Pelkoa uhmaten

Hevoshulluus. Se on ihan yleisesti käytetty sana. Tykkää tehdä hevosten kanssa ja tekeekin, hulluuteen asti. Mikä ihme siihen oikein ajaa? Onkohan tähän kysymykseen olemassakaan yksiselitteistä vastausta...

Tällaisia mietin päätteeksi päivän, jona olen istunut metsätietä pitkin viilettävän hevosen selässä ja miettinyt: "En ole koskaan mennyt tämän kanssa näin kovaa ja vieläpä kotiinpäin. Sinänsä vauhti ei haittaa, koska tiedän ettei Titta minua pukita alas. Ainoastaan kaksi asiaa haittaa: 1. Jos laukkaamme liian lähellä edellä kulkevaa hevosta ja se potkaiseekin meistä jompaa kumpaa esimerkiksi päähän. 2. Jos en saa tätä vauhtia pysähtymään."

Noina hetkinä rakkaan vuokrahevoseni selässä minä pelkäsin. Pelkäsin niin, että oli vaikea päästä selkään takaisin, laskeuduttuani korjaamaan paikaltaan liukunutta satulahuopaa takaisin satulan alle, sillä lihakset olivat aivan velttoina. Ja tarkoitus oli laukata vielä lisää.

Minä olin lähtenyt toisen ratsukon kanssa yhdessä maastoon, koska halusin tehdä niin. Tykkään ratsastaa, tykkään maastoilla, erityisesti muiden seurassa ja tykkään laukata metsäteillä mäkiä ylös. Minä halusin tätä. Hevonenkin tuntui haluavan, se lähti lähes pyytämättä vauhtiin ja pärisi tyytyväisen kuuloisena laukkojen jälkeen.

En kuitenkaan nauttinut olostani täysin. En pystynyt nauramaan tai edes hymyilemään minulle todella tärkeän ystäväni selässä, kun vietimme yhdessä aikaa ihanissa maisemissa ja mukavassa seurassa. En pystynyt sulkemaan pois ajatuksistani näitä minua kenties hengissä pitäneitä sanoja: mitä ja jos.

Ehkäpä niin ei kuulukaan tehdä, täysin. Unohtaa vastuu omasta ja muiden turvallisuudesta. Jotenkin se silti jäi vaivaamaan. Miksi lähdin vapaaehtoisesti tekemään jotakin, mikä minua pelottaa mielettömästi? Miksen voi saada molempia: Nauttia olostani lähes peloitta, vaikka huomioin turvallisuusseikat?

Kuva Titan selästä tänään, hieman ennen laukkaamiseen soveltuvia metsäteitä

Tällä maastoretkellä oli onnellinen loppu. Minä sain kuin sainkin Titan pysäytettyä pahimmasta laukkahepulistaan. Olen huomannut tilanteen vaatiessa pystyväni asioihin, kun päätän, että minulla ei ole mitään muuta mahdollisuutta. Tämän hevosen on pysähdyttävä. Silloin se myös pysähtyy.

Matkassani ollut tallikaveri kertoi kotiinpäin kävellessämme yhdestä ratsastuksen periaatteestaan: Koskaan ei jätetä laukkaamista/ravaamista siihen, että hevonen saa viedä aivan kuus-nolla. Aina täytyy saada edes pieni pätkä hallittua askellajia päälle.

Tuo periaate kuulostaa minusta erittäin järkevältä ja onneksi tämä ihminen oli tänään tuolla metsässä mukana. Minä en nimittäin olisi uskaltanut enää laukata sen mäen jälkeen. Sanoinkin hänelle, etten tiedä onnistuuko mikään rauhallinen laukka nyt, mutta lähdimme laukkaamaan silti.

Olin väärässä. Onneksi. Se oli huojentava ja hieno tunne, istua keinuvassa laukassa, ohjat tukevasti molemmissa käsissä ja tuntea kuinka hevonen alla liikkuu samaa askellajia kuin äsken, mutta hitaammin, hallitummin. Aivan rauhassa. Sen jälkeen tuntui hyvältä istuskella käynnin tahdissa loppumatka tallille.

Tämä postaus on nyt ihan vain minua itseäni varten. Että saan purettua tämän asian sisältäni ja katseltua sitä eri näkökulmista. Ehkä joku lukijakin löytää tästä jotakin samaistumispintaa, ehkä ei. Tämä oli vain niitä hetkiä, kun tunnet sisälläsi olevan jotakin kirjoitettavaa, otat näppiksen eteesi ja pian näytölle on ilmestynyt seinä tekstiä.

Pelko on itsessään laaja, kiehtova ja meitä kaikkia koskettava aihe. Oli se sitten hevosiin tai johonkin aivan muuhun liittyvä pelko. Mistä pelot johtuvat, mikä pelkoreaktion laukaisee, miten niitä voi kohdata, lieventää ja jopa voittaa.

Tästä aiheesta voisi kirjoittaa tuhat postausta. Olkoon tämä postaus nyt yksi pieni raotus minun sisimpääni asuttavaan yhteen pelkoon, sillä peloistakin pitää voida puhua, avoimesti. Meillä kaikilla on niitä eikä siinä ole mitään hävettävää. Niitä ei vain aina osaa itse tai muut ymmärtää.

