Maastoratsastus Virossa

Mulla oli ihan mieletön seikkailuviikonloppu. En ees tiedä mistä aloittaisin! Jos nyt tähän alkuun kerron lyhyesti ns. oheistoiminnasta, mitä muuta lahden toisella puolella ollessani tein ja pyhitän sitten loppupostauksen sille tärkeimmälle - ratsastukselle. 

Isäni asuu siis Tallinnassa ja olin sopinut meneväni viikonlopuksi hänen ja vaimonsa luokse. Isä tuli hakemaan mut perjantaina satamasta lounasaikaan, heitti mut keskustaan shoppailemaan ja meni itse takasin töihin. Tietenkin vietin sen aurinkoisimman hetken ajasta sisällä ostoskeskuksessa ja kun lähdin kävelemään vanhaan kaupunkiin, alkoi tihuttaa. Kun sain kotitekoisen passionhedelmäjäätelötuutin käteeni, sade yltyi hieman ja evääni meinasi lähteä liukenemaan, joten piilouduin lähimpään syvennykseen yhden asuinrakennuksen kyljessä, syömään ja odottelemaan. Hetkessä pikkukuuro muuttui kaatosateeksi eikä mulla ollut mitään sontsaa mukana. Vaikka sain jäätelön syötyä, ei ollut järkeä lähteä kastumaan litimäräksi, joten istuskelin noin puoli tuntia siinä portaalla. Sateen tauottua lähdin kävelemään katua alaspäin, josta isä oli luvannut mut hakea. Vanhan kaupungin viemäröinti on heikkoa ja kun sitä vettä tuli kerralla niin älytön määrä, oli alaosa kaupunginosasta erittäin tulvainen. Ihmiset ottivat kenkiä pois jalasta ja lähtivät kahlaamaan pitkin katua päästäkseen eteenpäin. (Paitsi suomalaiset tädit, jotka ottivat mieluummin taksin.) Odottelin noin vartin verran isää ja siinä ajassa vesi oli lähes kokonaan hälvennyt ja kadulla saattoi taas kävellä. 

Näkymä piilopaikastani

Tulvakatu ortodoksisen kirkon edessä

Eli perjantaina ja lauantaina aamupäivällä liikuin aika shoppailupainotteisesti eri puolilla Tallinnaa, ja löysinkin pari kivaa uutta paitaa. Illalla oli tiedossa isän ystävän 40v synttäribileet paikallisessa pubissa, joista mulle ei oltu etukäteen informoitu, niin mulla ei tietenkään ollut mukana juuri muuta kuin shortsit ja ratsastushousut. Reppu oli ratsastuskamppeista ihan täynnä, tästä syystä myös kaikki kuvat on kännykällä otettuja, kamera ei olisi mitenkään mahtunut mukaan. Isän vaimolta sain lainattua siistimmät housut, siihen sopi toinen ostamistani topeista, mutta kengät puuttui vielä. Niinpä isä sponssasi mulle uudet siniset kesäiset popot. :) (Pukeutumispuolesta ei nyt tullut kuvia, kun tämä ei niinkään lifestyle blogi ole, mutta jos jonkun erikoispostauksen aiheesta (tai toisesta) haluatte, huudelkaa!)

Ja illalla oli yksityistilaisuutena järjestetty syntymäpäiväjuhla, 80-luvun teemadiskoineen ja runsaine tarjottavineen. Mulla oli alkuun hieman orpo olo suuressa joukossa, jossa kaikki tunsi kaikki, mutta mua ei kukaan enkä mä ketään. Eikä kukaan puhunut mun kieltä. Onneksi oon oppinut viroa sen verran, että ymmärsin jotakin muiden jutuista ja osasin välillä vastatakin. Loppuillasta, tarpeeksi monen snapsin jälkeen alkoi virolaisiltakin suomen kieli luistaa kummasti. :) Ja yllättävän hyvin sitä jaksoi tanssia vaikka kuinka, pitkän päivän ja energisen 2h ratsastuksen jälkeen!

Pyrin kertomaan mahdollisimman tarkasti kokemuksistani Vihterpalun tallilla, jotta mahdollisesti ratsastusmatkoista kiinnostuneet saavat kaiken tarpeellisen infon, kannattaako tälle tallille mennä. Voin jo nyt sanoa että kannattaa! 

Talli sijaitsee ns. kaukana sivistyksestä, lähellä merenrantaa mahtavien maastojen ympäröimänä. Autoja liikkuu hyvin vähän ja ajomatkaa Tallinnasta on noin tunti. Ihan lähellä tallia on myös hotelli. Itse löysin ko. paikan isäni avustuksella, kun ilmoitin että haluan Virossa maastoon. Isä oli aikoinaan töissä läheisellä kartanolla ja sattui paikan tietämään, joten laitoin ihan facebook-viestiä Kristinalle, joka maastoja vetää ja sovin sopivan päivän ja kellonajan. 

