Miinailemassa

Miinan omistaja Päivi lähti useammaksi viikoksi lämpimään, ja tarvitsi nykyisten vuokraajien lisäksi hieman liikutusapua. Olin enemmän kuin iloinen tullessani "valituksi tehtävään", ja saadessani jopa järjestettyä autokyydit sunnuntaina tamman uudelle tallille.

Tullessani pihaan Miina rouskutteli heinää aurinkoisessa tarhassaan kaverin kera. Nuori pv-tamma oli vähän liiankin innokas lähestymään sekä minua että Miinaa. Ainakin on leikkisää seuraa eikä jää Miinan tarhailut pelkäksi seisoskeluksi. Miinalla oli uusi riimu, jota en aluksi osannut riimujoukosta tunnistaa. (Oli mahdotonta käsittää että tuon pikkuarabin päähän menisi muka FULL-koon riimu - tai sitten katsoin koon väärin.) Pienen häsläyksen jälkeen sain tamman tarhasta ja vesariin, jossa se oli helppo laittaa kuntoon, aivan satulahuoneen vieressä.

Tietenkin siinä toisella puolella oli vieressä karsina, jossa rakkauskohtauksen sai ilmeisesti ori tai joku vastaruunattu tapaus. Alkuun kaveri nosti vähän metakkaa, josta Miina ei välittänyt tuon taivaallista, ja niin se poitsukin lopulta rauhoittui vain katselemaan tätä lumoavaa tammaa edessään. Kaveri kuulosti välillä niin epätoivoiselta, että varmaan hänen mielestään oli huutava vääryys jättää niin kaunis varsa saattamatta tähän maailmaan. :) 

Muut varusteet löysin helposti ja laittelin Miinan kuntoon kaikessa rauhassa. Koulusatulalla mentiin, sillä se Albionin penkki on niin mukava ja tuntuu että handlaan Miinan noin yleensä paremmin enkkutuntumalla, vaikka se western meidän laji tavallaan olikin. Ratsastuskuvia ei valitettavasti tullut, kun olin yksin liikenteessä, mutta muuten koitin olla ahkera kamerankäyttäjä.

Istuessani Miinan selkään aloin heti tunnustella eroa Päikkään. Vertaan usein ratsastaessa ratsuani edelliseen hevoseen jolla menin, ja yleensä myös siihen jolla eniten tuppaan menemään. Tuntui että Miinan kohdalla oli tapahtunut se kliseinen Aika kultaa muistot -illuusio. Mielessäni Miina oli maailman täydellisin hevonen juuri minulle, mutta satulan alla oli pikkuruista askelta tikittävä kapea eläin, joka reagoi kaikkiin liikkeisiini hyvin nopeasti ja herkästi. (Mikä on yhä sekä plussa että miinus.) Palaan näihin tuntemuksiin myöhemmin.

Alkuun tehtiin käynnissä koko uraa pitkin kouluratsastusharjoitusta seuraavasti: Pitkällä sivulla tempon lisäys, kulmissa voltit hyvin taipuen ja lyhyen sivun keskellä pysähdys. Stopeissa yritin ehkä itse liikaa istunnalla ja Miina puolestaan oli sitä mieltä ettei ymmärrä, jos ohjista ei vedetä (kyllä se ymmärtää, mut ilmeisesti tänään ei jaksanut). Muutenkin se seisoskelu oli aika tylsää ja kivempaa oli mennä vauhdilla eteenpäin. Temponlisäyksissä tuli lähes joka kerta jossain kohtaa pari askelta ravia, kun tammalla jo menojalkaa vipatti. Muutama nätti lisäyskin tuli. Volteilla vaadin kunnon taipumista, kun Miina sen osaa ja ihan hyvin se sujuikin.

Siirryttiin raviin ja muutettiin harjoitusta siten, että kulmat ratsastettiin huolellisesti asettuen ilman voltteja ja tehtiin pysähdyksen sijaan pääty-ympyrä hyvin taipuen. Miina loisti tässä ravitehtävässä selvästi paremmin kuin käynnissä. Lisäykset oli hyviä ja helppoja, ympyrällä ei ois aina jaksanut taipua, mutta taipui kuitenkin. Huomasin että itselle vaikeinta oli keskittyä noin laajaan tehtävään, joka jatkuu ja jatkuu. Tein ympyrän huolella, samoin kulman ja sitten keskityin lisäykseen. Tulin vauhdilla seuraavaan kulmaan ja oho, ainiin, tässäkin piti asettaa ja ratsastaa syvälle kulmaan. Eli lisäyksen jälkeen jäin monesti siihen eteenpäin tököttämismoodiin enkä osannut palauttaa keskittymistä ajoissa siihen huolelliseen ratsastamiseen. Huomattuani tämän inhimillisen virheeni aloin hinkata sitä ja sain viimeiset kierrokset mentyä siististi joka kulmaan yhtä huolella.

