Haaste: Harrastusanalyysi

Emilia haastoi minut osallistumaan Blogitallin harrastusanalyysi-haasteeseen. Päätin ottaa hommasta kopin, sillä kirjoittamalla pitkästä aikaa ajatuksia sanoiksi selvennän niitä myös itselleni.

Alkuperäinen haaste: http://toimitus.blogitalli.fi/2014/11/viikon-blogihaaste-harrastusanalyysi.html

Haastan mukaan blogit: Käsi joka kameraa heiluttaa, Kylmäverisesti sinun ja Elämäntapana hevoset.

Mitä harrastan?

Kaikki alkoi ratsastuksesta, mutta enää nykyään en voi sanoa harrastavani sitä - varsinkin tällä hetkellä ratsastan tuskin ollenkaan, vaikka edelleen vuokraan Tittaa ja käyn liikuttamassa sitä kahdesti viikossa. Puhuisin ennemmin hevostaidosta.

Hevostaidossa tyylejä on yhtä paljon kuin on tekijöitä. Puhutaan eettisestä hevosmiestaidosta, luonnollisesta hevostaidosta (LH), ja moni guru on brändännyt oman nimityksensä tietynlaiselle lh-tyylilleen. Erilaisia tyylejä nähneenä ja kokeilleena olen ottanut jokaisesta parhaaksi kokemani jutut, ja luonut oman tapani toimia hevosten kanssa.

Minulle hevostaito on hyvin kokonaisvaltaista hevosen kanssa olemista. Se ei lopu, kun palaan kentältä talliin maastakäsinharjoitukset tehtyäni, vaan on aina läsnä. Silloin se on hevoselle selkeää ja johdonmukaista. Säännöt ovat aina samat, ja parhaimmillaan yhteinen arki on sujuvaa, turvallista sekä mukavaa.

Klaaran kanssa

Hevostaidon kanssa käsi kädessä kulkee yhä kasvava intoni kouluttaa eläimiä. Kotioloissa naksutinkoulutan kissojani huvin vuoksi mm. antamaan tassua ja hyppäämään jakkaralle, mutta myös ihan käytännön asioita, kuten kuljetuslaatikkoon meneminen itsenäisesti ja rauhallinen käytös kynsiä leikatessa. Tällaista hupi & käytäntö -mallia sovellan myös hevosten kanssa.

Tutustuin hevostaitoon lännenratsastuksen kautta. Olin tavallinen tuntiratsastaja, enkkuratsastustaustalla, ja vähän lännenratsastusta kokeiltuani innostuin vaihtamaan ratsastustyyliä. Westernissä maastakäsin työskentely sekä hevostaito näyttelevät suurta osaa hevosen koulutuksessa. Jossain vaiheessa pääsin pyöröaitaukseen juoksuttamaan sekä kokeilemaan helpon tehtävän kouluttamista hevoselle, jolloin oivalsin haluavani tehdä hevosten kanssa muutakin kuin ratsastaa.

Zaladino pyöröaitauksessa

Azucarin "säkittäminen" eli totuttaminen uuteen esineeseen - stetsoniini.
Pitkäjänteisellä siedättämisellä alkuun pelottanut hattu päätyi lopulta varsan päähän.

Miksi harrastan?

Ulkoilu ja hyötyliikunta ovat yksi erittäin hyvä syy harrastaa oikeastaan mitä tahansa hevosurheilulajia. Se pitää mieleni virkeänä ja jaksan paremmin koulussa, kun saan tuulettaa ajatuksiani poissa arjen ympyröistä ja kaupungin vilinästä.

Mikä minut sai rakastumaan hevostaitoon, oli se oivallus oman kehonkielen voimasta: en välttämättä tarvitse riimunnarua johdattaakseni hevosen pisteestä A pisteeseen B. Ja kun luottamus on lujitettu maastakäsin, se säilyy myös ratsailla, jolloin voidaan mahdollisesti luopua esimerkiksi suitsista kokonaan, menettämättä hevosen hallintaa kaikissa askellajeissa ja ratsastuksen eri tehtävissä.

Tarkaksi hiottu kehonkielen käyttö sekä maassa että ratsailla on se minun tavoittelemani asia, jota treenaan joka ikinen päivä hevosen kohdatessani. Mikä on hienoa - tai ehkä jonkun mielestä huonoa - on että tässä hommassa ei tule koskaan olemaan valmis. Aina voi parantaa, hienosäätää ja oppia uutta.

Baba ja peruutus ilman varusteita - vain (liioitellut) paino-, pohje- ja ääniavut sekä mielikuvitusohjista vetäminen. :)

Mikä tekee harrastuksesta mielekkään, on sen antama tunnekokemus. Se ihana onnistumisen tunne, kun vain muutaman harjoituskerran jälkeen olen saanut opetettua jonkin käytöksen eläimelle. Rakkaus, yhteenkuuluvuus sekä yhdessä tekemisen riemu, kun omin silmin näen vapaana olevan hevosen hakeutuvan lähelleni rentona ja tyytyväisenä. Se tulee, koska se haluaa tulla. Koska kanssani sen on hyvä olla. En tiedä mitään palkitsevampaa.

Päikkä

Kuinka harrastan?

Kuten mikä tahansa hevosiin liittyvä laji, hevostaidon harjoittaminen on hyvin monipuolista. Varsinkin kesäisin käyn erilaisilla kursseilla, aiheina mm. maastakäsittely, hevosen kanssa kommunikointi sekä operantti kouluttaminen (naksutinkoulutus). Vapaa-ajallani lueskelen netistä aiheeseen liittyviä artikkeleita ja tekstejä sekä kirjoja.

Paras mahdollinen opettaja on tietenkin itse hevonen. Vasta elävän esimerkin elekieltä seuraamalla - ja siihen vastaamalla - pystyn omaksumaan lukemani ja kuulemani opit.

Apple Tree Ranchilla Kati Riesenin kurssilla, aiheena eettinen hevosmiestaito.
Liberty work Dreamyn kanssa, avustajana Qashqai-karitsa.

