Miinailemassa

Miinan omistaja Päivi lähti useammaksi viikoksi lämpimään, ja tarvitsi nykyisten vuokraajien lisäksi hieman liikutusapua. Olin enemmän kuin iloinen tullessani "valituksi tehtävään", ja saadessani jopa järjestettyä autokyydit sunnuntaina tamman uudelle tallille.

Tullessani pihaan Miina rouskutteli heinää aurinkoisessa tarhassaan kaverin kera. Nuori pv-tamma oli vähän liiankin innokas lähestymään sekä minua että Miinaa. Ainakin on leikkisää seuraa eikä jää Miinan tarhailut pelkäksi seisoskeluksi. Miinalla oli uusi riimu, jota en aluksi osannut riimujoukosta tunnistaa. (Oli mahdotonta käsittää että tuon pikkuarabin päähän menisi muka FULL-koon riimu - tai sitten katsoin koon väärin.) Pienen häsläyksen jälkeen sain tamman tarhasta ja vesariin, jossa se oli helppo laittaa kuntoon, aivan satulahuoneen vieressä.

Tietenkin siinä toisella puolella oli vieressä karsina, jossa rakkauskohtauksen sai ilmeisesti ori tai joku vastaruunattu tapaus. Alkuun kaveri nosti vähän metakkaa, josta Miina ei välittänyt tuon taivaallista, ja niin se poitsukin lopulta rauhoittui vain katselemaan tätä lumoavaa tammaa edessään. Kaveri kuulosti välillä niin epätoivoiselta, että varmaan hänen mielestään oli huutava vääryys jättää niin kaunis varsa saattamatta tähän maailmaan. :) 

Muut varusteet löysin helposti ja laittelin Miinan kuntoon kaikessa rauhassa. Koulusatulalla mentiin, sillä se Albionin penkki on niin mukava ja tuntuu että handlaan Miinan noin yleensä paremmin enkkutuntumalla, vaikka se western meidän laji tavallaan olikin. Ratsastuskuvia ei valitettavasti tullut, kun olin yksin liikenteessä, mutta muuten koitin olla ahkera kamerankäyttäjä.

Istuessani Miinan selkään aloin heti tunnustella eroa Päikkään. Vertaan usein ratsastaessa ratsuani edelliseen hevoseen jolla menin, ja yleensä myös siihen jolla eniten tuppaan menemään. Tuntui että Miinan kohdalla oli tapahtunut se kliseinen Aika kultaa muistot -illuusio. Mielessäni Miina oli maailman täydellisin hevonen juuri minulle, mutta satulan alla oli pikkuruista askelta tikittävä kapea eläin, joka reagoi kaikkiin liikkeisiini hyvin nopeasti ja herkästi. (Mikä on yhä sekä plussa että miinus.) Palaan näihin tuntemuksiin myöhemmin.

Alkuun tehtiin käynnissä koko uraa pitkin kouluratsastusharjoitusta seuraavasti: Pitkällä sivulla tempon lisäys, kulmissa voltit hyvin taipuen ja lyhyen sivun keskellä pysähdys. Stopeissa yritin ehkä itse liikaa istunnalla ja Miina puolestaan oli sitä mieltä ettei ymmärrä, jos ohjista ei vedetä (kyllä se ymmärtää, mut ilmeisesti tänään ei jaksanut). Muutenkin se seisoskelu oli aika tylsää ja kivempaa oli mennä vauhdilla eteenpäin. Temponlisäyksissä tuli lähes joka kerta jossain kohtaa pari askelta ravia, kun tammalla jo menojalkaa vipatti. Muutama nätti lisäyskin tuli. Volteilla vaadin kunnon taipumista, kun Miina sen osaa ja ihan hyvin se sujuikin.

Siirryttiin raviin ja muutettiin harjoitusta siten, että kulmat ratsastettiin huolellisesti asettuen ilman voltteja ja tehtiin pysähdyksen sijaan pääty-ympyrä hyvin taipuen. Miina loisti tässä ravitehtävässä selvästi paremmin kuin käynnissä. Lisäykset oli hyviä ja helppoja, ympyrällä ei ois aina jaksanut taipua, mutta taipui kuitenkin. Huomasin että itselle vaikeinta oli keskittyä noin laajaan tehtävään, joka jatkuu ja jatkuu. Tein ympyrän huolella, samoin kulman ja sitten keskityin lisäykseen. Tulin vauhdilla seuraavaan kulmaan ja oho, ainiin, tässäkin piti asettaa ja ratsastaa syvälle kulmaan. Eli lisäyksen jälkeen jäin monesti siihen eteenpäin tököttämismoodiin enkä osannut palauttaa keskittymistä ajoissa siihen huolelliseen ratsastamiseen. Huomattuani tämän inhimillisen virheeni aloin hinkata sitä ja sain viimeiset kierrokset mentyä siististi joka kulmaan yhtä huolella.

Tämän alkuverkan jälkeen lähdin tekemään pohkeenväistöjä "perinteiseen tapaan": lyhyen sivun keskeltä käännös keskihalkaisijalle, suoristus ja väistö takaisin uralle pitkän sivun loppuun mennessä. Ratsastuskouluissa tätä on tehty vain toiselta lyhyeltä sivulta, mutta mulla kun oli koko kenttä tilaa itselleni, nopeutin asioita ja tein molemmista päistä. Alkuun siis molempiin suuntiin käynnissä muutama kerta ja sama homma ravissa. Miina näytti jälleen kuinka ihanan herkkä se on ja miten joku tällainen tehtävä, mitä inhoan Päikän kanssa hinkata kun se on niin ylitsepääsemättömän vaikeaa saada edes yksi väistöaskel, on Miinalle niin helppoa ja yksinkertaista, että se olisi väistänyt vaikka naapurikuntaan asti ja ilolla.