Googlettamalla ja hevostalli.netin haulla löysin vain kalliita ja kaukana olevia talleja, tämän tallin suomenmarkkinointi kun on vielä aika pientä. Muualla minulle ehdoteltiin 2h ratsastuksen hinnaksi 75e, koska olisin ollut ainoa ratsastaja oppaan lisäksi. Vihterpalussa taas ei ollut väliä olenko yksin vai 5 kaverini kanssa, opastettu maastoratsastus maksaa ratsastajaa kohden vain 12e/tunti! Talli järjestää myös kärry- ja rekiajeluja, piknik-ratsastusretkiä, talutusratsastusta ym. Kenttää ei ole, mutta pellolla voi myös ratsastaa (ja todennäköisesti myös hypätä) ja sekin maksaa huikeat 8e/tunti. Tallipaikkojakin on, ja niiden kuukausihinnat (120e/kk!!) kuultuani teki mieli muuttaa Viroon ja ostaa hevonen... Ihan älytöntä että niin lähellä on niin eri hintataso!

Ihastuin kovasti paikkaan. Sitä pitää muuten suomalais-virolainen perhe, joten suomeksi asioiminen onnistuu helposti. Vaikka talli ja muut rakennukset ovat huonossa kunnossa eivätkä niinkään kaunista maisemaa, hevoset olivat hyvin hoidetun oloisia ja ennen kaikkea tyytyväisen näköisiä. Pellolla laidunsi suuri lauma, lähes kaikki perheen 19 hevosesta. Vain kaksi orivarsaa keskenään ja vanhempi ori omassa tarhassaan puuttuivat laumasta. Perheen äiti Kristina kasvattaa ja kouluttaa itselleen hyväluonteisia, fiksuja turistihevosia, eli risteytyksiä. Laitumelta löytyi emätammoina ainakin lämppäri ja suokki, joita oli miksattu hannoverin, trakehnerin ym. kanssa sporttisiksi ratsuhevosiksi. Mm. minun ratsuni Ufo, Kristinan oma 5-vuotias kasvattiruuna, oli juurikin lv-jokupvtyyppinen -sekoitus ja kuulemma hänen rauhallisin hevosensa.

Ufo meressä!

Ufo ratsastuksen jälkeen

Ufo oli laitettu minua varten valmiiksi kuntoon ja ennen selkäännousua Kristina varoitti että ruunalla on tapana suhtautua uuteen ratsastajaan aluksi päätään viskelemällä, mutta rauhoittuu kyllä ajan kanssa. Varoitus oli turha, sillä lähdin hepsun kanssa liikkeelle minulle tuttuun tapaan melko löyhin ohjin enkä saanut aikaan koko kahden tunnin aikana yhtään päänheilahdusta. Tiedä sitten oliko syynä juuri oma rento olemukseni ja olematon ohjastuntuma, vai liekö kesä ja laidunelo väsyttänyt hepsun. Itselleen Kristina oli satuloinut 5-vuotiaan Riksin, eestinhevosruunan, jonka oli ostanut itselleen parivuotiaana. Kuulemma "poni" kantaa hyvin pieniä lapsia ja on jopa kilpaillut 9-vuotiaan tytön kanssa matkaratsastuksessa. Mutta kun selässä oli niinkin vaativa ratsastaja kuin Kristina, Riks säikkyi suunnilleen kaikkea minkä sattui näkemään ja poikitteli pusikkoon vähän väliä. Napakassa komennuksessa matka saatiin aina jatkumaan kuitenkin.

Lähdettiin siis tallipihasta Kristinan ja Riksin perään pikkupätkä asfaltoitua tietä pitkin. Aika nopeasti päästiin hiekkatielle ja niitä siellä pääosin onkin, mikä mahdollistaa sen että kaikki tallin hepat elävät kengittä. Alkuun käveltiin 5-10 min, sitten alettiin ravailemaan. Ufolla oli ihan järjettömän iso askel (Klaaran sipsutteluun tottuneelle), ja jouduin nopeasti toteamaan, että siellä on pakko keventää. Hetkittäin kokeilin istua, mutta lähes joka kerta jalustimet oli heti lähtemässä litomaan ja tasapaino samoiten. Kevenneltiin pitkää hiekkatietä hyvä tovi, sitten poikettiin mäntyjen keskelle leveälle metsätielle, jossa oli tosi hyvä pohja ravata ja laukata. Ja niitä teitä meni lukemattomia ristiin rastiin! Maastot oli hyvin tasaiset, mentiin ehkä yksi minimalistinen alamäki ja sekin ihan helposti ravissa. Sen jälkeen otettiin laukkaa, välillä ravia ja taas laukkaa, kunnes päästiin merenrantaan. Oltiin varmaan puoli tuntia menty yhteen soittoon vauhdikkaampia askellajeja, ja oltaisiin varmaan jatkettu samaa rataa, jos en olisi pyytänyt pientä hengähdystaukoa, että saan otettua vähän kuvia.

