Matkaratsastuskisoissa

Tämä ja muut kuvat (c) minä eli Hanna Pietiläinen.
Luovutan kuvia vain kuvissa näkyvien hevosten omistajien käyttöön.
Kyselyt osoitteeseen hannapietilainen@windowslive.com

Osa lukijoista varmaan muistaakin entisen vuokrahevoseni Miinan ja viimekesäisen reissun matkakisoihin Jämsään. Vuokraussuhteen päätyttyä viime syksynä olen Päiviä luvannut tarvittaessa auttaa, ja 8.9 se tarve oli huoltaa matkakisoissa Paippisissa.

Kisat oli Päiville ja Miinalle toiset laatuaan. Vuosi sitten menivät hienosti 19 km ja tällä kertaa oli luvassa 32 kilometrin matka. Tästä maagisesta 30 kilsasta Päivi oli kuulemma haaveillut jo 18 vuotta, jolloin oli ilmoittautunut kaverin ponilla kisoihin, mitkä valitettavasti peruttiin. Mahtoi olla hieno fiilis lähteä lopultakin tätä matkaa ratsastamaan, ikiomalla arabitammalla. :)

Meitä huoltajia oli yhteensä kolme. Mirja kulki Päivin mukana, lastasivat yhteistuumin Miinan kotitallilla ja ajoivat traikku perässään kisapaikalle. Mirjan pääasiallinen tehtävä kisoissa oli huoltoauton kuskin homma. Minä ja kaverini Roosa tultiin Roosan autolla suoraan kisapaikalle. Minä toimin kartturina, ja Roosa jonkinsortin "yleisnaisena". Ja huoltopaikoilla me kaikki kolme sinkoiltiin ihan yhtä lailla erinäisissä tehtävissä.

Edellisiin kisoihin verraten aamun valmistelut ennen kisan alkua sujuivat todella mallikkaasti. Pientä päällekkäisyyttä sattui, kun Miina piti viedä eläinlääkärin tarkastukseen ja samaan aikaan olikin reittiselostus. Niinpä sillä välin kun Päivi kuunteli reitin kulkua, minä omatoimisesti menin juoksemaan Miinan läpi siitä tarkastuksesta, ja eihän siinä mitään ihmeyksiä ollut. Päivi naureskeli Miinan sykkeen kuullessaan, että hyvä kun on elossa edes. Alhainen se oli viime kisoissakin, sekä mennessä että tullessa.

Autoimme yhteistuumin ratsukon matkaan, täytimme vesiämpärit, Mirja irroitti auton traikusta ja sitten lähdettiin kurvailemaan kohti ensimmäistä huoltopaikkaa. Tämänpituisella matkalla Miina ei kovin montaa kertaa huoltoa tarvinnut, mutta olimme päättäneet käydä lähes jokaisella pisteellä joka tapauksessa - saadaksemme valokuvia kilpailevista ratsukoista. Joka pisteellä huudeltiin ja kysyttiin, haluaako Päivi esimerkiksi juotavaa, mutta usein vastaus oli ei. Jos siihen olisi pysähtynyt, kun muut jatkavat matkaa, olisi sekin voinut muodostua ongelmaksi Miinan tuntien.

Lähtölupaa odotellessa viimehetken valmistelut

Lähtö

Kaikki seura- ja alueluokan kilpailijat 32 km matkalla, vasta ensimmäiset muutama kilometri takana.

Alueluokassa hölköttelivät suokki, eestinhevonen...

...sekä Suomessa harvinaisempi terskinhevonen.