Tämän hetken suurin innoittajani ja opettajani on Titta. Se opettaa minulle jotakin joka kerta, kun käyn tallilla sitä hoitamassa. Viime aikoina tärkein arjen opetus on ollut oman energiani hallitseminen. Olen sellainen tyyppi, että tohotan hirveällä pöhinällä menemään, enkä oikein osaa pysähtyä rauhoittumaan - silloinkaan kun tunnen että pitäisi. Titta saattaa huomauttaa minulle asiasta ihan vain karsinassa harjatessa. Joskus se ei päästä minua kulkemaan ohitseen toista kylkeä harjaamaan, ellen ensin hengitä syvään pari kertaa. Sitten vasta se kääntää päätään niin, että mahdun siirtymään minne olin menossa.

Titta

Hevostaito on yhteisessä arjessamme mukana niin karsinassa satuloidessa, käytävällä seistessä, tarhasta talliin taluttaessa kuin monessa muussa perushoitotoimenpiteessä. Pidän kiinni sovituista säännöistä, kuten esimerkiksi siitä, että hevosen on käveltävä löysällä narulla joko vierelläni tai taaempana. Ohitusyrityksistä huomautan ensin hyvin pienin avuin, jolloin hevosella on mahdollisuus reagoida herkästi. Jos se ei riitä, huomautan isommin. Yleensä tässä tilanteessa huomautukseni on se, että pysähdyn itse - mikä on Titalle vihje pysähtyä - ja pyydän Tittaa peruuttamaan, kunnes se jälleen seisoo hieman minua taaempana. Sitten matka jatkuu.

Titta on koulutettu myös seisomaan "maahan sidottuna", jolloin voin jättää sen kentälle seisomaan riimunnaru tai ohjat maassa eikä tamma liiku minnekään. Joskus harjaan Titan kentällä tähän tyyliin. Tästäkin säännöstä pidetään kiinni siten, että jos hevonen ottaa yhden tai useamman askeleen, käyn siirtämässä sen rauhallisen päättäväisesti takaisin paikalleen. Joka kerta. Kärsivällistä hommaa siis.

Hyvän käytöksen ylläpitämisen lisäksi teen lähes joka kerta tallilla käydessäni joitakin maastakäsittelyharjoituksia kentällä. Yleensä pyrin tekemään hevosen lihaksia vahvistavia ja jumppaavia harjoituksia, mitä voi tehdä ratsastaenkin: väistöjä, taivutuksia ja peruutuksia.

Miina. Puomikujassa peruuttaminen treenaa yhteistyötä, koordinaatiota ja takapään lihaksia - onnistuu sekä ratsain että maasta.

Oma suosikkini kuitenkin on niin kutsuttu 'liberty work' eli vapaana olevan hevosen kanssa työskentely. Siinä korostuu nimenomaan oman kehon käyttö viestimisessä ja hevonen saa vapauden valita, lähteekö mukaani vai onko mieluummin yksin. Jos käyttäydyn kuin huono johtaja (epävarma, epäselvä, väkivaltainen, pelotteleva, arvaamaton) hevonen todennäköisesti valitsee olla itse oma johtajansa. Minun täytyy ansaita hevosen luottamus osoittamalla sille, että pystyn pitämään huolta paitsi itsestäni, myös hevosesta.

Liberty workissa meidän perusharjoitus on ns. irtojuoksuttaminen, johon minulla ei ole mitään kaavaa. Joka kerta tarkastelen millä tuulella Titta tänään on ja toimin sen mukaan. Joskus se on energisempi ja haluaa juosta enemmän, joskus taas hyvin lyhyt ja rauhallinen sessio voi riittää yhteyden saavuttamiseen. Aloitan aina niin, että annan Titan kävellä hetken ja sitten teen suunnanvaihdoksia, askellajista toiseen siirtymisiä jne. Pysähtymään pyydän vasta, kun näen että Titta alkaa olla kypsä juoksemaan ja haluaa tulla luokseni rauhoittumaan. Toisinaan se tarjoaa näitä pysähdyksiä muutamia kertoja juoksutuksen aikana, jolloin pidämme pienen tauon ja jatkamme sitten, jos koen että tamman olisi lihaskunnon kannalta hyvä liikkua vielä lisää.

Juoksutuksen jälkeen lähden kävelemään, ja toivon että Titta seuraa perässä. Jos ei, jatkamme juoksutusta ja yritämme hetken päästä uudelleen. Kävelen kentällä ristiin rastiin, suoria uria, ympyröitä, tiukkoja käännöksiä, pysähtelen ja peruutan. Kun hevonen on hyvin kuulolla ja kehonkieleni selkeää, tämä kaikki onnistuu hyvin hevoseen koskematta, ilman riimunnarua tms.

Näillä harjoituksilla tähtään nimenomaan suhteemme, ystävyytemme lujittamiseen. Se on minulle tärkeintä, siksi valitsin hevoset enkä esimerkiksi moottoripyöriä.

 Klaaran kanssa libertyä

Loppukevennykseksi vielä lyhyt maininta siitä hevosen kouluttamisesta hupimielessä, eli hevosjalkapallosta. Tittaa ennen olen tätä opettanut Klaara-ponille, molemmille vähän eri tyylillä. Klaaran kanssa vapaana, ruokapalkkaa käyttäen, jolloin koulutus oli nopeaa, motivoivaa, mutta aikaansai myös aggressiivista käytöstä (johtuen pääosin omasta osaamattomuudestani kouluttaa sekä epävarmoista otteista johtajana). Titan kanssa narun päässä, ilman ruokaa (palkintoina pysähdys, pallon luota poistuminen, äänikehut), jolloin hevonen oli selvästi rauhallisempi pallon kanssa touhutessaan, mutta ei erityisesti siitä innostunut.

Hevosjalkapallo on yksi tapa hassutella hevosen kanssa, tuoda vaihtelua yhdessä treenaamiseen ja virkistää molempien mieliä. Yhtä hyvin tämmöiseksi aktiviteetiksi sopii agility tai temppukoulutus - tärkeintä on, että molemmilla on hyvä olla ja hauskaa yhdessä.