Satulaan palanneen mietteitä

Olen viime aikoina taas ratsastellut enemmän ja tässä lyhyessä ajassa tehnyt valtavia loikkia eteenpäin. Vielä kuukausi sitten pystyin ratsastamaan 5-7 minuuttia kerrallaan, ja sekin lyhyt aika meni käynnissä oman kehon kuulostelemiseen sekä yksinkertaisten asioiden uudelleen sisäistämiseen. Kuten esimerkiksi: miten saan hevosen kääntymään vasemmalle tai pysähtymään.

Näitä asioita minä teen edelleen. Ratsastan hyvin keskittyneesti ja mietteliäästi, mitä en koe tehneeni yhtä tarkkaavaisesti ennen tapaturmaa. Tunnustelen jatkuvasti mitä istuinluuni, jalkani ja muut osat kehostani milläkin hetkellä tekevät. Tähän minua innoitti eräästä Sara Autelon blogipostauksesta päähäni soimaan jäänyt lause: "Istunta on apu, jota ei saa pois päältä."

Halusimme tai emme, kehomme viestittää hevoselle painavan ja paksunkin satulan läpi tauotta, ja joskus nuo lähettämämme viestit jäävät meiltä itseltä huomaamatta. Saatamme esimerkiksi jännittyä syystä x, jolloin hevoselle menevä viesti voi tilanteesta ja hevosesta riippuen tarkoittaa vaikka pysähtymistä, vauhdin lisäämistä tai yksinkertaisuudessaan siirrämme jännittyneisyyden hevoseen, kerromme että nyt on jotakin mitä pelätä.

Tuossa piilee ehkäpä yksi syy, miksi hevonen saattaa esimerkiksi maastossa ratsastettaessa yhtäkkiä tehdä jotakin odottamatonta. Ratsastaja on tietämättään pyytänyt sitä tekemään niin ja seuraavassa hetkessä antaakin päinvastaisia apuja, kun istunta-avusta seurannut toiminta - esimerkiksi laukannosto - ei ollutkaan sitä mitä haluttiin. Hevoselle hirvittävän hämmentävää ja varmasti turhauttavaa. Puhumattakaan kivusta, jos tässä äkkinäisessä tilanteessa ratsastaja kokee joutuvansa ottamaan hetkellisesti ohjista kovemman pidätteen, saadakseen tilanteen nopeasti hallintaan.

Maltillisesti maastossa

Näillä eväillä minä lähdin yhtenä päivänä ratsain maastoon, ensimmäistä kertaa yli vuoteen. Maastakäsittely tämän vuoden aikana on avannut minulle yhä enemmän sitä, miten herkkä Titta on ja missä asioissa erityisesti. Ratsastaessa Titta lukee todella tarkasti istuntaani, ja kuten maastakin, tunnetilojani. Sillä on herkkä kaasu aina tarvittaessa, omia mielipiteitä askellajeista ja vauhdista.

Keskityin koko matkan joka ikinen sekunti siihen, että minä olen rento. Lihakseni ovat löllyvää massaa, juuri ja juuri kannattelevat minua oikeassa asennossa. Minulla ei ole huolen häivää. Haukottelin ja pärskähtelin niin kuin rentoutuva hevonen tekisi.

Aika pitkälle näillä avuilla pötkittiinkin. Titta oli reipas ja valpas, sitä siitä ei pois saa eikä pidäkään saada. Luottavaisesti se köpsötteli eteenpäin hiekkatietä ja mäkisiä metsäpolkuja pitkin ohjin. Tamma laski välillä turpansa viistämään maata, etsiessään kuivaa ja turvallista kohtaa seuraavalle askeleelleen.

Puolivälissä lenkkiä Titta pysähtyi. Huomasin kuinka sen hengitys alkoi tihentyä, katse oli lukkiutunut eteenpäin. Hetken päästä näin puiden lomassa käyskentelevän miehen ja koiran. Vakuutin Titalle ääneen, että he ovat täysin harmittomia, naapureita mitä luultavimmin. Matka jatkui, joskin jännittyneesti, aina polunristeämään, jossa tervehdimme kaksikkoa etäältä.

Kääntyessämme kotiinpäin, muukalaiset jäivät selän taakse ja tämä oli vauhdin ystävän Titan mielestä oiva syy lähteä laukalla kotiin. Parikymmentä metriä me kävelimme, tunsin kuinka jännitys jälleen kasaantui allani. Silti ehdin reagoida vasta, kun Titta syöksähti eteenpäin. Laukka-askeleet jäivät lyhyeen. Nappasin vasemmalla kädellä ohjasta ja käänsin Titan pienenpienelle voltille. Ohjasavun lisäksi keskityin edelleen istuntaani, koitin rentouttaa sitä ja samalla pyysin ääneen Tittaa pysähtymään. Seisahduimme lumiselle polulle sivuttain.

