Muuttuvat kuviot

Mitä olen oppinut tässä viimeisen reilun kymmenen vuoden aikana, kun olen teini-iästä aikuisuuteen eri hevosia vuokraillut, on tämä: Vain muutos on pysyvää. Aina se ei ole huono asia.

Tässä kevään mittaan on tullut muutamia muutoksia hevoskuvioihin. Kaikki lähti siitä, kun Titta muutti vapun tienoilla uudelle kotitallilleen Porvooseen. Aluksi pelästyin, että nytkö taas joudun luopumaan ystävästä, johon olen todella kiintynyt. Onneksi minulla on ihana äiti, joka lupautui lainaamaan autoaan kerran viikossa. Pääsen sittenkin käymään yhä Titalla, joskaan en yhtä usein kuin ennen.

Titasta vielä sen verran, että meillä on mennyt tosi mukavasti tämä yhteinen kevät. Kirjoitettuani peloistani maastoiluun liittyen, koin kevättalvella monia onnistumisen hetkiä niin porukassa kuin yksin maastoillen. Koin hetkellistä kontrollin menetystä ja joka kerta sain tilanteen takaisin hallintaan. Tämä tuntuu jopa kohentaneen itseluottamustani sekä hälventäneen hieman pelkoja. Hyvä minä!

Huhtikuussa hyppäsin Topin selkään. Ehdin käydä siellä kaksi kertaa fiilistelemässä, kunnes kuvioihin tuli Vilma. Vilma on 15-vuotias suomenhevostamma, joka asustaa Topin kanssa samalla tallilla. Alkuun Vilman omistaja kaipaili sille ratsastajaa lyhyen lomansa ajaksi, jolloin pääsin kokeilemaan, millaista tamman kanssa on puuhailla ja tykästyin sen nöyrään, yritteliääseen luonteeseen. Tuli puheeksi, että Vilmalle tekisi hyvää liikkua vuokraajan kanssa säännöllisesti. Minulla aikaa ja intoa riittää, joten ilmoittauduin vapaaehtoiseksi.

Eli tällä hetkellä minulla on ikäänkuin kolme vakituista hevosystävää, joiden kanssa puuhata. Titan ja Vilman kanssa kerta viikkoon kumpaakin, Topin kanssa sitten epäsäännöllisemmin, kun sattuu sopimaan. Mainiota tässä Vilma-kuviossa on myös se, että nyt voimme Paulan (Topin omistajan) kanssa halutessamme lähteä yhdessä maastoon.

Ihanteellisinta tietysti olisi, että olisi se yksi ihana hevonen, jonka kanssa saisi kehittyä ja kasvaa yhdessä. Silloin kun se ei ole mahdollista, on hienoa, että on vaihtoehtoja. Tämä vaihtoehto on erittäin hyvä. :)


Tässä vielä pari kuvaa tältä päivältä. Vilman kanssa treenattiin kapsonin käyttöä maasta ja ratsain, ratsailla myös vanhat tutut kuolainsuitset päässä. Ratsastuksen päätteeksi treenattiin laidunkautta varten vihreän syömistä, seurassamme Paula ja Topi.

Ensimmäinen ratsastus

Viime viikolla otimme Topin kanssa suuren askeleen eteenpäin yhteisellä taipaleellamme: kokeilimme ensimmäistä kertaa ratsastusta. Topilla on tähän asti ratsastanut sen nykyinen omistaja Paula, ja sitä ennen vain muutama ihminen, muunmuassa edellinen omistaja sekä ratsuttaja. Ratsuna se on vielä jokseenkin raaka, mutta perusasiat etenkin käynnissä ja ravissa ovat hallussa.


Ratsastustilanteen kulku

Ennen selkään nousua työskentelin hetkisen maastakäsin. Tehtiin ympyrällä työskentelyä käynnissä niin, että kuljin alkuun hevosen lavan vierellä, sitten hevosen etuviistossa peruuttaen. Topi vaikutti tosi rennolta kanssani, näin myös ravissa, mitä kokeiltiin lyhyesti, ennen kuin oli aika nousta selkään.

