Kannattaa katsoa HD'na, linkki youtubessa katsomiseen tässä.
Reilun viikon ähellyksen jälkeen, tässä se on! Tulipa opeteltua uuden ohjelman käyttö samalla, missä _ehkä_ osasyy viivästymiseen, mutta tuli ihan sellanen kuin olin ajatellutkin. :) Musa on valittu niiden biisien joukosta, joita näyttelypäivänä kehässä soi. Tää biisi kolahti ehkä itsellä parhaiten, vaikka oli paljon muitakin hyviä, arabien liikkeisiin sopivia kappaleita mistä valita.
Vertailun - ja nostalgian - vuoksi, tässä linkki edellisvuoden näyttelyvideoon.
Tässä tämä video siis, kuvapainotteisempi näyttelypostaus on sekin tuloillaan, kun saan sen kuvatulvan käytyä läpi ensin. Toivottavasti jaksatte ootella, samoin näyttelyhevosten omistajat, joilta vielä on saamatta mun ottamat kuvat. Kyllä ne vielä perille löytää! :)
Postaus sisältää minun, Kimmon, Aneten ja Mimosan ottamia kuvia. En ihan joka kuvan alle lähtenyt kirjottelemaan että mikä yksilö oli kenenkin käsialaa. :)
Klaaran kanssa on taas harpottu eteenpäin suurin askelin viimeiset pari viikkoa. Muutaman kerran oon sen kanssa palloillut, yksin tosin niin ei ole uusia kuvia. Pallon pomppiminen on vähän pelottavaa, muuten se saa hetkittäin liikahdella. Luulen että "pallo"-käsky alkaa olla pikkuhiljaa hallussa ja välillä poni innostuu ihan kuljettamaankin. Tämän lisäksi on tehty kaikennäköistä ratsuhommiin liittyen.
Peltoratsastelua porukalla
Lauran olotila tässä raskauden loppuvaiheessa on ollut niin kehno, ettei ole itse päässyt ollenkaan tallille. Viime viikolla mulla oli mukana nuoret reippaat tytöt, Lauran tytär Mimosa ja ponikoulusta tuttu kaverinsa Anette. Ratsastettiin kaikki kolme vuorollamme pienellä pellolla. Ei haluttu mennä kentälle, koska Klaara yhdistää sen työhön, mutta "maastossa" olemista ei niinkään, joten pellolla tuli vähemmän tappelua. Kolme ratsastajaa oli silti aika paljon nuorelle ponille, vaikka pidettiin taukoja välissä, ja jo toisen kyytiläisen kohdalla oli nähtävissä selvää väsymistä ja kiukuttelua. (Psst, huomatkaa kuvissa tyttöjen ostama uusi hieno satulahuopa!)
Anette halusi mennä tokana ja Mimosa vikana, niinpä minä menin taas ensimmäisenä Klaaran selkään. Käveltiin tallilenkki pellolle asti, tytöt vieressä ja minä selässä. Koko ajan poni oli mukavan reipas, ravipätkät oli energisiä, sopivasti vauhtia ja pari kertaa tultiin laukanneeksikin. Panin merkille, että Klaara nostelee molempia laukkoja, eli ei taida hirmu isoa puolieroa olla ainakaan toistaiseksi. (Useamman vuokrahepan kanssa tottunut siihen, että toinen laukka on huomattavasti vaikeampi, niinpä olen nyt iloinen!) Toisen hyvän laukkapätkän jälkeen tulin jo pois selästä, että muutkin pääsee ratsastamaan.
Tosiaan Aneten kanssa Klaaralla meni puolivälissä hommaa sukset ristiin. Rupesi lapa edellä jyräämään pusikkoihin tietyissä kohdissa ja jäi sinne vaan syömään, ihan sama mitä apuja ratsastaja yritti antaa. Anette laukkasi myös, tuli vähän pukkiakin mutta hienosti pysyi tyttö kyydissä. Mimosan kanssa ei poni enää jaksanut mennä, hädin tuskin raviakaan ja homma meni pitkälti siihen, että yritettiin saada Klaara vaan ravaamaan suoraan pikkupätkä, ei puskaan eikä kenenkään päälle. Onneksi ratsastaja pysyi rauhallisena ja ilmeestä päätellen myös hyväntuulisena. Lopuksi Mimosa ratsasti tallilenkkiä pitkin takaisin tallille, me käveltiin mukana. Tässä vielä videota mun ja Klaaran laukkapätkästä:
Maastoilua (melkein) yksin
Sunnuntaina oli tarkoitus mennä Mimosan kanssa, mutta hänelle tuli muuta menoa, joten lupasin pärjätä yksin. Pyysin kuitenkin Kimmon mukaan, ihan varmuuden vuoksi. Hoitaessa ötökät kiusasi ponia ihan hirveästi, hyvä kun kavioita sain vilkaistua ilman että ne osui muhun ei-halutulla tavalla. Kun iskin satulan selkään, koko eläin suurinpiirtein nukahti ja tais olla eka kerta, kun nousin Klaaran selkään ilman kenenkään apua! Sitä on aina ollut joku pitelemässä, kun on niin liukkaasti yleensä lähdössä. Nyt seisoi täydessä koomassa ja tuskin huomasi, että yhtäkkiä istuinkin jo satulassa.
Kerran Kimmo oli mukana, päätin lähteä maastoon. Kimmo käveli alkumatkan edellä, Klaara sai siitä riittävää itseluottamusta jatkaa eteenpäin vaikka jänskätti selvästi. Mentiin sama lenkki kuin kaksi viikkoa sitten Safin seurassa, joten semituttuja maisemia kuitenkin. Vajaa puolet lenkistä uskallettiin mennä edeltä ja ravailtiinkin itsekseen mukavan rentoja, rauhallisia pätkiä hiljaisella metsätiellä. Asfalttitiellä Kimmo tuli varmuuden vuoksi taluttamaan, vaikka todennäköisesti se jota eniten siinä kohtaa pelotti, oli Kimmo. Se on tallilla ollut mukana joitakin kertoja, osaa taluttaa hevosta ja näin, mutta itseluottamusta niiden käsittelyyn puuttuu, kun ei ole kunnolla kokemusta. Ilmeisesti se koko ja voima pelottaa, ja siinä taluttaessakin ihmetteli että mitä hän muka voi asialle tehdä, jos Klaara yhtäkkiä hermostuu. Mutta ajauduin aiheesta. Selvittiin sekin kohta todella rauhallisesti ja koko lenkistä jäi hirmu hyvä fiilis.