Jatkaessamme eteenpäin Titta oli selvästi tokeentunut säpsystään, mutta menohaluja edelleen riitti. Käynti oli väkinäistä ja molemmilla olo rauhaton. Joka toisella askeleella sanoin ääneen "Käynti" (rauhallisella äänensävyllä. Kiristelevien hampaiden välistä kihistynä siitä tuskin on apua. ;) Näin tein halutun askellajin selväksi myös itselleni, toivoin että rauhallisuus menisi sitä kautta istuntaankin.

Lähestyimme mäkeä, jonka laelle Titan kanssa usein laukataan. Mäen puolivälissä kävelimme jo niin rauhallisesti, että päätin palkita meidät molemmat pikku vauhdeilla. Annoin tammalle luvan mennä. Ja mitä teki Titta? Nosti rennon, reippaan ravin ja lönkötteli edelleen pitkällä ohjalla mäen ylös saakka. Ei jestas minä olin tyytyväinen! Hevoseen, itseeni, meihin. <3

Laukka, tuo askellajien kiehtova mysteeri

Tuolla maastoreissulla tein tähänastisen ennätykseni: yli puoli tuntia ratsailla! Ja tästä käyntipainoitteisesta lenkistä lihakseni eivät ärtyneet ollenkaan, kun niiden ei tarvinnut jännittyä (kuin ehkä hetkittäin).

Pari viikkoa aiemmin ratsastin edellisen ennätykseni: 15 minuuttia. Tuolloin jäin kentälle pyörimään ja intouduin ihan ravaamaan ja laukkaamaankin. Niissä hommissa minun kehonhallintani on pitkän tauon jäljiltä niin hakusessa, että jouduin kotiin päästyäni kylmäämään reittäni ja siitä huolimatta olin aivan jumissa seuraavan viikon. Lohdullisesti se jumi oli kuitenkin kokonaisvaltaista, sitä perinteistä sisä- ja ulkoreisikramppia mitä tulee, kun ratsastaa pitkän tauon jälkeen. Eli mitään takapakkia ei parantuvan lihaksen kohdalla onneksi tullut.

Osaatte varmasti kuvitella, miten hieno tunne on päästä vuoden tauon jälkeen laukkaamaan hevosella. Ja että hevonenkin oli ihan messissä! Titalla oli kunnon laukkapäivä, se olisi varmasti viilettänyt ympyrää vielä toisen tai kolmannenkin vartin, jos minä olisin jaksanut hillua mukana.

Laukatessa ja varsinkin laukkoja nostaessa ne aiemmin mainitut istunta-avut nousivat esiin. Annoin vaikka mitä signaaleja ihan huomaamattani ja sitten ihmettelin, kun hevonen allani kiemurtelee ihan omia kuvioitaan tai nostaa laukan, kun yritän vain vaihtaa parempaan asentoon satulassa.

Maastakäsitellessä opin, että jos hevonen tekee jotakin, se johtuu hyvin suurella todennäköisyydellä minusta. Vaikken itse huomaisi, olen antanut sille pyynnön tehdä jotakin. Niinpä olen pikkuhiljaa oppinut olemaan rankaisematta ja suuttumatta hevoselle omista virheistäni. Samoiten itselleni annan virheeni anteeksi - onhan se tapahtunut jo enkä voi millään taikasauvalla muuttaa mennyttä.

Hyväntuulisesti eteenpäin puksuttamalla, hevosta kuuntelemalla ja uudelleen yrittämällä, näin minä jatkan matkaani kohti parempaa ratsastusta. :)

Maastojen tutkimista

Vuoden viimeiseksi ratsastukseksi jäi joulupäivänä tehty maastolenkki. Ystävän omistaja lähti minulle oppaaksi jalkaisin ja kierrätti muutamat lähitiet, joilla saa ratsastaa. Rauhallisten hiekkateiden lisäksi löytyi  mäkisiä, kivisiä traktoripolkuja metsän keskellä, joilla kiipeilystä ehkä eniten tykkäsin. Parissa kohdassa kokeiltiin ravia ja laukkaa - enemmän oltaisiin sitä jälkimmäistä menty, jos Ystävä olisi saanut päättää. Tällä kertaa oli kuolain suussa, varmuuden vuoksi kun vasta toista kertaa yhdessä maastoillaan, ja sain taas käydä useita keskusteluja ravin säilyttämisestä riemukkaan laukkaanpyrähdyksen sijaan.

On hauskaa, miten erilaisia useimmat hevoset maastossa ovat ja vaikka Ystävä on usein kentälläkin eteenpäinpyrkivä, siellä jarruksi riittää istunta. Ohjastuntuman lisäksi koitin maastossakin reipasta ravia kevennellessäni rentouttaa koko kehon, vähän kuin lysähtää huokaisten sinne satulaan ja keventää laiskemmin. Hetkittäin se viesti kai meni perille, mutta oon ihan samaa mieltä Ystävän kanssa. Laukkaaminen on tosi kivaa.

Maastosta jäi hyvä fiilis. Ystävä näytti taas kuinka fiksu ja mukava hevonen se on, niin että tämmöinen taannoin maastoilu- ja laukkapelostakin kärsinyt uskaltaa sen kanssa laukkailla ylämäkeä kotiinpäin.