Rantahiekka oli liian pehmeää laukkaamiseen, joten käveltiin yhteen päähän rantapolkua ja poikettiin sitten veteen. Meren kautta mentiin jokunen sata metriä vedessä kahlaillen, sitten takaisin polulle ja jatkettiin matkaa ravissa. Ufo oli hieman epäluuloinen upottavassa merenpohjassa astellessaan, ja roiskutteli niin itsensä kuin minunkin päälle vettä tutkiessaan, saattoiko juuri tähän kohtaan varmasti astua. Kuten muuallakin maastossa, se teki mitä pyydettiin ja harppoi eteenpäin kuuliaisesti.

Merenrannassa hauska ja Suomen maastoista poikkeava juttu oli myös kaisilikon läpi ratsastaminen. Kaislat olivat kasvaneet niin korkeiksi, että huojuivat meidän kypärien yläpuolella asti. Maaperä oli yllättävän kuivaa siinä kohtaa, joten kaislikossa käppäily oli turvallista ja tosiaan kivaa vaihtelua. Hevosten mielestä kaislat olivat myös herkullinen välipala.

Merenrannasta ravailimme telttailualueen ja hotellin pihan ohitse takaisin metsäteille. Tässä vaiheessa Kristina katsoi kelloa - vielä tunti aikaa! Okei, ehkä olin ahnehtinut liikaa ja 1 tai 1,5 tunnin maasto olisi ollut ihan riittävä. Niinpä loppuaika mentiin niitä upeita metsäteitä ristiin rastiin. Riksillä alkoi kunto loppua (oli ollut kuulemma vähemmällä ratsastuksella jonkun aikaa), eikä jaksanut enää kauheasti laukkailla, mutta Ufolla sen sijaan tuntui energiaa riittävän. Sain kehoituksen mennä edelle, jos haluaisin vielä laukata, niinpä menin. Jälkeenpäin kehuin Kristinalle, että hänellä on tässä todella hyvä maastohevonen! Ufo totteli pienimmästä avusta, nosti laukan lähes heti eikä säikkyillyt mitään. Se myös hidasti aina pyydettäessä hyvin vähäisillä avuilla ja myös antoi anteeksi ratsastajan virheitä: jossain välissä kumarruin harjan ylle väistääkseni oksia ja satuin nojaamaan väärään suuntaan, kun polku jatkuikin toisaalle. Se horjutti vähän tasapainoa, mutta Ufo ei ollut moksiskaan, meni vain eteenpäin. Ja sen laukka oli hirmu miellyttävä istua. Ei lähtenyt kaahaamaan, edes kotiinpäin, vaan meni rennosti ja leppoisasti, ratsastajaa kuunnellen. Hevosen koko olemus oli niin rauhoittava, että loppumatkan taisin mennä lähes kokonaan ohjat löysästi yhdessä kädessä, oli askellaji mikä hyvänsä.

Viimeinen vajaa puolituntinen käveltiin kotiinpäin, tallista ja hevosista jutellen. Kristina oli hirmu mukava, kertoili mielellään omista kasvateistaan ym. ja kyseli välillä myös omasta ratsastustaustastani. Juttelimme viroksi, alkumatkasta ilmoitin heti että pärjään kyllä, vaikka Kristina mietiskeli että pitäisikö hänen yrittää puhua suomea minulle. Viro tuntui kuitenkin sujuvan ihan hyvin, vaikka välillä jouduin kysymään jotain sanaa (en esim. tiennyt mitä "käynti" on viroksi), mutta sanottuani ko. sanan suomeksi, pääsimme aina yhteisymmärrykseen.

Tallilla päästettiin hevoset suoraan laitumelle. Käytiin kävelemässä lauman seassa ja Kristina esitteli muistaakseni kaikki hevosensa, ikää, sukupuolta ja rotua myöten, osan nimeltäkin. Yksi vuotiaista varsoista tuli meitä katsomaan, se oli hassun pörröinen vaihtuvine varsakarvoineen ja ollut kuulemma talvella vähän kipeä, niinpä sitä oli paljon käsitelty ja nytkin tuli suurinpiirtein syliin. :) Muutkin hevoset, mm. Ufon äiti Teresa kävi uteliaana meitä moikkaamassa ja palasi sitten laiduntamisen pariin.