Itsenäistä ratsastusta
Sen luottavaisen tunteen pohjalta uskalsin eilen lähteä ratsastamaan Klaaraa ensimmäistä kertaa aivan yksin. Menin tarkoituksella illalla, jolloin tallilla varmasti on porukkaa, jos sattuisin apua tarvitsemaan. Tällä kertaa harjatessa Klaara taas koomaili, mutta kun sai satulan selkään ja riimun kaulalle, alkoi sirkus. Ilmeisesti hän on täysin voittamaton, kun se riimu on kaulalla ja hän voi tehdä ihan mitä vaan, pyöriä vaikka ympyrää niissä naruissa, niin että satula roikkuu ilmassa martingaalin piuhoista ja ne loput piuhat on aivan miten sattuu sen elukan kaulan ympärillä... Tämän kaoottisen tilanteen sain onneksi pelastettua jämäkällä komennolla, ja aika pian ponikin tajusi, että nyt ei tosiaankaan saa liikkua edes millimetriä, tai muuten. Ja varusteet, luojan kiitos, säilyivät ehjinä sekoilusta huolimatta. Täytynee jatkossa pistää se riimu takasin päähän siihen suitsien päälle heti kun suitset on päässä, sillä toi rumba alkoi vasta kun poistuin pään vierestä fiksaamaan sitä martsaria kiinni satulavyöhön = poni oli "vapaa" tekemään mitä lystää.
Eli saattoi olla vähän hapan maku suussa, kun selkään pääsin - taas ilman avustajaa, hyvä poni :) - eikä Klaaran itsepäisyys hävinnyt ratsastaessa mihinkään. Alkuverkaksi mentiin tallilenkki, iiihan yksin. Aika hyvin se jo luottaa ratsastajaan, mutta ei ihan täysin. Vähän piti säpsähdellä, esim. tuttua hiekkakasaa, josta se on mennyt tuhat kertaa ylikin. Ja sitten oli se vene, jonka joku oli siirtänyt hänen reittinsä varrelle ja sitä oli pakko väistää, mielellään viiden ellei kymmenen metrin päähän, jotta päästiin turvallisesti ohi.
Kentällä ratsastin yksinkertaisesti ravia pääty-ympyrällä. Ja joka kierros kävin uudestaan keskustelun siitä, tarvitseeko siinä ympyrällä oikeastaan olla vai voisiko livetä lapa edellä muualle. Vasempaan kierrokseen tästä taisteltiin niin kauan, että Klaara ravasi sen ympyrän punkematta yhtään ja sitten sai kävellä. Oikeaan kierrokseen siirryttäessä poni oli jo väsyttänyt itsensä, ja vaikka punkeminen oli vähäisempää, en saanut ratsuani liikkumaan kokonaista kierrosta ravissa sitten millään. Niinpä keskusteltiin sitten siitä, ja lopulta sellainenkin onnistunut kierros tuli. Sen jälkeen käveltiin hetki uralla ja voitiin hyvillä mielin lähteä tekemään tallilenkki uudestaan, eri suuntaan. Vene oli edelleenkin valmiina hyökkäämään hetkellä millä hyvänsä, mutta vaati vain sen viitisen metriä väistöliikettä tällä kertaa. Hiekkatiellä ravaaminen oli paljon kivempaa kuin kentällä ja tietenkin Klaara jopa tarjosi sitä. Kun sais sen ponin motivaation kentällä kohilleen, olis aika super.
Että näin me edistytään päivä päivältä ja nyt ollaan jo siinä pisteessä, että voin tota heppaa ihan oikeasti vuokrata, itsenäisesti, ja ratsastaa kentällä tai maastossa, päivästä riippuen joskus jopa kaikkia askellajeja. :)
Muistutus: Video näyttää paremmalta Youtubesta katsottuna (HD'na)!
Tämä video on ollut työn alla ööö... syyskuusta asti. :---) Nyt se sitten lopultakin tuli valmiiksi, kun löysin sattumalta nämä videoklipit ja innostuin tekemään. Lattialla kuvatut otokset on ensimmäiseltä päivältä, ihan niitä ensimmäisiä hämmästelyn hetkiä uudessa oudossa paikassa. Sängyllä kuvatut on seuraavan päivän leikeistä. Näistä näkee aika hyvin, että vaikka on varauksellinen otus tuo Ninni, se on tarvittaessa yllättävän rohkea ja nopeasti sopeutuva. Muistan miten äiti ja sisko kävi sitä ihmettelemässä, että kylläpä reipastui päivässä paljon! Alkuunhan se ei tullut sängyn alta pois kun pelotti niin ja tuossa se jo viilettää sellasta vauhtia, ettei joka käänteessä pysynyt edes sängyllä. :)
Että se aika rientää, oliko se oikeasti noin pieni reppana... Tässä vielä muistin virkistystä kaipaaville linkit ensimmäiseen Ninni-postaukseen sekä uusimpaan postaukseen. Näkee vähän kuvista (ja tekstistä) miten se on kasvanut ja kehittynyt. Heinäkuussahan Ninni täyttää jo vuoden (!), silloin tulee varmasti erikoispostaus, paljon kuvia ja muuta mukavaa. Myös Niilo täyttää vuosia heinäkuussa, muhkeat 9 vuotta. :) Ehdotuksia postausideoista saa laittaa tulemaan!
