naureskellen marssin heinänmaistelijan perään ja sain suitset päähän hyvässä järjestyksessä.

Kesällä otettu kuva Mohasta.

Tämän kaiken lisäksi olen tietysti käynyt välillä koulussakin. Kuvankäsittelyn alkeiskurssi saatiin päätökseen ja nyt meillä alkoi jännät ajat, kun saadaan kuvata just sitä mitä itse halutaan, tietyn teeman sisällä. Kuvaamme siis viiden hengen ryhmissä, kukin ryhmä noin 100 kuvaa, joista tehdään dia-esitykset esitettäväksi koulun joulujuhlassa (musiikkikin saadaan itse etsiä/valita/suunnitella/tehdä). Teemana kaikilla ryhmillä on valo, tämän lisäksi meidän ryhmä halusi kuvata sirkusaiheisia juttuja. Tähän asti on pidetty yksi yhteinen studiopäivä, jolloin tuntui kaikilla olevan hauskaa ja mageita kuvia tulikin. Lisäksi kuvailin projektia varten Roosan koiria ja muita kuvauksia on vielä tulossa. Ehkä niistä kuvista joitakin, ainakin itse ottamiani, voin laittaa tännekin sitä mukaa kun valmistuvat.

Että tämmöisissä tunnelmissa tällä kertaa. Muistakaa hei kommentoida aina, kun tulee ideoita postausten suhteen, herää kysymyksiä tai jos unohdan jonkun lupaamani postauksen toteuttaa (hups.. :) Kuulen mielelläni mitä te lukijat siellä teksteistäni tuumitte!