Kun on tottunut ratsastelemaan junnuponilla sellasia max. 30min pätkiä, pääosin käyntiä ja vähän ravipätkiä välissä, 2 tuntia oli kyllä erittäin tehokas ratsastus, varsinkin kun siitä noin tunti tai ylikin oli kevyttä ravia. Jälkeenpäin saattoi vähän tuntua reisissä, jos muuallakin, ja olin aika iloinen ettei pariin seuraavaan päivään ollut tiedossa enempää ratsastusta. Nämä päivät oon lämmöllä muistellut tätä mahtavaa kokemusta ja tulen muistelemaan vielä pitkään!

Jos en tänä kesänä, niin todennäköisesti ainakin seuraavana haluan tehdä tämän uudestaan - yksin tai kaverin/kavereiden kanssa. :) Tutut nykikää hihasta, jos heräsi innostus lähteä esim. loppukesästä. Ja tähän loppuun paukutan vielä yhteystietoja muille kiinnostuneille. Molemmat sivut on täysin viroksi, mutta omistajille voi tosiaan laittaa viestiä ihan suomeksi, niihin todennäköisesti vastailee sitten Kristinan suomalainen mies.

Tallin kotisivut
Tallin facebook-sivu

Ufo ja Riks kiiruhtamassa lauman luo

Mitä tykkäsit?

Tunnelmia ja mielipiteitä TIHSistä

Noniin, nyt on kuvat plärätty läpi ja jokunen valittu tänne näytille. Viime viikonloppuna oli siis Saku Suurhallilla käynnissä Tallinnan Horse Show, jota lähdin systerin kanssa kattomaan. Aamuherätys oli miellyttävä 4:45, sillä isä oli hankkinut liput about ensimmäiseen aamulaivaan. Ei se mitään, nukuttiin laivassa. Perillä mentiin käymään isän kotona lyhyesti, ennen kuin päästiin itse hallille sekalaisessa porukassa: minä, siskoni, meidän isä, isän vaimo ja sen kaksi lapsen lasta, joista toinen (olikohan 7v) muuten ratsastaa ja katseli ihan silmät kiiluen kun näytin Miinan kuvia blogista. :)

Oltiin ajateltu et on se kyllä aika pitkä päivä, vaikka meil kokopäiväliput onkin, niin ei silti jakseta olla niin kauaa siellä. Et katotaan vähän koulua, käydään syömässä ja kurkataan yhet kissanäyttelytkin kun ne kerta samaan aikaan oli. Vaan kuinkas kävikään.. Kummasti jumituttiin sinne katsomoon heti sisään tullessa vaikkei meidän tosiaan pitäny ees kattoa sitä nuorten hevosten luokkaa, ja sit se oli vielä mun isä, siis ei millään lailla hevosihminen, joka sanoi että hei ei meidän kannata lähtee kun missataan ihan hirveesti muuten! Se oli kyllä oikeessa.

Nuoria heposia oli hauska katsella, niillä oli vielä vähän omia tekniikoita ja juttuja esteiden kanssa. Milloin käveltiin läpi, milloin takajalat pyörähti okserin puomien välissä... Sen jälkeen oli vuorossa se show mitä meidän seurueen nuorimmat oli eniten odottaneet: Punahilkka ja 7 ponia. Takana istuvien suomalaistyttöjen kommenteista kuulin, että vironkielinen kertoja ärsytti, kun eivät ymmärtäneet kielimuurin takia kuin murto-osan tarinasta ja miksi se oli Punahilkka eikä Lumikki, jos poneja on maaginen seitsemän kappaletta?? Loppujen lopuksi tarina oli kiltimpi versio (=kukaan ei kuollut tai meinannut kuolla) punahilkasta riekkuvilla poneilla höystettynä (eikä kukaan tippunut vaikka lähellä käytiin!).

Isoäiti odottelee "mökissään" kun Punahilkka vastoin 

vanhempiensa ohjeita tutustuu metsän asukkaisiin.

