Hevosfilosofiaani

Postaus sisältää arkistokuvia aiemmista postauksista. Tässä kuvassa entinen vuokrahevoseni Päikkä.

Mitä tahansa teen, luen, ajattelen, tämä aihe nousee yhä uudelleen pintaan mielessäni. Tuntuu myös, että nyt on taas sellainen hetki, jolloin on hyvä purkaa kaikki nämä pienet ajatukset tekstiksi, jotta itsekin paremmin näkee ja ymmärtää kokonaisuuden. Suurinpiirtein viimeisen vuoden aikana olen ollut hyvin avoin vaikutteille ja imenyt oppia sekä uutta tietoa itseeni kaikista mahdollisista lähteistä, mitä hevosteluun tulee. Olen ollut kiinnostunut uusista asioista, erikoisemmista tavoista toimia ja punninnut mielessäni vaihtoehtoja, milloin mitäkin koskien. En vielä ole päässyt minkäänlaiseen loppupäätelmään, enkä ole varma pääsenkö koskaan. Hevoset on kuitenkin sellainen asia, joista on aina uutta opittavaa, ja matkan varrella saattavat hyvältä tuntuneet tavat muuttua huonommiksi, ja vaihtua uusiin parempiin vaihtoehtoihin.

Aina kun luen, näen tai kuulen hevosten pitämisestä, huomaan innostuvani eniten ns. luonnonmukaisista menetelmistä. Koen että hevoselle sekä henkisesti että fyysisesti parasta elämää, on elää nykymaailman harrastehevoselle tarjoamissa puitteissa ja rajoissa mahdollisimman lähellä sitä, miten hevoset luonnossa eläisivät keskenään. Nykymaailman rajoilla tarkoitan juuri sitä, että puhutaan kesyhevosesta, joka on perheenjäsen/lemmikki ja jolla ratsastetaan, ei siis Amerikan aroilla laukkaava mustangi, jonka ei tarvitse pystyä toimimaan ihmisten käytössä. Joidenkin hevosten kohdalla mm. kengättömyys ei ole silloin mahdollista, ainakaan sataprosenttisesti. Harraste- ja varsinkin kilpakäytössä kaviot kuluvat, jos niitä ei vuolla säännöllisesti tai käytetä buutseja. Jos hevonen taas kengitetään, olen käsittänyt että verenkierto kavioissa ja jaloissa hiipuu yllättävän paljon. Tämäkin varmasti yksilökohtaista, kuten se kengättömänä pärjääminenkin. Olen itse alkanut hiljalleen kallistua kengättömyyden puoleen omassa ajattelussani. Vasta viime vuosina olen ylipäänsä päässyt aiheeseen tutustumaan, nuoruuteni ratsastuskouluissa kun ei opetettu tai edes ajateltu, että niinkin voisi hevonen nykypäivänä elää. Olen siis kiinnostunut aiheesta yhä enemmän ja haluan kovasti oppia lisää. Rakettitiedettä se ei ole, mutta tuntuu vaativan hevosenomistajalta laajalti tietämystä, ennen kuin sitä voi omalle kopukalle miettiä. Niinpä en vielä osaa vastata kysymykseen: "Jos ostaisit oman hevosen, olisiko se kengätön?" Ehkä vielä joku päivä osaan.

Kengätön ja kuolaimeton Jodi, Apple Tree Ranchilla.

Nyt kun siitä raudasta luopumisesta puhutaan, olen myös mietiskellyt kuolaimia uudelta kannalta. Tämäkin on niitä ratsastuskoulusta päähän jääneitä juttuja: hevosilla vaan käytetään aina kuolaimia, piste. Miksi? Eikö hevosten kanssa voi toimia ja harrastaa, ehkä jopa kilpailla ilmankin? Tätä olen omakohtaisesti päässyt kokeilemaan (en kilpailemista, mutta ratsastusta) joitakin kertoja eri hevosilla, niinpä tiedän, että vastaus on kyllä. Tässä tullaan taas siihen, että sen sijaan että kasvatettaisiin vipuvartta, lisättäisiin apuohjia ja muita vallankäyttövälineitä pitäisi, mun mielestä, muuttaa omia toimintatapoja ja miettiä, miksei se hevonen halua tehdä yhteistyötä kanssani. Jos hevosta kohtelee oikeudenmukaisesti, väkivallatta ja kunnioittaen, viestii sille ymmärrettävästi, ei sillä ole mitään syytä pistää hanttiin. En silti halua heittää kuolaimia kokonaan narikkaan, sillä en ole tässäkään aihealueessa vielä riittävän viisas, enkä ole kovin montaa kuolaimetonta vaihtoehtoa päässyt toistaiseksi kokeilemaan. Uskon, että sekä kuolaimilla että kuolaimettomilla voi satuttaa hevosta ja molemmilla voi myös "ratsastaa väärin", jos esimerkiksi kouluratsastusliikkeiden hienosäätöä ajatellaan. Niinpä asiasta oppimisen lisäksi on syytä kehittää myös itseään ratsastajana, kättään pehmeämmäksi ja apujaan kevyemmiksi.