Varusteina Topilla oli kapsoni sekä paksu lännenhuopa, joka pysyi paikallaan loimivyöllä. Itse viihdyn hyvin ilman satulaa eikä Topilla ole taidettu juurikaan ilman satulaa mennä, niin halusimme kokeilla, mitä hän tästä tuumaa. Ei tuntunut olevan tälle ruunalle mikään ihmeellinen juttu.

Aloitimme ratsastuksen niin, että pidin ohjat löysällä ja Paula talutti erillisestä narusta ympyrällä, jolla vaihdettiin välillä suuntaa. Tällä tavoin sain rauhassa tunnustella, millainen Topin luontainen liike on ja miten se liikuttaa minun kehoani. Samalla Topi sai tutustua uuteen ratsastajaan tutun ihmisen tukemana.

Talutuksessa kokeilin tehdä pysähdyksiä äänikäskyllä "whoa". Topi on sisäistänyt kyseisen käskyn todella hyvin ja pysähtyi joka kerta heti. Palkaksi kaivoin taskustani pieneksi pilkottua, kuivattua leipää.

Sitten Paula päästi meidät omillemme ja pyörittiin kentällä uraa pitkin sekä ympyröitä ja pysähdyksiä kokeillen. Lopuksi tehtiin muutamia lyhyitä siirtymisiä raviin, jossa tavoitteena oli rento ja rauhallinen liike. Topilla on taipumusta lähteä raviin jännittyneenä pää pystyssä, siitä siis pyrimme pikkuhiljaa eroon, ja jokunen onnistunut siirtyminen saatiinkin.

Mitä ajatuksia ratsastuksessa heräsi?

Jo alkufiilistelyssä huomasin, että Topi on aika kapea ja kenties sillä on vielä omassa tasapainossa hieman hakemista. Tästä johtuen tuli hetkittäin hieman kiikkerä tunne - mihin tietysti vaikuttaa myös satulan puute. Onneksi paksu padi pelastaa aika paljon.

Toinen huomio oli Topin herkkyys. Topi on erittäin herkkä avuille, mitä kovasti arvostan ja yritän aina huomioida kaikessa hevosen käsittelyssä, etten turhaan pyydä liian voimakkaasti ja hermostuta toista. Sinänsä se ei tullut yllätyksenä, sillä herkkä hevonen se on maastakäsinkin kaikissa tilanteissa. Ratsastaessa tämä herkkyys tuli esiin erityisesti raviin siirtymisissä: joillain kerroilla pelkkä ajatus riitti ravin nostamiseen. Siispä Topin kanssa saa pelata hyvin pienillä ja hienovaraisilla avuilla. Hyvää treeniä meille ihmisille!

Ratsastaessa minulle tuli tunne, että Topi kyseli minulta joka askeleella, mitä tehdään, minne mennään, mitä sinä haluat. Totta kai, olenhan sille täysin uusi ratsastaja. Samalla tavalla minä kyselin siltä jokaisella avullani, onko tämä riittävä, ymmärrätkö mitä tarkoitan ja niin edelleen. Me tunnemme toisemme jo melko hyvin silloin, kun molemmilla on jalat maassa - tai minulla ainakin. Ratsailla oleminen on täysin eri asia ja tutustumista riittää.

Kokonaisuudessaan ensimmäinen ratsastus Topin kanssa oli minulle oikein miellyttävä kokemus ja siitä jäi tosi hyvä fiilis. Hassusti mulla tuli ratsastaessa vähän Klaara mieleen, jotain niin samaa tässä Topin kanssa puuhaamisessa on. Nuoren hevosen "ratsuttamista" ikäänkuin.

Seuraava ratsastuskerta on jo tämän viikon sunnuntaina, jos kaikki tähdet ja muut ovat oikeissa asennoissa. :) Mielenkiinnolla odotan, miten matkamme tästä jatkuu!

Talvisia Topijuttuja

Viime aikoina olen puuhastellut Topin kanssa melkolailla tiettyä kaavaa käyttäen. Oikeastaan aina ollaan joku hetki vapaana kentällä, tehdään luoksetuloja tai vaikka irtojuoksutusta, ja aina naksutellaan jotakin. Ei siis koskaan yhtä asiaa tuntitolkulla, vaan vähän aikaa sitä ja toinen hetki tätä.