Kuten lupasin, maanantaina palloiltiin lisää. Klaara oli hyvällä tuulella ja sillä oli selvästi hauskaa. Niin oli mullakin, nauroin välillä ponin tempauksille niin kovaa että kameran mikki otti sen äänen kentän toiselta laidaltakin. :) Olin siis yksin, niin jätin kameran kuvaamaan meidän hyörintää kentällä parista kuvakulmasta, lopuksi kuvailin vähän itsekin. Kentän laidoilla kasvava ruoho houkutteli Klaaraa vähän turhan paljon, mikä näkyy videolla, mutta tuo siihen lähinnä huumoriarvoa. :)
Kekkaloin kentällä kypärä päässä, kun olin ekaa kertaa ponin kanssa vapaana kentällä enkä tiennyt miten se siellä käyttäytyy. Muutenkin oon edelleen hoitanut sitä lähes aina pää suojattuna, varmuuden vuoksi. Ja vaikka tällä kertaa kentällä meni hyvin, tallikäytävälle kiinni laittaessa se piru puski päälle aivan surutta, tyylillä "minä näin ruohoa, menenkin sinne, moikka!" Eikä siinä rautaporsaassa näyttänyt tuntuvan ollenkaan, kun läppäsin ryntäille niin että mua sattu kämmeneen...
Ja ennen kuin mun blogi linkataan ht.nettiin otsikolla "hevostenhakkaaja", korostan että minä en hevosta lyö päivittäisessä käsittelyssä tai koulutustilanteessa. Vain ja ainostaan todellista kurinpalautusta vaativassa tilanteessa, kun hevonen käyttäytyy vaarallisesti (muusta syystä kuin säikähdyksestä, siitä en tietenkään rankaise) eikä kuuntele ihmisen antamia muita apuja. Mutta ajauduin taas aiheesta. Edes tämä fyysinen vastustelu ei Jyrä-Klaaraa pysäyttänyt, vaan mun täytyi alkaa taluttaa sitä ja viedä se takaisin käytävälle. Ens kerralla otetaan raippa avuksi, mitä se yleensä ymmärtää totella niin hyvin ettei tarvitse käyttää ollenkaan. Läsnäolo riittää.
Mutta älkää miettikö näitä synkkyyksiä nyt, nauttikaa videosta ja kommentoikaa mitä tykkäsitte! :)
Maanantai oli tosi hyvä päivä. Ensinnäkin superkiitos Katjalle ja Ainolle, joiden ansiosta mun ja Päikän estetreenistä on sekä kuvia että videota, en joutunut kantamaan itse yhtäkään puomia tai laskeutumaan selästä jos kolahtaa. Ja Aino estepuolen ihmisenä suunnitteli koko radan ja erilaisia tehtäviä. Ihan mahtavaa!
Halusin mennä Päikällä vielä kerran esteitä, sillä eka kerta oli vain paria hassua hyppyä, joista ei tullut kuvia, mutta jäi hyvä maku suuhun. Jos mä vielä jatkaisin Päikän kanssa, liittyisin ehdottomasti johonkin seuraan ja menisin kesällä koittamaan sillä jotkut pikkukisat. Ihan mieletön esteponi! Se oli niin fiksu, niin helppo, niin luotettava... Minä joka en esteratsastaja ole ja aikoinani olen ratsastuskoulussa saanut estetunneilla alleni toisinaan hirveitä kaahottajahevosia, joiden ansiosta olen alkanut pelkäämään hyppäämistä - tietynlaisilla hevosilla. Jossain vaiheessa hyppäsin vaan jos tunsin hevosen hyvin ja tiesin ettei se kuumu. Silloin oli mukavaa estetunnilla, jopa ilman satulaa, mutta näin kivaa ei oo kyllä ollut koskaan eikä yhteistyö hevosen kanssa näin sujuvaa.
Välillä lähettiin vähän pitkältä...
Meidän ainoa kielto! Ymmärrettävää, eihän tollasta pikkurisua nyt kannata hypätä edes.
Alkuverkkaa
Alkuverkassa, varsinkin ravissa, Päikkä oli alkuun tahmatassu. Vielä laukassakin sitä sai punkea eteenpäin, mutta kun oltiin pari hyppyä otettu, laukkahan nousi todella reippaasti ja tahtikin oli reipas. Hypeltiin pientä kavalettia, yksittäistä pystyä ja lyhyttä sarjaa, jonka väliin oli kai aluksi tarkoitus ottaa kaksi laukka-askelta, mutta Päikkä paineli niin reippahasti että lyhennettiin se väli yhteen askeleeseen sopivaksi (kun meinasi mennä yhdellä totakin väliä, mutta turhalla riskillä). Pari kuvaa sarjasta:
Aino videoi taustalla.
Rupes vähän naurattamaan kun ite katoin noita videoita. Se on niin eri asia, miltä se vauhti ja hyppy tuntuu satulassa istuessa kuin miltä se oikeasti näyttää. Musta tuntui että mentiin välillä hurjiakin pomppuja ja korkeita vielä, mutta videolla kipittelevä ratsukko hyppelee helpon näköisesti jotain pikkuesteitä. Ratamestarini Ainon mukaan pystyeste oli korkeimmillaan 80 cm, kavaletti 50 cm ja sarja siltä väliltä. Videolla koitin järjestellä klippejä nousevasti, suunnilleen siinä järjestyksessä kuin mentiinkin.
Kuten kuvistakin huomaa, jouduin hyppäämään koulusatulalla. Oon joskus aiemminkin sitä joutunut yrittämään eri hevosella ja eri satulalla. Siihen koitokseen verrattuna toi Päikän penkki oli tosi helppo hypätä enkä muistanut edes miettiä asiaa kun vauhtiin päästiin. Tämä satulahomma johtui siis siitä, että kun Päpällä muuttopäivä lähestyi, Leea oli jo vienyt tallilta pois joitakin tavaroita mitä vähemmän käytetään - eli juurikin sen estesatulan. Kiva että kerkesin sen sillon kerran sentään testaamaan eikä toi koulusatula tehnyt meidän viimeisestä päivästä yhtään huonompaa. Mitään huonoa siinä päivässä ei varmaan ollutkaan.
Viimeisestä päivästä, ratsastuksesta ja koko tästä Päikän vuokraamisesta jäi tosi hyvä fiilis. En kadu mitään, kaipaamaan kyllä jään. Niin Päikkää kuin tallia, rataa, maastoja ja ihania ihmisiä hevosineen. Suuntaan pää pystyssä toiveikkaan katseeni tulevaisuuteen ja toivon Päikälle kaikkea hyvää uudessa kodissaan sekä Susannalle hirveästi tsemppiä sen kanssa. Tiedän omakohtaisesti ettei se ole kaikkein helpoin poni aloittaa yhteistä taivalta, mutta näinä kuukausina se on osoittanut, että jos vaan sisua löytyy ja on kärsivällisyyttä nähdä kaikki se vaiva, Päikän ystävyys on todellakin sen kaiken arvoista.