Tälle viikolle on luvassa lisää tätä maastoilun mahdollistavaa harvinaista herkkua: toisena ratsastuspäivänä ehdin valoisaan aikaan tallille. Suunnitelmissani olisi maastopolkujen tsekkailun lisäksi reipas pyörähdys raviradalla. Seuraksi lupasin ottaa yhden entisen heppatytön, joka näiden eläinten pariin löysi yksinkertaisesti elämällä lapsuutensa maatilalla, perheen omien hevosten parissa. Minun syntymäni jälkeen hän ei tietääkseni ole enää ratsastanut, mutta selvästi vielä hevosia rakastaa. Tästä retkestä kuulette sitten ensi vuonna. :)

Mahtava, kuolaimeton Ystävä

Tänään pystyin pitkästä aikaa ratsastamaan ihan kunnolla - ja vitsi miten hyvältä se tuntui! Hevonen taisi olla ihan samoissa fiiliksissä, sillä meidän yhteistyö toimi varmaan paremmin kuin koskaan aikaisemmin.

Talliin tullessani suuntasin ensimmäisenä satulahuoneeseen tutustumaan uusiin sidepulleihin. Ystävän omistaja oli ne juuri ostanut, eikä kukaan muu ollut ehtinyt vielä koeajaa niitä. Siispä lännenohjat kiinni ja tuumasta toimeen.

Kenttä oli ehtinyt parissa plussakelipäivässä sulaa enimmät jäätikkönsä pois, ja oli nyt enää routaisen oloinen vetisen hiekkapohjan alta. Aloittelimme maastakäsin, jotta näin sidepullien toimivan varmasti oikealla tavalla. Kokeilin läpi pysähdyksen, peruutuksen, kääntämiset molempiin suuntiin jne. ennen kuin kipusin satulaan ja aloitin käynnissä pysähdykset sekä myötä- ja vastataivutukset volteilla. En odottanut ihmeitä, sillä Ystävällä on varmaan yli viikko menty pelkkää käyntiä kelien takia, ja yleensäkin lihasten vetreys-/jäykkyystila tuntuu vaihtelevan päiväkohtaisesti. En myöskään ollut aluksi varma, mitä kaikkea kentän pohjalla uskaltaisi tehdä, mutta kun käynnissä kaikki sujui mallikkaasti, päätin kokeilla ravia.

Otin ensin muutaman siirtymisen suorilla urilla, testatakseni sekä pohjan liukkautta että sidepullien toimivuutta pidättäessä. Totesin molemmat tekijät turvallisiksi, joten jatkettiin kevyessä ravissa suurilla pääty-ympyröillä. Tein kahdeksikkoa siten, että jäin toiseen päähän esim. vasempaan kierrokseen, jolloin asetin kunnolla sisälle ja pyysin nokkaa eteen alas. Kun Ystävä esitti haluamaani liikettä kokonaisen ympyrän, vaihdoin toiseen päätyyn ja sama juttu toiseen suuntaan. Jossain vaiheessa istuin alas ja varsinkin vasempaan kierrokseen Ystävä esitti niin kaunista jogia että! Tuntui kuin olisi istunut oikean kisakonkarin, ns. opetusmestarin selässä eikä tarvinnut juuri mitään tehdä. Oikea kierros puolestaan palautti maan pinnalle, siihen suuntaan Ystävä oli tällä kertaa jumisempi ja haluttu liike vaati enemmän työtä meiltä molemmilta. Kokeilin myös ravissa vasta-asetukset.

Tämän jälkeen päätin haastaa niin itseni, Ystävän kuin ne sidepullit tekemään pohkeenväistöjä. Ja nyt en siis puhu sidepassista, joka on ns. lännenversio pohkeenväistöstä suoraan sivulle, vaan ihan se perinteinen ratsastuskoulussa opittu tyyli: lyhyeltä sivulta keskihalkaisijalle ja väistätys uralle. Tietenkin löyhemmällä ohjalla ja enempi pohje- sekä istunta-avuilla, niin pitkälle kuin taidot riittää. Ystävä tuntui jo alkuun hyvin vetreältä, mikä edesauttoi tämän harjoituksen onnistumisessa. Käynnissä sujui kivasti, ravissa vähän tahmeammin, ja tällä kertaa vasemmalle päin väistäminen oli se heikko kohta. Silti olin tähänkin kokeiluun tyytyväinen.

Koska tähän asti oli jo mennyt näin hyvin eikä Ystävä ollut liukastellut yhtään, päätin kokeilla laukkaa. En halunnut ottaa kaatumisen riskiä, joten suoritettiin laukannostot ja itse laukkaaminen pelkästään pitkillä sivuilla. Useimmiten meillä on pieniä kommunikaatio-ongelmia laukkaa nostettaessa. Jostain syystä itse jännityn ja ylivalmistelen koko homman niin, että herkkä arabitamma allani ehtii vetää palkokasveja rööreihinsä ja sitten sitä ah niin helppoa ja nättiä nostoa ei tulekaan, kun minä vääntelen selässä apuja joka suuntaan ja tamma venkoilee käämeissään eri suuntaan. En tiedä teinkö mitään eri tavalla tällä kertaa, en usko että tein, mutta Ystävä nosti laukan joka ikinen kerta kuin ihmisen mieli. Niin kauniisti, niin vaivattomasti, yhtään ryntäämättä hermostuneeseen raviin tai kääntyilemättä paikoillaan. Nosti vain ja laukkasi, kunnes kerroin että kiitos riittää.