 Kolmannella karttaan merkityllä huoltopisteellä tapahtui meidän ensimmäinen huoltotauko. Huoltamaan pysähtyivät myös seuraluokan kaksi muuta matkalaista, kun taas aluetason kisaajat jatkoivat matkaa. Päivi oli vähän huolissaan, että olivat menneet turhan kovaa vauhtia nämä ensimmäiset 10 kilometriä. Tajusin jälkeenpäin sen johtuvan siitä, että seuraluokassa tavoitenopeus oli 8-12km/h, kun taas alueluokassa se oli 10-15km/h. Todennäköisesti Päivi tähtäsi omassa haitarissaan hitaampaan vauhtiin, ja tämä aluekolmikko sitten vähän reippaampaan tahtiin, joten oli ihan hyvä että porukka erkani tässä vaiheessa.

Huoltopaikalla Päivi hyppäsi alas selästä vähän jaloittelemaan. Joi runsaasti, taisi syödäkin vähän. Miinalle tarjottiin sekä melassivettä että puhdasta vettä, kasteltiin kunnolla hiet pois pinnasta, tarkistettiin että bootsit oli edelleen kunnolla jalassa (Miina kun elää nykyään kengättömästi), syötettiin vähän porkkanaa ja leipää. Toisia odotellessa Miina ehti nyhtää maasta vähän vihreääkin. Kun kaikki olivat valmiita, Päivi takaisin kyytiin ja mars matkaan. Me pakattiin kamat autoon ja jatkettiin seuraavaa pistettä kohti.

Tässä kohtaa taisi olla joku huoltopiste, mille oli hankalampi päästä, ja koska meillä ei ollut tarvetta huoltaa siellä, jätettiin se suosiolla välistä. Ajettiin Nikkilän kautta, käytiin ostamassa vähän täydennystä omiin eväisiin ja sitten mentiin valmiiksi vahtiin seuraavalle sovitulle huoltopaikalle, joka oli edelliseltä noin 10 km ratsastuksen päässä.

Kun Päivi ja Miina ilmestyi paikalle, he olivatkin yksinään. Ilmeisesti suokilla ja lämppärillä oli ollut huolto jossain aiemmin ja Päivi päättänyt jatkaa matkaa yksinään. Nyt hän puolestaan oli pelännyt menettävänsä riittävän nopeuden, jos jäisi odottamaan muita. Vastusteluista huolimatta Miina oli jatkanut matkaa yksin ja selvisi meidän hellään huomaan jälleen. Sama kuvio toistui ja aika sopivaan saumaan nurkan takaa ilmestyivät Miinan kauan kadonneet kaverit. Niinpä matka jatkui tämän viimeisen kolmanneksen jälleen kolmikossa.

Kaverit tulee!

Poispäin huoltopisteeltä

Enää ei ollut tarvetta pysähtyä huoltamaan, mutta halusimme lisää valokuvia. Koska aikaa kerran oli, ajelimme kilpailureittiä (niiltä osin, joissa autoilu oli sallittua) ja pysähtelimme pariin kohtaan kuvaamaan. Yhdessä risteyksessä Päivi taisi vähän hörppyä tarvita, muttei jäänyt sen pidemmäksi aikaa, ettei muiden tarvinnut odottaa. Siitä risteyksestä sai hienoja syksyisiä sänkkärikuvia.

Sieltä ne tulee!

Viimeinen pysähdyspaikkamme oli eittämättä dramaattisin. Ihan maisemankin puolesta. Parkkeerasimme jyrkän mäen päälle, josta näki alas syvälle notkoon, joka muodostui kahden tällaisen mäen väliin. Näimme siis kaukaa, kun hevoset tulivat ensimmäiselle mäelle, sitä alas notkoon ja notkon pohjalta nostivat laukan. Varsinkin etunenässä juokseva lv-ori paineli menemään niin kovaa kuin pääsi ja perässä tulevat Miina ja suokki hitaammin.