Jossain kohtaa raviväistöjä Miina oli sitä mieltä, että mun avut oli laukannostoavut ja oli jo lähdössä humputtelemaan. Se innokkuus vaan kasvoi, sitten kun oikeasti aloin kokoilla ja valmistella hevosta laukannostoon. Palautui hyvin mieleen ne ajat, kun pidin tamman kanssa laukkataukoa sen yli-innokkaan käytöksen vuoksi. Ekan (väärän) noston jälkeen Miinassa oli pitelemistä, että pysyi käynnissä ja kun se laukka sitten nousi oikein, se ei ollut sitä miellyttävää keinuhevoslaukkaa minkä muistin. Takapuoli hakkasi Miinan pienissä askelissa satulaan inhottavan töksähtelevästi vaikka kuinka rentouttelin lantiotani. Nyt kun on siihen Päikän tasaiseen hipsutteluun tottunut, ihmettelin ihan että olen oikeasti tykännyt laukata tällaista kyytiä. Tietenkin pitää ottaa huomioon mikä Miinan liikutustilanne, fyysinen tilanne ja kentän kunto on. Että onhan se varmasti ollut parempi joskus kuin nyt, jäisellä kentällä jne. Ja näiden kahden hevosen askeleet ja rakenne on todella erilaiset eikä siksi ehkä pitäisi niin kauheasti vertailla keskenään.

Laukassa tehtiin vaan pääty-ympyrää molempiin suuntiin muutama kierros hyvässä tempossa, puhtaan noston jälkeen. Sitten vauhdikkaat loppuravit (siitäkin oon jo tottunut pois, oli kummaa kun ei pitänyt potkia eteenpäin vaan ennemminkin hyssytellä) ja Miinan rauhoituttua loppukäynnit.

Olin ratsastuksen jälkeen tosi iloinen ja tyytyväinen. Tuli itselle vähän yllätyksenä millainen Miina olikaan - oikeasti miten ei muka voi muistaa! - ja sitä joutui hiomaan omia taitojaan taas tätä hevosta mukaileviksi. Vaihtelu oli todella virkistävää ja ihaninta musta oli päästä hinkkaamaan kouluratsastusta oikein pikkutarkasti. Se tekee niin hyvää silloin tällöin ja on tosiaan Päikän kanssa melkoisen haastava tehtävä, vaatis melkein vaihtovaatteet... Mutta täytyy senkin ponin kanssa lyöttäytyä jollekin koulutunnille hyvän opettajan rääkkiin, niin eiköhän sieltäkin niitä väistöaskelia ala löytyä.

Hassuinta ehkä on se, että kun Miinalla lopetin ja Päikällä aloitin, pidin Miinaa enemmän mulle sopivana hevosena ja Päikkää niin ärsyttävänä tahmatassuna. Nyt Päikän salat on alkaneet paljastua mulle, ja muistot Miinasta haalistua, niin tunne onkin lähestulkoon päinvastainen. Onhan Päikkä edelleen tahma, mutta tiedän jo useimmissa tilanteissa miten sen saa liikkumaan halutulla tavalla, ja olen ollut oikeastaan aina sillä ratsastettuani (kop kop) edes osittain tyytyväinen. Miina on herkin hevonen, jolla olen koskaan ratsastanut ja se on minun makuuni hieman liian herkkä. Mahtava eläin se on nimenomaan kaikessa herkkyydessään ja toivottavasti pääsen sitä ratsastelemaan vielä tulevaisuudessakin. :)

Loppuun pari fotoa tallista ja mun upeasta valokuvamallistani, joka paistatteli päivää Miinan aurinkoisessa karsinassa.

Sisätallin käytävä

Ulkokarsinat. Oikeanpuoleinen on Miinan.

Tallinomistajien koira

Monitoimihevostelua

Seuraava teksti saattaa herättää epäilykset kirjoittajan huonosta keskittymiskyvystä. :) Ei se ollut ihan alkuperäinen suunnitelma, mutta onnistuin liikuttamaan Päikkää yhden tunnin aikana kolmella eri tavalla.

Tallille mennessä tiesin mitä haluan tehdä. Maastakäsittelyä. Viime kerrasta oli jo pidempi aika, niin alkoi olla jo sellanen hinku tehä ponin kanssa muutakin kuin pohkeilla mätkimistä. Naruriimusta vielä haaveilen, joten suitset päähän ja liinaan kiinni. Alkuun vähän juoksutin pienellä ympyrällä, käyntiä ja ravia vaan, nähdäkseni miten Päikkä mua kuuntelee. Se oli hyvin hereillä ja totteli aika ripeästi eri käskyjä. Sen jälkeen seisoskeltiin vähän yhdessä, kävin hevosen läpi käsin eikä Päikkä meinannut mitään. Vähän jänskäsin sitä takapuolta ja sen takaa kiertämistä niin läheltä, kun oon pari kertaa saanut varoitusmonon nousemaan ilmaan puomilla hoitaessa. Silloin Päpällä on aina ruokaa edessä ja nyt kun ei ollut, ei ollut myöskään syytä hätistää mua pois.