Nuorten hepojen luokassa oli yksi erityisen hankala este:

 Seuraavaksi alkoi kouluratsastuksen freestyle-luokka. En muista kyllä missä oisin viimeks nähnyt niin upeeta olentoa kuin ne hevoset oli... Aivan mieletöntä liikettä ja koko se olemus on niin mahtava! Tän luokan aikana törmäsin myös Miinan ex-vuokraajaan Janetteen siskoineen, jotka oli ratsastusseuransa kanssa kattomassa skabaa. Hetkisen istuskelin niiden seurassa ja vaihdoin kuulumisia, ennen kuin lähdin sekalaisen perheeni kanssa syömään läheiseen ostoskeskukseen Rocca Al Mareen. Ei voi muuten mitään muuta kuin kehua taivaisiin Mack Barbeque vai mikä sen ravintolan nimi oli. Kuulemma ihan ketju Virossa. Söin kanapastaa reilun annoksen, järkyttävän hyvää ja kasa isoja tuoreita leipäpaloja päälle: KUUS EUROA. Ottakaa suomalaiset ravintolat mallia... Palvelu oli myöskin todella ystävällistä ja pienet lapset huomioitiin hienosti väritystehtävillä ja dippivihanneksilla. (Tässä mainittakoon, että mentiin ennen tuota jo yhteen ravinteliin sisään ja vasta sitten kun meille oli erikseen järjestetty kuuden hengen pöytä ja oltiin valittu ruuat, meille ilmoitetaan että ainiin, on muuten 40 minuutin jono keittiöön. Eipä huvittanut jäädä sinne oottelemaan.)

Sitten palattiin areenalle ja kiertelin läpi kaikki myyntikojut. Siis sitä tavaraahan oli moneen lähtöön - enkkuratsastajalle. Westernistä ollut tietoakaan, mutta se nyt ei yllättänyt yhtään. Koitin vähän katella jos ois ollut tosi halvalla hyviä ratsastushanskoja tai joku söpö pinkki riimu Miinalle tai jotain, mutta ei osunut hinta-laatu-tarve-opiskelijabudjetti -suhde kohdalleen, niin jätin shoppailun muille. Ja ne muut oli muuten 60 % suomalaisia ihan varmaan. Joka puolella kuulu suomenkieli ja joka kerta kun tönäsin vahingossa jotakuta tai vessasta oli paperi loppu ja sanoin seuraavalle siitä (suomeksi tietenkin), tuli vastaus aina selkeällä suomenkielellä. Tuli jotenkin kotoisa olo, vaikka Virossa oonkin paljon aikaa viettänyt ja kielenkin hallitsen ihan ookoosti. On se kotimaa aina kotimaa. :) 

Ilmeisesti ajan säästämiseksi ratsukoita oli aina kaksi areenalla

 yhtä aikaa: yksi suorittamassa ja toinen valmistautumassa. 

Se mitä sanoin siitä areenalla olemisen jaksamisesta meni jotenkin näin: "Ei me mitenkään jakseta kattoo neljää tuntia hyppäämistä putkeen!" Jotenkin me vaan jaksettiin. :D Luokat kävi kovempitasoisiksi ja sitä kautta mielenkiintoisemmiksi. Vaikken tosiaan esteratsastaja ole, katsoin kyllä joka ratsukon innolla ja koitin imeä vaikutteita taitavilta ratsastajilta. 

Luokan haastavin osuus oli vihreä kolmiosainen sarja, jonka eka este (kuvassa oli haastavin). 

Niiden kolmen äkkipompun jälkeen ei kuitenkaan voinut vielä huokaista, sillä seuraava este (alla)

 tuli tosi pian ja siinä tuli monella puomi alas. 

Illan kovimmassa luokassa ratsasti kilpailija, jonka takia (osittain) tästä postauksesta tulee puolittain mielipidepostaus. Kokeneella ratsastajalla, Andre Plathilla, oli allaan nuoren ja kokemattoman oloinen hevonen. Rata meni vähän plörinäksi, kieltoja ja tiputteluja sateli.  Tämä oli ilmeisesti hevosen vika ja sitä piti rankaista. Niinpä Plath vetäisi radan lopuksi raipan esiin ja hakkasi sillä muutaman kerran oikein vihaisesti alla rimpuilevaa hevostaan. Meni varmaan minuutti, kun mies kuulutettiin käymään tuomariston pöydässä. Kun hän sitten seuraavan kerran ratsasti toisella hevosella radalle, ei näkynyt raippaa missään. 

Tuomariston toimintaan olen erittäin tyytyväinen. Sanoin jo ennen kuin kuulutus tuli, että tollasta käytöstä ei pitäis hyväksyä ja onneksi sijoitus oli myös luokan viimeinen sen raippakiellon lisäksi. Tossa ollaan kuitenkin niin kovalla tasolla ja suuren yleisön edessä, josta suurin osa on nuoria hevosihmisiä imemässä vaikutteita ja oppimassa katsomalla näitä huippuratsukoita, että en voi käsittää miten jollain kasvaa oma ego niin suureksi että pitää mennä purkamaan voitontahtoa ja turhautumista viattomaan eläimeen, joka on tehnyt parhaansa ja silti epäonnistunut. Ei yksikään hevonen tykkää epäonnistua. Se tietää mitä siltä halutaan, jos se on estehevoseksi koulutettu ja pyrkii silloin hyppäämään radan juuri niin hyvin kuin sillä hetkellä pystyy. Mitä kokemattomampi hevonen, sitä enemmän se tarvitsee apua ratsastajaltaan ja tällä kertaa Cosmic Blue 2 ei sitä saanut. Ja olisi muakin ärsyttänyt ihan sikana, jos olisin samassa tilanteessa! Mutta olisinko mennyt lyömään hevosta sen takia ja vielä turhaan? En. Sen ymmärrän että kiellon jälkeen annetaan raippaa, että menee varmasti toisella yrittämällä yli, mutta radan päätteeksi hakkaaminen näyttää ja myöskin on väärin.