Kun kolmikko lähti laukkaan, näimme mäen lakea pitkin vastaan tulevan auton. Se ajoi reippaasti, ei ylinopeutta muttei hissutellenkaan, eikä auton ratissa istuva nainen nähnyt alamäkeen lainkaan. Ratsastajat puolestaan eivät nähneet mäen päälle, josta auto oli tulossa eivätkä meidän huudoista huolimatta ilmeisesti pystyneet enää hidastamaan riehakkaita ratsujaan. Hevoset ja auto lähestyivät kovaa vauhtia toisiaan, ja tilanne näytti pelottavalta. Onneksi kauempana seissyt Mirja tajusi huutaa meille tien vieressä seisoville, että näyttäkää sille kuskille stop-merkkiä. Niinpä minä ja Roosa unohdettiin kamerat, juostiin kohti autoa kädet ojossa ja onneksi se pysähtyi hiekka rutisten, juuri ennen kuin lämppäriori kiisi sen ohitse. Niinpä ei saatu siitä orista yhtään kuvaa, mutta estettiin mahdollinen onnettomuus, mikä loppujen lopuksi on kaikkein tärkeintä.

Sitten me palattiinkin kisakeskukseen, vastaanottamaan Päiviä ja Miinaa maaliin.

Kisan päätteeksi hoidettiin Miinalta varusteita pois, juotettiin ja syötettiin. Päivikin sai lopulta hengähtää, väsyneenä mutta tyytyväisenä. Puolen tunnin kuluttua maaliin tulosta oli eläinlääkärin tarkastus, joka meni taasen heittämällä läpi. Kentän hiekalla Miina olisi kovasti halunnut piehtaroida, minkä Päivi sille soi, palkinnoksi kovasta työstään. Huvittavaa oli kisahenkilökunta, jotka olivat sitä mieltä, että kyllä sen pitää piehtaroimaan päästä, ja sitten kun oli päässyt, kehoittivat harjaamaan hevosen puhtaaksi. Ettei joku kouluratsastaja ihmettele, miksi palkintojenjaossa on likainen hevonen. Ymmärrettävää kyllä ja hyvä että putsattiin, mutta henkilökohtaisesti en olisi enää pitkän päivän jälkeen jaksanut lähteä kiireessä juoksemaan pölyharjaa... :)

Tarkastuksen juoksuosuus

Sykkeen mittaus

Ansaittu hiekkakylpy. Nämä kuvat näytti taas mun silmään paremmilta mustavalkoisina.

Hups...

Siispä putsattiin Miina, taas, ja käytiin hakemassa palkinnot, joita tässä seuraluokassa saivat kaikki hyväksytyn tuloksen saaneet. 

Vuoroa odottamassa.

Sitten on kaikki jännitys ohi ja voi lähteä kotiin? Ehei. Palattuamme traikulle lastaamaan tavaroita ja Miinaa kyytiin, jaloissamme pyöri itsemurhahakuinen pieni kissanpentu. Se oli osoittanut jo ennen kisan alkua pelottomuutensa: jos hän haluaa käydä asioillaan metrin päässä Miinan takajaloista, hän tekee niin. Ja me neljä ihmistä paniikissa siirrellään hevosta, ettei kissalle vaan käy mitään. Pariin kertaan ongittiin tämä kaveri pois myös auton alta, kertaalleen auton sisältä. Unohdettiin ystävämme tapaturma-altis hetkeksi, kun kikkailtiin Miinaa traileriin ja parin yrittämän jälkeen saatiin se kyytiin onnistuneesti. Lastaussilta kiinni ja kaikki hyvin. Kunnes Miinaa traikussa kiinni sitonut Päivi yhtäkkiä huutaa kauhistuneena "Voi ***** se kissa on täällä!!" Mirja nopeasti kissaa pelastamaan ja onnistuikin sen saamaan pois Miinan, jälleen kerran, takajaloista. Oiskin ollut kiva loppu päivälle, kun olisi raasu päässyt hengestään. Onneksi Miina ei ollut oma pirteä itsensä, 30 kilsan lenkin jälkeen, eikä tainnut edes huomata koko salamatkustajaa.