Kuolaimettomilla ratsastamisen lisäksi yksi suurimmista haaveistani on ratsastaa täysin varusteetta. Tähän päästäkseni pyrin jatkuvasti hiomaan omaa istuntaani, apujen käyttöä ym., jotta hevonen pystyy ymmärtämään pyyntöni ilman apuvälineitä. Samoiten parannan koko ajan suhdettani hevoseen, muunmuassa liberty workin kautta. Jos hevonen ei halua tulla luokseni ollessaan vapaana kentällä, miksi se haluaisi kantaa minua selässään? Silti se tekee niin, koska se on opetettu siihen. Mutta vapaana ollessaan, maasta käsin, se saa itse päättää. Ja minä teen joka kerta parhaani ollakseni se ihminen, jonka luona hevosen on hyvä olla. Vielä en ole sellainen, ja huomaan usein itsekin kuinka reagoin turhan negatiivisesti ja hermostuneesti asioihin, varsinkin äkkinäisiin. Silloin pystyn onneksi muuttamaan suhtautumistani ja yhtä hienoa muistisääntöä olen yrittänyt viime aikoina noudattaa aina hevosta käsitellessäni: kohtele hevosta kuin ystävää. Ystävinä minä hevosia pidänkin, mutta en aina muista kohdella niitä niin. Vaikka en ole enää sitä mieltä, minullekin on todella kauan hakattu päähän, että ihminen on johtaja, hevosen pitää totella ehdoitta. Olen huomannut tuon uuden muistisäännön auttavan siten, että vaikka antaisin hevoselle äänettömän avun, esimerkiksi liikkeellelähdössä maastakäsin vapaana, sanon mielessäni ja joskus ääneenkin "Ystäväni, voisitko kävellä nyt? Kiitos." Tätä kautta saan sitä omaa negatiivista energiaani muutettua positiiviseksi, vaikka olisinkin kärsimättömällä tuulella ja tekisi mieli sutkaista, että "Juokse jo, laiska läski!" Tiedän, että kuka tahansa ystäväni hermostuisi sellaisesta, siksi en halua sanoa niin hevosellekaan.

Liberty work entisen vuokraponini Klaaran kanssa.

Vaikka tämä ehkä kaikista epäajankohtaisinta onkin, olen tässä viimeisen vuoden aikana pikkuhiljaa ihastunut ajatukseen pihatosta. Oma hevonen omassa pihassa on hyvin kaukainen, ehkä jopa epärealistinen ajatus, mutta olisi se tulevaisuuden hummani sitten omassa pihassa tai ei, haluaisin majoittaa oman hevoseni pihattoon. Hevoselle on luonnollista elää kosketuksissa toisten hevosten kanssa - mielellään kengättömästi niin tulee vähemmän haavereitakin. Minusta niille on myös tärkeää saada liikkua vapaasti riittävän suuressa tilassa, mikä ei juuri toteudu tavallisten tallien karsinoissa ja tarhoissa. Pihatoistakin mulla on vielä kauheasti opittavaa, mutta se idea mistä nyt just innostuin ja kiinnostuin, on Paddock Paradise. Ajatuksena siis rakentaa hevosille valtavia aitauksia, joita jaetaan kujiin, pieniin laitumiin ja slowfeeding-ruokintapisteitä sinne tänne, jolloin hevoset joutuvat oikeasti liikkumaan paljon, laumassa sekä yksin, ja jonkun tutkimuksen mukaan liikkuvatkin enemmän kuin yhtä isolla aukealla laitumella. Vaatii varmasti paljon työtä, rahaa ja suunnittelua saada tuollainen systeemi aikaiseksi, mutta tältä istumalta kuulostaa kyllä lisätutkimisen arvoiselta aiheelta.