Koska bloggeria ei huvita, tässä linkki videoon.
Kannattaa katsoa HD'na, jos vaan jaksaa oottaa että latautuu. :)
Koulussa oli kiireinen viikko, joten pääsin vasta tänään tallille. Heti kun hain Päikän tarhasta tuli sellainen olo, että nyt haluan puuhastella ponin kanssa kaikessa rauhassa. Ei siis ollut alkuperäinen suunnitelma tehdä maastakäsin ollenkaan. Käppäiltiin suoraan kentälle ja tehtiin vähän johtajuusharjoituksia. Päikällä lähti tunteet kuumenemaan ravipätkillä, niin aattelin että kun on hyväkuntoinen, tyhjä kenttä käytössä, päästetään humma hurvittelemaan. Pistin portin kiinni, laskin Päpän irti ja huiskasin vähän riimunnarulla perään. Kameraa ei ollut matkassa, joten video on kökköistä kännykkälaatua. Kuten yleensä, Päikkä on hidas lämpiämään, mutta kun se lämpiää: kyllä lähtee! Alkupuoli videosta on varovaista mietintää ja kokeilua. Jossain vaiheessa päässä naksahtaa... :)
Hurvittelun jälkeen pistin ponin puomille rauhottumaan heinäkasan ääreen siksi aikaa kun laittelin varusteita päälle. Koulusatula ja heijastinliivi oli mun valinta tällä kertaa, sillä lähdin maastoon. Mentiin käynnissä sama lenkki kuin pari viikkoa sitten, tällä kertaa yksin. Olin jotenkin kouluviikon jäljiltä stressaantunut, mikä varmaan lisäsi sitä normaalia maastoilujännitystä. Lapsena lensin maastossa niin ikimuistoisesti hevosjonon pillastuttua, etten koskenut hevosiin viiteen vuoteen. Nykyään ainoa pelko, mikä siitä on jäänyt, on just se että menetän hevosen hallinnan maastossa. Ja siitä huolimatta tykkään ja haluan maastoilla. Porukassa vielä mieluummin, vaikka ne traumat juuri porukkatilanteessa syntyi. Jotenkin koen että jos en ole yksin, hevosta ei pelota yhtä paljon eikä riski pillastumiselle ole yhtä suuri, ja jos sitten lennänkin, niin en jää kivikkoon tajuttomana makaamaan niin ettei kukaan tiedä missä olen.
Onneksi Päikkä on selvä(ja itse)päinen menijä, eikä matkan varrella tullut kuin vähän erimielisyyksiä siitä että mennäänkö sinne paksuun hankeen vai sittenkin kotiin, mennäänkö polkua pitkin vai pusikkoon, kävelläänkö hiihtoladulla vai sen vieressä ja niin edelleen. Sekä tietysti pari pikkusäpsyä. Paras oli ehkä hiekkatien keskelle pystytetyt isot kartiot/tötsät. Ne näki jo kaukaa ja Päikkä on mennyt sata kertaa niiden välistä. Käppäiltiin kaikessa rauhassa siihen ja kun oltiin kosketusetäisyydellä, Päpä hätkähtää tyyliin "Apua tässä on tällaset!!" Pidentää mun ikääni toi poni, aina saa nauraa sen oivalluksille.
Tötsien jälkeen tultiin asfalttitielle. Sitä jännäsin eniten. Entä jos se karmea traktori tulee (ainoa mitä Päikkä kuulemma pelkää) tai entä jos se säikähtääkin jotain autoa. Entä jos ohittavat autot ei hidasta tai joku paukauttaa pihassa auton oven liian lujaa kiinni. Jos jos jos. Kun mitään ei sattunut, me käveltiin Päikän kanssa kaikessa rauhassa tien reunaa kotiin ja kiitettiin kaikkia ohittavia autoja, jotka nätisti hidastivat ja ajoivat kaukaa. Huomasin ekan auton tullessa oman istuntani jännittyvän ja se tuntui heti hevosessakin. Päikkä ei niinkään säikähtänyt, lähinnä ihmetteli miksi minä valmistaudun johonkin. Seuraavan tullessa osasin ohjata ajatukseni rentoon käyntiin ja istunta pysyi normaalina - ja niin pysyi hevonenkin.
Käytiin lopuksi vielä kentällä koittamassa ravit ja laukat. Vähän totuttelin Päikkää taas ajatukseen pidemmästä ohjasta ja ohjasta kaulalla, pohkeella kääntämiseen jne. Peruutukset jätettiin tekemättä (koska ratsastaja ei kyennyt stressiltään keskittymään kunnolla edes voltteihin). Maastakäsin siinä alussa tein peruutuksia ja ne oli tosi hyviä! Taas oli Päikkä herkempi avuille, ei läheskään sellainen junttura kuin alussa. Sitten vaan miettimään mitä sitä seuraavalla kerralla tekisi. Ideoita? :)
Mukana leirillä ollut Henna oli onnistunut saamaan videolle aiemmassa postauksessa mainitun, yhden henkilökohtaisen ratsastushistoriani kohokohdista. Ei sitä varmaan voi tarpeeksi hyvin kuvailla eikä sitä mitenkään voi ymmärtää ennen kuin itse sen kokee. Kun on parikymmentä vuotta puuhannut hevosten kanssa eikä ole osannut edes kuvitella pystyvänsä tällaiseen. Niin juurtunut sitä on käyttämään niitä apuvälineitä, ettei aina muista kokeilla ja herkistää hevosta pienemmille avuille. Videosta tosin näkyy, ettei nuo munkaan avut ihan hirmu pieniä ole... :) Välillä pitää liioitella - ja tällä kertaa se toimi!
PS. Sit kymmenen vuoden päästä postaan samanlaisen videon musta ja Päikästä. Tällä viikolla voidaan alottaa siitä että ei tarvii ihan järkyttävästi vetää ohjista.