 Vaikka tämä varmasti hevonen onkin, sanoin sitä koko ajan poniksi. :) Ihan mahtava 

otus, niin sinnikäs vaikka paljon muita pienempi ja pääsi ihan palkintosijoillekin!

Ei tämänkään tason hevoset mitä tahansa siedä, esim. kovaa musiikkia, tai sitten

 muuten vaan kenkutti palloilla areenalla. Ja näistä ratsastajista ei kukaan silti lyönyt hevostaan!

Vesieste - ilman vettä?? Ei selvinnyt mulle että miksi. 

Taisin 2 min ennen tätä sanoa, että muurilla voi kieltää, mut ei pudottaa... :)

 Päivän putoaminen sattui sopivasti vasta muutama metri viimeisen esteen jälkeen. Jotain

 siinä meni kuskilla ja ratsulla sekasin, jolloin humma löi liinat kiinni ja miekkonen tupsahti 

tantereeseen. Ja kuten näkyy, hevosen mielestä tää oli tässä ja nyt mennään talliin!

 Esteluokkien loputtua kello oli jo vaikka mitä, kun show with horses and motorcycle'n piti alkaa. No eipä alkanut, vaan järjestystä oli muutettu ja sitten tulikin lisää hyppäämistä! Oikeestaan ei haitannut, sillä 6 bar competition oli jännittävää katsottavaa. Kisassa hypättiin ensin verkkaeste, sen jälkeen neljän esteen suora rata, jossa estekorkeus nousi hyppy kerrallaan ja viimeistä estettä korotettiin joka kierroksella 10 cm. 11 ratsukkoa lähti siis koettamaan 160 senttiä, porukkaa alkoi tipahdella pois ja 180 senttiin selvisi 4 ratsukkoa, joista vain yksi lunastautui voittajaksi uskomattomalla 190 cm hypyllä! Onneksi onnistuin saamaan tämän videolle, joten näette itse voittajan suorituksen. Pahoittelen yli-innostumistani järkyttävän huudon muodossa. :D

 verkkahyppy

180 cm

 Sitten päästään palaamaan vielä mielipiteisiin, kun se crossipyöräshow pyörähti käyntiin. Kyseessä oli siis nopeuskilpailu neljän ponin ja neljän crossipyörän välillä. Näytti hienolta, kuulostaa hienolta, mutta toteutus ontui. Siinä kohtaa, kun motskarien selkään laitetaan alan ammattilaiset, aikuiset miehet ja poneille pistetäänkin kyytiin sellaset 10-15v tytöt, pitäis jo soida järjestäjillä hälytyskellot päässä. Kumpikohan näistä kulkuvälineistä on se saaliseläimen vaistot omaava, arvaamaton eläin, joka ei välttämättä nauti siitä valtavan kovasta äänestä ja bensankatkusta, mitkä niistä pyöristä lähtee? Ja kun koko areena on täynnä huippukilparatsastajia! Niistäkö pienikokoisista naisista ja miehistä ei kukaan ollut sopiva ratsastaja 145 säkäiselle ponille ja oliko ne ponit tosiaan ainoat saatavilla olevat ratsut tätä showta varten? Miksi kilparatsastajia ei nähty tässä esityksessä: se on tyhmänrohkeaa ja vaarallista! Eikä kukaan sit voinut sanoa sitä niin kovaa ääneen, että olisi keksitty vaikka kansantanssia siihen tilalle..