Tämmöisiä mietteitä sain tekstimuotoon puserrettua tällä kertaa. Eikä tässäkään tullut varmaan läheskään kaikki, mitä aiheesta voisin kirjoittaa. Ne tärkeimmät ainakin, ja lisää saa aina kysyä. :)

Kuvapläjäys Miinailuista

tämä ja kaikki muut kuvat tässä postauksessa © Katja

Miinaan iski joku huonon onnen kierre. Se alkoi siitä jumituksesta, jonka takia on oltu käyntikuurilla pari viikkoa. Sen jälkeen ilmeni, että joudutaan perumaan näyttelyihin osallistuminen. Rokotukset ei riittäneetkään, just ja just. Olis tullut taas extrakalliiksi alkaa rokottelemaan heppaa kiireellä, joten nyt jäi sitten kaikki elokuulle suunnitellut kisat kokonaan menemättä. Länkkärit jätettiin väliin ihan rahan takia ja matkakisoihin ei oo mieltä lähteä, kun ei ole päässyt hevosta ratsastamaan kunnolla aikoihin. Itsehän en siis kisaa, vaan Päivi, mutta oon aina menossa mukana huoltotiiminä ja hovikuvaajana. :) 

No, sitten kengittäjä ilmoitti, että hän ei tule tälle uudelle tallille, kun se on niin kaukana. Siitä sit kiireellä etsimään uutta kenkääjää, joka toimii tällä alueella, on järkevä, järkevän hintainen, Miina tykkää siitä ja se suostuu kengittämään arabin. Yllättävää kyllä, just sellanen tyyppi löytyi. Miinan kenkäys meni viikolla liian pitkäksi, mutta saatiin sille kuitenkin aika sopivasti aika, kun ko. kenkääjä oli tulossa Majsaa kengittämään, niin Minski meni siinä samalla. Ehkä tässä vaiheessa meidän onni oli pikkuhiljaa kääntymässä. 

Kengitystä edeltävänä iltana lähin Miinalla maastoon. Kentällä pyörähdin sen verran, että testasin vähän käyntiä ja ravia, mikä tuntui jo huomattavasti paremmalta. Jäykkyys tuntui yhä, joten jätettiin kentällä hinkkailu ja lähettiin tekemään Nevaksen lenkkiä. Otettiin muutamat pätkät ravia, Miina oli ihan mahtavan rennolla tuulella, kentälläkin toimi kuin ajatus. Loppumatkasta poikkesin tieltä tarjotakseni tammalle vähän erilaista lihastreeniä ja samoiltiin mettässä jonkun matkaa. Annoin Miinan valita itse reittiä, se oli niin hauskasti oikein elementissään ja rämpi menemään pohdiskellen koko ajan, mistä ois helpoin mennä. Tielle palatessa valittiin yhdessä vähän huono reitti ja päädyttiin jonkun sammalkivikkohärdellin läpi rypemään. Hetken päästä Miinan käynti alkoi tuntua oudolta, joten hyppäsin alas kattomaan, ettei se loukannut itteensä äsken tai ainakaan onnu. Tattadaa, vasen etukenkä oli tiessään! Niinpä käveltiin maasta käsin tallille. Onneksi se lähti vasta nyt, en ois yhtään ihmetellyt jos ois jo aiemmin, sillä ne kengät oli hurjan löysällä kun kuntoon laittaessa ne kokeilin. Silloin mietin, että ei varmaan kantsi lähteä maastoon, mut äkkiähän se unohtui...

Kengitys sujui hirmu hyvin. Päivi piteli Miinaa, joka otti ihan lunkisti eikä yhtään repinyt jalkoja itelleen tai hölmöillyt mitään muutakaan. Päivillä oli koirat ja tyttärensä Emma mukana, niinpä suurimman osan kengitykseen menneestä ajasta istuin tallin käytävällä lapsi sylissäni mussuttamassa eväitä ja hyppimässä trampoliinilla. Olen kuulemma tosi huono hyppimään... Kenkääjä oli Päivin mukaan hitain mitä on nähnyt, mutta teki todella tarkkaa työtä, joten turha valittaa. Ja Miina tykkäsi tyypistä, mikä on tärkeintä. :)