Tämän postauksen maanantain Päikkä-kerrasta tarjoilen teille videomuodossa. Jos mun tylsät löpinät aiheesta ja sen ohi ei kiinnosta, suosittelen laittamaan äänet mutelle, jotain kivaa musaa taustalle ja katsomaan videon vain maisemien vuoksi. :)
Koittakaa kestää juontajan katkeilevaa ajatusta ja tärisevää, pikselimössöistä kuvaa:
Tässä tämä lupaamani videokooste lauantain länkkäröinneistä. Video sisältää ihan perusharjoituksia: kaikki askellajit läpi, rentoa jogia, yhden ohjan käännöstä, käynti-ravi -siirtymisiä... Heitelkää kommenttia! :)
Hieman tuli haikea fiilis videota tehdessä. Vaikka sen ennestään tiesikin, mutta nyt vasta näki mikä luottamus ihmisen ja hevosen välillä on. Miten me pelataan yhteen ja mitä ollaan saavutettu. Ja siitä kaikesta piti luopua, alottaa alusta jonkun toisen kanssa. Ei oo mitään yhtä ärsyttävää juuri nyt.
Video on siis kooste yhdestä maastakäsin treenikerrasta, jota Katja oli kuvaamassa. Mukana oli myös Ruffe, mutta ne pätkät ei olleet kovin ihmeellisiä, niin jätin ne pois. Katotaan jos niistä tulis joku oma pätkänsä joskus. Koitin saada tuosta sopivan lyhyen, jättää vain mielenkiintoisimmat kohdat, jotta videon jaksaa katsoakin. :) Kuvat on samalta päivältä ja nekin Katjan käsialaa.
Selostusta videon kulusta tehtävä kerrallaan
Alussa siis pätkä juoksutusta. Hyvin lyhyt harjoitus, käynnissä pelkästään ja tarkoitus oli saada hevosen huomio kiinnittymään ihmiseen: sitä siis tuo outo nyppiminen. Päivi on opettanut Miinan kulkemaan juoksutuksessa hieman sisälle asettuneena ja siksi vaadin aina nyppäämällä narusta tamman turpaa sisällepäin. Lisäksi yritän pitää hevosen haluamani kokoisella ympyrällä ja käynnin tahdin samana heilauttamalla narunpäätä, kun tahti hiipuu/ympyrä pienenee.
Kohdassa 0:13 tulee pätkä ratsastusta. Miinalla on siis päällään Back On Track -selänlämmitin, yksinkertaisesti pitääkseen selkänsä lämpimänä. Video on kuvattu kun selkä oli vielä jumissa ja käyntikuuri päällä, ratsastuksen kannalta sillä ei ole mitään suurempaa merkitystä. Tässä pätkässä näkee lähinnä kääntyessä käytettävät avut. Ensin katse, johon Miina ei juuri reagoi, sitten ulkopohje, jolloin hevonen kääntyy. Ratsastan tässä naruriimulla ja ohjiksi sidotulla narulla. Miina toimii näillä yhtä hyvin kuin kuolaimellakin.
Kohdassa 0:26 juoksutus jatkuu ja kun Miina kulkee hetken halutulla tavalla, kutsun sen luokse käsimerkillä ja peruuttamalla itse. En käytä mitään makupaloja, vaikka se siltä näyttää kun tamman turpa tulee aina kättä kohti, mutta annan sen vain haistella. Palkinto on joka kerta rapsutuksia, taputuksia, yhdessäoloa ja/tai paikallaan seisomista.
Kohdassa 0:37 testataan "follow-upia". Hevonen seuraa ihmisen liikkeitä ilman narua, täysin omasta tahdosta ja toistaa liikkeitä, kuten peruutus. Tuossa sitä nyt ei näe, mutta en tosiaan missään vaiheessa koske Miinaan, vaan peruutuskin tapahtuu pelkästään elekielellä. Kun minä peruutan, Miina peruuttaa.
Kohdassa 1:16 säkitetään eli totutetaan hevosta esineeseen, joka tässä tapauksessa on mun takki. Tää tehtävä on Miinalle vanha tuttu ja helppo nakki. Käyn takilla läpi hevosen kropan lähes kauttaaltaan ja voin heilutella sitä sen ympärillä hevosen häiriintymättä tai liikkumatta. Ja Miinan tapauksessa takin voi vetää sille päähänkin. :)
Kohdassa 1:44 jatkuu ilman narua seuraaminen naruportin merkeissä. Hevonen tulee itsenäisesti portista perässä edelleen elekielen varassa. Lopussa Miina jää lusmuamaan toiseen päähän porttia, mutta saan sen pienellä houkuttelulla tulemaan luokse. Kuten juoksutuksen päätteeksi, kutsun Miinaa tuolleen käsi ojossa ja peruuttaminen yleensä auttaa, monilla muillakin hevosilla.
Maastakäsittelystä vielä
Tärkeitä juttuja maastakäsittelyssä on mm. oma olemus. Että on rauhallinen mutta jämäkkä. Jos hevoselta jotain pyydetään, sitä pyydetään kunnes hevonen suorittaa halutun tehtävän ja sitten palkinto. Tuossa alussa hyvä esimerkki, hevosen pois lähettäminen. Aloitetaan aina kevyimmästä avusta, käsien liikkeellä. Lähettävä käsi nousee ylös ja "viittaa hevoselle suunnan". Jos tämä ei tehoa, naksautus. Jos tämäkään ei tehoa, heilautetaan narua hevosen takaosaa kohti/sen takana. Miinalta vaadin nopeaa reagointia, sillä sen se osaa kyllä halutessaan. Tuona päivänä tamma oli vähän tahmea ja ite taas olin vähän turhankin nopea liikkeissäni.. :)
Ja paljastetaan nyt vielä korostamaan mahtavia hevoskuiskaajan taitojani (;D), että kentälle tullessa päästin Miinan irti ja humma lähti poukkoamaan ympäri kenttää hirveetä kyytiä... Vähän oli siis kertynyt energiaa sillä käyntikuurilla. Otin sen kiinni, alotettiin tolla juoksutusharjoituksella ja lopputuloksen näette videolla!