Varsinainen troublemaker

Ja sitten oli kaikki pakattu, kaikki hoidettu, kaikki hyvin. Kiiteltiin toisiamme mukavasta yhteisestä päivästä ja lähdettiin omilla kyydeillämme kotia kohti. Kokonaisuudessaan jälleen kerran hauska päivä, ja ihan mahtavat kelit! En muista koska olisin syyskuussa vielä ruskettunut, saati meinannut ihan palaakin. Tuli kivoja kuvia, lisää kokemusta, uusia tuttavuuksia ja ehkä jonkinnäköinen kipinä taas miettimään sitä omaa ratsastusharrastusta. Saisiko siihen mahdutettua jonkinlaisia matkaratsastuskokeiluja jossain välissä... :)

Löytyykö muita lajista kiinnostuneita?

Kuvanmuokkausta

Sain lukijaltani Heidi W:ltä toiveen kirjoitella enemmän valokuvauksesta ja siihen liittyvistä jutuista. Sain äkkiseltään inspiraation muokata muutaman tilannekuvan Miinasta ja sen huoltotiimistä viikon takaisissa matkaratsastuskilpailuissa. Kisoista tulee oma postauksensa vähemmän taiteellisine kuvineen myöhemmin. 

Kerrottakoon heti alkuun, että minä en ole niinkutsuttu "photariwelho". En ole näppärä sen kanssa, en osaa tehdä kovin paljon ja itseasiassa olen aika laiska etsimäänkään itselleni uusia toimintoja. Tästä syystä odotan todella innolla pian alkavaa kuvanmuokkauskurssia, jonka olen jo kertaalleen käynyt. Tällä kertaa Photoshop on minulle ennestään tuttu ohjelma ja osaan niitä koulun mäkkikoneitakin käyttää, niinpä odotan saavani kurssista enemmän irti. 

Sanotaan sekin, että tässä postauksessa puhun siitä miten minä muokkaan kuvia. Käytän photaria, mutten poissulje muita vaihtoehtoja enkä nyt myöskään perehdy tarkemmin, miten juuri photarilla asioita tehdään, vaan yleisesti miten minä haluan kuvia muokata. Samat jutut voisin tehdä monella muullakin ohjelmalla. 

Yleensä kun muokkaan kuvia, teen kolme asiaa: säädän kontrastin ja valoisuuden, säädän värit ja rajaan kuvan. Tällä kertaa olin yllättänyt itseni ja ottanut todella paljon kuvia, joita ei tarvinnut koneella rajata - mikä olisi ihan kunnioitettava tavoite valokuvatessa. Niinpä näissä kuvissa olen muokannut vain kuvan omia ominaisuuksia.

Jos olen kuvannut sellaisia kuvia, joiden tulee esittää kohde julkaisukelpoisesti (esimerkiksi arabinäyttelyissä, joissa otettuja kuvia omistajat haluavat Sukupostiin tai niitä menee lehteen, ja silloin kuvassa hevosen täytyy olla arabille sopivassa asennossa, ei siis mitään taidepelleilyä), pyrin muokkaamaan kuvat mahdollisimman luonnollisesti. Taiteen laji jo sekin, ja kontrastin sekä värien ystävänä mulla menee välillä överiksi. Tähän kasaan muokkasin enemmän sillä taiteellisella silmällä, mutta osan kuvista myös luonnollisemmin. 

Käytännössä se luonnollisuus tarkoittaa siis, että ihan silmämääräisesti säätelen noita edellämainittuja ominaisuuksia, mutten lähde liikaa leikkimään ja seikkailemaan. Seikkailu on myös hauskaa, mutta silloin kuva on menossa ihan muihin tarkoituksiin - kuten tällaiseen valokuvauksesta kertovaan erikoispostaukseen. 