Miinan kanssa renkaanvetoharjoituksissa

Klaaran palloiluharjoitukset

Kesäloma

Kesä. Se tuntuu joka vuosi vetävän yhden jos toisenkin bloggaajan irti näppäimistöstä tavallista pidemmäksi aikaa. Sen lisäksi, ettei ole juuri ollut aikaa kirjoittaa, en ole oikein tiennyt, mistä haluaisin kirjoittaa. Aloitetaan nyt niistä kuulumisista.

Tuikelta kotiuduttuani kesäkuun puolivälissä, ei "loma-arkeni" ollut sen ihmeellisempää. Rentouduin mökillä, tapasin usein siskoani koiria uittaen sekä Tittailin normaalisti. Se iänikuinen sisäreisi meni ja revähti uudestaan lattialla venytellessä, niinpä olen edelleen maastakäsitellyt Tittaa ja vältellyt urheilua.

Sekin on ihan jäänyt mainitsematta että Gabihan osti toisen koiran pääsiäisen aikoihin ja pienestä Leevi-herrasta on joku miljoona kuvaa pentuikänsä eri vaiheista. Olen ollut laiska niitä editoimaan näitä paria huhtikuista otosta enempää. Katsotaan jos tässä koulun alkaessa vaikka inspiroituisin. Gabin omasta blogista löytyy tuoreempiakin kuvia.

Ruffe ja 7-viikkoinen Leevi

Heinäkuussa olin Katariina Alongin kurssilla, jolla harjoiteltiin naksutinkoulutusta sekä muita "pehmeitä" tapoja kommunikoida hevosen kanssa. Kurssi oli todella mielenkiintoinen ja silmiä avaava. Sen jälkeen maailma näytti erilaiselta, hyvällä että huonolla tavalla.

Heinäkuussa Titan omistaja Anne lomaili ulkomailla pari viikkoa, jolloin minä olin vastuussa tamman liikutuksesta ja hoidosta. Tuolloin Tittaa vaivasivat auki hinkkautuneet korvantaukset, rivi ja niin edelleen, mutta oikealla hoidolla saatiin taas ehjä hevonen. Titta-viikkoinani kävin maastokävelyillä - kerran sain kaverini ja hänen vuokraheppansa naapuritallilta mukaan - juoksutin liinassa sekä irtona, pidin pari ratsastustuntia siskolleni ja varsinkin palloilussa tehtiin isoja harppauksia eteenpäin.

Tätä nykyä Titta kuljettaa palloa hyvinkin itsenäisesti - minun ei tarvitse enää olla ihan vieressä. Lisäksi kokeilimme palloilua ensimmäistä kertaa ratsastajan kanssa. Pyysin Gabia ohjaamaan hevosen kohti palloa, jättäydyin itse taaemmas seuraamaan tilannetta ja jossain vaiheessa Gabi sanoi: "Mä en enää ohjaa enkä pyydä eteenpäin, tää hakeutuu ihan itse pallon perään!" Olin niin tohkeissani, etten tietenkään huomannut videoida tätä virstanpylvästä..

Varjopuolena, Tittaa yhä ahdistaa pallon läheisyys jonkin verran. Sen näkee sen ilmeestä ja kehonkielestä. Siksi mietin toisinaan, ketä varten sitä palloilua tehdään, ja onko Titan ahdistus tarpeellista, tai voisinko jotenkin muuttaa sen asennetta palloa kohtaan. Se jää vielä mietintämyssyyn, tässä kuitenkin videota tuosta kuljettamisesta:

Aika pian Annen kotiuduttua minä puolestani lähdin "reissuun". Tavallaan suhteiden kautta sain kuulla tämän vuoden arabinäyttelyiden järjestyspaikkana toimivan Jatilan tallin tarvitsevan lisää leiriavustajia ratsastusleireilleen. Kerran aikaa oli ja intoa lähteä uuteen seikkailuun, pakkasin kamppeeni ja hyppäsin Mäntsälän junaan. Jatilassa olin avustamassa kaksi leiriä, vuokrausleirin ja yleisleirin, joista jälkimmäinen oli ryhmäkooltaan ennätyssuureksi paisunut: 31 leiriläistä! Nyt voin todellakin sanoa, että olen nähnyt tämän leiribisneksen ääripäät (Tuikella kun leiriläisiä oli se 6 kpl). Jatilassa hevosiakin oli huomattavasti enemmän, jotakin 40-50 yksilön välimaastossa, jolloin itse tilakin oli isompi kaksine kenttineen ja maneeseineen, laitumista puhumattakaan. Tuon jättileirin jälkeen tein tallitöitä yhden viikonlopun verran ja juuri ennen kotiinlähtöä kerkesin näkemään sennuleirin ensimmäisen päivän alkupuoliskon. Mikä ihana rauha: Leiriläisiä oli kaksi! (Kolmas kai saapui myöhemmin..?) Näitä leirielämän mietteitä ja ennen kaikkea kuvia Jatilasta tulee vielä lisää aikanaan.

Barbelinda ja ensimmäisen leirin lopulla syntynyt varsa

Kissanpentu Karvinen

Siinä leirieni välissä oli tietenkin arabinäyttelypäivä. Liityin viime syksynä SAHY:n jäseneksi ja kevätpuolella intouduin lähtemään mukaan näyttelyjärjestelyihin. Perjantai-iltana, kun leiriläiset olivat lähteneet, rakenneltiin telttoja ja systeemejä pihamaille yöhön asti. Itse näyttelyissä pääsin tekemään useampaakin hommaa: Aloitin liikenteenohjauksessa, siirryin siitä kansliaan, jonka ohella myin arpoja ja sopivissa väleissä kuvasinkin vähän. Koitin taas ottaa sekä kuvia että videonpätkiä, joista saisi kivan koosteen, mutta kohtasin ongelmia kameran kanssa. Saa nähdä onko kaikki pätkät niin epätarkkoja, ettei kehtaa käyttää... Kokonaisuudessaan päivä oli pitkä ja raskas, mutta niin sen arvoinen. Kirsikkana kakun päällä tallin oma kasvatti, ihana suloinen Sera-tamma, voitti koko näyttelyn parhaan hevosen tittelin, joka kuulemma menee lähestulkoon aina oriille (ja näissä Suomen näyttelyissä yhdelle tietylle oriille). Aika hieno suoritus tuntihevoselta!