Päivitelläänpä välillä vähän Ninnin kuulumisia. Edellisen kerran kirjottelin, että elo on aika levotonta. Siitä se on vähän rauhoittunut. Takatassuihin on tullut ponnistusvoimaa lisää eikä enää tarvitse "käsivoimin" repiä itseään sohvaa (tai mun jalkaa) ylös, pomppu riittää! Tänä aamuna todistin uutta mahtavaa aluevaltausta, kun pikku Pinni kiipesi keittiötuolin selkänojalle ja loikkasi siitä korkealle työtasolle. Niilo tykkää siinä ikkunan ääressä hengailla ja pääsee ihan suoraan lattialta hyppäämään. Ninnillä ei vielä voimat riitä, mutta tasapaino kyllä! Pitäis niin saada kuva siitä kun se kiikkuu kaikki neljä tassua sillä kapealla tuolinkarmilla...
Ninni on todellinen seurakissa. Oli se sitten ihminen tai eläin, se on aina mukana ja mielellään nenä kiinni siinä mitä ikinä tehdäänkään. Niilon kanssa ne painii edelleen pari kertaa päivässä, ja joskus oon yllättänyt ne tuollaisesta hellästä syleilystä (meidän erittäin siistin eteisen lattialta..). Ne painihetket tosin tuntuu usein menevän niin, että Niiloa väsyttää eikä oikein kiinnosta, mut Ninnin on pakko mennä haastamaan riitaa. :D Sitten se saa nenilleen ja välillä Nipa yrittää rauhottaa kakaraa muuttamalla tappelun pesuhetkeksi, mutta eihän se tenava malta pysyä paikoillaan!
Lumisateella on parempi nauttia ulkoilmasta sisätiloissa.
Niilo on ollut siis aika rauhallinen, vähän vaan äkäinen kun ei aina jaksa tota tirppanaa. Viikko sitten olin hakemassa sitä sisään parvekkeelta, kun olin lähdössä ulos enkä voinut jättää sitä sinne tai ovea auki. Nipa oli eri mieltä ja pakeni mua ylätasanteelleen, missä otin sitä rauhallisesti kiinni nostaakseni syliin, mutta sainkin ärtyneen murahduksen ja verta vuotavan viillon käteeni. Tälläkin kertaa kollista näki, että se tajusi tehneensä väärin hermostuksissaan eikä sen jälkeen oo tullut ongelmia. Pitää vaan antaa seniorille oma tilansa ja rauhansa.
Viikko sitten Ninni sai valjaat. Systerillä oli vuosia sitten kani, jonka jäämistöä nuo pupu- ja porkkanakuvioiset hämmingit ovat. Täällä on tosi huonot mahdollisuudet ulkoiluttaa kissaa, joten siihen tuskin lähdetään vaikka tuo valjaisiin tottuisikin. Lähinnä kissa-agilityä ja muita aktivointikursseja vähän mietiskelin, mutta todennäköisesti nekin jää ajatustasolle. Ninnille se varmasti sopii, sillä mikään iloinen yllätys ei tämä pakkopaita ollut. Tuurilla sain siitä kuvan aloillaan, normaalisti aina valjaat päälle saadessaan se kieppuu ja taistelee tietään ulos niistä kuin henkensä edestä.. Ehkä se ei sitten oo se meidän juttu. :)
Tässä pätkä Ninnin ekasta valjaskokeilusta:
Ninni, tai kuten nykyään usein sitä kutsun, Pinni on nyt lähes neljä kuukautta vanha. Se on kasvanut hurjasti ja oppinut myös! Ei tarvitse montaa kertaa huhuilla sen nimeä, että kisu ilmestyy paikalle. Naksutellen kokeiltiin jo ihan yksinkertaisia juttuja, kuten just luoksetulo kutsuttaessa, sohvalle hyppäämistä käskystä ja takatassujen varaan nousemista. Ninni on kyllä nopea oppimaan! Oon palkannut sitä välillä luokse tulosta ja tv-tasolta poistumisesta heittelemällä kuivaraksuja, mistä se tykkää. Pöydiltä sitä saa välillä vielä komentaa pois ja toi tv-taso on nyt uus villitys. Oon jo kahdesti telkun katsomisen aikana joutunut kiinnittämään scart-piuhan uudelleen... Näihin kyllä tehoaa lähes aina napakka äänikäsky ja käsien yhteen läpsäytys, toisinaan pitää käydä henkilökohtaisesti siirtämässä kissaa soveliaampaan lokaatioon.
Tässä siis tänään otettuja kuvia meidän kasvavasta naperosta:
Wuhuu, vihdoinkin uusi ulkka! Heitelkää mielipiteitä (bannerista ei tarvii :D). Banneri on äklöttävän minimalistinen, uusi ja parempi tulee, jos saan aikaiseksi tehdä. Jos löytyy joku innokas bannerintekijä, niin saa toki kokeilla värkätä jotain ulkkaan sopivaa. :)
Laitetaan tähän alkuun Ninnin ja Niilon aamupainivideo:
Ja tuore kuva Ninnistä:
Ei käy elämä tylsäksi kun on pieni natiainen huushollissa. Aamulla kylppäriin laahustaessa huomasin meidän sisustusintoilijan yöllisen puuhailun tulokset: lattiakaivon ritilä sopii paremmin pari metriä kaivosta sivummalle, siihen lattialle vaan. Samoiten monet pöydällä olevat tavarat, varsinkin jos niissä on johto kiinni kuten kuulokkeissa, Ninni näppärästi asettelee lattiatasolle. Jos on tylsää, paperien kulmat pyöristyvät, korkkitaulusta lähtee nuppineulat irti, matonreunat kääntyy ympäri, jumppakassi saa kyytiä, verhot heiluu, pienet tavarat kuten sukat ja tennispallot siirtyilevät, ja ennen kaikkea mun reiteni ja niitä peittävät housut on täynnä pieniä kynnenkärjen kokoisia reikiä. Kyllä, elelen aivan ihanan ja lievästi energisen kissanpennun kanssa, joka huomauttaa heti, jos tekemisestä on puutetta. Miten sain tämän postauksen kirjoitettua? Se väsähti nukkumaan sohvalle ja herää siitä sopivasti sitten kun minä menen nukkumaan ja tulee hyppimään päälle ja kynsimään kylkiä.