Tämän alkuverkan jälkeen lähdin tekemään pohkeenväistöjä "perinteiseen tapaan": lyhyen sivun keskeltä käännös keskihalkaisijalle, suoristus ja väistö takaisin uralle pitkän sivun loppuun mennessä. Ratsastuskouluissa tätä on tehty vain toiselta lyhyeltä sivulta, mutta mulla kun oli koko kenttä tilaa itselleni, nopeutin asioita ja tein molemmista päistä. Alkuun siis molempiin suuntiin käynnissä muutama kerta ja sama homma ravissa. Miina näytti jälleen kuinka ihanan herkkä se on ja miten joku tällainen tehtävä, mitä inhoan Päikän kanssa hinkata kun se on niin ylitsepääsemättömän vaikeaa saada edes yksi väistöaskel, on Miinalle niin helppoa ja yksinkertaista, että se olisi väistänyt vaikka naapurikuntaan asti ja ilolla.

Jossain kohtaa raviväistöjä Miina oli sitä mieltä, että mun avut oli laukannostoavut ja oli jo lähdössä humputtelemaan. Se innokkuus vaan kasvoi, sitten kun oikeasti aloin kokoilla ja valmistella hevosta laukannostoon. Palautui hyvin mieleen ne ajat, kun pidin tamman kanssa laukkataukoa sen yli-innokkaan käytöksen vuoksi. Ekan (väärän) noston jälkeen Miinassa oli pitelemistä, että pysyi käynnissä ja kun se laukka sitten nousi oikein, se ei ollut sitä miellyttävää keinuhevoslaukkaa minkä muistin. Takapuoli hakkasi Miinan pienissä askelissa satulaan inhottavan töksähtelevästi vaikka kuinka rentouttelin lantiotani. Nyt kun on siihen Päikän tasaiseen hipsutteluun tottunut, ihmettelin ihan että olen oikeasti tykännyt laukata tällaista kyytiä. Tietenkin pitää ottaa huomioon mikä Miinan liikutustilanne, fyysinen tilanne ja kentän kunto on. Että onhan se varmasti ollut parempi joskus kuin nyt, jäisellä kentällä jne. Ja näiden kahden hevosen askeleet ja rakenne on todella erilaiset eikä siksi ehkä pitäisi niin kauheasti vertailla keskenään.

Laukassa tehtiin vaan pääty-ympyrää molempiin suuntiin muutama kierros hyvässä tempossa, puhtaan noston jälkeen. Sitten vauhdikkaat loppuravit (siitäkin oon jo tottunut pois, oli kummaa kun ei pitänyt potkia eteenpäin vaan ennemminkin hyssytellä) ja Miinan rauhoituttua loppukäynnit.

Olin ratsastuksen jälkeen tosi iloinen ja tyytyväinen. Tuli itselle vähän yllätyksenä millainen Miina olikaan - oikeasti miten ei muka voi muistaa! - ja sitä joutui hiomaan omia taitojaan taas tätä hevosta mukaileviksi. Vaihtelu oli todella virkistävää ja ihaninta musta oli päästä hinkkaamaan kouluratsastusta oikein pikkutarkasti. Se tekee niin hyvää silloin tällöin ja on tosiaan Päikän kanssa melkoisen haastava tehtävä, vaatis melkein vaihtovaatteet... Mutta täytyy senkin ponin kanssa lyöttäytyä jollekin koulutunnille hyvän opettajan rääkkiin, niin eiköhän sieltäkin niitä väistöaskelia ala löytyä.

Hassuinta ehkä on se, että kun Miinalla lopetin ja Päikällä aloitin, pidin Miinaa enemmän mulle sopivana hevosena ja Päikkää niin ärsyttävänä tahmatassuna. Nyt Päikän salat on alkaneet paljastua mulle, ja muistot Miinasta haalistua, niin tunne onkin lähestulkoon päinvastainen. Onhan Päikkä edelleen tahma, mutta tiedän jo useimmissa tilanteissa miten sen saa liikkumaan halutulla tavalla, ja olen ollut oikeastaan aina sillä ratsastettuani (kop kop) edes osittain tyytyväinen. Miina on herkin hevonen, jolla olen koskaan ratsastanut ja se on minun makuuni hieman liian herkkä. Mahtava eläin se on nimenomaan kaikessa herkkyydessään ja toivottavasti pääsen sitä ratsastelemaan vielä tulevaisuudessakin. :)

Loppuun pari fotoa tallista ja mun upeasta valokuvamallistani, joka paistatteli päivää Miinan aurinkoisessa karsinassa.

Sisätallin käytävä

Ulkokarsinat. Oikeanpuoleinen on Miinan.

Tallinomistajien koira