Nyt Miinan käyntikuuri on aikalailla päätöksessään. Ollaan ravailtu tällä viikolla vähäsen ja tänään otettiin laukkaakin. Ei olis kyllä osannut sanoa että toi hevonen on ollut tosi jumissa, jos ei olis tiennyt! Mentiin ekaks maastoon ja käytiin tsekkaamassa tukkitie = paikallinen hanatusmesta. Leveä metsätie, joka jatkui ihan kilometritolkulla, ei edes jaksettu mennä loppuun asti. Mentiin pätkittäin kaikkia askellajeja ja Miina oli MAHTAVA! Muistellaan taaksepäin johonkin toukokuuhun, jolloin en uskaltanut maastoilla sillä about ollenkaan. Nyt painelen sillä yksinäni menemään vaikka mitä vauhteja eikä hirvitä yhtään! Ja käynnissä mennään aina pitkin ohjin oikein rennolla fiiliksellä. Tää on kyllä mun kesän ihan paras saavutus. :) 

Tukkitieltä löydettiin joku pienempi mettätie, jolle Miina oli oikein halukas lähtemään. Arvasin minne se johtaa, joten kokeiltiin sitä ja päästiin tekemään kiva pieni lenkki takasin tallille. Tie vei siis melko suoraan kohti Miinan kotilaidunta. Kun suunta muuttui taas tallia kohden, ei tamma enää ollutkaan niin innokas etenemään. 

Kentällä taivuttelin vielä käynnissä ja ravissa suht huolellisesti, ja ravissa tuntui liikkuvan tosi hyvin. Menin hetken ilman jalustimia ja laukatkin kokeilin molempiin suuntiin ilman. Tässä kohtaa jäykkyys näkyi ja tuntui selkeästi. Maastossa Miinan oli helppo hanattaa menemään suoraa tietä haluamaansa vauhtia, mutta kentällä pääty-ympyrän tekeminen tuntui olevan työn ja tuskan takana, niin jätettiin laukat yhteen nostoon per suunta.

 Tälläkin kertaa menin koulusatulalla ja enkkusuitsilla, kun se satula on niiiiiiiin ihana... Päivi löysi meille jonkun klassisen kouluratsastuksen opettajankin, että taitaa mennä tää mun Miinailu koulupainoitteiseksi ainakin joksikin aikaa. Pakko sitä on sit välillä laittaa länkkäkamppeet selkään ja kyhätä kenttä täyteen trail-esteitä. :) Mukavaa vaihtelua itse kullekin. 

Ja tähän loppuun pläjäytän näitä kuvia. Katja kaverinsa Jennien kanssa tuli yks kerta mua ja Miinaa kuvaamaan, kun meillä oli trail-/"leikkipäivä" kentällä. Tehtiin eka maastakäsin vähän trailia. Sidepassia, puomikujaa jne. Sitten tutustuttiin auton renkaaseen, johon olin sitonut löytämäni rikkinäisen liinan. Sitä vetelin pitkin kenttää ja Miina seuraili perässä. Kokeiltiin myös niin että rengas tulee Miinan perässä, mikä oli hitusen arveluttavaa aluksi. Muutoin Miinaa ei juurikaan koko hökötys kiinnostanut. Sitten pomppasin selkään ja tehtiin samat jutut sieltä käsin. 

Tota rengasjustkaa oon kokeillut reilu vuos sitten yhellä lännenratsastustunnilla Fredbackassa. Kovasti meille painotettiin, että kun ekaa kertaa kokeilee selästä käsin ÄLKÄÄ sitoko sitä narua nuppiin!!! Kiva yllätys kun hevonen pelästyykin eikä sitä saakaan sieltä perästä ihan heti pois... Hepat oli niin lunkeja renkulan suhteen, että lopputunnista ravailtiin peräkanaa pitkin kenttää. Yks hilas sitä perässään ja muut ratsukot hömpötteli perässä. 

Ens viikolla lupasin pitää Janetelle ja Miinalle sekä Irenelle ja Väiskille yhteisen western-tunnin. Molemmat on siis enkkuratsastajia ja Väiskiltä ei lännenkamojakaan löydy. Aattelin rakennella trail-rataa, mikä on ehkä se hauskin tapa tutustua länkkäriin - niin ratsastajalle kuin hevosellekin. :)

Kiitos Katjalle hienoista kuvista ja Jennielle avustuksesta renkaan kanssa! 

Kaarna ei ole välipala!

Sidepass

Kameralla oli jännä käsitys Miinan mittasuhteista...

HYI APUA. Selkeesti tarviin kuvia ennen kuin tajuan miten 

hirveellä tavalla liioittelen apuja sidepassia ratsastaessani...

Ja näitä kuvia oli PALJON...

Ensin myötäysharjoitus...

...sitten lepo.