Lähdin sitten kävelemään liina suht pitkänä, ettei synny painetta - muuta kuin se että johtaja lähtee nyt ja seurata pitäisi. Päikkä seuraili aika hyvin, toisinaan hairahtui nuuskimaan lumikokkareita ja vaeltamaan avointa porttia kohti. Silloin täytyi nykäistä liinasta. Mitä lähempänä Päikkä mua pysyi, sitä paremmin seuraaminen onnistui ja välillä tuli hienoja väistöaskelia, kun lähdin kävelemään tavallaan hevosta päin miniminiympyrällä. Otin myös ravispurtteja, pysähdyksiä ja peruutuksia, joista ravisiirtymiset onnistu tosi hyvin, stopitkin ihan jees ja peruutukset taas vaihtelevalla menestyksellä. Kivointa oli nähdä, miten iloinen Päikkä oli. Se oli ihan kympillä mukana tekemässä koko ajan. Kentällä se ei tykkää yleensä olla, rupeaa vaan tahmaamaan, mutta tälleen kun "leikittiin" jotain hauskaa, sitä ei haitannut yhtään. Kovasti tamma oli sitä mieltä joka kerta kun pysähdyttiin palkinnoksi, että tästä kuuluis saada ihan herkkupalkkakin ja kävi aina tutkimassa mun kämmenet siltä varalta - turhaan.

Maastakäsittelystä jäi tosi hyvä yhteistyöfiilis. Tekis mieli kokeilla Päikän kanssa jotain uuttakin, esimerkiksi tällasta leikkiä:

Käveltiin kentältä takasin puomille ja laitoin satulan selkään. Koulusatulan, sillä halusin mennä baanailemaan radalle. Torstaina on jo pimeetä kun pääsen koulusta, joten sillon meen kuitenkin kentälle, siksi mentiin nyt radalle. Päikkä tahmaili taas ekoja raveja ihan olan takaa, mutta pian koitti takasuora ja laukannosto. Äkkiäkös hän siitä virkosi ja humputeltiin ihan mukavaa reipasta tahtia. Kieputtelin mp3-soittimen kuulokkeet kypärän remmeihin kiinni korvan juureen ja vähän vauhtimusaa soimaan. Vaikka en noin yleensä sentyylistä musaa kuuntele, PSY - Gangnam Style oli just oikea biisi hanattaa se takasuora. Vaihdoin suuntaa jossain välissä ja kun lähettiin tällä kertaa Volbeat - Mirror And the Ripper -biisin tahtiin laukkaamaan, Päikällä naksahti päässä. Näin on käynyt vain näillä kahdella kerralla, kun laukataan suora kotiinpäin - jatkossa siis vähemmän niin päin todennäköisesti. Vauhti kiihtyi liikaa ja tultiin yhdelle railolle (lue: maastoeste) vähän huonosti. Päikkä loikkasi yli niin etten ollut tavallista isommassa hypyssä mukana ja tästä syystä nykäisin ikävästi suusta. Poni protestoi tavallista isommalla pukilla ja minä ääntäni korottamalla. Sain ratsuni aisoihin, ja suuntasin kentälle. 

Ilme ei ollut tällä kertaa ihan näin hilpeä - kummallakaan.

Jäähdyteltiin viimeinen kolmannes tunnista kentällä kouluratsastaen. Päikkä unohti taas vauhdin ja muisti tahmailun. Ravissakin sitä sai takoa eteenpäin jatkuvasti. Menin hetkisen ilman jalustimia, mutta laitoin ne takaisin varmistaakseni ettei ponin niskurointi johdu minusta. Jos mun avut ei olekaan ihan kohdillaan ilman jalustimia. Alettiin vääntää peruutuksia ja ravisiirtymisiä. Kuten sanoin, Päikkää ei kiinnostanut hevonkakkaa koko homma ja jokainen liike oli kädenvääntöä. Tosi ihana tapa päättää yhteinen ratsastus... Päätin sen kuitenkin suht. onnistuneeseen peruutukseen ja rentoihin loppukäynteihin. Mukavampaa olis ollut aloittaa tappelulla ja päättää iloiseen yhdessäoloon, mutta aina ei voi voittaa. Kerran näinkin päin.

Herkistelyä enkkutyyliin

Vuoden viimeinen Päikkä-päivä oli eilen ja se meni hirmu hyvin (vesisateesta viis)! Päikkä oli alusta lähtien - no okei ei ollut, hyvällä tuulella siis. Tarhassa harmitti kun heinät oli tulossa ja sit pitikin lähtee hommiin, tarhakaveri sai kaiken! Puomilla sai onneksi oman osuuden heinästä ja lopulta kun satula oli selässä, ilme kirkastui. Energinen Päpä oli koko ajan, siellä tarhassakin laukkaili kun ei tiennyt mitenpäin olisi niitä heiniä ootellessa.

Kentällä otettiin alkukäyntien jälkeen taas laukkaa pari kiekkaa per suunta ja wuhuu, vauhtia riitti! Alunperin mietin että oisin mennyt radalle lopuksi, mutta totesin että siellä tipahtais kyllä ponilta viimenenkin löystynyt mutteri sijoiltaan enkä haluu tietää miten huonosti pysyisin kyydissä. Pari kertaa siinä kentälläkin Päikkä sai jonkun ihme säpsyn. Joko se meinasi kompastua epätasaisuuksiin tai säikähti putoilevia lumia. Ja nää säpsyt oli siitä mielenkiintoisia, että ne tapahtui aina laukan aikana. Päikkä sinkosi keskemmälle kenttää, ja en itekään uskonut miten hyvin olin niissä sinkoamisissa mukana! Laukka jatkui tasaisesti hallitulla ympyrällä ja siitä takaisin uralle niin kuin mitään ois tapahtunutkaan. En muista oisiko mikään aiempi heppa ollut noin järkevä, että se järkytys kestää 0,2 sekuntia ja sitten työskennellään taas. Pisteet Päpälle!