~ ~ ~

Alla ovat ensimmäiset valitsemistani kuvista. Tämän nähtyäni halusin kokeilla, näyttääkö se paremmalta mustavalkoisena, mutta muokkausvaiheessa en ollut yhtään varma siitä. Joistain kuvista näkee heti, että se näyttää paremmalta mustavalkoisena. Ne kuvat oppii kokeilemalla erottamaan. Tästä epäröinnistäni johtuen, tämä kuva on muokattu kolmella eri tavalla. Ensimmäisessä  mustavalkoisessa kontrastilla ja valolla on leikitty tavallista enemmän, ihan tarkoituksella haettu taiteellisempaa näkökulmaa. Mustavalkokuva kestää sen paremmin kuin värillinen ja harmaaskaala luo myös oman tunnelmansa sekä dramatiikkansa kuvaan. Kuva on tarkoituksella ei-niin-luonnollinen, toki mustavalkoisena pystyy ja kannattaa niitäkin tehdä. 

Toinen kuva on täysin samoilla valon ja kontrastin säädöillä värikuvana, jossa ei ole säädettu värikylläisyyttä lainkaan. Siitä näkee hyvin, miten överiksi homma menee, jos värillistä kuvaa lähtee liikaa säätämään, sillä kontrasti vaikuttaa myös väreihin. Tämäkin on oma ilmaisukeinonsa enkä sitä pois sulje tai hauku rumaksi - muokkaan itsekin joskus tällaisia. Seuraava kuva on luonnollisesti muokattu, vain pienillä säädöillä, ja alin on alkuperäinen kuva.

Tässä näkee, miksi välillä rajailen kuvia jälkikäteen. Alkuperäinen ei ole läheskään
 niin intensiivinen kuin rajatut versiot, joissa esitetään vain olennainen.

Seuraavan kuvan nähtyäni tiesin heti, että haluan tehdä siitä mustavalkoisen. Tykkään kuvasta juuri siksi, kun se on tarkka vain satulan kohdilta ja vaikka kuvattava kohde on ollut hevonen, sen pää jää epätarkaksi. (Ehkä haluan alitajuisesti korostaa Miinan ominaisuuksia ratsuna tuolla satulatarkennuksella? ;) Kontrastia vääntämällä halusin juuri tätä syväterävyyttä korostaa entisestään ja tämä kuva on siinä suhteessa poikkeus, etten ole varmaan koskaan ennen laittanut näin paljon lisää kontrastia. Nyt käytin kolmea eri kerrosta pelkkää kontrastia ja valonsäätöä. Luonnollisesti muokatessa yleensä 1 kerros (photarissa puhutaan layereistä) riittää hyvin, joissain kuvissa käytän kahta.

Alempana taas alkuperäinen, muokkaamaton kuva.

Seuraavassa pari kuvaa huoltopaikalta. Mukana Mirja ja Roosa, jotka olivat mun lisäksi Miinan huoltotiimissä kisojen ajan. Tätä ensimmäistä on säädetty tummemmaksi, sillä vaaleat kohdat (mm. Mirjan kasvot) alkoivat ns. palaa puhki heti kun kontrastia meni säätämään. Tässä siis Miina näyttää hyvin tummalta, mikä mielestäni sopii tähän kuvaan hyvin. Ja jälleen kerran toimii paremmin, kun on sitä kontrastia lisätty.

Tässä alla nyt ensimmäiseksi ihan alkuperäinen kuva väreineen. Tykästyin tähän, vaikka joku toinen kuvaaja olisi kyseisen kuvan saattanut jo poistaa, kun kamera on tarkentanut vain reunoilla oleviin asioihin (autoon ja Roosaan). Minusta nämä terävöityneet kohdat kehystävät hienosti kuvaa, ja luovat tunnelman tilanteen kauempaa katselemisesta. Ja vaikka Miina ja Mirja ovat epätarkkoja, kuvaa katsoessa ymmärtää, että tässä on kyse nimenomaan näiden kahden välisestä hetkestä. Jälleen kerran, erilaisia ilmaisukeinoja, joilla voi kameran kanssa leikitellä. Tämän kuvan kohdalla se oli tosin puhdas vahinko, josta jälkeenpäin olen kovin iloinen. 