No, tää mielipide tässä jo tulikin, mutta kerrotaan nyt mitä tapahtui. Neljästä ponista kolme suoritti radan hienosti ja yksi näistä pystyi crossipyörän voittamaankin. Neljännestä näki jo ennen niiden pyörien tuloa, että tolla pyörii silmät päässä ja laukka-askel on liian kiireinen. Kun kisa alkoi, poni ja pyörä lähti menemään kumpikin areenan toista reunaa myöten. Pääsivät kauimmaiselle tynnyrille asti ja sitten läks. Poni oli niin pakokauhun vallassa, että pinkasi täysiä kohti tallia. Sinne kun ei ihan noin vaan päässytkään. (Seuraavia tapahtumia en nähnyt itse, joten tiedot ei välttämättä mätsää:) Edessä oli portti, josta poni hyppäsi huonolla menestyksellä yli suoraan verhoihin. Kuuleman mukaan sekä ratsastaja että varmaan joku toimihenkilö jäi ponin alle ja äkkiä kuulutettiin lääkintätiimi paikalle. Vaikka shown lopuksi tyttö kömpi esiin ja juontaja vakuutti että hän on kunnossa, jäi tosi paha maku suuhun koko touhusta. Ponistahan ei sanottu mitään. Voin vaan toivoa, että se selvisi ihmeen kaupalla pelkällä ontumisella eikä joutunut jonkun idiootin harkintakyvyn puutteen takia liian aikaisin hautaan.

Ymmärrän kyllä, että halutaan tehdä hieno show-tapahtuma ja päättää ilta näyttävästi johonkin eksoottiseen ja mahtavaan, mitä yleisö odottaa koko päivän. Tällä kertaa se ei onnistunut, ei sinne päinkään. Näyttävää on hyvä tavoitella - järjen ja turvallisuuden rajoissa. Tästä syystä en ratsasta korkkareissa tai ilman kypärää.
Kokonaisuudessaan reissu oli onnistunut, vaikka tosiaan se aikataulu kusahti ja toi viimeinen show alkoi pari tuntia myöhässä.. Nukuttiin kuin tukit univelkoinemme ja kömmittiin pirteinä iltapäivälaivaan kunnon nakkiaamiaisen jälkeen. Jäi kuitenkin hyvä fiilis siinä mielessä, että odotan innolla Hartwallille pääsyä. :) Varmasti vähintään yhtä mahtava meno niin bäckstagella kuin katsomossakin!

Tässä vielä videopätkä siitä yhdestä onnistujasta äsken puhutussa kisassa. Tietenkin kameran akku kuoli juuri ennen sitä, mutta kännykkä pelastaa! 

Etelän miniloma

 Taas tulee tällainen kuvapainotteinen postaus, tällä kertaa ei-hevosaiheinen, vaikka tietenkin onnistuin hevosiakin kuvaamaan tuolla reissulla. :D Oltiin siis Kimmon kanssa Virossa perjantaista maanantaihin. Pe aamuna lähettiin kotoa siinä kuuden maissa, laiva lähti 7:30 ja Tallinnassa oltiin 9:30. Mun isä ja hänen vaimonsa Tiia oli meitä satamassa vastassa, missä sullottiin sekä itsemme että kamppeet autoon, joka oli jo valmiiksi täynnä kaikista telttailukamoista. Suunnitelmana oli siis lähteä samantien ajamaan kohti Peipsi-järveä, jossa oon joskus lapsena/teininä ollut telttailemassa ennenkin. Selvennyksenä vielä osalle lukijoista: isäni on täysin suomalainen, mutta asuu Virossa uuden vaimonsa kanssa. Tällasia visiittejä tein nuorempana jopa kerran kuussa, nykyään pari kertaa vuoteen.

Ennen järvelle saapumista stopattiin Rakveren kaupungissa ostoksilla ja päätettiin piipahtaa myös Rakveren linnassa, kun ei Kimmo oo sitä koskaan nähnyt. Oli se itellekin ihan hauska kokemus, vaikka jokusen kerran nuorempana siellä käynyt. Päästiin osallistumaan alkemian oppitunnille, jossa muutettiin savea kullaksi ja saatiin nämä "kultahiput" matkamuistoiksi. :) Myös kidutuskammiossa käytiin tutustumassa erinäisiin vempaimiin, joista osa jäi vähän hämärän peittoon, selostus kun oli viroksi ja venäjäksi. Tosin en oo varma olisinko edes halunnut tietää mitä milläkin tehtiin aikoinaan...

linna ulkopuolelta

hevosia!

ois ihan letkee työ heilutella kepakoita päivästä toiseen

jousiammuntaakin pääsi halukkaat kokeilemaan

 alkemisti esittelemässä taitojaan mm. kuinka tehdään ruutia

jättishakkinappulat

 linnoituksen sisäpihaa

ravintola

Kimmon ottama kuva tykistä

linnan muureilta näkee about koko Rakveren

 ritari ratsuineen

nukke saa miekasta

kerrankin kameran edessä

 hevosten lisäksi oli hanhia, lampaita ja...

 ...vuohia!