Tarkoitus oli siis tehdä harjoituksia, jotka herkistäisi hevosta kevyemmille avuille, enemmän siis istunnalle. Alkuverkan jälkeen tein käynnistä pysähdyksiä pitkällä ohjalla, vaikka koulusatulassa istuinkin. Päikkä on enemmän puskaheppa ja tottunut aika pitkään ohjaan, niinpä se ei tätä harjoitusta kummastellut yhtään. Sen sijaan kun kokeilin ravata löysin ohjin, sitten se alkoi siirtyillä käyntiin ihmetellen että eihän noin nyt voi ravata. Mutta ne stopit meni tosi nätisti, pikkasen sai aina nypätä ohjastakin, mutta näki että askel hidastui istunnasta jo. Siitä siirryttiin kevyelle tuntumalle ja käynti-ravi -siirtymisiin, joissa Päikkä oli taas mahtavan kevyt ratsastaa! Kummastelin hetken että siis onko tää se hepo, jota oon punkenut kymmenen metrin ajan pohkeella ja raipalla liikkeelle ennen kuin se oikeasti alkaa ravata? Pari kertaa poni siirtyi raviin jo silloin kun keräsin ohjat käteen käyntitauon jälkeen, siirtymisissä ihan kevyestä pohkeesta. Ilmeisesti muutama vapari on tehnyt sille ihan hyvää.

Lopuksi tehtiin vielä laukannostoja, kun ne meillä menee yleensä kauhean pitkiksi pohkeenpaukuttelusessioiksi. Tehtiin ensin ravista, mikä sujui oikeaan kierrokseen aika nätisti. Vasen on Päikälle vaikeampi, niinpä poni olisi halunnut vaan baanata menemään ja jarruja sai vähän hakea. Saatiin vasempaankin pari ihan terävää siirtymistä  lopulta. Oltiin melkein tunti jo treenattu, ja se vasen oli niin työn takana, etten mennyt käynnistä nostamaan kuten olin ajatellut alunperin. Oikeaan kokeilin, ja heti ensimmäinen nosto oli niin hyvä, että mentiin lyhyet kevyet ravit ja sitten loppukäynnit. Hiotaan lisää sitten ensi vuonna. :)

Tässä vielä lukijan toiveesta pikainen kännykkäkuva tallin selkäännousutelineestä. Nuo tukitangot on jotakin metallia, muutoin rakennelma on puuta. Äärimmäisen kätevä vempain!

Puhtia laukasta

Sain edelliseen postaukseen Joannalta vinkin aloittaa ratsastus laukasta, kun valittelin että Päikkä alkaa vasta laukan jälkeen olemaan kevyt ja kiva ratsastaa. Tätä siis kokeiltiin tänään, vaihtelun vuoksi koulupenkillä. Alkukäynnit oli pitkät ja reippaat, ennen kuin siihen laukkaan siirryttiin. Ja voi apua miten se tuntui väärältä! Kentällä oli samaan aikaan toinen ratsukko ja meinasin jänistää koko hommasta, kun mietin koko ajan että kääk nyt toi luulee että oon joku hullu tallityttö joka vetää kiitolaukkaa suoraan selkäännousun jälkeen. :D Vaikka eihän se tosiaan ihan noin mennyt ja selkään tuntui, että Päikkä tykkäsi! Nostossa sitä sai tietenkin taas patistaa, mutta kun se laukka nousi, se oli niin vetreä ja tasainen. Molempiin suuntiin mentiin jokunen kierros ja vähän ympyröitä kevyesti taivutellen. Ai että se oli hienoo!

Laukan jälkeen annoin hetken käyntiä palkinnoksi ja sitten humputeltiin harjoitusravissa temponvaihtelua ja voltteja. Nekin sujui kivasti. Sillon koeratsastuksessa yritin muunnella tempoa enkä saanu mitään aikaan, nyt ihan oikeasti tunsin eron ja saavutin sen myös pienillä avuilla. Tämän jälkeen tehtiin ensin käynnissä pohkeenväistöä, sitten ravissa. Joo, tässä Päikkä osoitti taas tahmaisuutensa ja väistöaskeleet oli harvassa, vaikka yritys oli kova. Oikeaan kierrokseen oli jälleen helpompaa.

Loppuun otin vielä laukannostoharjoituksia, jossa siis keskityin vaan siihen noston terävyyteen. Laukkatyöskentely oli siinä alussa niin hyvää, että sitä en lähtenyt enää toistamaan. Portin lähistöllä on aina yhtä jännää, koskaan ei tiedä tyssääkö meno siihen vai tuleeko vaan lisää vauhtia - useimmiten poni kuitenkin jotain keksii. Nostoissa tämä näkyi myös ja yhden kerran tuli sellanen fiilis että hui meinasko tää lähtä viemään mua portista ulos laukalla. Se ajatus tais olla niin ohimenevä, että harjoitus jatkui normaalisti. Ensimmäisistä pohjeavuista Päikkä ei ainakaan mun kanssa vielä nosta, hyvissä nostoissa se toinen kerta riittää. Käytän aina ääntä apuna ja tällä kertaa aloitin "Hop!" käskyn käyttämisen. Joillekin lännenhepoille opetetaan nostamaan laukka tästä käskystä, joillekin esim. imaisuäänestä. Sitäkin olen käyttänyt, ja ravissa naksuttelua. Ääni tuntuu kyllä Päikkää vauhdittavan, ja ravissa ollaan välillä jo "niin pitkällä" ettei sitä tarviikaan. :)

Viimeinen nosto oli niin hieno, että pikkuisten loppuravien jälkeen hyppäsin alas ja palkitsin Päikän loppukäynneillä maastakäsin. Tämmöstäkin metodia oon poiminut muita lännenratsastajia seuraillessa ja olis se varmasti itsellekin miellyttävä helpotus esim. patikkaretkellä kävellä viimenen kilsa ennen taukopaikkaa ilman sitä painavaa rinkkaa.