Ja mikä tässä eniten nostattaa hyvää mieltä entisestään: tämä kaikki tapahtui ilman kuolaimia. Ilman kipua hevosen herkässä suussa. Ystävä oli lopputunnista rento ja hörökorvainen, sidepullit oli ollut helppo laittaa sille, vain pujottaa päähän. En ihmettele miksi Ystävä nostaa päätään ja väistelee kuolaimia, vaikka kantaa selässään pehmeäkätisiä ratsastajia. Väistelisin minäkin. Nyt luulen, että olemme molemmat löytäneet sen sopivan ratkaisun ratsastaa yhdessä ja olemme onnellisia.

Laukkakisakuvia, kuvankäsittelyä ja vastavalohöpinää

Kokonniemen ravirata 25.8.2013, isojen ponien lähtö

Olin elokuussa kuvaamassa laukkakilpailuja Porvoossa. Aloitin kyllä kuvien raakkaamisen ja käsittelyn jo aika pian kisojen jälkeen, mutten saanut työtä loppuun omaa haluttomuuttani eikä kuvia missään vaiheessa ilmestynyt blogiinkaan. Miksi? Koska ne on niin hirveitä. Hävetti ajatuskin laittaa tällaisia näytille. Miksi ne sitten on niin hirveitä? No, tietenkin päivitystä vaativan, puutteellisen kuvauskalustoni lisäksi on vain kaksi syytä. Aurinko ja mun kuvanmuokkaustaidot / -mieltymykset.

Kisapäivänä oli todella lämmintä ja aurinkoista. Useimmissa hevostapahtumissa kuvauspaikan pystyy valitsemaan ja ainakin vähän siirtyilemään sitä mukaa kun aurinkokin. Tähän mennessä on siis todella harvoin ollut tällaista tilannetta, että ainoa mahdollinen kuvauspaikka on suoraan aurinkoa päin. Tai pystyihän nytkin kuvaamaan toiseen suuntaan, mutta sitten tuli kuvanneeksi lähinnä lihaksikkaita peppuja ylittämässä maalilinjaa - itse kun tykkään enemmän että hevonen olisi kuvassa edestä tai sivusta päin. Radan varressa oli siis vain yhdellä sivulla tilaa yleisölle. Tapahtuman virallinen kuvaaja oli näppärästi päästetty saman sivun toiselle puolelle, josta sai kätevästi napsaistua ainakin kaikista voittajista hyvin valoittuneet kuvat, aurinko selkänsä takana. 

Tähän väliin joku viisas kommentoisi että hei, mikset vain käytä vastavalosuojaa? Mjoo.. semmoisen tehoa ja apua tuossa tilanteessa en osaa arvioida, sillä minulta puuttuu mokoma hökötys kokonaan. :---) Sanoinhan että kalustoni on puutteellinen...

Laittelin tähän nyt häpeästäni huolimatta samasta kuvasta alkuperäisen, muokatun ja uudelleenmuokatun version. Kuvassa viilettää ihana shettisori Puppe, joka asui aikanaan Päikän kanssa samalla tallilla. Sen lisäksi, että lähtökohdat on jo aika surkeat siitä vastavalosta johtuen, olen näköjään ollut niin ihastunut kontrastiin ja värikylläisyyteen, että olen raiskannut kuvaa vähän lisää. Tämä on tietysti mielipidekysymys, mutta tämän postauksen pointti oli lähinnä todeta ääneen että hei, niistä kuvanmuokkaustunneista koulussa on ollut jotain hyötyä! Katseltuani uudelleen näitä kuvia, totesin värimaailman olevan niin tökerö, että päätin vetäistä kaikki kuvat mustavalkoisiksi. Jälkeenpäin ajateltuna näitä voisi toki yrittää erinäisillä värinsäädöillä pelastaa värillisinäkin, mutta vaatisi kyllä enemmän työtä ja todennäköisesti myös enemmän osaamista kuin minulta tällä hetkellä löytyy.

Alkuperäinen, täysin muokkaamaton kuva

Elokuussa muokattu

6.12 muokattu

Jotta ei-valokuvaharrastajakin ymmärtäisi, miksi vouhkaan jostakin auringosta, että pilasi kaikki kuvani, laitan tähän vielä selkeyden vuoksi kaksi muokkaamatonta kuvaa samasta ratsukosta. Toinen on otettu aurinkoa päin ja toinen aurinko kameran takaviistossa. Ero on melko selkeä, vai mitä?