Arjen helpottamiseksi olen panostanut ihan hoitotoimenpiteiden naksutteluun ja myös siihen, että ne tehdään aina kun hevonen on rauhallisessa mielentilassa. Siitä ei ole mitään apua, että ajatellaan "Kyllä sen nyt pitää malttaa seistä, koska minä haluan harjata sen juuri nyt." jos hevonen käy kierroksilla eikä osaa edes ajatella paikalleen asettumista. Niinpä syöttelen porkkananpaloja, kun kaviot nousevat nätisti ja myös pysyvät kädessäni riuhtomatta, tai kun narun päässä kävelee rento hevonen taluttajaansa kuunnellen.

Eilen käytiin harjoittelemassa juurikin kävelemistä lähitiellä. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun lähdin Topin kanssa yksin "maastoon" ja alkuun meitä molempia jännitti aika lailla. Päätin suhtautua jännitykseen hyväksyvästi. Pysähdyin joka kerta kun tunsin pelkoa muistuttavan tunteen nousevan. Topikin tuntui pysähtelevän mielellään eikä yhtään hötkyillyt, että pitäisi heti jatkaa matkaa. Kun tunsin rentoutuvani, lähdin taas liikkeelle. Jännitys/pelko saattoi olla minun omaani, Topin omaa tai meidän molempien. Todennäköisesti molempien. Tällä rauhallisella etenemisellä pääsimme muutaman pysähdyksen jälkeen hyvään vauhtiin ja kävelimme tien päähän pitkän matkan pysähtymättä. 

Takaisin päin kokeilin taluttaa hevosen oikealta puolelta ja huomasin tunnelman olevan rennompi tuolloin. Toki kävelysuuntakin saattoi vaikuttaa asiaan, mutta testasin vaihdella puolta vielä myöhemmin tallipihassa taluttaessa ja sama toistui. Topi jännittyi enemmän ja nopeammin, kun olin sen vasemmalla puolella. Tähän liittyen oli tutkimustakin (johon en valitettavasti löytänyt linkkiä), että itseasiassa hevoselle tulisi esitellä kaikki pelottavat / uudet asiat oikealta puolelta, sillä oikea silmä on yhteydessä aivojen vasempaan puoliskoon, joka ei ohjaile niin voimakkaasti näitä pelkoihin liittyviä reaktioita. Taas yksi hyvä syy lopettaa pelkästään vasemmalta puolelta hevosen käsitteleminen, jos sitä vielä jossakin harrastetaan.

Topi halusi nuuhkutella tien reunoja mennessään ja olisi ilmeisesti tuota pyöröpaaliakin nuolaissut ihan tutkimusmielessä, mutta ei sitten ylettänyt sitä tekemään. 

Kotipihaan palatessa Topi sai sellaisen ikäänkuin orimaisen uhittelusätkyn, mitä se on esitellyt viime aikoina enemmänkin. Hiekka sen takajalan alla petti hieman, jolloin Topi säntäsi laukkaan ja ilmeisesti harmistui kun pitelinkin narusta kiinni, niinpä se osoitti minulle mieltään hypähtämällä pystyyn niskojaan nakellen. Onneksi Topi on pohjimmiltaan nöyrä poika, ja rauhoittui tästäkin nopeasti, kun en lähtenyt mukaan orileikkiin, vaan jatkoin rauhallista kävelemistä.

Kentällä päätin nostaa rauhallisen mielentilan säilyttämisen tärkeimmäksi tavoitteeksi, niinpä irtojuoksutuksessa mentiin vain käynti ja ravi, tehtiin niitä luoksetuloja ihan käynnissä vain ja maisteltiin lunta. Tavoite tuli saavutettua.