Miinan monet kuviot

Ilouutisia: kovalevykuori on saapunut! Kimmo kätevänä poikana irrotti siitä kupsahtaneesta läppäristäni kovalevyn ja tilasi netistä sille kuoret, niin sain siitä itselleni ulkoisen kovalevyn - kaikki tiedostot valmiina sisällä! Huomenna saan vielä uuden koneenkin, niin alkaa taas pikkuhiljaa hommat luistamaan. :)

Näköjään viimeisin Miina-postaus on ajalta ennen koulun alkua, joten heitetäänpä tähän parin viikon briiffi. Suurinosa kerroista on ollut koulua kentällä tai maastoilua - useimmiten molempia. Maastoilu on ollut ihanaa ja sujunut niin hyvin, paitsi tietty lauantaina kun syystuulet jo puhalteli... Silloin se yrittämä jäi lyhyeen, eikä pitkälle ollut tarkoitus mennäkään, mutta tuli pitkästä aikaa sellanen fiilis että nyt se sinkoo mut tonne pöpelikköön. Ei tahallaan, säikkymistään ja pöllöilyään vaan teki laukasta stoppeja kyttäillessään jotain ja siitä ketterästi takasin laukkaan. Selkäni ei kovin ilahtunut tästä, joten loppukäynneillä palattiin tallille. Tämä oli siis koulutunnin päätteeksi, josta lisää alempana. 

Maaston ja kouluratsastuksen lisäksi olen parina päivänä länkkäröinytkin vähän. Vikana sunnuntaina ennen koulun alkua olin kattomassa tuttuja lännenratsukoita esiintymässä, mistä sain kipinän lähteä tallille testailemaan Miinaa vähän tavallista enemmän. Laitumelta tamman haettuani päästin sen heti vapaaksi kentälle ja koitin vähän irtojuoksuttaa. Alkuun Miina pysytteli jopa ravissa ympyrällä mun ympärillä, mutta se oli tylsää, joten tamma kipsutteli kentän ruohoisimpaan nurkkaan mässäämään. Piehtaroimassakin se kävi, kun tilaisuus siihen ihanuuteen kerran suotiin ja join-upin jälkeen tehtiin follow-upia onnistuneesti. Miina tuntui ja näytti niin rennolta ja rauhalliselta, että multa napsahti päässä itsesuojeluvaisto pois päältä. Tein riimunnarusta kaulanarun ja ponkaisin penkin päältä selkään - kypärä päässä sentään. Sitten köppäiltiin pitkin kenttää pelkän narun turvin, tehtiin stoppeja, peruutuksia, käännöksiä ja vähän raviakin, josta siirtymisiä jne. Miina oli mahtava! En olis voinut olla ylpeämpi siitä. :) Laukkaa en uskaltanut edes ajatella, joten meidän hevosmiestaitokokeilut jäi tähän ja satulan laiton jälkeen jatkettiin ihan perus länkkäritreenillä. 

Toisen kerran menin länkkäriä viime viikolla, silloin harjoiteltiin barrel racingia. Kyseessä siis länkkärin alalajeista yksi vauhdikkaimmista ja samalla vaarallisimmista. Suomessa sitä ei juuri taideta kisata, Jenkeissä porukka on tarpeeksi hullua. :) Miinan kanssa en tiiä onko koskaan lajia kokeiltu, joten lähdettiin ihan perusasioista. Hyvät taivuttelut alkuverkassa, sitten aloin ratsastamaan kuviota. Kilpaileville barrel racing -hevosille opetetaan treenatessa tiettyjä reittejä, joita niiden halutaan menevän. Eli ratsastetaan tätä apilakuviota miljoona kertaa todella läheltä tynnyreitä ja muutenkin hyvät, nopeat tiet. Meillä oli käytössä pienet tötsät, joita käynnissä kierrettiin tosi läheltä ja ravissakin, mutta laukkaan siirryttäessä meni pitkäksi tai sitten tipahti raville. Useimmilla kerroilla hidastinkin kunnolla tötsälle, että tulee tiukka kurvi ja lyhyt tie, mieluummin kuin täysiä pitkin puolta kenttää. Ja Miina oli taas mieletön! Ei puhettakaan kuumumisesta vaikka kotiin päin laukattiin maalilinjan yli ja silloin sai mennä kovempaa. Tuntui koko ajan siltä, että pysyy heppa hanskassa ja tähän saattoi toki vaikuttaa se, että aina radan päätteeksi vaadin pysähdyksen, jonka jälkeen sai hetkeksi pitkän ohjan. Ilmeisesti oli kunniottamisen arvoinen palkinto. :) 

Sitten tuli postissa se ratsastusvyö! Kokeilin sitä Miinalla, mutta se mahavyö oli niin huono ja kova, ettei ilman pehmustetta ollut mitään asiaa ratsastamaan, joten sillä kertaa kokeilin vaan pikkasen ja lopputunti ilman satulaa. Silloinkin Miina oli tosi hyvä eikä juurikaan jumitellut enää, uskalsin laukkaillakin vaikka kuinka! Päivi oli kiva ja kävi ostamassa vyötä varten sopivan huovan sekä kouluvyön, joka pehmusteineen korvaa sen ratsastusvyön mukana tulleen kappaleen. Sitä tulen testailemaan mahdollisesti tällä viikolla enemmän. 