Ihana uusi kiipeilyteline on molempien kissojen makuun:
Ninni riehuu yläkerrassa ja Niilo vetää sikeitä alakerrassa.
Ninni kävi viikko sitten ottamassa vahvistusrokotteen, kun oli sen ensimmäisen piikin saanut jo löytöeläintalolla. Reissu meni hienosti ja hoitajalta saatiin myös hyviä vinkkejä, miten tämä nirso neiti saadaan syömään kuivaruokaa. Kupistahan se on tylsää nakerrettavaa. Neuvoivat aktivoimaan pennun saalistusviettiä heittelemällä papanoita lattialle. Siitähän se tuntuu tykkäävän ja tulee heti paikalle kun kilistelen kuivaruokakuppia kädessä. Mutta ei, ei se syö siitä jos lasken sen lattialle. Vain silloin kun pieni nappula viilettää lattiaa pitkin ja sen saa itse metsästää ja sitten syödä!
Muutamassa viikossa tuo pirpana on kasvanut ihan valtavasti (mun mielestä) ja sen värikin muuttuu koko ajan! Nyt siinä on selvästi vähemmän mustaa kuin tullessa ja oranssi alkaa ottaa valtaa kyljissä, selässä ja vähän naamassa ja hännässäkin. Tässä melko hyvä melko tuore kuva, mistä tämänhetkisen värityksen näkee.
Meillä on käynyt aina välillä systerin Ruffe-koira kylässä. Se on aika arvaamaton tyyppi ja sitä pitää aika tarkkaan vahdata. Välillä sille saa huomauttaa omista oikeuksista sähisemällä, lähelle ei ole menemistä. Ruffe puolestaan suhtautuu Ninniin hyvin - tietyissä tilanteissa. Poikkeuksena jos on ruokaa lähellä, siitä koira on tarkka ja kerran meni ärähtämään kohti kisua. Samalla visiitillä, ekalla yökyläreissulla, huomattiin toinen poikkeus: syliin ottaminen. Kävelin Ninni sylissä Ruffen ohi ja koira hyppäsi taas kohti, ilmeisesti se mieltää kädessä olevan asian leluksi ja siitä tämä intoilu. Se tietenkin saa Ninnin pakokauhun valtaan ja taas oli niska-kaula -alue täynnä raapimisjälkiä ja kissa hyvin nopeasti sohvan takana piilossa. Ruffen oli tarkoitus tulla meille asumaan syysloman ajaksi Katjan kanssa kissavahdeiksi sillä välin, kun Kimmon kanssa ollaan Porissa. Tuon ekan yökyläkokeilun jälkeen totesin, että on turhan aikaista enkä mä voi lähteä minnekään stressaten koko ajan että entä jos jotain sattuu. Niinpä mä jäin sitten kotiin kattien kanssa ja käyn siellä Porissa (Kimmon vanhemmilla) viimestään jouluna. Muutoin se yöpyminen meni hyvin, Ninni meidän kanssa makkarissa ja Ruffe Katjan ja Niilon kanssa olkkarissa. Päivän aikana Ruffe oli jatkuvasti kiinni ja valvonnan alaisena, varmuuden vuoksi.
Kertoilkaa vähän mitä haluutte Ninnin (ja Niilon) toilailuista kuulla, niin en höpöttele tänne koko ajan mitä sattuu, vaan lähinnä ne kiinnostavat jutut. Jos keksitte tarpeeks kysymyksiä, voisin tehä ihan kysymys/teemapostauksen heistä. :) Kommentoikaa ja kertokaa mielipiteenne!
Tähän loppuun vielä kuvapläjäys kisujen uusimmista villityksistä:
Minä leikin pienenä hiekkalaatikossa, Ninni leikkii pahvilaatikossa. Se saattaa
oikeasti rymytä noiden lelujensa kanssa tuolla vaikka puol tuntia putkeen. :)
Niilo, joka inhoaa matkustamista ja taistelee henkensä edestä
ettei joutuisi koppaan, tykkää nukkua kopassa!
Saamani käsityksen mukaan edellisestä vastaavasta tykättiin, joten päätin tehdä samanlaisen maastoköppäily-höpöttelyvideon, tällä kertaa vähän eri aiheista ja tosiaan Laiman selästä.
Kerrottakoon nyt vielä, että leppoisan alkumatkan ja videolle kuvatun keskivaiheen - jossa siis käpyttelen yhdellä kädellä - jälkeen meno hieman muuttui kotiinpäin mentäessä. Laiman ruumiin valtasi jonkinnäköinen demoni, jonka kutsumiseen mulla on selvästi jotakin erityiskykyjä (useimmiten se ilmestyy Miinan olemukseen, tää oli eka kerta kun Laima joutui uhriksi). Asfalttitiellä ei voi kävellä, ei malta, ravi on kivempaa vaikka kuinka pienessä paketissa mentäisiin. Sitten tulee takaa pyörä. APUA MIKÄ IHME SE ON EN OLE KOSKAAN NÄHNYT NYT KARKUUN! Juu ei, kun nyt kävellään. Kävellään kymmenen metriä, takaa tulee auto. KÄÄK TAAS MINUT AIOTAAN TAPPAA! No eikä tapeta, voitko nyt ihan vaan kävellä. Ei, ei hän voi, tilanne on liian vakava. Näiden parin jättisätkyn jälkeen totesin, että on pienempi terveysriski yrittää hallita näitä sinkoiluja maasta käsin. Niinpä harjoiteltiin taas loppumatka rauhallista käyntiä ja välillä mietittiin, tarkoittaako raippa ryntäillä sitä että peruutetaan vai sitä että sännätään paniikissa eteenpäin. No, loppu hyvin kaikki hyvin, ja tulipahan todistettua juuri se mitä tossa videolla sanoin Tammoista ja satavarmoista hevosista.
Huhhuh, tuntuu että aika on mennyt hurjan nopeasti ja asioita tapahtunut mielettömästi näin lyhyessä ajassa, että saanko edes kaikkea kirjoitettua yhteen postaukseen. (+ tän kirjottaminen venähti, joten tulee vähän toisen viikon juttuakin, mutta enempi parempi!)
