Hevosfilosofiaani

Postaus sisältää arkistokuvia aiemmista postauksista. Tässä kuvassa entinen vuokrahevoseni Päikkä.

Mitä tahansa teen, luen, ajattelen, tämä aihe nousee yhä uudelleen pintaan mielessäni. Tuntuu myös, että nyt on taas sellainen hetki, jolloin on hyvä purkaa kaikki nämä pienet ajatukset tekstiksi, jotta itsekin paremmin näkee ja ymmärtää kokonaisuuden. Suurinpiirtein viimeisen vuoden aikana olen ollut hyvin avoin vaikutteille ja imenyt oppia sekä uutta tietoa itseeni kaikista mahdollisista lähteistä, mitä hevosteluun tulee. Olen ollut kiinnostunut uusista asioista, erikoisemmista tavoista toimia ja punninnut mielessäni vaihtoehtoja, milloin mitäkin koskien. En vielä ole päässyt minkäänlaiseen loppupäätelmään, enkä ole varma pääsenkö koskaan. Hevoset on kuitenkin sellainen asia, joista on aina uutta opittavaa, ja matkan varrella saattavat hyvältä tuntuneet tavat muuttua huonommiksi, ja vaihtua uusiin parempiin vaihtoehtoihin.

Aina kun luen, näen tai kuulen hevosten pitämisestä, huomaan innostuvani eniten ns. luonnonmukaisista menetelmistä. Koen että hevoselle sekä henkisesti että fyysisesti parasta elämää, on elää nykymaailman harrastehevoselle tarjoamissa puitteissa ja rajoissa mahdollisimman lähellä sitä, miten hevoset luonnossa eläisivät keskenään. Nykymaailman rajoilla tarkoitan juuri sitä, että puhutaan kesyhevosesta, joka on perheenjäsen/lemmikki ja jolla ratsastetaan, ei siis Amerikan aroilla laukkaava mustangi, jonka ei tarvitse pystyä toimimaan ihmisten käytössä. Joidenkin hevosten kohdalla mm. kengättömyys ei ole silloin mahdollista, ainakaan sataprosenttisesti. Harraste- ja varsinkin kilpakäytössä kaviot kuluvat, jos niitä ei vuolla säännöllisesti tai käytetä buutseja. Jos hevonen taas kengitetään, olen käsittänyt että verenkierto kavioissa ja jaloissa hiipuu yllättävän paljon. Tämäkin varmasti yksilökohtaista, kuten se kengättömänä pärjääminenkin. Olen itse alkanut hiljalleen kallistua kengättömyyden puoleen omassa ajattelussani. Vasta viime vuosina olen ylipäänsä päässyt aiheeseen tutustumaan, nuoruuteni ratsastuskouluissa kun ei opetettu tai edes ajateltu, että niinkin voisi hevonen nykypäivänä elää. Olen siis kiinnostunut aiheesta yhä enemmän ja haluan kovasti oppia lisää. Rakettitiedettä se ei ole, mutta tuntuu vaativan hevosenomistajalta laajalti tietämystä, ennen kuin sitä voi omalle kopukalle miettiä. Niinpä en vielä osaa vastata kysymykseen: "Jos ostaisit oman hevosen, olisiko se kengätön?" Ehkä vielä joku päivä osaan.

Kengätön ja kuolaimeton Jodi, Apple Tree Ranchilla.

Nyt kun siitä raudasta luopumisesta puhutaan, olen myös mietiskellyt kuolaimia uudelta kannalta. Tämäkin on niitä ratsastuskoulusta päähän jääneitä juttuja: hevosilla vaan käytetään aina kuolaimia, piste. Miksi? Eikö hevosten kanssa voi toimia ja harrastaa, ehkä jopa kilpailla ilmankin? Tätä olen omakohtaisesti päässyt kokeilemaan (en kilpailemista, mutta ratsastusta) joitakin kertoja eri hevosilla, niinpä tiedän, että vastaus on kyllä. Tässä tullaan taas siihen, että sen sijaan että kasvatettaisiin vipuvartta, lisättäisiin apuohjia ja muita vallankäyttövälineitä pitäisi, mun mielestä, muuttaa omia toimintatapoja ja miettiä, miksei se hevonen halua tehdä yhteistyötä kanssani. Jos hevosta kohtelee oikeudenmukaisesti, väkivallatta ja kunnioittaen, viestii sille ymmärrettävästi, ei sillä ole mitään syytä pistää hanttiin. En silti halua heittää kuolaimia kokonaan narikkaan, sillä en ole tässäkään aihealueessa vielä riittävän viisas, enkä ole kovin montaa kuolaimetonta vaihtoehtoa päässyt toistaiseksi kokeilemaan. Uskon, että sekä kuolaimilla että kuolaimettomilla voi satuttaa hevosta ja molemmilla voi myös "ratsastaa väärin", jos esimerkiksi kouluratsastusliikkeiden hienosäätöä ajatellaan. Niinpä asiasta oppimisen lisäksi on syytä kehittää myös itseään ratsastajana, kättään pehmeämmäksi ja apujaan kevyemmiksi.