Luoksetuloja testasin myös lauantaina ja silloin olikin vauhdikkaampi meininki. Topi tuli välillä täydestä laukasta pysähdykseen eteeni, ja samoiten pallon noutoa harjoiteltaessa muutaman kerran se ravasi pallolle ja takaisin luokseni pallo suussa! Tosin, tästä vireystilan korkeudesta johtuen Topin paikalla oli hetkittäin Hurja Arabiori, joka pukitteli ja kauhoi etujaloillaan ilmaa. Saa toki pallon kanssa kivaa olla, mutta riittävän turvallisuuden rajoissa. Yritetään jatkossa pitää meininki kiihtymättömänä.

Hauskaa mulla ennen kaikkea on tämän ruunanrupsukan kanssa ollut ja sitä toivon lisää. Tässä jo vähän kevättä mietittiin, jospa vaikka joku päivä hyvällä kelillä ja hyvällä mielentilalla kiipeäisin tuon veijarin selkään. Se onkin sitten ihan oma jännitysnäytelmänsä se!

Lumen maiskuttelu on mukavaa puuhaa.

Arabiannoutaja Topi

Niille lukijoille, jotka eivät blogia seuraa facebookin kautta (tykkäämään pääset tästä linkistä: http://www.facebook.com/lannennopein), tulee mahdollisesti uutena tietona minun ja Topin huikea edistyminen pallon noutamisen kouluttamisessa. Ennen joulua pääsin kolmena peräkkäisenä viikkona kerran viikossa tekemään lyhyen harjoitussession Topin kanssa, joista kahdesta viimeisestä olen jakanut fb-tykkääjien nähtäville videomateriaalia (linkit löydät myös tästä postauksesta).

Koulutustavastani: 

Koulutustapani on positiivinen vahvistaminen ja tarkemmin sanottuna naksutinkoulutus. Kun hevonen tekee halutun asian, annan äänimerkin: joko suulla - vihellys, tai naksuttimella - naksahdus. Äänimerkki kertoo hevoselle, että nyt teit oikein, ja sen jälkeen tulee aina ruokapalkka, esim. pieni pala porkkanaa tai leipää. Kun hevonen osaa tehtävän, äänimerkkiä ja ruokapalkkaa voi harventaa, palkita vain silloin tällöin. Tämä tietty ääni tarkoittaa aina ruokaa, eikä merkkiääntä tule koskaan tehdä, jos ei aio antaa palkkiota. Pelkkä ääni ei ole palkinto, vaan sen tulee olla jotakin, mistä hevonen pitää. Ruuan sijaan palkkioksi käy myös esim. rapsutus. Koulutustapa perustuu siihen, että hevonen ymmärtää toiminnan olevan kannattavaa, koska se saa sen kautta mieluisia asioita, jotka rohkaisevat hevosta yrittämään ja jatkamaan halutun tehtävän tekemistä.


Lyhyt kooste koulutuksen vaiheista: 

Ensimmäisellä kerralla pidin palloa kädessäni ja aloin palkita, kun Topi kosketti palloa turvallaan. Seuraavaksi palkkaa herui vasta, kun Topi kosketti palloa hampailla ja sitten vasta kun otti reilumman hammasotteen kahvasta. Tähän asti päästiin noin vartissa.

Toisella kerralla laskin pallon maahan, ja palkitsin taas alkuun hampailla koskettamisesta, sitten tarttumisesta ja ilmaan nostamisesta. Alkuun Topilla oli vaikeuksia saada otetta, kun kahva nojasi maata vasten ja välillä hän yrittikin kysellä minulta, saisiko sitä porkkanaa helpommalla. Sinnikkäästi ruuna jatkoi yrittämistä, ja alkoi ymmärtää miten turvalla tuuppimalla saa lopulta paremman otteen pallosta.

Kolmannella kerralla palkitsin pallon pitämisestä hetken aikaa ilmassa, sitten siirryin palkitsemaan pallon kantamisesta muutaman askeleen ajan. Ensimmäisillä kerroilla Topi ei ymmärtänyt lähteä liikkeelle pyynnöistäni huolimatta. Vaati noin kolme toistoa, että poni hoksasi asian. Tästä harjoituskerrasta on olemassa videokooste.