 Tässä vähän fotoja koulutunnista, tekstiseinää aiheesta alempana. :)

Heidi kääntää epäsuoralla ohjalla (westernissä neck rein = kaulaohja)

mun vuoro!

Ja sokerina pohjalla: lauantaina oli Rauni Anderssonin pitämä tunti, klassista kouluratsastusta. Heidi meni ensin 45 min ja minä siihen perään. Heidin kanssa Rauni keskittyi istuntaan, hevosen kääntämiseen jne. eli hyvin perusasioihin. Tämä siksi, että Heidillä oli edellisestä tunnista aikaa vuosia(?) ja Miinalla tämä oli hänelle vasta noin viides kerta, joten oli selvästi vähän varovaisempi tamman selässä. Mulle Rauni sanoi heti että näytän rennommalta siellä kyydissä ja sitä koulukisojen helppoa C'tä ajatellen mun istunta on riittävä. Niinpä lähdettiin hinkkaamaan asetusta raviympyröillä, jotka meni muuten hyvin, mutta jättimäisen lätäkön kohdalla Miina päätti näyttää arabiutensa ja hyppäsi sen yli! :D Tein heti uuden ympyrän siihen kunhan sain nauruni kuriin ja se teki sen taas! Kolmannella kerralla kevensin selkeästi ja sanoin ääneen "Raaaviiii..", jolloin hömpsyteltiin varovasti vedestä yli. :) 

Sen jälkeen jatkettiin käyntivolteilla. En ole koskaan työstänyt mitään ratsastuksen asiaa noin tarkkaan! Otin asetuksen hallintaan pysähdyksessä, siitä varooovasti liikkeelle oikein hitaasti että asetus säilyy. Heti kun menetin asetuksen tai takapää/etupää pomppas pois ympyrän kaarelta, pysähdys ja taas asetus hallintaan, sitten uudestaan. Miina kulki tosi hienosti ja sai Raunilta paljon kehuja. Näytin Raunille molemmat laukat ja niihin hän oli tyytyväinen, vaikka selässä tunsin että oikea oli paljon huonompaa kuin mihin Miina pystyy. Ei se vasenkaan mitään hienoa ollut, Raunin mukaan oltiin "vähän joka puolella", muttei se aina hienoa olekaan.

 Koulukisoista puhuttiin ja Rauni totesi että "Sanotaan nyt näin, että te ette tule voittamaan." Mitä, eihän?! Olin ihan jo palkintojen jakoon menossa! :D Voittoa en siis todellakaan ole menossa hakemaan vaan kokemusta ja kritiikkiä, josta pääsen kehittymään ratsastajana. Miinan heikkous on tietty jännittyneisyys ja varsinkin laukka-ravi -siirtymisissä tulee olemaan suurin työ. Ja tällä hetkellä koko hevonen on TAAS niin jumissa, että saatan joutua hylkäämään kisat tykkänään. Onneksi Miina pääsi tänään laitumelta pois ja jatkaa eloa tallissa & tarhassa ens kesään asti. Senkin arvellaan rauhottavan tilannetta vähän. Mutta jumppaillaan tammaa ja katellaan päivä kerrallaan, mikä on meininki. Toivottavasti hätä ei ole tämän näköinen. :)

Itseluottamusta koulusatulasta

Jos joku olisi mulle etukäteen sanonut, että parin ratsastuskerran jälkeen rakastun täysillä koulusatulaan, olisin nauranut tyypin pihalle. Minä, koulusatulaan? Maailman tylsin asia. Loppujen lopuksi se ei oo niin ihmeellistä. Jos miettii mun ratsastushistoriaani, niitä vuosia kun oon enkkua mennyt ja vertaa vuosiin joina oon keskittynyt länkkäriin, jälkimmäisiä on lähes kolme kertaa vähemmän. Vaikka kuinka haluan, yritän ja opettelen koko ajan kehittymään paremmaksi lännenratsastajaksi, on mulla sen verran vahva enkkutausta, että väkisinkin puskee välillä koulutunneilla opitut avut päälle.

Ja se mikä tekee suurimman eron, on varusteet. Sama hevonen, sama ratsastaja, eri satula ja suitset. Lännenkamoissa pistää silmään mun kehonhallinnan puute. Penkissä on paljon tilaa istunnalle lähteä huitelemaan mihin sattuu ja ohjat luisuu käsistä välillä pidemmiksi ja hetken päästä kerin niitä taas lyhyemmälle - kunnes myötään liikaa ja joudun pian taas lyhentämään. Tässä on siis syy, miksi Miina ryntäilee mulla laukassa ja miksi en sillä nyt ole laukkaillut, sillä itseä alkoi jo hirvittää se meno.