Kuolaimettomilla ratsastamisen lisäksi yksi suurimmista haaveistani on ratsastaa täysin varusteetta. Tähän päästäkseni pyrin jatkuvasti hiomaan omaa istuntaani, apujen käyttöä ym., jotta hevonen pystyy ymmärtämään pyyntöni ilman apuvälineitä. Samoiten parannan koko ajan suhdettani hevoseen, muunmuassa liberty workin kautta. Jos hevonen ei halua tulla luokseni ollessaan vapaana kentällä, miksi se haluaisi kantaa minua selässään? Silti se tekee niin, koska se on opetettu siihen. Mutta vapaana ollessaan, maasta käsin, se saa itse päättää. Ja minä teen joka kerta parhaani ollakseni se ihminen, jonka luona hevosen on hyvä olla. Vielä en ole sellainen, ja huomaan usein itsekin kuinka reagoin turhan negatiivisesti ja hermostuneesti asioihin, varsinkin äkkinäisiin. Silloin pystyn onneksi muuttamaan suhtautumistani ja yhtä hienoa muistisääntöä olen yrittänyt viime aikoina noudattaa aina hevosta käsitellessäni: kohtele hevosta kuin ystävää. Ystävinä minä hevosia pidänkin, mutta en aina muista kohdella niitä niin. Vaikka en ole enää sitä mieltä, minullekin on todella kauan hakattu päähän, että ihminen on johtaja, hevosen pitää totella ehdoitta. Olen huomannut tuon uuden muistisäännön auttavan siten, että vaikka antaisin hevoselle äänettömän avun, esimerkiksi liikkeellelähdössä maastakäsin vapaana, sanon mielessäni ja joskus ääneenkin "Ystäväni, voisitko kävellä nyt? Kiitos." Tätä kautta saan sitä omaa negatiivista energiaani muutettua positiiviseksi, vaikka olisinkin kärsimättömällä tuulella ja tekisi mieli sutkaista, että "Juokse jo, laiska läski!" Tiedän, että kuka tahansa ystäväni hermostuisi sellaisesta, siksi en halua sanoa niin hevosellekaan.

Liberty work entisen vuokraponini Klaaran kanssa.

Vaikka tämä ehkä kaikista epäajankohtaisinta onkin, olen tässä viimeisen vuoden aikana pikkuhiljaa ihastunut ajatukseen pihatosta. Oma hevonen omassa pihassa on hyvin kaukainen, ehkä jopa epärealistinen ajatus, mutta olisi se tulevaisuuden hummani sitten omassa pihassa tai ei, haluaisin majoittaa oman hevoseni pihattoon. Hevoselle on luonnollista elää kosketuksissa toisten hevosten kanssa - mielellään kengättömästi niin tulee vähemmän haavereitakin. Minusta niille on myös tärkeää saada liikkua vapaasti riittävän suuressa tilassa, mikä ei juuri toteudu tavallisten tallien karsinoissa ja tarhoissa. Pihatoistakin mulla on vielä kauheasti opittavaa, mutta se idea mistä nyt just innostuin ja kiinnostuin, on Paddock Paradise. Ajatuksena siis rakentaa hevosille valtavia aitauksia, joita jaetaan kujiin, pieniin laitumiin ja slowfeeding-ruokintapisteitä sinne tänne, jolloin hevoset joutuvat oikeasti liikkumaan paljon, laumassa sekä yksin, ja jonkun tutkimuksen mukaan liikkuvatkin enemmän kuin yhtä isolla aukealla laitumella. Vaatii varmasti paljon työtä, rahaa ja suunnittelua saada tuollainen systeemi aikaiseksi, mutta tältä istumalta kuulostaa kyllä lisätutkimisen arvoiselta aiheelta.

Tämmöisiä mietteitä sain tekstimuotoon puserrettua tällä kertaa. Eikä tässäkään tullut varmaan läheskään kaikki, mitä aiheesta voisin kirjoittaa. Ne tärkeimmät ainakin, ja lisää saa aina kysyä. :)

Ilman satulaa -debyytti

Eilen pääsin tallille vasta pimeällä. Kentälle oli satanut lunta, eikä pohjan kunnosta ollut varmuutta, niin ajattelin köpötellä ilman satulaa vähän käyntiä ja ravia. Pimeellä pihalla ei oo kiva hääriä epäluuloisen ponin ympärillä, joten kannoin suitset ja harjat Päikän karsinalle. Tulipahan samalla testattua miten se siellä käyttäytyy ihmistä kohtaan, kun normaalisti sitä ei siellä kuntoon laiteta. Eikä siinä mitään ongelmaa ollut. Viereisen boksin poni aiheutti vähän närää ja yhtä kokeilua lukuunottamatta kiersin aina Päikän edestä. Se sai jonkun pienimuotoisen sävärin siitä takaa kulkemisesta, niin jätin sen sikseen.