Matkakisoissa käytin koululta lainaamaani objektiivia Canon EF 85mm f/1.8, joka on tässä syväterävyyden säätämisessä huomattavasti parempi, kuin omat objektiivini. Varsinkin tämän kuvan kohdalla se tulee hyvin esille.

Muokkasin kuvan mustavalkoiseksi kahdella tapaa. Ensin tuntui, että tämä ei kaipaa niin paljon kontrastia, josta tulee lähinnä voimakas fiilis, vaan enemmän rauhaa ja eteerisyyttä. Niinpä vedin kontrastia alaspäin alkuperäisestä ihan reilusti. Tätä en ole aiemmin tehnyt varmaan koskaan, sillä kuvasta tulee helposti latteampi ja tylsä. Jotenkin tässä kuvassa se tuntui toimivan, mutta kokeilin muokata tämän myös kontrastia vähän nostamalla, jolloin jälleen tummat kohdat korostuvat ja erottuvat selkeämmin. Ehkä jälkeenpäin ajateltuna noiden kahden välimuoto voisi olla kaikista toimivin. Ensimmäisessä Mirjan kasvot sulautuvat liikaa taustaan ja toisessa taas tummat kohdat on vähän liian tummia.

Kuvat siis järjestyksessä alkuperäinen, kontrastia poistettu, kontrastia lisätty. Näistä on varmasti jokaisella mielipiteensä, mikä toimii parhaiten. (Kerrothan kommenttilaatikkoon omasi! :)

Sitten on vielä toiselta taukopaikalta pääkuva leipää syövästä Miinasta. Tässä ensin alkuperäinen, sitten värillinen, luonnollisesti muokattu kuva sekä taiteellisempi mustavalkoinen. Kuten näkyy, alun perin kuva on ylivalottunut ja olen muokatessa sitä vähän korjannut. Värilliseen muokattuun kuvaan lisäsin ihan vähän värikylläisyyttä eli saturaatiota, sekä toki kontrastia. Mustavalkoisessa oon taas ollut vielä rohkeampi kontrastin ja valon kanssa.

Vertaamalla alkuperäistä ja keskimmäistä kuvaa, näkee sen mitä yleensä teen kuville, kun niitä blogiin laitan. Kevyt muokkaus, vain sen verran, että näkymä on luonnollinen sekä silmää miellyttävä.

Sen jälkeen kun aloin käyttää photaria, aloin saada enemmän kehuvia kommentteja kuvistani sekä kyselyitä kamerastani tyyliin "mikä kamera sulla on kun saat sillä näin hyviä kuvia". Minusta tuntui, että moni ajatteli pelkän kameran riittävän. Tässä nyt on näitä alkuperäisiä mistä todeta, että ei se valitettavasti riitä. :) Ja käsittelinhän minä kuviani ennenkin, samalla kameralla otettuja. Mutta ilmaisohjelmalla, Picasalla, joka ei ihan näin laajoja mahdollisuuksia tarjoa kuvien käsittelyyn.

Valokuvaajan työstä pieni osa on se kuvan ottaminen. Sen jälkeen tulee kuvien läpikäyminen, huonojen poistaminen ja hyvien valitseminen. Ja sitten kuvien käsittely, jonka jälkeen toimitus asiakkaalle (esimerkiksi näistä matkakisoista lähetin Päiville ratsastuskuvia hänestä ja Miinasta). Vaikka "työ" on mielekästä, liika on aina liikaa, eikä taida kaikki valokuvista tykkäävät ja niitä tilailevat miettiäkään, kuinka paljon hommaa kuvauksien jälkeen vielä onkaan. Mutta en halua valittaa, itsepä näitä keikkoja otan ja lupaan kuvia toimittaa, parempi jaksaa vaan! :) Ja kuvaamisesta kovasti nautin. Senpä takia mulla on yleensä vielä edelliset muokkaamatta, kun jo ryntään kamera kaulassa seuraaviin kuvauksiin. 

