16. helmikuuta 2016

Pelkoa uhmaten

Hevoshulluus. Se on ihan yleisesti käytetty sana. Tykkää tehdä hevosten kanssa ja tekeekin, hulluuteen asti. Mikä ihme siihen oikein ajaa? Onkohan tähän kysymykseen olemassakaan yksiselitteistä vastausta...

Tällaisia mietin päätteeksi päivän, jona olen istunut metsätietä pitkin viilettävän hevosen selässä ja miettinyt: "En ole koskaan mennyt tämän kanssa näin kovaa ja vieläpä kotiinpäin. Sinänsä vauhti ei haittaa, koska tiedän ettei Titta minua pukita alas. Ainoastaan kaksi asiaa haittaa: 1. Jos laukkaamme liian lähellä edellä kulkevaa hevosta ja se potkaiseekin meistä jompaa kumpaa esimerkiksi päähän. 2. Jos en saa tätä vauhtia pysähtymään."

Noina hetkinä rakkaan vuokrahevoseni selässä minä pelkäsin. Pelkäsin niin, että oli vaikea päästä selkään takaisin, laskeuduttuani korjaamaan paikaltaan liukunutta satulahuopaa takaisin satulan alle, sillä lihakset olivat aivan velttoina. Ja tarkoitus oli laukata vielä lisää.

Minä olin lähtenyt toisen ratsukon kanssa yhdessä maastoon, koska halusin tehdä niin. Tykkään ratsastaa, tykkään maastoilla, erityisesti muiden seurassa ja tykkään laukata metsäteillä mäkiä ylös. Minä halusin tätä. Hevonenkin tuntui haluavan, se lähti lähes pyytämättä vauhtiin ja pärisi tyytyväisen kuuloisena laukkojen jälkeen.

En kuitenkaan nauttinut olostani täysin. En pystynyt nauramaan tai edes hymyilemään minulle todella tärkeän ystäväni selässä, kun vietimme yhdessä aikaa ihanissa maisemissa ja mukavassa seurassa. En pystynyt sulkemaan pois ajatuksistani näitä minua kenties hengissä pitäneitä sanoja: mitä ja jos.

Ehkäpä niin ei kuulukaan tehdä, täysin. Unohtaa vastuu omasta ja muiden turvallisuudesta. Jotenkin se silti jäi vaivaamaan. Miksi lähdin vapaaehtoisesti tekemään jotakin, mikä minua pelottaa mielettömästi? Miksen voi saada molempia: Nauttia olostani lähes peloitta, vaikka huomioin turvallisuusseikat?


Kuva Titan selästä tänään, hieman ennen laukkaamiseen soveltuvia metsäteitä


Tällä maastoretkellä oli onnellinen loppu. Minä sain kuin sainkin Titan pysäytettyä pahimmasta laukkahepulistaan. Olen huomannut tilanteen vaatiessa pystyväni asioihin, kun päätän, että minulla ei ole mitään muuta mahdollisuutta. Tämän hevosen on pysähdyttävä. Silloin se myös pysähtyy.

Matkassani ollut tallikaveri kertoi kotiinpäin kävellessämme yhdestä ratsastuksen periaatteestaan: Koskaan ei jätetä laukkaamista/ravaamista siihen, että hevonen saa viedä aivan kuus-nolla. Aina täytyy saada edes pieni pätkä hallittua askellajia päälle.

Tuo periaate kuulostaa minusta erittäin järkevältä ja onneksi tämä ihminen oli tänään tuolla metsässä mukana. Minä en nimittäin olisi uskaltanut enää laukata sen mäen jälkeen. Sanoinkin hänelle, etten tiedä onnistuuko mikään rauhallinen laukka nyt, mutta lähdimme laukkaamaan silti.

Olin väärässä. Onneksi. Se oli huojentava ja hieno tunne, istua keinuvassa laukassa, ohjat tukevasti molemmissa käsissä ja tuntea kuinka hevonen alla liikkuu samaa askellajia kuin äsken, mutta hitaammin, hallitummin. Aivan rauhassa. Sen jälkeen tuntui hyvältä istuskella käynnin tahdissa loppumatka tallille.

Tämä postaus on nyt ihan vain minua itseäni varten. Että saan purettua tämän asian sisältäni ja katseltua sitä eri näkökulmista. Ehkä joku lukijakin löytää tästä jotakin samaistumispintaa, ehkä ei. Tämä oli vain niitä hetkiä, kun tunnet sisälläsi olevan jotakin kirjoitettavaa, otat näppiksen eteesi ja pian näytölle on ilmestynyt seinä tekstiä.

Pelko on itsessään laaja, kiehtova ja meitä kaikkia koskettava aihe. Oli se sitten hevosiin tai johonkin aivan muuhun liittyvä pelko. Mistä pelot johtuvat, mikä pelkoreaktion laukaisee, miten niitä voi kohdata, lieventää ja jopa voittaa.

Tästä aiheesta voisi kirjoittaa tuhat postausta. Olkoon tämä postaus nyt yksi pieni raotus minun sisimpääni asuttavaan yhteen pelkoon, sillä peloistakin pitää voida puhua, avoimesti. Meillä kaikilla on niitä eikä siinä ole mitään hävettävää. Niitä ei vain aina osaa itse tai muut ymmärtää.

2 kommenttia:

  1. Aihe kiinnostaa minua, koska olen joutunut kohtaamaan mainitsemiasi asioita, kun olen opettanut pelkäävää ihmistä. Se on minulle todella vaikeaa, sillä en osaa kuvitella millaista on pelätä hevosta. Osaan vain arvioida, lähestynkö jotain tiettyä hevosta tai kuinka pitkälle edessäni olevan yksilön kanssa pystyn menemään. Kiikuttava hevonen ei pelota, eikä pystyyn hyppivä tai pukitteleva. (täytyy myöntää etten ole kyllä koskaan ratsastanut hevosta jonka tavoite on pudottaa ratsastaja - joo niinkin voi 23 vuoden ajan harrastaa...) Eli pelkäämisen sijaan käytän oman taidon arviointia, jota alitajuisesti seuraan koko ajan hevosen kanssa.

    Toivottavasti pystyt työstämään pelkoasi vähenemään niin, ettet joudu rajoittamaan haluamiasi asioita liian paljon :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos mielenkiintoisesta näkökulmastasi! Tuohon minäkin pyrin, että pystyisi vain arvioimaan omaa taitoa ja sitä sen hetkistä tilannetta hevosen kanssa. Mulla taas taustalla lapsuudessa koettu putoaminen ja siitä seurannut 5 vuoden hevospelko. En tiedä saavutanko koskaan rauhaa siinä tilanteessa, kun hevonen lähtee viemään.

      Poista

Kommentit ja kehitysideat otetaan aina ilolla vastaan! :)