Neljännellä kerralla - noin kuukauden tauon jälkeen - aloin jo heittää palloa. Topi tosin ymmärsi lähteä noutamaan sitä vain, jos otin itse muutaman askeleen sivulle. En lähtenyt suoraan palloa kohti, mutta vähän sinnepäin johdatellen. Koska Topi oli takaperin ketjuttamalla oppinut, että pallo tipahtaa aina minun jalkojeni juureen ja sitten saa namin, hän ymmärsi pallon noukittuaan lähteä luokseni. Jos Topi pudotti pallon matkalla, hän ymmärsi itse nostaa sen uudelleen kantoon, kunnes pääsi luokseni. Tältä kerralta on yksi videonpätkä blogin fb-sivulla.


Pohdintoja:

Nyt voi oikeastaan jo sanoa, että Topi osaa halutun tehtävän suorittaa. Tätä voisi hioa vielä sillä, että yhdistäisin jonkin sanan, esim. "pallo" tai "hae" pallon koskettamiseen, jolloin voisin pallon heitettyäni jäädä paikoilleni seisomaan ja sanoa merkkisanan, mikä toimisi Topille vihjeenä käydä hakemassa pallo. Ja toki voisi kokeilla heittää pidempiä matkoja ja niin edelleen.

Olen sanonut tämän niin monet kerrat monessa eri keskustelussa, mutta sanon sen vielä kerran: naksutinkouluttaminen on niin älyttömän hauskaa! Se on nopeaa, kuten äskeisestä tekstistä ja videoista huomaatte, ja minulle siinä hauskinta on nähdä, miten eläin alkaa itse kokeilemalla yhdistää asioita. Eläin saa todella käyttää aivojaan ja olla aktiivisena toimijana, tehdä itse päätöksiä, minkä koen olevan tosi tärkeää kaikille elollisille olennoille - monesti hevostenkin kanssa asian laita on näin, että ihminen pyytää ja hevonen tottelee. Tässä se tulee ikäänkuin vaivihkaa, hevonen itse päättää, meneekö pallon luo vai ei. Ja eihän se mene, jos se kokee sen epämiellyttäväksi. Topilla ainakin tuntuu olevan oikeasti kivaa tätä tehdessä, ja samalla tuossa tullaan vahvistaneeksi sitä, että ihmisen luo kannattaa aina tulla. Se on hevoselle mukavaa ja kannattavaa, koska silloin saa ruokaa.

Jatkossa tullaan varmaan tekemään näitä noutojuttuja vähintään silloin tällöin. Se on Topille - ja minulle - hyvää vaihtelua tavanomaisista hevosen ja ihmisen yhdessä tekemistä harjoituksista. Ja kuka tietää, ehkä seuraavaksi otetaan työn alle jokin muu hauska naksutinkoulutustehtävä. :) Kommentteihin saa laittaa ehdotuksia!

Topiin tutustumista

Hoitajan pestini Topin kanssa on lähtenyt käyntiin mukavasti. Välillä huvittaa, miten paljon yhtäläisyyksiä tässä hommassa todella on Klaara-aikakauteeni verrattuna. Topi nimittäin asuu myöskin itsehoitotallilla, jolloin tehtäviini kuuluu hevosen kanssa puuhailun lisäksi ihan perus tallitöitä kakan lappaamisesta heinien pussittamiseen ja veden kantamiseen.

Minussa asuu sellainen suorittaja-puuhanainen, että olen niin elementissäni (toisinaan ylikierroksilla... :) noissa hommissa. Välillä joudun ihan itseäni muistuttamaan, että syö nyt jotain, pidä tauko. Ei ne kikkareet sillä välin mihinkään karkaa, etkä myöskään saa Paulalta selkääsi, jos et pussita sitä heinää kerralla koko viikoksi.

Jokin opittu toimintamalli minussa elää vahvana. Aina haluaisi tehdä pikkasen (=huomattavasti) enemmän kuin odotetaan, että minusta varmasti tykätään ja halutaan pitää tässä tapauksessa hevosen hoitajana. Se on tässä viimeisen ehkäpä vuoden tai useamman aikana ylikorostunut ja sillä minä olen itseni polttanut loppuun. Kun mikään ei riitä - minulle itselleni.