Vastavaloon

"Oikeaoppisesti" kuvattu

Tässä tämänkertainen opetustuokio. Loppuun läjäytän niitä omasta mielestä paremman näköiseksi käsiteltyjä kuvia. Kertokaa mitä tykkäätte ja olisi hauska kuulla myös muiden kuvauskokemuksia hevosalan (ja muistakin) tapahtumista. Miten on sujunut vai eikö ole, ja pystyitkö tekemään asialle jotain paikan päällä tai jälkeenpäin?

Ja jos nämä kuvat nyt sattuu joku kisoissa ratsastanut tai kisassa juosseen hevosen omistava henkilö näkemään ja haluaa itselleen, otathan yhteyttä hannapietilainen@windowslive.com. Luvatta kopioiminen on tekijänoikeusrikos. Ja tosiaan kaikista hevosista on kuvia, vaikkei tässä ryppäässä sitä omaa näkyisikään.

Aswan eli Väiski ja Irene. Tätä vauhtihirmua liikuttelin pari kertaa toissakesänä, kun asui samalla tallilla Miinan kanssa.

Pupen suokkikaveri Essi. Myöskin tallituttuja Päikkäajoilta.

Klaarailukooste

Postaus sisältää minun, Kimmon, Aneten ja Mimosan ottamia kuvia. En ihan joka kuvan alle lähtenyt kirjottelemaan että mikä yksilö oli kenenkin käsialaa. :)

Klaaran kanssa on taas harpottu eteenpäin suurin askelin viimeiset pari viikkoa. Muutaman kerran oon sen kanssa palloillut, yksin tosin niin ei ole uusia kuvia. Pallon pomppiminen on vähän pelottavaa, muuten se saa hetkittäin liikahdella. Luulen että "pallo"-käsky alkaa olla pikkuhiljaa hallussa ja välillä poni innostuu ihan kuljettamaankin. Tämän lisäksi on tehty kaikennäköistä ratsuhommiin liittyen.


Peltoratsastelua porukalla

Lauran olotila tässä raskauden loppuvaiheessa on ollut niin kehno, ettei ole itse päässyt ollenkaan tallille. Viime viikolla mulla oli mukana nuoret reippaat tytöt, Lauran tytär Mimosa ja ponikoulusta tuttu kaverinsa Anette. Ratsastettiin kaikki kolme vuorollamme pienellä pellolla. Ei haluttu mennä kentälle, koska Klaara yhdistää sen työhön, mutta "maastossa" olemista ei niinkään, joten pellolla tuli vähemmän tappelua. Kolme ratsastajaa oli silti aika paljon nuorelle ponille, vaikka pidettiin taukoja välissä, ja jo toisen kyytiläisen kohdalla oli nähtävissä selvää väsymistä ja kiukuttelua. (Psst, huomatkaa kuvissa tyttöjen ostama uusi hieno satulahuopa!)

Anette halusi mennä tokana ja Mimosa vikana, niinpä minä menin taas ensimmäisenä Klaaran selkään. Käveltiin tallilenkki pellolle asti, tytöt vieressä ja minä selässä. Koko ajan poni oli mukavan reipas, ravipätkät oli energisiä, sopivasti vauhtia ja pari kertaa tultiin laukanneeksikin. Panin merkille, että Klaara nostelee molempia laukkoja, eli ei taida hirmu isoa puolieroa olla ainakaan toistaiseksi. (Useamman vuokrahepan kanssa tottunut siihen, että toinen laukka on huomattavasti vaikeampi, niinpä olen nyt iloinen!) Toisen hyvän laukkapätkän jälkeen tulin jo pois selästä, että muutkin pääsee ratsastamaan.

Tosiaan Aneten kanssa Klaaralla meni puolivälissä hommaa sukset ristiin. Rupesi lapa edellä jyräämään pusikkoihin tietyissä kohdissa ja jäi sinne vaan syömään, ihan sama mitä apuja ratsastaja yritti antaa. Anette laukkasi myös, tuli vähän pukkiakin mutta hienosti pysyi tyttö kyydissä. Mimosan kanssa ei poni enää jaksanut mennä, hädin tuskin raviakaan ja homma meni pitkälti siihen, että yritettiin saada Klaara vaan ravaamaan suoraan pikkupätkä, ei puskaan eikä kenenkään päälle. Onneksi ratsastaja pysyi rauhallisena ja ilmeestä päätellen myös hyväntuulisena. Lopuksi Mimosa ratsasti tallilenkkiä pitkin takaisin tallille, me käveltiin mukana. Tässä vielä videota mun ja Klaaran laukkapätkästä:

Maastoilua (melkein) yksin

Sunnuntaina oli tarkoitus mennä Mimosan kanssa, mutta hänelle tuli muuta menoa, joten lupasin pärjätä yksin. Pyysin kuitenkin Kimmon mukaan, ihan varmuuden vuoksi. Hoitaessa ötökät kiusasi ponia ihan hirveästi, hyvä kun kavioita sain vilkaistua ilman että ne osui muhun ei-halutulla tavalla. Kun iskin satulan selkään, koko eläin suurinpiirtein nukahti ja tais olla eka kerta, kun nousin Klaaran selkään ilman kenenkään apua! Sitä on aina ollut joku pitelemässä, kun on niin liukkaasti yleensä lähdössä. Nyt seisoi täydessä koomassa ja tuskin huomasi, että yhtäkkiä istuinkin jo satulassa.