Shayera ox eli Sera sekä kasvattaja-omistaja Liisa Mannermaa

Mohaned Al Shaqab ox

Siinä se loma sitten olikin. Tänään alkoi koulu tuutoroinnilla, uusien opiskelijoiden vastaanottamisella. Lyhyesti kuultiin myös mitä meidän luokalle on syksyn ensimmäisissä jaksoissa luvassa. Innolla odotan ainakin kuvausmatkaa Viron Tarttoon ja siellä kuvatuista kuvista koostettavan näyttelyn järjestämistä. Saapi nähdä millainen tulee mun ihka ensimmäisestä valokuvanäyttelystä!

Jos on jotain toiveita, mistä haluaisitte lukea laajemmin - yllämainituista aihepiireistä tai jostain ihan muusta - heitelkää kommenttia tai sähköpostia. :)

Ystäväjuttuja

Syksyllä, kun olin vuokraillut Ystävää jo vähän aikaa, ja keksin kyseisen kutsumanimen blogia varten, "Ystävä" oli silloin vain nimi. Toive, haave tai enne tulevasta. Nyt minusta tuntuu, että se on totta. Olen tässä vajaassa vuodessa tamman kanssa puuhasteltuani saavuttanut enemmän, kuin osasin odottaa. Me todella olemme ystäviä ja tervehdimme toisiamme iloisesti ääneen aina tavatessamme. Suhteemme syvyys vahvistaa tunnettani siitä, että Ystävä on minulle jonkinasteinen sielunkumppani, juuri se oikea hevonen minulle. Olen kiintynyt moneen hevoseen, muodostanut luottamus- ja kunnioitussuhteen välillemme, mutta mitään tällaista en ole vielä saavuttanut yhdenkään toisen hevosen kanssa. Se on sanoinkuvailemattoman hieno tunne.

Luulen, että suurin vaikuttava tekijä tässä asiassa olen minä itse - myös suhteeni omiin kissoihini on parempi kuin koskaan. Olen muuttunut paljon ihmisenä, varsinkin mitä tulee eläinten käsittelyyn. Ja olen edelleen muuttumassa, kehittymässä koko ajan parempaan suuntaan - ainakin omasta mielestäni. Mietin yhä useammin mitä eläin ajattelee, mitä se tuntee tässä hetkessä. Mietin mitkä toimenpiteet ovat tarpeellisia tehdä, jos eläin ei siitä pidä eikä sitä halua.

Tämmöinen toimenpide Ystävälle on muunmuassa peseminen. Nöyränä arabina se kyllä seisoo vesarissa pestävänä, mutta tammamaiseen tyyliin ilmaisee mielipiteensä hyvin selkeästi. Takajalka on Ystävän suorin kanava antaa palautetta saamastaan käsittelystä. Syksyllä vielä pelkäsin, ja väistin aina kun tamma veti koipensa mahan alle ja suhaisi sillä ilmaa. Itsesuojeluvaistoni muisti Klaaran arvaamattoman käytöksen ja ne pari kertaa, kun se kavio oli oikeasti minuun osunut. Ajan myötä olen oppinut Ystävän tavat, ja sen jalalla huitaisu on kuin närkästynyt huomautus minulle: "En pidä tuosta, lopeta!" Sen tarkoitus ei ole osua, vaikka kovasti ärsyttääkin. Viime viikon pesussa kavio kuitenkin kalahti vahingossa mahan alta viistäneeseen hikiviilaan. Salamana se palautui lattiaa vasten ja nolostuneisuus paistoi tamman olemuksesta.

Arabina Ystävä on myös hyvin ilmeikäs tyyppi ja eilen pisti ihan naurattamaan sen dramaattinen ulosanti pesun aikana. Saamani mulkaisut olivat hyvin suoraviivaisia ja lähes inhimillisiä. Ei jäänyt epäselväksi niiden sanoma.

Olimme pesulla siksi, että valkoinen tamma oli makoillut yöllä karsinassa omissa pissalammikoissaan, mahaa ja molempia kylkiä myöten. Hyvähän tämmöiset on pois suihkutella. Mutta tarvitseeko hevonen pestä joka kerta, kun karvapeitteessä on vähän pinttynyttä likaa, jos hevonen ei sitä halua? (Hoitotoimenpiteistä suoriutuminen ja niiden sietäminen kuuluu ihan peruskoulutukseen, nyt puhun enemmän hevosen "miellyttämisestä".) Ystävän kohdalla varsinkin sitä likaa tulee vielä saman päivän aikana varmasti lisää, joten kyseessä on loputon kierre. Tuskin hevosta juuri vahingoittaa, jos se välillä on vähän pellossa eläneen näköinen.

Tuntuu, että Ystävä on vähän boheemi tyyppi, mieluummin on sottainen itsensä kuin seisoo puunattavana. Tästä on kenties löydettävissä kultainen keskitie. Hevonen puhdistetaan, mutta nopeasti ja mahdollisimman miellyttävällä tavalla. Mahanalusta on Ystävälle arka paikka ja pyrin sen aina harjaamaan pienissä erissä, pari sutaisua kerrallaan, sillä muuten saan sitä edellä mainittua kaviohuomautusta, jos jään liikaa hinkuttelemaan. Mieluummin käytän yhteistä aikaamme asioihin, joista molemmat nautimme.

~ ~ ~

Noin muuten tämä loppukevät Ystävän kanssa on mennyt edelleen maastakäsitellessä. Vähän erilaisempi kerta oli kun siskoni Gabi tuli mukaan tallille ja pääsi valvonnassani kokeilemaan lännenratsastusta Ystävällä. Oli hassua nähdä tamma toisen ihmisen kanssa, tajusin taas mitä olen sen kanssa saavuttanut. En muista, testasiko Ystävä minua alussa ihan noin paljon, mutta Gabin perässä se ei alkuun suostunut edes kävelemään talliin. Vasta kun minä menin Ystävän vierelle, se koki että nyt täytynee oikeasti liikkua enempi kuin kaksi askelta kerrallaan.