Koulusatulassa, enkkuohjat kädessä on tilanne aivan toinen. Satulassa on vain yksi kohta istua, ja ohjat pysyy paremmin käsissä, kun asennoidun automaattisesti ratsastamaan enkkutyylillä. Tuntuma on selkeä, pysyy samana ja hevonenkin alkaa taipua ihan eri tavalla ja hakeutua muotoon. Lisäksi juuri tämä satula on länkkäriä huomattavasti ohuempi, huovista puhumattakaan, jolloin Miinaa voi ratsastaa vieläkin tarkemmin pelkällä istunnalla.

 Selvennykseksi vielä, mulla on tällä hetkellä meneillään westernlakko. Ratsastan Miinalla pelkästään koulua noin kuukauden ajan. Esteet jätän pois ihan siksi, että en ole varma kuski eikä Miina varma hyppääjä ja ruumiit on aika todennäköinen lopputulos, jos lähden yrittämään, varsinkin ilman ohjausta. Tässä välissä tuun käymään länkkäritunneilla muilla hevosilla, jotka toivottavasti auttaa mua parantamaan istuntaa ja selkeyttämään apuja. Katellaan sitten heinäkuun puolivälin jälkeen miltä se länkkäri Miinan kanssa maistuu. :)

Viikonloppuna ratsastin Miinan kahtena päivänä aika samankaltaisin tehtävin. Jotenkin tuppaa kouluratsastuksen suhteen mielikuvitus loppumaan kesken, lisäksi oon huono keskittymään yhden asian hinkkaamiseen pitkäksi aikaa - mikä ei ehkä Miinan kanssa haittaa, sillä se taitaa olla vähän samanlainen - joten tunnin aikana ehdin kokeilla vähän yhtä sun toista kumpanakin päivänä.

meistä ei oo vielä yhtään kuvaa enkkukamoilla, vanhaa matskua tämäkin :c

Alkuun tein käynnissä pysähdykset jokaisen kirjaimen kohdalla, L:ssä ja C:ssä peruutukset. Tätä jatkoin ravissa niin, että muissa kirjaimissa tuli käyntiin siirtyminen ja L:ssä ja C:ssä pysähdys. Sitten jatkettiin ihan perus pohkeenväistöllä, käynnissä ja ravissa, ja jonkun matkaa kokeilin ravailla ilman jalustimia. Aluksi pompin kyydissä kuin perunasäkki ja ajatukset oli luokkaa: "Apua mä en pysy täällä.. avaa lonkkaa, ristiselkä joustaa.. ei, ei se auta!" Sitten keksin jostain, että huijaan itseäni. Kuvittelin, että mulla on jalustimet jalassa ja "laskin painon" näille mielikuvitusjalustimille. Yhtäkkiä istunta korjaantui ja hetken päästä en edes muistanut ratsastavani ilman jalustimia. Sain itseni keskittymään ihan muuhun ja istunta tuli siinä sivussa. Pysähdykset suoraan ravista onnistui ihan huippuhyvin, kun laskin enemmän painoa jalustimille. Se pieni liike sai mun istunnan tekemään jotain ja Miina pysähtyi. Hienoja oivaltamisen hetkiä, ja tässä korostuu se miten paljon sillä on väliä, mitä ratsastaessa ajattelee! Pari kertaa oon pudonnut juuri siksi, että ajattelen putoavani ja kroppa jännittää itsensä niin, että ei jää muita vaihtoehtoja kuin hetken päästä kömpiä ylös hiekasta.

Tempon vaihtelut on mun lempijuttuja koulussa ja niitä tein molempina päivinä. Ekana päivänä ravissa ja toisena käynnissä sekä laukassa. Käynnissä Miinalle riitti, että kävelen istuinluilla sen mukana haluamaani tahtia. Reippailla liikkeillä sain hevosen astelemaan pidempää askelta ja muuttumalla oikein tahmaiseksi askel lyheni huomattavasti. Laukassa homma ei ollut yhtä helppo. Miinalla on toistaiseksi kaksi laukan tahtia, joita se tykkää esittää: reipas ja täysii. Niinpä tyydyin reippaaseen, kokeilin pari kertaa vielä reippaampaa, mutta yritin keskittyä enemmän löytämään sen unenomaisen hitaan pleasure-laukan sieltä jostakin. Sitä tuli hyvin pieniä pätkiä, jotka saattoivat usein loppua raviin. Tähän olin tyytyväinen, sillä olin ylipäänsä laukannut Miinalla - pelkäämättä! Pääsin pitkästä aikaa työstämään laukkaa ihan kunnolla uralla ja ympyröillä, eikä puhettakaan että tamma olisi lähtenyt sinkoilemaan. Se kulki hetkittäin jopa muodossa! Molempina päivinä fiilis oli ihan super, vaikka vääriäkin nousi ja oikea laukka oli yhä tahmea nostaa. Mut sitten kun se laukka nousi... Ei sitä ois halunnut lopettaa. :) Toivottavasti tuo koulusatula auttaa mut vielä takaisin länkkäpenkkiin, sellaisena ratsastajana jonka Miina ansaitsee.

Sittenkin enkkuratsastaja?

Miinan tarhafiiliksiä Mill Creek Ranchilla

Heippa taas. :) On tässä vajaan viikon verran ollut työn alla postaus jos toinenkin, kunhan ne vaan ehtisi kirjoittamaan. Viikonlopusta Mill Creek Ranchilla on tulossa kilometripostaus, samoin niistä kisoista. Kuvissa tosin kestää vielä hetki, ja koska kuvatonta postausta ei kukaan halua lukea, joudutte vielä oottelemaan tovin ja voitte sillä välin lueskella tämänpäiväisestä, poikkeavasta Miinailustani.