Rakveresta ajettiin jonkun matkaa ja päästiin lähemmäs Peipsiä. Syötiin paikallisessa kalaravintolassa, jonka menyyn hinnat on tehty paikallisille sopiviksi. Palkat on pienet ja työpaikat todella harvassa noin perämettässä lähellä Venäjän rajaa. Niinpä mun deep fried kuha-annos perunoineen ja salaatteineen maksoi 3,50 €. Oltiin Kimmon kanssa jo kaupassa pudottaa silmät päästä ku kateltiin hintoja. Varsinkin leivonnaisissa ero Suomen hintoihin on ihan järkyttävä, about neljä kertaa halvempaa...

Ja sitten lopulta, neljän jälkeen iltapäivällä, oltiin perillä. Autossa istuminen alko loppuvaiheesta hippasen kypsyttää, mut perillä oli kyllä makeeta! Kelit oli ihan mahtavat, +27 suunnilleen ja aurinkoa vaan. Mentiin samantien uimaan ja chillailtiin rannalla jokunen tunti, ennen kun alettiin koota telttoja pystyyn ja laitella vähän sapuskaa. 

Peipsi on tosiaan Viron suurin järvi ja on puoliksi Venäjän puolella. Meidän leiri oli pohjoisrannikolla, joka on lähes kokonaan Viron puolella. Wikipedian mukaan järvi on leveimmillään 47km ja pituussunnassa 152km, joten vastarantaa ei pysty paljaalla silmällä näkemään. Kimmollakin tais suu loksahtaa auki, kun näki mihin tultiin. Vaikka mäkin oon tuolla useammin ku kerran käynyt, kieltämättä tuli vähän surrealistinen olo. 

Kimmon terveiset Suomesta

pieni järvi

telttanaapurit iltauinnilla

muutoin koko biitsi täysin meidän

teltat ylhäällä hiekkasärkän päällä

perunat kiehumassa

Kuumuudesta, epätasaisuudesta ja tilan puutteesta huolimatta nukuttiin teltassa ihan jees ja aamupalan jälkeen painuttiin taas suoraan järveen. Vesi oli tosi lämmintä, mitä ei uskois kun on noin iso järvi kyseessä, mutta se on ihan hirveen matala. Sain kahlata yli 500 metriä rannasta ennen kuin tuli niin syvää, että varpaat vähän enää hipaisi pohjaa. Lämpötila nousi nopeesti taas lähelle hellelukemia ja jo kymmenen aikaan ranta alkoi täyttyä auringonpalvojista. Itsehän en moisiin kuulu enkä osannut aurinkoon varautua... Aurinkorasvasta huolimatta kärtsäsin selän ja pohkeet (ja mahan ja oikeestaan koko kropan) ihan kunnolla. Ainakin lähti ne tyhmät tankkitoppirajat mitkä oli tallilla tullu. :D 

mistä nää ihmiset oikein tuli?

Peipsillä eikä missään sen lähettyvillä oo juurikaan turismia, joten suurinosa kävijöistä on paikallisia venäjää puhuvia virolaisia.

Hengailtiin biitsillä johonkin neljään saakka, syötiin välillä ne vähät mitä oli jäljellä ja sit pakattiin auto ja lähettiin taas ajelemaan. Käytiin Vasknarvassa, joka on aivan Venäjän rajalla sijaitseva pienen pieni kylä. Tässä kohtaa raja menee vedessä, niin käytiin joen rannalla pällistelemässä toisella puolella alkavaa Venäjää. Muuta siellä ei sitten olekaan. Sen sijaan että oltais Vasknarvasta pörhelletty samaa reittiä suoraan Tallinnaan, lähettiinkin etelään päin ja pysähdyttiin Tartussa syömään. Isä halus matkalla "välipalaa" ja jättiburgerien jälkeen ei sit ravintolan pöydässä ollutkaan kovin nälkäinen porukka. Tilattiin vähän alkuruokia ja jäätelökoktailit, joiden jälkeen hypättiin taas autoon ja suorinta tietä Tallinnaan. Perillä oltiin vähän ennen puolta yötä ja sunnuntaipäivä otettiin aika rennosti. Käytiin shoppailemassa alennusmyynneissä ja löydettiinkin tosi edullisesti kivoja uusia vaatteita. Illalla grillailtiin vielä isän takapihalla ja maanantaiaamuna palattiin 10:30 laivalla Suomeen.  

Kokonaisuudessaan oli oikein onnistunut ja kiva reissu, hauska irtiotto arjesta, vaikken mä ehtinyt ku viikon olemaan loman jälkeen töissä ennen tätä reissua. :) Seuraavaan postaukseen voisin lupailla taas vähän Miinan kuulumisia ja kertomuksia maanantaiselta istuntatunnilta sekä tän päivän puomiharjoitustunnilta.