Ratsastaessa Gabi sai olla tarkka, että tamma pysyy suorana ja menee sinne minne hän haluaa. Ravi kokeiltiin varmuuden vuoksi ensin liinassa ja vasta sen jälkeen itsenäisesti. Uralla ravatessa Ystävä teki itselleen tyypillisiä kiihdytyksiä, jotka Gabi sai kyllä hyvin haltuun.

Siskoni ei tosiaan ole heppatyttö taikka tuntiratsastaja koskaan ollutkaan. Jokunen vuosi takaperin kävi välillä mun mukana maastossa, kun silloisella vuokraheppani omistajalla oli toinen hevonen, pomminvarma lämppärimummo. Eli maastossa ja kerran pari kentälläkin käytyään Gabi on oppinut mun opastuksella ratsastamaan kaikkia askellajeja, ohjaamaan, pysäyttämään, peruuttamaan jne.

Rakensin kentälle pienen horsemanship-tyylisen radan, johon kuului pujottelu, voltti kartion ympäri, pysähdys kartioiden välissä (tarvittaessa peruutus) sekä ravipätkä. Pujottelua kokeiltiin myös ohjat nupissa pelkällä pohkeella ja istunnalla, mikä näytti ainakin mun silmään Gabille hankalammalta. Kaulaohjaa käyttäen tuli parhaat pujottelut.

Tunnin lopuksi Gabi talutteli loppukäynnit maastakäsin ja Ystäväkin alkoi näyttää tyytyväisemmältä. Oli tosi kuuma päivä, niinpä pidettiin treeni kevyenä. Päivän päätteeksi taidettiin kaikki kolme olla aika hyväntuulisia, minä ehkä eniten kun näin että Gabilla oli mukavaa ja yhteistyö Ystävän kanssa sujui hienosti.

~ ~ ~

Tietenkään emme ole unohtaneet erikoisempaa harrastuslajiamme hevosjalkapalloa. Kenttä on ollut kovasti varattu aina kun olen tallille tullut, joten palloilu on ollut enemmän sellaista "käydään nyt tallin takana katsomassa sitä palloa ja vähän koskemassa siihen ettei kokonaan unohdu". Pallosta siis sovittiin, että sen kanssa ei mennä kentälle, jos siellä on muita hevosia. Hevosesta riippuen voipi mennä pasmat sekaisin moisesta sinisenhohtoisesta ufosta pyörimässä selän takana kesken ravivoltin.

Viime viikolla kenttä oli harvinaista kyllä tyhjänä, niinpä nappasimme pallon mukaan ja suuntasimme sinne kuljetusharjoituksiin. Ystävä oli yllättävän vauhdikkaalla tuulella. Se harppoi reippaasti pallon perässä, minne ikinä sitä pyörittelin. Välillä lopetin pallon liikuttamisen ja annoin Ystävän potkaista sitä. Parhaansa mukaan tamma yritti sitä aina väistää. Jos sen onnistui kiertää pallon ohi, korjasin tilanteen ja kokeiltiin uudestaan kävellä palloa päin. Ja jos Ystävä osui palloon - ei ollut väliä liikahtiko pallo vai ei - pysähdyttiin palkaksi rapsuttelemaan ja kehuttiin hurjasti. Minusta tuntui, että Ystävä alkoi jollain tasolla hoksaamaan, mitä siltä halusin, mutta sillä on sen verran tiukassa koulutus asioiden väistämisestä, että sitä on hankala kumota vain tämän yhden pallon kohdalla. Saapi nähdä, tuleeko tästä tammasta koskaan "futaria".

Lopuksi tehtiin vielä siedätysharjoituksia "maahan sidottuna". Jätin Ystävän seisomaan kentälle naruriimussa kiinni oleva köysi maassa ja lähdin kanniskelemaan sekä pomputtelemaan palloa sen ympärillä. Kantaen aloitin kaukaa ja koko ajan pienensin ympyrää. Lopulta pallo melkein osui jo Ystävään, niin lähelle se uskalsi meidät päästää. Tämä ei ole aikaisemmin onnistunut. Joitakin kertoja jouduin palauttamaan tamman takaisin aloilleen, sillä varsinkin kun lähdin pomputtelemalla etenemään hevosen sivulta taakse, Ystävä paineistui liikaa ja päätti itse tehdä asialle jotain. Tässä ei nyt päästy tekemään samanlaista edistystä kuin palloa kantaen, sen verran kauan oltiin jo palloiltu (noin 20 min), että hevoselle rupesi riittämään. Lopetin, kun Ystävä malttoi seistä hetken aloillaan minun pomputellessa palloa suoraan sen sivulla. Saaliseläimenä hevonen haluaa pitää mahdollisen vaaran edessään, jotta se näkee koko ajan mitä tapahtuu. Tästä syystä se pallon taakse vieminen on ollut hankalimpia juttuja, sillä selvästi luottamus palloon (ja ehkä minuun?) on vielä kehkeytymässä. Toivottavasti se vielä joku päivä muodostuu.

~ ~ ~

Vajaa viikko sitten hevoset pääsivät laitumelle. Ystävä ei ois voinut olla tyytyväisemmän näköinen, kun vein sen lauantaina omalle yksityispläntilleen vielä harjoittelemaan vihreään siirtymistä. Huomenna nähdään miten laidunelo on sujunut laumassa.