Tähän loppuun vielä yksi juttu, mitä toisinaan teen joillekin kuville: retusointi. Photarissa käytän kloonityökalua, jolla maalailen kuvasta löytyvää taustaa sen kohdan päälle, minkä haluan häivyttää taustaan. Tässä arabinäyttelyissä kuvatussa esimerkkitapauksessa muokkasin kuvasta pois Kastanan esittäjän käden sekä taluttimen ja osan ketjuista. En ole kovin kärsivällinen, jälkeni ei ole hirmu tarkkaa, niinpä en näitä kovin usein tee. Tämän kuvan kohdalla halusin yrittää, kun oli helpoimmasta päästä taustansa suhteen ja onnistuin mielestäni ihan kelvollisesti. 

Minkälaisia ajatuksia, kysymyksiä & mietteitä tämä postaus herätti? :)

Kuvia - Matkakisat

Uuden tallin etsinnöissä keväällä Päivi tutustui Mattaksessa työskentelevään Ireneen, joka kisaa matkaratsastusta arabiristeytysruunallaan Väiskillä. Ratsukko oli ilmoittautunut 17.6 Jämsänkoskella pidettäviin matkakisoihin ja kun kahden hevosen kopilla olivat lähdössä, Päivi ja Miina mahtui hyvin mukaan. Sunnuntaiaamu alkoi siis pirteästi kuuden aikaan, kun lähdettiin tallille. Hevosten omistajat oli siellä jo totuttamassa Miinaa ja Väiskiä toisiinsa, ja niistä tuli heti parhaat kaverit. :) Lastaus sujui aika näpsäkästi ja päästiin ihan aikataulussa lähtemään liikkeelle. Otin tosiaan Kimmon mukaan sekä kuskiksi että henkiseksi tueksi, sillä mun suuntavaisto on olematon, kartanlukutaidot myös ja hermostuminen herkässä, jos vieraassa paikassa eksyn, vielä vieraalla autolla. Matka Jämsään ei tuntunut niin pitkältä kuin olin ajatellut, kannatti siis asennoitua niin että ÄÄÄÄ tässä menee koko päivä! Ja yllättyä iloisesti kun niin ei ollutkaan.

Paikan päällä hoidettiin ilmottautumiset, eläinlääkärin tarkastukset sun muut toimet. Siinä vierähti yllättävän kauan aikaa, kun monet asiat oli organisoitu vähän sinne päin eikä kaikilla toimihenkilöillä ollut samaa tietoa siitä mitä missäkin saa tai ei saa tehdä... Niinpä luokan lähtöajan paikkeilla hevoset seiso vielä huoltoalueella ilman varusteita. Koitettiin Kimmon kanssa parhaamme mukaan auttaa kamat päälle ja ratsukot matkaan. Onneksi noissa kisoissa on se 15 minuuttia vielä armonaikaa lähteä sen jälkeen kun luokka on alkanut. Kymmentä yli pääsi Irenekin satulaan ja kisa sai alkaa. Osallistujia oli tosiaan niin vähän, että tässä 19km luokassa oli huimat kaksi osallistujaa: Irene ja Päivi. :D 

suora metsätie oli about 3-4 kilometriä pitkä 

vihdoinkin matkaratsukko!