Ekojen päivien aikana Ninni oppi takaisin sisäsiistiksi. Sitä se oli jo löytöeläintalolla, mutta meille tullessa homma oli vähän hakusessa ekat pari kertaa. Ja nythän se tekee oman pikkulootansa sijaan jo Niilon kanssa samaan laatikkoon, jopa ihan uuteen laatikkoon, johon molemmat tottu heti. Ninni hitaammin, kun sinne on vähän vaikeampi kiivetä, mutta reippaasti sekin sinne pylpertää. :)
Epätarkka kuva, mut niin retardi et pakko laittaa. :D
Meidän nukkumisjärjestely palautui lähemmäs normaalia viidennen yön jälkeen. Niilo ei ollut moksiskaan siitä että joutui nukkumaan yksin olkkarissa, joten todennäköisesti koko erikoisjärjestely oli alunperinkin turha. No, ainakin me saatiin vuorotellen nukkua sekä hyvin että hyvin huonosti, sillä Ninni vietti yönsä pomppimalla meidän päällä ja järsimällä meitä kuin mitäkin grillivartaita. Mun hopeiseen kaulakoruun se tykästyi ja yks aamu heräsin siihen kun se istuu mun solisluulla ja raksuttelee koruja hampaissaan.
Tuohon levottomaan yöelämään on vähän auttanut jännitys, jonka aiheuttaa uusi ympäristö ja Niilo. Alkuun kun päästettiin Ninni valloilleen olkkariin ja koko muuhun kämppään, se liikku hyvin varovasti ja sai edelleen Niilolta sähinää. Jossain vaiheessa ne vaan tottu toisiinsa. Sähinä vähentyi, se korvaantui läpsimisellä. Sit sekin vähentyi ja alle viikossa nuo oppi olemaan keskenään niin, että uskallettiin jättää ne päivisin keskenään ja nyt on öisinkin ovi auki, että saavat molemmat tulla ja mennä miten huvittaa.
Niilosta olen todella ylpeä, että se on noin mahtava esimerkki ja kärsivällinen "isoveli" Ninnille. :) Vähän turhan kilttikin se on toisinaan, Ninni kun osaa olla ihan kunnolla röyhkeä halutessaan. Se tunkee samalla kupille kun Niilo syö ja se päättyy aina niin, että Niilo lähtee pois... Tämä ongelma on hetkellisesti ratkaistu niin, että Niilon sennuruuat on keittiötason päällä kupeissaan ja Ninnin vaavamössöt tason alla. Se rääpäle kun ei vielä osaa pompata läheskään niin korkealle.
Riiviön vahtiminen väsyttää.
Siitä päästäänkin Ninnin ärsyttävimpään ominaisuuteen: kiipeily. Ei mua se haittaa, että se vetää kynnet ojossa rallia pitkin noita ikivanhoja sohvia, mutta entäs kun alkaa olla yksinäistä ja pitäisi päästä syliin? Pomppuvoimaa ei vielä ole, joten sängylle, sohvalle ja muihin paikkoihin pääsee hyppäämällä vähän, tarraamalla pehmeään materiaaliin kiinni ja kiskomalla itsensä sitä pitkin ylös. Kun syliin haluamisesta on kyse, se pehmeä materiaali on minun reiteni ja uudet farkut... Tätä en oikein osaa arvostaa.
Kiipeilyn lisäksi Ninni on kova urheilemaan muutenkin. Se juoksee, härnää ja jahtaa Niiloa, painii sen kanssa, öisin jahtaa peiton alla liikkuvia möykkyjä ja tällä hetkellä makoilee uuden kiipeilytelineen ylimmällä tasolla leluhiiri suussa... ja nyt sitä taas mennään, kyllä hiiri saa kyytiä. :D Pentu kun on, sitä kiinnostaa kaikki ja kaikki mitä se näkee, on leluja. Kylpytakin naruvyö, kaikki mahdolliset johdot, telkkarin kaukosäädin, kylmäpussi, tennispallo, paperinpalat... Lista on pitkä! Paras on varmaan tietokoneen näyttö, jolla liikkuvat asiat on ihan mielettömän kiinnostavia.
Ihana laser pointer!
Ai miten se pääsee tietokonepöydälle, kun ei kerran pysty hyppäämään niin korkealle? N & N ovat keksineet uuden leikin, Toteemipaalu. Ninni kipuaa raapimistolpan päälle istumaan (siihen mahtavaan tilaan, 10cm halkasijaltaan) ja Niilo tulee raapimaan puuta ja yrittää repiä Ninnin alas. :D Tämän kautta Ninni on oppinut hyppäämään viereiselle pöydälle, mutta aiheutettuaan epätoivottuja näppäinyhdistelmiä ja muuta yleistä kaaosta, on tolppa kummasti vaihtanut paikkaa.
Mainitaan vielä loppuun Ninnin loputon rohkeus. Siitä olen eniten ylpeä tossa pennussa, että se tottuu mihin tahansa ja salamannopeasti! Meillä kävi Kimmon opiskelukaverit kylässä: Ninni kiipeili niiden olkapäillä, oli sylissä, leikki niiden kanssa... Systerin shelttipoika Ruffe kävi meillä pari kertaa tottumassa Ninniin: Joku raja pitää olla, minkä neiti näyttää sähisemällä, mutta ekan 15 min jälkeen käveli suurinpiirtein päin koko koiraa. Ainoa todellinen hermostuminen oli, kun mä keksin ottaa Ruffen syliin. Sillon se sai Ninniltä niin nopean huitasun kohti kuonoa, että mun piti ihan kysyä muilta että löikö se oikeesti. Onneksi ei osunut eikä jäänyt traumoja kellekään. :)
Rudolfin edustuskuva
"Oli se koira kuitenkin aika pelottava aluksi..."
"...mutta minä olen pelottavampi!"
"Meenkin kattomaan sitä lähempää."
Ninnin hölmöilyjä olen videoinut aika ahkeraan tahtiin, niistä tulee videokoostetta, kunhan kerkiän sen kokoamaan. :) Sillä välin pääsette nauramaan Ninnin oivalluksille, kun neiti kohtaa tennispallon ensimmäistä kertaa. :D