Ei mun tästä edes pitänyt kirjoittaa, mutta se nousi sen verran ajankohtaisena pintaan, että tuntuu tärkeältä purkaa tekstiksi.

Siitä toimintatavasta mä pikkuhiljaa opettelen pois. Muunmuassa tekemällä noita tallitöitä. Tiedostamalla haitalliset ajatukseni ja miten niiden pohjalta toimin, ottamalla niitä taukoja ja joinain päivinä tekemällä ihan vain ne välttämättömimmät tallityöt.

On kaunis ajatus kiillottaa koko talli lattiasta kattoon, että muilla ihmisillä olisi hyvä mieli, mutta en voi tehdä sitä oman henkisen ja fyysisen hyvinvointini kustannuksella. Myös minun itseni pitää uskoa, että ilman näitä ylimääräisiä ponnisteluja minä riitän. Hevosen hoitajana, ystävänä, ihmisenä.

Mun piti siis kirjoittaa ikäänkuin sivulauseena, että tykkään kun olen päässyt taas tallitöihin. No nyt on sekin sanottu. :) Mennäänpä eteenpäin.

Topin kanssa puuhastelu on tässä alkuvaiheessa ollut hyvin pitkälti asioiden kokeilemista. Tutustumme toisiimme, opimme miten toinen reagoi missäkin tilanteessa. Miten pieni paine riittää, mitä tunteita mikäkin yhteinen tekeminen herättää. 

Lokakuun lopussa ensimmäisenä itsenäisenä Topipäivänäni rakentelin kentälle kaarevat ravipuomit sekä kavaletin. Niitä jumppailtiin kapsoni päässä maastakäsin erikseen ja peräkkäin, käynnissä ja ravissa, molempiin suuntiin. Kokeilin mennä itse edellä, ohjata läheltä vierestä sekä lopulta lähetin Topin suuremmalle ympyrälle liinan päästä, ja nuoriherra kipsutteli "esteiden" yli itsenäisesti, ravissakin. Kaiken kaikkiaan mukava treenihetki.

Tämmöisiä mentiin

Nyt olen ollut kohta neljä viikkoa reissussa / kipeänä / kiireinen, niin etten ole päässyt käymään Topittelemassa. Tuon kavalettitreenin jälkeen kerkesin yhtenä lauantaina käymään ja silloin päätin tutustella poikaan irtona. Kannoin kentän keskelle jakkaran, jonka päälle ja viereen ladoin harjoja, kaviokoukun, raipan, liinan sekä maastakäsittelyköyden.

Välikommentti: Siksi kaksi eri pitkää köyttä, että voin halutessani joko juoksuttaa liina kiinni kapsonissa tai hyödyntää paksua köyttä liberty workissa. Liina on ilmaan heittämiseen ym. pyörittelyyn liian kevyt, ja köydessä taas on liian suuri ja raskas kiinnitysklipsu, jotta sitä raaskisi laittaa pikkuruunan turvan päälle kiinni.

Toin Topin kentälle, päästin irti ja menin itse "toimintapisteelleni" tavaroiden luo. En muista tuliko Topikin suoriltaan ihmettelemään valikoimaani vai harppoiko toiseen päähän kenttää nyhtämään evästä aidan alta. Joka tapauksessa Topi päätyi jossain vaiheessa kiinnostumaan enemmän syömisestä kuin minun jutuistani. Taisin käydä kertaalleen siirtämässä hänet keskemmälle kenttää ja aloin harjoitella luoksetuloja. Paulan kanssa oli aiemmin puhetta, että hänestä se olisi hyödyllinen ja kiva juttu opettaa, ja ilmeisesti olivat sitä jonkun verran ennestään harjoitelleetkin.

Taskussani paloiteltuja porkkanoita, seisoin paikallani ja odotin. Topin kiinnostus heräsi, se lähti kävelemään kohti. Vihelsin. Annoin maistiaisen porkkanaa, kun hevonen oli pysähtynyt luokseni, sitten lähdin kävelemään ja taas pysähdyin, Odotin. Vihelsin. Palkkasin.