Onneks en ratsasta aivan liian pitkällä ohjalla kädet ties missä asennossa...

Oisin halunnut et Miina ois ees vilkassu rengasta vähän, mut sen mielipide asiaan oli: "Zzz... Booring!"

Tässä kohtaa tuntu ettei Miina aivan ymmärtänyt mikä tän homman tarkoitus edes on.

Ja sitten loppuhuipennus...

Jee, me tehtiin se!

Trail-tunti vieraissa - ja vieraalla hepolla!

lainaratsuni Hiivatti

Tänään koitti suunnittelemamme Mäntsälä-retki. Käytiin edellisiltana Päivin kanssa hakemassa vuokrakoppi ja harjottelemassa vähän sen kanssa ajelua. Tänäaamusti sitten lastattiin Miina kyytiin - ykkösellä sisään! - ja hurautettiin meidän valmentajan Mari Valkosen kotitallille. Nyt on toi jalka tuntunut sen verran hyvältä, että päätin myös ratsastaa. Tehtiin niin että Päivi meni koko tunnin Miinalla ja mä sain ratsukseni Rocket N Priden, paint-lv-ristetytysruunan, tutummin Hiivatin. 

Alkuun tunsin itseni niin alieniksi leveän, jyhkeän Hiivatin selässä. Ei huhhuh, kävi ihan työstä saada se liikkeelle ja tuli taas se ihana fiilis että en osaa ratsastaa. Mari ystävällisesti ohjeisti, että Hiivatti on 100 % western-hevonen ja sen mukaan koulutettu. "Laitapa pohkeet kiinni ja sano "whoa"." Näin tein - Hiivatti pysähtyi. "Nyt purista jaloilla ja tiivistä istuntaa." Tein - Hiivatti alkoi peruuttaa. Pikkuhiljaa aloin oivaltaa, miten tätä hevosta ratsastetaan - ihan päinvastaisesti kuin Miinaa! Alkuraveissa tipahti koko ajan käynnille, kun painoin jarrua luullessani painavani kaasua... Laukan ylläpitämisessäkin oli työstämistä ja ravivoltteja en uskaltanut edes ajatella, mutta nopsaan me siirryttiinkin itse trailiin, jota tänne asti oltiin tultu harjoittelemaan. 

trail-rataa

pujottelu ja taustalla naruportti

Aloitettiin kiemurauralla/pujottelulla. Mentiin käynnissä, sittemmin ravissa tötsien välistä, käytiin kääntymässä ja niin edelleen. Puomi ei juurikaan tuntunut vaikeuttavan tehtävää, ravissa Miina meni Päivillä niin nätisti ja ketterästi, Hiivatti taas ei päässyt kertaakaan ravilla noin tiiviitä välejä... Välillä sain senkin käännettyä hyvin pienessä tilassa, kun vahingossa osasin ratsastaa oikein. :---)

silta ja puomit

Kokeiltiin kaikki kentältä löytyvät tehtävät yksitellen, Mari selitti jokaisen läpi huolella, mitä apuja tarvitaan ja mistä saa kisoissa plussaa, mistä virhepisteitä. Sillalla etenkin harjoiteltiin tätä että annetaan hevosen katsoa estettä myötäämällä eteenpäin (plussaa) ja että puomien väliin tulee astua vain yksi etu- ja yksi takajalka (miinusta jos molemmat/ei kumpikaan). Tää oli molemmille helppo, kunhan ei pysähtynyt puomien ja sillan väliin. Silloin tuli stipluja. 

puomineliö

Neliössä käytiin pyörähtämässä 360 astetta ympäri, molempiin suuntiin vuorotellen. Neliöön tultiin sisään kuvanotto suunnasta ja kipsuteltiin käännöksen jälkeen pois puomien yli. Tässäkin korostettiin esteen katsomista noilla puomeilla, ja tää on tosiaan ainoa este, jolla hevonen saa kääntyä taipuneena, muutoin länkkärissä aina suoralla hevosella, mitä harjoteltiin tuolla pujottelussa taas. 