Kerran Kimmo oli mukana, päätin lähteä maastoon. Kimmo käveli alkumatkan edellä, Klaara sai siitä riittävää itseluottamusta jatkaa eteenpäin vaikka jänskätti selvästi. Mentiin sama lenkki kuin kaksi viikkoa sitten Safin seurassa, joten semituttuja maisemia kuitenkin. Vajaa puolet lenkistä uskallettiin mennä edeltä ja ravailtiinkin itsekseen mukavan rentoja, rauhallisia pätkiä hiljaisella metsätiellä. Asfalttitiellä Kimmo tuli varmuuden vuoksi taluttamaan, vaikka todennäköisesti se jota eniten siinä kohtaa pelotti, oli Kimmo. Se on tallilla ollut mukana joitakin kertoja, osaa taluttaa hevosta ja näin, mutta itseluottamusta niiden käsittelyyn puuttuu, kun ei ole kunnolla kokemusta. Ilmeisesti se koko ja voima pelottaa, ja siinä taluttaessakin ihmetteli että mitä hän muka voi asialle tehdä, jos Klaara yhtäkkiä hermostuu. Mutta ajauduin aiheesta. Selvittiin sekin kohta todella rauhallisesti ja koko lenkistä jäi hirmu hyvä fiilis.

Itsenäistä ratsastusta

Sen luottavaisen tunteen pohjalta uskalsin eilen lähteä ratsastamaan Klaaraa ensimmäistä kertaa aivan yksin. Menin tarkoituksella illalla, jolloin tallilla varmasti on porukkaa, jos sattuisin apua tarvitsemaan. Tällä kertaa harjatessa Klaara taas koomaili, mutta kun sai satulan selkään ja riimun kaulalle, alkoi sirkus. Ilmeisesti hän on täysin voittamaton, kun se riimu on kaulalla ja hän voi tehdä ihan mitä vaan, pyöriä vaikka ympyrää niissä naruissa, niin että satula roikkuu ilmassa martingaalin piuhoista ja ne loput piuhat on aivan miten sattuu sen elukan kaulan ympärillä... Tämän kaoottisen tilanteen sain onneksi pelastettua jämäkällä komennolla, ja aika pian ponikin tajusi, että nyt ei tosiaankaan saa liikkua edes millimetriä, tai muuten. Ja varusteet, luojan kiitos, säilyivät ehjinä sekoilusta huolimatta. Täytynee jatkossa pistää se riimu takasin päähän siihen suitsien päälle heti kun suitset on päässä, sillä toi rumba alkoi vasta kun poistuin pään vierestä fiksaamaan sitä martsaria kiinni satulavyöhön = poni oli "vapaa" tekemään mitä lystää.

Eli saattoi olla vähän hapan maku suussa, kun selkään pääsin - taas ilman avustajaa, hyvä poni :) - eikä Klaaran itsepäisyys hävinnyt ratsastaessa mihinkään. Alkuverkaksi mentiin tallilenkki, iiihan yksin. Aika hyvin se jo luottaa ratsastajaan, mutta ei ihan täysin. Vähän piti säpsähdellä, esim. tuttua hiekkakasaa, josta se on mennyt tuhat kertaa ylikin. Ja sitten oli se vene, jonka joku oli siirtänyt hänen reittinsä varrelle ja sitä oli pakko väistää, mielellään viiden ellei kymmenen metrin päähän, jotta päästiin turvallisesti ohi.

Kentällä ratsastin yksinkertaisesti ravia pääty-ympyrällä. Ja joka kierros kävin uudestaan keskustelun siitä, tarvitseeko siinä ympyrällä oikeastaan olla vai voisiko livetä lapa edellä muualle. Vasempaan kierrokseen tästä taisteltiin niin kauan, että Klaara ravasi sen ympyrän punkematta yhtään ja sitten sai kävellä. Oikeaan kierrokseen siirryttäessä poni oli jo väsyttänyt itsensä, ja vaikka punkeminen oli vähäisempää, en saanut ratsuani liikkumaan kokonaista kierrosta ravissa sitten millään. Niinpä keskusteltiin sitten siitä, ja lopulta sellainenkin onnistunut kierros tuli. Sen jälkeen käveltiin hetki uralla ja voitiin hyvillä mielin lähteä tekemään tallilenkki uudestaan, eri suuntaan. Vene oli edelleenkin valmiina hyökkäämään hetkellä millä hyvänsä, mutta vaati vain sen viitisen metriä väistöliikettä tällä kertaa. Hiekkatiellä ravaaminen oli paljon kivempaa kuin kentällä ja tietenkin Klaara jopa tarjosi sitä. Kun sais sen ponin motivaation kentällä kohilleen, olis aika super.

Että näin me edistytään päivä päivältä ja nyt ollaan jo siinä pisteessä, että voin tota heppaa ihan oikeasti vuokrata, itsenäisesti, ja ratsastaa kentällä tai maastossa, päivästä riippuen joskus jopa kaikkia askellajeja. :)

Ensimmäiset laukka-askeleet!