Huomenna meillä on Ystävän omistajan kanssa yhteinen tallisiivouspäivä. Puunailun ja putsailun ohessa tutustutaan todennäköisesti yhdessä palloiluun. Tähän asti kun oon sitä ihan omin päin puuhastellut, niin hyvä tsekata välillä yhdessä, etten opeta mitään sopimatonta. Sitten tuleekin parin viikon tauko Ystävästä, kun lähden toisiin heppahommiin kauas kotoa. Siitä seikkailusta lienee tulla ihan omat tarinansa sitten. ;)

Maasta käsin

Alkuun tämmöinen ilmoitusasia:

Sunnuntaina Helsinki Horse Fairissa vierailevat lukijat toivotan tervetulleiksi moikkaamaan meikäläistä arabikarsinan edustalle eli Suomen Arabihevosyhdistyksen pisteelle. :) Siellä olen koko messupäivän.


Sitten aiheeseen:

Ensimmäisen palloilukerran jälkeen ollaan Ystävän kanssa jatkettu yhä maasta käsin juttuja. Viikko sitten käytiin maastossa kävelyllä siskoni ja hänen koiransa kanssa. Ystävä on nähnyt Ruffen kerran ennenkin, ja nytkin suhtautui pieneen koiraan hyväntahtoisella uteliaisuudella. Ruffe käyttäytyi myös ehkä odotettua paremmin eikä vapaana ollessaankaan kokenut tarvetta paimentaa hevosen liikkuvia jalkoja. Ystävä vaikutti lenkin aikana rennolta, nauttivan olostaan. Lenkin päätteeksi otettiin vielä hetki palloilua kentällä.

Toisella kerralla juoksutin Ystävän perinteisesti liinassa (joskin naruriimu päässään). Tämä päivä oli rauhallisemmasta päästä sekin. Alkuun testailin käynnissä pysähdykset ja suunnanvaihdot, jotka sujui molemmat hyvin. Testissä siis enemmänkin omat taidot pyytää näitä asioita Ystävältä selkeästi, se kyllä osaa ne tehdä. Sitten ravia ja siinäkin suunnanvaihtoja. Ensin reippaampaa ravia, sitten jogia, jonka jälkeen rapsuttelutauko. Olin muistaakseni aikeissa jatkaa jogista käyntiin siirryttäessä suoraan laukkaan, mutta Ystävä oli niin tyytyväinen tähän rupeamaan, että tarjosi ns. join upia ja käveli luokseni. Siispä rentouduimme hetken, ja sitten vasta jatkoimme juoksutusta. Laukassa oli selvä puoliero. Vasempaan Ystävä joutui kiihdyttämään ravia pitkään, ennen kuin nosti laukan eikä sen ylläpitäminen ollut helppoa. Oikeaan nostot olivat tarkkoja ja helppoja. Näin päin se on normaalistikin, ei tosin aina näin suurta. Myös juoksutuksen jälkeen otettiin pallo esiin.

Palloilussa ollaan näinä kertoina pyritty siihen, että sen kanssa on mukava olla. Harjoitukset pidetään lyhyinä ja lopetetaan heti, kun Ystävä suoriutuu entistä paremmin pallon kanssa. Olen pomputellut palloa - jopa sen ilmaan nostaminen on yhä erittäin epäilyttävää. Olen pyrkinyt koskettamaan pallolla Ystävän jalkoja. Niistä rouva on hyvin tarkka, tähän sain eläinkouluttajaksi opiskelevalta siskoltani hyviä vinkkejä. Meidän perusharjoitus menee niin, että Ystävä seisoo aloillaan narun päässä ja minä työnnän palloa sitä kohti. Heti kun Ystävä siirtää painoa pallosta poispäin eli paineistuu, vien pallon pois sen luota. Ja sitten uudestaan. Yleensä muutaman kerran jälkeen pallo pääsee koskettamaan Ystävän jalkaa ja saa olla siinä pienen hetken. Pari kertaa olen päässyt liu'uttamaan palloa jalkaa pitkin ylöspäin, mikä alkaa olla rouvan sietokyvyn rajoilla.

Toinen paineensietotreeni pallon kanssa on sitä päin käveleminen. Ystävä on joka kerta lähtenyt väistämään ja ketteränä hevosena kiertää pallon ympäri aivan sen vierestä. Paitsi viime kerralla. Pyysin Ystävää liikkeelle, pallo sen edessä ja minä toisella puolella - ja se otti pari askelta! Se astui palloon kiinni, niin että se liikahti vähän ja kuten sanoin, työt loppui siihen. Kehuin vuolaasti ääneen ja rapsuttelin. Huvittavaa tässä tilanteessa oli Ystävän reaktio. Kun se tajusi mitä tapahtui, että se olikin hyvä juttu kävellä päin eikä palloa pidäkään väistää, ilmeisesti tamman kaikki stressi kaikkosi ja purkautui haukotuksina. Se haukotteli varmaan kymmenen kertaa putkeen, oikein antautumuksella ja vain oli siinä pallon ja mun luona.

Toisen vuokraajan kanssa puhuttiin vähän, että Ystävä on tainnut muuttua parempaan päin kuolaimettomiin siirtymisen jälkeen. Sen lihasjumit ovat helpottaneet - epäiltiin, että se on lihaksilla kannatellut kuolaimia suussaan ja näin aiheuttanut jännitystä - ja se on ruvennut uskaltamaan kertoa useammin, miltä siitä tuntuu. Ystävä on aiemminkin päristellyt ja haukotellut mielipiteitään, mutta nykyään tekee sitä mielestämme useammin, enemmän. Tuo palloilussa koettu haukottelurumba oli ainakin minulle ihan ennennäkemätöntä.

Tällaisista pienistäkin saavutuksista tulee niin hyvä mieli, että uskalsin sen suuni silloin avata ja kysyä Ystävän omistajalta, että oletko miettinyt kuolaimetonta vaihtoehtoa. On hevosia, joille kuolain sopii paremmin kuin kuolaimeton, mutta nyt luulen ja toivon, että Ystävälle paras vaihtoehto on tyhjä suu.