kiinteä portti

 Nykyään kuulemma kisoissa käytetään enimmäkseen naruportteja, mutta koska me ei oo päästy kiinteää testaamaan, haluttiin se kokeilla varmuuden vuoksi. Tää on narua huomattavasti vaikeampi ja tarkoitus siis avata portti, ratsastaa hevonen läpi ja sulkea portti, mahdollisimman sulavasti. Portista EI saa päästää irti työskentelevällä kädellä, muutoin tulee hylkäys. Kisoissa ilmoitetaan aina miten portti suoritetaan ja kummalla  kädellä, esim. vasemman käden työntöportti tai oikean käden vetoportti. Kokeiltiin eri variaatioita ja Hiivatti oli selkeesti tehnyt ennenkin, sillä riitti kylmänrauhallisesti hermoja työstää tätä tehtävää ja meni todella hyvin. :) Miinalla sen sijaan meni vähän hötkyilyksi ja monta kertaa lähti karkuun koko hirveää porttia, about sama juttu naruportillakin, joka on meille tutumpi.

naruportti

laukkapuomit

Lopuksi kokeiltiin vielä laukkapuomit, sillä näitä usein tulee seuraluokissa trail-radoilla. Ei hirveästi "ratsastettu" ja mietitty asiaa, vaan laukattiin uraa pitkin ja kurvattiin aina kohdalle osuessa puomeille. Mari neuvoi opettamaan hevosia itse katsomaan jalkoihinsa ja miettimään välejä. Jos menee huonosti ja puomit kolisee, uudestaan vaan ja palkinto tulee kun menee oikein. Rankaisemaan ei lähdetä nykimällä ohjista, jos hevonen stiplaa, sillä se yhdistää sen puomeihin ja voi alkaa pelätä niitä.

Hiivatti meni puomit - pienellä hiellä ja työllä - ihan näppärästi, mutta koitti välillä hommasta luistaa ja usein tein itse sen virheen, että puomin jälkeen huokaisin helpotuksesta, ja ruuna vikkelästi tajusi että tehtävä loppui ja nyt saa kävellä, vaikka olisin halunnut jatkaa laukkaa vielä ja mennä puomit uudestaan. Hevosilta sitä oppii aina. :)

Lopuksi tehtiin ratana kaikkia näitä opeteltuja tehtäviä. Kiinteä portti jätettiin pois ja tehtiin narulla sen sijaan. Netistä löytyviä oikeita trail-ratapiirroksia matkien tein tähän Paintilla meidän tänpäiväisen radan, joka siis alkaa käynnissä naruportilla, sen jälkeen jogissa pujottelu ja uudelleen puomin yli, siitä puomikujaan, jonka päässä seis. Kulmaperuutus ja laukannosto. Laukkapuomit, käynnissä sillalle ja lopuksi vielä neliö. 

Kommentit puomikujasta jäi vielä kertomatta. Sitä ollaan Miinankin kanssa tehty, mutta Hiivatin kanssa se oli aivan mahtavaa! Ruuna oli niin lunki ja kuunteli hienosti apuja, vaikka oli välillä niin jähmeetä poikaa. Pysähdyttiin ja peruutettiin pelkällä istunnalla ja kulmassa vähän kaulaohjaa avuksi - nappisuoritus!  

Mentiin kumpikin siis tuo rata kerran läpi ja no, ei haittaa ettei ollu oikeet kisat kyseessä.. Kummallakin oli kompastuskivensä, Miinalla kärsivällisyys mm. naruportilla, Hiivatilla taas ravin ylläpito ja että viitsiikö laukata puomien yli tai edes sinne asti.. Onneksi ääniavut on trailissa sallittu.

maisemaa kentältä, laiduntamassa Hiivatti ystävineen

uusia popoja ootellessa

Tunnin (joka kesti liki kaksi tuntia) jälkeen oli vuorossa vielä kengitys. Marin mies Anssi on ollut Miinan vakikengittäjä jo pidemmän ajan, siksi oli kiva että saatiin yhistettyä tää reissu näin että tuli sekä kenkäys että valkku hoidettua samalla. :) Anssin huhkiessa Mari keitti meille (tai niille jotka sitä juo) kahvit ja hengailtiin siinä tallipihassa vielä se hetki, kunnes Miina oli valmis ja voitiin lastata se - taas todella helposti! - ja jatkaa matkaa kotitallille. Kokonaisuudessaan tosi kiva päivä, Päiviltäkin sujui traikkuajelu ekaa kertaa heppa kyydissä oikein mallikkaasti eikä edes myöhästytty mistään. :) Innolla oottelen jo sitä Ursulan kurssia, minne Päivi ja Miina lähtee ja minä kuunteluoppilaaksi, ja sen jälkeen pidettäviä kisoja (mun ekat kisat!). Toivottavasti kaikki menee silloin vähintään yhtä hyvin!

Anssi ja Miina

Päivi Miinan henkisenä tukena