Tarkoituksena on opettaa vihellyksestä Topille kutsu tulla luokse, ja tämmöisen keinon minä jostain muistan kuulleeni / lukeneeni. Tarpeeksi monen toiston jälkeen voisi alkaa viheltämään jo ennen kuin hevonen itse on tehnyt päätöstä tulla luokse. Tätä voisi hyvin harjoitella vaikka joka kerta tallilla käydessä muutaman toiston.

Luoksetulojen jälkeen pysähdyimme Topin kanssa toimintapisteelle ja ajattelin harjata sen irtona. Häntäpä ei huvittanut tulla harjatuksi juuri tänään, sen verran monta kertaa lähti livohkaan samantien. Kokeilin treenata myös ns. maahan sidottuna harjaamista (hevonen on kiinni, mutta naru roikkuu maassa), mutta oli selvästi nuorukaiselta liikaa vaadittu - ainakin sinä päivänä siinä tilanteessa, enhän tiedä osaako Topi tämän oikeasti ennestään. Lopulta harjoittelimme ihan vain maahan sidottuna seisomista niin, että minä poistun hevosen luota. Siinä hommassa pääsin palkitsemaan porkkanoilla useampia kertoja, kun ruunalla riitti hermot seistä ja odottaa kiltisti.

Näiden juttujen lisäksi testailin myös, miten Topi reagoi Piet Nibbelinkiltä opittuihin tapoihin heitellä narua ilmaan ja omalla energialla kutsua hevosta leikkisästi juoksentelemaan kanssani. Jostain syystä Topia ei jaksanut juoksentelu kiinnostaa sitten yhtään, mikä oli minusta aika hassua. Nimittäin hetkeä aiemmin olin putsaamassa tarhaa ja koitin houkutella yli-innokasta apuriani kauemmas kottikärryistä juoksaisemalla itse pari askelta. Hänhän hurjistui niin, että minun piti ihan vakuutella Topille, ettei me tässä nyt olla kaksi oria ottamassa mittaa toisistamme vaan ihan leikkimielisestä pyrähdyksestä oli kyse. Selvästikään hänen tarhassaan ei voi "ulkopuoliset" ruveta riehumaan. Käytöstavat, Hanna. käytöstavat!

Ei hätää, siisteyskoordinaattori on paikalla!

Tulevana lauantaina pääsen vihdoin taas käymään Topin tallilla eikä tässä toistaiseksi ole syntynyt vielä mitään kuningasajatusta siitä, mitä sitä rupeaisi silloin touhuamaan. Todennäköisesti jatkan noita luoksetuloja ja muutenkin irtona työskentelyä, sillä koen sen hyväksi tavaksi tutustua hevoseen. Se saa vapaasti reagoida minun liikkeisiini ja tunteisiini, mitä on tietysti tärkeää harjoitella myös narun päästä. Ehkä me ollaan joku tovi kentällä vapaasti ja käydään sitten vaikka metsässä kävelyllä.

Koen että ihan tavallista narussa taluttamista meidän kannattaa treenata, sillä eihän tässä vaiheessa meidän välillä tietenkään ole mitään kovin syvää luottamusta ja Tittaan verraten Topi on vähän häilyvä ja arvaamaton tyyppi, mitä tulee narunpäässä käyttäytymiseen. Se saattaa säpsähdellä omiaan eikä välttämättä tule katsoneeksi, olenko minä alla vai en. Onneksi hän on simpsakka siro arabi, enkä minä säikähdä kovin pahasti, vaikka hän tulisikin loikanneeksi kahdella jalalla tarhasta ulos, niin kuin eräänä tuulisena syysiltana... :) Siispä lähtisin sitä luottamusta välillemme rakentamaan sillä, että osaisin vähän hänen jekkujaan ennakoida ja hän oppisi, että kanssani voi ihan rauhallisesti kävellä eikä silti päädy minkään petoeläimen ateriaksi.

Epäilyttävän pressun päällä majaili epäilyttävä kivi, jota piti maistaa - varmuuden vuoksi.