Mentiin kentälle ja tuli aika pian sellanen fiilis, että mä varmaan putoan tänään. Ihan pelkkä Päikän ruumiinrakenne yhdistettynä sen luonteeseen herätti tämän pienen pelon. Sillä on niin tasanen selkä ja pää luonnostaan alhaalla, tuntui ettei sen ees tarvii takaosaa nostaa jos haluaa mut maastouttaa. Eikä tätä olotilaa ois varmaan tullut, jos poni ois vaan köpsinyt eteenpäin rentona ja rauhallisena. Kentällä on valot, mutta radalla ei,  ja siellä sattui olemaan hevonen ajossa. Tasasin väliajoin kuului siis juoksuaskelia ja valjaiden/kärryjen kilinää eikä näkynyt yhtään mitään. Alkuun Päikkä kyttäili, pysähtyi aina äänet kuullessaan katsomaan pimeyteen, ja vähitellen alkoi vältellä rataa lähinnä olevaa lyhyttä sivua. Toinen lyhyt sivu oli pimeydessä, sinnekään en uskaltanut lähteä onneani kokeilemaan.

Alkukäyntien jälkeen hyppäsin alas ja päätin hakea liinan. Jotenkin musta tuntuu että hevoset kokee voivansa riehua liinassa, kun siitä ei varmaan seuraa yhtä suuria rangaistuksia tai ihmiselle yhtä suurta vahinkoa, kuin jos selässä ollessa humma lähtis riekkumaan. Alkuun Päpä kulki ihan nätisti, kun kävelin sen kanssa vähän follow-up tyylisesti. Eli pitkällä narulla ja poni seurasi perässä omasta tahdosta eikä narusta vetämällä - ainakin melkein kokoajan. :) Kävästiin siellä kentän pimeällä puolella ja huiii, tultiinkin pukkilaukkaa takasin. Sen jälkeen kokeilin juoksuttaa, ja sekin sujui pätkittäin hyvin, pätkittäin ponia alko hermostuttaa. Todennäköisesti niiden äänien, yksinäisyyden ja pimeyden lisäksi kavioihin muodostuvat tilsat ärsytti myös. Pari kertaa Päikkä stoppas laukasta omatoimisesti, jäi ylvästelemään arabimaisesti pää ylhäällä  ja päästi ihme törähdyksiä sieraimistaan. Ihan ku sellasta karjuntaa, mikä kaiku pitkälle. Loppujen lopuks kaikista pukkilaukoista huolimatta juoksutus meni hyvin. Olin tyytyväinen omaan apujen käyttöön ja siihen miten hyvin Päikkä vastasi niihin. Tuli siis rauhallista jogia ja laukkaa pää alhaallakin, hetkittäin.

Sit vaihdoin ohjat takasin liinan tilalle ja kampesin selkään. Teki mieli ratsastaa vielä vähän, silläkin uhalla että kokeillaan vähän kiitolaukkaa jonkun säpsähdyksen myötä. Semmosia ei kuitenkaan tullut, kun pysyttiin "turvallisilla alueilla" eli tehtiin voltteja suht keskellä kenttää ja lähempänä tallia. Raviakin kokeiltiin pari pätkää ja ihan yllätyin omaa tasapainoani. En joutunutkaan tarraamaan harjaan kiinni joka voltilla, en edes ajatellut sitä! Päikällä on niin tasaset askeleet ja mukava selkä istua. Ainoo mikä on vähän epämukavaa, on just se kun kaula kaartuukin sinne alas eikä ylöspäin.

Tykkään mennä paljon ilman satulaa, ja jatkossa aion sitä Päikänkin kanssa harrastaa. Kunhan tullaan tutummiksi toisillemme, niin uskaltaa ruveta laukkojakin nostelemaan ilman sitä turvallista penkkiä mihin tukeutua. :)

Ja meinasin unohtaa: kokeilin Päikällä nyt ihan normi nivelkuolainta, joka oli yhtä paksu kuin toi olympiakin, puuttuu vaan toi vipuvarsi. Vaikee sanoo oliko tamma erilainen näillä, kun treeni oli aika maastakäsinpainotteista. Selästä se tuntui mun käsiin ihan samanlaiselta. Et vaikka siitä olympiasta heräsi vähän kohinaa, todennäköisesti Päikkä on siihen tottunut eikä se sitä häiritse, vaikka tukiremmi puuttuukin. Täytyy katella jatkossa että miten menee milläkin kuolaimella ja millä kuolaimella sitä ite tykkäis ratsastaa.