Irene ja Väiski

Ratsukoiden lähdettyä liikkeelle täytettiin Kimmon kanssa juomaämpärit ja hypättiin autoon. Aivan samaa reittiä ei pystytty hevosia seuraamaan, sillä noin puolet reitistä meni pehmeitä metsäteitä, eikä tuo meidän pikkufoordi ihan maasturista mene... Karttaa pällistelemällä ja paikalliselta vanhalta herralta neuvoa kysymällä löydettiin sopiva risteys odotella kisaajia. Näiden stoppien pääsääntöinen tarkoitus oli päästä kuvaamaan ratsukoiden suoritusta hienoissa maisemissa. Näin lyhyellä matkalla oltiin suunniteltu myös reitin puoliväliin suunnilleen huoltotauko, jonka aikana tarjottiin niin hevosille kuin ratsastajille juotavaa ja hepat lotrattiin vedellä viileiksi. Pysähdeltiin kolmessa eri kohdassa kuvaamassa ja tarvittaessa autettiin muutenkin, muun muassa silloin kun Irene halusi vaihtaa kuolainta. Loppupätkä oli niin metsätievoittoista, että palattiin kisapaikalle järkkäämään huoltopiste valmiiksi maaliin palaavia ratsukoita varten. 

"Sieltä ne tulee!"

ja vauhdilla ylämäkeen 

 loppukiri

Itse kisa meni molemmilta ratsukoilta ihan nappiin. Nopeutta olisi voinut olla vähän enemmän, sitä Irene ja Päivi harmittelivatkin, että alkumatka tuli mentyä liian hitaasti. Ja siihen kun vielä lisätään se 10 minuuttia seisomista, kun lähtivät myöhässä. Molemmat hevoset oli virkeitä ja meneviä, mutteivät innostuneet kuumumaan kuitenkaan. Eläinlääkärin tarkastuksessa nähtiin lennokasta arabiravia ja Miinalla syke oli tismalleen sama kuin lähtiessäkin. Luokassa ei sijoituksia jaettu, vain hyväksytyt tulokset. 

Keli oli tähän asti oikein jees, puolipilvinen eikä liian kuuma. Sitten piti mennä traikkua laittamaan auton perään ja hupsis, ei se ihan niin helppoa ollutkaan. Trailerin pikkupyörä oli epähuomiossa ruuvattu liian pitkälle ja koko homma jäänyt jumiin. Tietenkin näihin aikoihin alkoi sataa suhteellisen kaatamalla ja seistiin siinä sit Päivi ja minä hevosten kanssa sivummalla, kun Kimmo, Irene ja apuun rientänyt mies yritti keksiä, miten koko vempaimen saa korjattua. Eihän siinä mennyt ku vajaa tunti... Lopulta saatiin koppi perään, hevoset kyytiin ja nokka kohti Sipoota. 

Täytyy ihan erikseen mainita ja hattua nostaa Kimmolle, joka vapaaehtoisesti vielä ei-hevosihmisenä lähti näin pitkälle reissulle ja auttoi kaikkia parhaansa mukaan. Mm. Väiskin Kimmo lastasi traikkuun ihan omakätisesti, vaikka sai vähän väliä neuvoja kolmesta tuutista. :D Siinä traikun korjausta odotellessa Kimmo piteli hetken Väiskiä ja minä Miinaa. Hevosten takana parin metrin päässä oli junaraiteet, joita pitkin kuului kauempaa juna tulevan aika vauhdilla. Arvasin, että Miina saa sätkyn, ja pitelin sen mukaisesti narusta kiinni, että kohta se pomppaa. En tajunnut sanoa Kimmolle mitään, aattelin että kai sekin tajuaa hevosten pelkäävän sellasta ääntä. Mutta eeei, siinä se seisoskeli lunkisti naru yhdessä kädessä ja katteli suurinpiirtein taivaalle. Päivi oli onneksi tilanteen tasalle ja kerkes juoksemaan paikalle just ennen kuin juna tuli. Mä luulin alkuun että se tarttuu Miinan naruun, huolissaan omasta hevosestaan. Junan pyyhältäessä ohi hevoset tosiaan säikähti ja sinkosi niiltä sijoiltaan vähän matkaa. Kimmolta olis kyllä lähtenyt heppa käsistä ilman Päiviä. Loppupäivä meni sentään rauhallisesti ja kotimatkakin hyvin. Valitettavasti näistä kisoista ei nyt ole kuvia muista ratsukoista kuin Irene & Väiski sekä Päivi & Miina.