 Loppukevennykseksi mainittakoon vielä Topille itsestään muodostunut hassutteleva lempinimi Mupelo. Hänessä on vähän sellaista nuoren orin vikaa, että kaikki pitää itse kokeilla huulilla mupeltamalla ja hampailla tarttumalla. Mielellään myös vemputellaan ilmassa eestaas, jotta saa hyvän tuntuman siihen, millainen tämä riimunnaru / ohja / takinhelma / mikä tahansa esine pohjimmaiselta olemukseltaan mahtaakaan olla. :)

"Kato! Löysin näin hienon köyden!"

"Tätä voi näinkin hurjasti heiluttaa!"

Elämän käänteistä

Tänä syksynä on kohdalleni sattunut yhdenlainen déjà-vu - josta olen hyvin iloinen.

Kaksi vuotta sitten toteutin pitkäaikaista haavettani päästä kouluttamaan nuorta hevosta, joka tuolloin oli vuokraponini Klaara. Puolen vuoden sitkeän yrittämisen jälkeen totesimme yhdessä ponin omistajan kanssa, ettei homma yksinkertaisesti suju kenenkään kannalta otollisesti, ja minun olisi parempi etsiä uusi vuokrahevonen.

Löysin ystäväkseni vanhan tutun Titan, jonka kanssa parantelin Klaaran myötä päätänsä nostaneen hevospelon haavoja. Melko pian erään tapaturman seurauksena  menetin hetkellisesti kykyni ratsastaa. Seuraavan vuoden ajan syvensin tietämystäni hevosten kouluttamisesta ja niiden kanssa kommunikoimisesta sekä lajityypillisistä tarpeista niin teoriassa kuin käytännössä. En usko, että näin suurta muutosta olisi tapahtunut, jos olisin voinut vain jatkaa ratsastelua kuin aina ennenkin.

Nyt olen jälleen ratsastaja. Parempi kuin ennen. Sen lisäksi koen ymmärtäväni hevosia paremmin kuin ennen. Olen kokenut ahaa-elämyksiä, oivaltanut ainakin joitakin asioita, mitkä Klaaran kanssa menivät pieleen ja miksi.

Ja nyt, nyt minun elämässäni on jälleen nuori hevonen. Väittäisin, että sen koulutus on suunnilleen samalla tasolla, missä Klaara oli sitä vuokratessani. Ehkä jopa pykälän taaksepäin.

Hevosen omistaa ystäväni, jonka kanssa emme ennen Titan vuokraamistani kohdanneet, mutta oppimme hevosten käsittelyyn olemme molemmat saaneet samasta paikasta. Mikä vielä hauskempaa, myös tämä nuori hevonen on saman kasvattajan helmiä kuin Tittakin.

Titan vuokraajana tulen jatkamaan edelleen. Sillä hevosella on ikuisesti paikka sydämessäni Suurena Opettajana ja Ystävänä, ja sen kanssa tahdon viettää aikaa niin kauan kuin se vain on mahdollista.

Syy tähän uuteen harrastuskaveriin on, että haluan harrastaa useammin, enemmän - enemmän kuin kukkaro sallisi. Niinpä kaverini hevosen hoitajana pääsen harrastamaan enemmän, heppa saa kokemuksia eri ihmisen kanssa ja ystäväni apua hevosensa hoitoon ja kouluttamiseen.

Että nyt on sitten kaksi hevosta. Kaksi valkoista arabia. Viisaita herkkiksiä.

Huomasin sattumalta, että blogini on ollut erittäin tammapainoitteinen. No nyt tulee siihenkin vähän muutosta. :)

Blogia pidempään lukeneille tämä uusi harrastuskaverini onkin jo entuudestaan tuttu. Hänestä on parin vuoden takaa sateisia irtojuoksutuskuvia sekä puolentoista vuoden takaa keväisempiä tarhamöllötyskuvia. Ja kuten näkyy, tämänsyksyisiä ruskaisia tarhamöllötyskuviakin on näpsitty. Niitä lisää jatkossa.

Täytynee kyhätä pojalle oma alasivunsa, mutta sitä odotellessa:

r. Zohrab ox "Topi"

i. Zorongo e. Zina ei. Kismet SE

syntynyt 15.6.2009

arabialainen täysiverinen

ruunikonkimo