Palloon tutustuminen

Eräänä tuulisena päivänä tallin kentälle ilmestyi omituinen, metallinhohtoinen otus. Se oli aluksi lituska, mutta pikkuhiljaa se kasvoi suureksi ja pyöreäksi. Kasvuvaihe ei ollut vaarallinen, sillä olento pysytteli paikallaan. Mutta kun se oli täysikasvuinen, se lähti liikkeelle. Otus pyörähteli arvaamattomasti sinne tänne ja välillä pysähteli. Tämä huolestutti suurimman osan pahaa aavistamattomina tarhailleista hevosista. Mikä se on? Mitä se aikoo? Syökö se hevosenlihaa? Pakoeläiminä hevoset ajattelivat heti pahinta ja osa oli jo pakenemassa paikalta. Olion uhriksi oli kuitenkin päätynyt yksi tietty hevonen, jonka kohtaloa muut jäivät seuraamaan herkeämättä tuijottaen.


Meidän "jalkapallo" tuli postissa eilen. Kulutin illan youtuben selailuun, katsellen erilaisilta videoilta vinkkejä, miten hevonen olisi hyvä totuttaa palloon ja lopulta opettaa työntämään sitä. Näiden sekä omien ajatusten pohjalta lähdin tänään tallille pallo ja pumppu repussani.

Ensimmäisen kerran tarkoitus oli nimenomaan se totuttaminen. Ystävä reagoi palloon juuri niin kuin mikä tahansa omaa henkeään arvossa pitävä olento reagoisi: se pelkäsi sitä. Se ei tiennyt mikä se on, joten se varoi sitä, kunnes pystyi itse toteamaan, että se on vaaraton.

Pidin Ystävän narussa, sillä halusin pystyä kontrolloimaan hevosta koko ajan. Aluksi pallo oli keskellä kenttää, ja minä lähdin taluttamaan Ystävää lähemmäs. Pidin narun löysällä, Ystävä käveli alkuun aivan narun toisessa päässä, ja jos tamma halusi pysähtyä miettimään, me pysähdyimme. Kehuin pallon katsomisesta ja sitä kohti kävelemisestä. Alkuun kymmenen metriä oli riittävän lähellä Ystävälle, sitten viisi. Lopulta saatoimme pysähtyä aivan pallon eteen, ja äsken äärimmilleen sähköistynyt arabi seisoikin rentona aloillaan, korvia ja silmiä lepuuttaen, turpa kiinni pallon hiekkaisessa pinnassa.

Ajatukseni siitä, että Ystävä todella ymmärtää ääneen sanotut kehut ja arvostaa niitä, vahvistui tämän harjoituksen aikana. Hevonen ymmärsi nopeasti, koska se teki oikein ja sai itsevarmuutta kohdata pelottava uusi esine, kun sitä jatkuvasti kannustettiin. Eikä tähän tarvittu yhtä selkeää palkintoääntä (naksutin) taikka ruokapalkkaa. Minun puheeni tutulla äänensävyllä sekä lyhyet kävely- ja seisoskelutauot poissa pallon luota riittivät palkinnoksi. En ole sitä kauheasti mielestäni miettinyt, mutta nyt tajusin myös, että Ystävä oikeasti luottaa minuun. Minä kerroin sille: "Ei hätää. Tämä pallo on mukava asia ja voit vaikka pusutella sitä, jos haluat. Se ei tee sinulle mitään pahaa." Ystävä uskoi minua, rentoutui, ja hamuili turvallaan palloa.

Teimme talutusharjoituksia niin, että talutin Ystävää ja pyöritin palloa ensin kaukana siitä ja totuttelun jälkeen sen edessä. Mitä enemmän tätä teimme, alkoi näyttää vähän siltä, että Ystävä jopa piti pallon perässä kulkemisesta. Jostain luin, että hevosille on miellyttävää vaihtelua olla se joka jahtaa, eikä aina se jota jahdataan. Kävellessä tamma höristi korvat palloa kohden, painoi hieman päätään alas ja melkein kosketti palloa turvallaan. Toistaiseksi vain melkein.

Toinen harjoitus oli kosketus. Kuten sanottu, Ystävä oppi nopeasti, että hän saa pussailla palloa aina kun siltä tuntuu. Vaikeampaa tammalle oli hyväksyä, että pallo saa koskea häneen. Seisoin pallon edessä, Ystävä pallon vastakkaisella puolella ja kevyesti työnsin pallon koskettamaan hevosen etujalkoja, josta se vieri takaisin mun luo. Useimmilla kerroilla tämä aiheutti joko säpsähdyksen tai väistöreaktion. Kärsivällisyydellä ja kehuilla saatiin aikaan muutama hyväkin toisto, jolloin Ystävä seisoi rauhallisesti eikä reagoinut kosketukseen mitenkään.

Myös taluttaessa Ystävä oli erittäin herkkä väistämään palloa. Minusta on vain hyvä, että se on alunperin koulutettu väistämään painetta herkästi ja silloin sen kanssa työskentely on vaivatonta sekä turvallista. Tämä laji tosin vaatisi sen, että Ystävä uskaltaisi luoda itse painetta ja kestäisi pallon paineen, eikä väistäisi sitä. Sen opettaminen tulee siis olemaan ehkäpä haasteellisinta tässä projektissa ja toivottavasti on toteutettavissa niin, ettei sotke tuota muuta koulutusta ja opittuja tapoja.

Näiden juttujen lisäksi kerkesin myös heittelemään palloa ilmassa. Pidin Ystävän narun päässä, heitin pallon ilmaan ja annoin sen laskeutua pomppien eteeni. Tämän tarkoitus oli siis totuttaa Ystävä siihen, millä eri tavoilla pallo voi käyttäytyä ja äännellä. Tätä ja kosketusharjoituksia pitää seuraavalla kerralla tehdä runsaasti lisää. Ystävän oli ihan helppo hyväksyä pallon vierittäminen maata pitkin, mutta pomppiminen oli asia erikseen. Tähän en voi sanoa, että se olisi siedättynyt vielä tällä kertaa. Siispä toistoja toistoja.