Kaikki postauksen kuvat (c) Ann-Marie H. 

Näin alkuun: voi moro tota ponin mahaa! Ihan käsittämätön syöppö ja laitumen ulkopuolellakin käyttäytyy niin kuin ei ois viikkoon ruokaa nähnytkään. Klaara laiduntaa ihan tarkoituksella pienemmällä alueella, kun on selkeästi taipuvainen lievään pyöristymiseen...

Viime sunnuntaina mua kävi tallilla moikkaamassa hovikuvaajani, Anni ja Roosa. Tässä postauksessa kerron päivän tapahtumista sekä esittelen Annin ottamia kuvia. Roosalla onkin osa kuvistaan näytillä omassa blogissaan, niistä tulee tänne oma kuvapostauksensa aikanaan. 

Päivä alkoi ponin laitumelta metsästämisellä ja harjauksella. Avotalli tarjosi yllättävän upean kuvauspaikan, jota en ole itse tajunnut hyödyntää (mutta jatkossa aion ehdottomasti kokeilla!). Oltiin kuitenkin liikkeellä ruuhka-aikaan eikä ehditty kunnolla "studiomaisia" kuvauksia siinä järjestää, kun piti jo heittää satulaa selkään että muutkin pääsee varustautumaan. 

Mentiin aluksi kentälle, jossa ratsastelin lähinnä pientä kavalettitehtävää. Klaara oli vähemmän yhteistyöhaluisella tuulella, ja kaatoi kavaletin ties kuinka monta kertaa. Hyvä kun kerta tai kaksi päästiin ravissa yli. Muutama pieni protesti tuli myös ja ne kuvat missä Klaara meni hetkellisesti nätisti, oma ilmeeni oli luokkaa "en jaksa enää!" Niinpä kuvasaldo kentältä oli aika vähäinen, tässä nyt ne mitä kehtaa näyttää. :)

Jos molempien mielipide kentällä ratsastuksesta oli ytimekkäästi "Ei tänään.", maastossa tilanne oli eri. Lähdettiin käppäilemään tietä laidunten ohi ja kuvaajani saivat idean että ratsastaisin tyhjällä laitumella vähäsen. Klaara rentoutui silminnähden, myös selkääntuntuvasti ja oli paljon reippaampi liikkumaan eteen.

Otin vähän ravia ja käyntiä ees taas peltosuoralla ja kun yksi kerta tultiin kotiinpäin ravia, annoin askeleen reipastua ja silloin se nousi. Laukka! Meidän ensimmäiset yhteiset laukka-askeleet! Ne oli niin sieviä ja pehmeitä, ei yhtään sellaista tykinsuusta täysii pukkilaukkaa kuin olin kuvitellut että nuorella hevosella aina alussa on. Kehuin kovasti ääneen, taputin, annoin leipää taskusta ja taisin pysähtyäkin palkinnoksi. Sen jälkeen käveltiin takaisin puoliväliin laitsaa ja taas kotiinpäin ravissa - ja laukassa! Tätä tehtiin muutamia kertoja, tuli useampi nätti nosto ilman että itse rupesin mitään enempiä pohjeapuja vielä antamaan (ne haluan erikseen Lauran kanssa sopia ja varmistaa ennen kuin lähdetään mitään opettamaan). Käytin sanaa "laukka" silloin kun Klaara oli jo laukassa, jotta se jatkossa ymmärtäisi sen käskysanana (todennäköisesti ymmärtääkin jo, juoksutuksesta tuttuna juttuna). Toisinaan poni intoutui vähän pukittelemaan, mutta tuon palleron pukit on niin laiskoja ja pieniä, ettei se juuri penkkiin tuntunut.

( Vaikkei olisi hevosihminenkään, näistä kuvista voi repiä huumoriarvoa ihan vaan mun naamataulua tuijottamalla. Ilmeiden kurissapito on mulle täysin vieras asia, varsinkin hevosen selässä. :)

Yhden onnistuneen noston jälkeen hyppäsin alas selästä palkinnoksi ja talutin Klaaran tallille. Tässä vaiheessa aiempi pikkutihutus alkoi yltyä ihan sateeksi, jolloin päästettiin Klaara vielä kirmailemaan tyhjään ruohoaitaukseen. Se kirmailu jäi lähinnä haaveeksi, Klaara kun oli edelleen huolissaan riittävästä ravinnon saannistaan eikä oikein malttanut heinikosta päätään nostaa. Tähän hätään ei ole siitä kuvia, niitä ehkä siis myöhempänä ajankohtana. 

Kokonaisuutena jälleen mukava päivä, jonka lopuksi tytöt tuli meilläkin käymään ja katsomaan mun mahtavia temppukissojani. :) Tämä tulee todennäköisesti olemaan yksi vuoden ja ehkä koko hevoshistoriani ikimuistoisimmista päivistä, kun päästiin Klaaran kanssa ns. uudelle tasolle, lähes täydellisessä yhteisymmärryksessä.