Oltiin sovittu taas etukäteen yhteinen Miina-päivä Päivin kanssa ja tehowestern-viikonlopusta uupuneina ei kumpaakaan tuntunut huvittavan ees vilkaista lännensatulan suuntaan. Todettiin että vaihtelu virkistää ja lykättiin tammalle koulusatula ja enkkusuitset (joista irrotettiin ja piilotettiin turpis, ei sitä mihkään Miinalla tartte). Alkuun kerrattiin pitkästä aikaa vähän juoksutusta, jossa tamma pääsi mua alkuaikoina kusettamaan. Kulki ihan nätisti niin mulla kuin Päivilläkin, vaikka alkuun haahuili kiinnostus jossain pilvissä suurinpiirtein. Juoksutettiin lyhyesti vaan käynti ja ravi, ens kerralla sit taas nostetaan rimaa ehkä laukan puolelle, jos ravityöskentely alkaa sujua moitteetta.

Samoihin aikoihin tallilla pyöri Saga, joka omistaa yhdessä siskonsa ja äitinsä kanssa Miinan tarhakaverin Rikun. Päivi oli heitä auttanut karkailevan ruunan kanssa kokeilemalla Minskin naruriimua sille ja kysäisi nyt ihan huvikseen Sagalta, haluaisiko hän koittaa ratsastaa Miinalla. Toki. Päivi ratsasti ensin ja oli meistä ainoa, joka laukkasi Miinalla. Kumma kyllä, oikea laukka oli nyt työn takana. Jotenkin ihan haluton nostamaan sitä lainkaan, vaikka yleensä nostaa ajatuksen voimalla paikoiltaan! Että vääriä ropisi ja ravin kautta, mikä on hyvin harvinaista. Sit kun se laukka nousi, se oli hyvännäköistä, eikä se outous näkynyt tai tuntunut muissakaan askellajeissa. Tiedä sitten mitä ihmettä se oli, vasen laukka kuitenkin nousi ihan jees.

Saga oli seuraavana ratsastusvuorossa ja sai heti alkuun paljon ohjeita, miten Miinaa ratsastetaan. Enkkukamat oli toki tytölle tuttuja, mutta Riku taas paaaljon Miinaa tahmeampi jyrä, joten totuttelemista oli. Mahtoi tuntua oudolta, kun ei tarvinnut naputtaa pohjetta joka askeleella tai vetää ohjista pysähtyessä. Päivi ohjasi ratsukolle avoväistöä ja sulkutaivutusta, missä Miina notkeudellaan loisti ja saikin Sagalta paljon kehuja, että onpas herkkä. Kiitteli kovasti ja lupasi että saadaan puolestamme kokeilla Rikua, kunhan se toipuu sairaslomaltaan taas ratsastuskuntoon. Tiiä sitten osaanko ite ratsastaa sellasta mitä pitää kannuksilla potkia eteenpäin. :)

Kolmantena selkään kiipesin minä. Tajuttiin Päivin kanssa ettei varmaan oo koskaan käyty ihan perusasioita yhdessä läpi, että miten mitäkin on Miinalle opetettu, niinpä palattiin ihan niihin. Tein myös väistöjä, ja sulkkaria ympyrällä, mikä sitten siirrettiin uralle, kun tuntui että mulla ei taidot riitä. :D Jotenkin en kyennyt keskittymään itse taivutukseen, vaan stressasin sitä ympyrällä pysymistä, ettei lähe pienenemään tms. Uralla ei tarvinnut miettiä yhtään mihin mennään ja taivutukset oli paljon parempia. Lisää kehonhallintaharjoituksia minulle siis! Ravissa tein voltteja oikein kunnolla taivutellen, mitä länkkärissä ei tehdä, aina suoralla hevosella.

enkkukamoissa estekisoissa, kuskina Janette

länkkäkamoissa kotikentällä, kuskina minä

Jännää miten ne enkkukamat saa hevosen ihan eri fiilikseen ja toimiikin eri tavalla! Plussaa myös mahtavasta Albionin koulusatulasta, jonka kanssa Miina on paljon herkempi istunnalle kuin paksun länkkäpenkin läpi. Se sai temponlisäykset ravissa tuntumaan todella helpoilta. Jotenkin kaikki oli helpompaa kuin pitkään aikaan. Miina ei kiihdytellyt, nykinyt ohjia, säikkynyt tai venkoillut. Minä en lentänyt takakaarelle liikkeelle lähtiessä tai säätänyt ohjien pituutta ees taas lyhyiksi ja pitkiksi. Kevyellä tuntumalla Miina tuntui ja näytti tosi hyvältä, ja Päivikin totesi, että ei olla koskaan noin harmonisilta näytetty länkkäkamoilla kuin nyt. Aika ironista, eikö. :D Niin western-ratsastajaa, ja sit hevonen kulkee paremmin koulua mun kanssa...

Päätettiin sitten, että nyt pidetään taukoa laukan lisäksi westernistä. Tekee hyvää palata vähän kouluratsastukseen ja koittaa sen kautta taas jatkaa sitä laukkailua, jos ei olis ihan niin kauheaa kaahottelua kuin westernissä. Länkkäriä tuun kyllä väkisinkin menemään tässä seuraavan kuukauden sisällä enemmänkin - kun on näitä leirejä ym. - mutta en Miinalla. Sillä meen nyt koulua niin kauan että alan nähdä ikävöiden unta westernistä ja on PAKKO päästä taas länkkäpenkkiin. :)