Olen kovin ylpeä Ystävästä, se oli tänään niin rohkea ja viisas. Päästiin jo todella pitkälle ihan tämän ensimmäisen puolen tunnin aikana. Tältä pohjalta on hyvä lähteä siedättämään lisää ja vasta sen jälkeen mietitään niitä pallontuuppauskäskyjä. Ensimmäinen kerta oli ainakin hevoselle ehkä enemmän jännittävä kuin hauska, mutta uskon ja toivon, että Ystäväkin vielä oppii tästä lajista nauttimaan.

Kuulumisia & suunnitelmia

Minulla on hirveä tarve kirjoittaa blogiin. Pääni sisällä risteilee miljoonia aihealueita ja asioita, koita nyt niistä sitten valita.. Tulin siihen lopputulokseen, että kirjoitan jokseenkin sekalaisen päivityksen viime aikojen kuulumisista sekä tarjoilen minimalistisen pintaraapaisun mietteistä ja suunnitelmistani tulevaa varten.


Koulu
Tätä hiihtolomaa edeltäneellä viikolla alkoi koulussa studiokuvauksen perusteet. Kurssi pärähti käyntiin vauhdikkaasti, kun meidän ensimmäiseksi kuvaustehtäväksi lykättiin muiden opiskelijoiden kuvaaminen Ystävänpäivän Kaverikuva-tapahtumassa. Opettajan mielestä meidän olisi pitänyt ensin harjoitella pari kuukautta ja kurssin lopuksi toteuttaa tämäntyyppinen projekti, mutta nyt kävi näin. Puolitoista päivää suunniteltiin, valmisteltiin ja käytiin teoriassa vähän perusasioita läpi näitä kuvauksia ajatellen. Perjantaiaamuna kyhättiin nopeasti koulun studioon kaksi kuvauspaikkaa pystyyn ja sitten odoteltiin opiskelijoita paikalle.

 Kaverikuvan ideana oli ottaa kuva kahdesta henkilöstä, jotka pitelevät pahvisydäntä, johon ovat saaneet kirjoittaa mitä haluavat. Tämmöisiäkin kuvia otettiin, mutta päivän mittaan muistikorteille tallentui myös isompia kaveriporukoita sekä yksittäisiä ihmisiä, pahvisydämillä ja ilman. Valitettavasti suuri osa opiskelijoista oli ottanut varaslähdön hiihtolomalle eikä koulussa ollut kuin kourallinen ihmisiä. Heistäkään kaikki eivät tietenkään halunneet tulla kuvatuksi, niinpä välillä studiossa oli hyvinkin hiljaista. Nämä hiljaiset hetket käytimme hyödyllisesti harjoitellen toistemme kuvaamista: koko luokan ryhmäkuva, hassuttelevia variaatioita kaverikuvista, vauhdikkaita hyppykuvia...

Minusta oli hienoa päästä toimimaan ihmisten kanssa erilaisissa rooleissa: päätoimisesti opastin kuvattavia sisäänkäynnillä pahvisydänten kanssa, omalla vuorollani toimin myös valokuvaajana. Loppujen lopuksi päivä oli todella hauska ja meidän luokan ryhmähenki huipussaan. Ensi viikolla kuvataan todennäköisesti esineitä, edelleen studiossa, ja aloitellaan pari uutta kurssia kuvanvalmistuksesta sekä dokumentaarisesta valokuvauksesta. Mielenkiinnolla odotan, millaisia projekteja näillä kursseilla tehdään.

Suosikkini ottamistani kuvista tuolta päivältä. (Mallilta pyydetty lupa julkaisuun.)

Uskaltauduin itsekin hyppiväksi malliksi. Kuvan otti Adam Oszaczky.

Ystävä

Tällä viikolla oli siis hiihtoloma. Paljon aikaa tehdä kaikenlaista kivaa, eikö? No ei. Tulin tiistaina kipeäksi, ja flunssa porskuttelee edelleen vahvana minussa, joten jouduin perumaan koko viikolta kaiken muun paitsi telkkarin katselun. Olen siis vain haaveillut hevostelusta ja ehkä vähän suunnitellut tulevaa.

Viimeisin päivä Ystävän kanssa multa jäi jostain syystä kirjoittamatta tänne. Maastakäsin mentiin sekin kerta, aloitettiin lyhyellä liberty workilla ja loppuaika tehtiin erilaisia taivutteluja, väistöjä ja peruutuksia narun päässä. Vapaana työskennellessä koin taas hienon hetken hienon tamman kanssa. Joihinkin aiempiin kertoihin poiketen Ystävä oli jo alussa rauhallinen, mieluummin käveli kuin ravasi. Muutaman kerran juoksentelin sen perässä kentän päästä päähän kunnes kyllästyin, ja aloin tehdä suunnanvaihtoja. Annoin Ystävän ravata lyhyen sivun nurkasta nurkkaan, sitten pyysin elekielellä vaihtamaan suuntaa. Muutama kerta jatkettiin näin, ja Ystävä alkoi näyttää yhteistyöhaluiselta. Se oli selvästi kontrollissa, mitä ei voi sanoa kun mennään koko kenttää pitkin ja välimatkamme pääsee kasvamaan huikeisiin mittoihin. Lopetin ajavat avut enkä ehtinyt sen kummemmin pyytää Ystävää luokse, kun se jo lähti minua kohti korvat hörössä. Tamma näytti tyytyväiseltä ja lähti mielellään tekemään taivutusharjoituksia. Niiden lopuksi kokeilin sitoa köyden Ystävän kaulalle cordeoksi eli kaulanaruksi, ja lähdin kokeilemaan kaulanarun apuja maasta käsin. Kääntyminen oli helpompaa kuin pysähtyminen tai peruuttaminen, olihan tämä vasta ensimmäinen kerta ja kaulaohja on Ystävälle ennestään tuttu asia nimenomaan käännöksissä.

Se, miten paljon jatkossa aion ja haluan tuota kaulanaruhommaa treenata, on minullekin epäselvää. Se on sellainen ikuisesti kaukaisuudessa siintävä haave, ratsastaa varusteetta. Tiedän, ettemme ole vielä siellä Ystävän kanssa. Ja tärkeää on myös tarkistaa omistajan mielipide asiasta, sitten jos joskus haluan enemmänkin lähteä aihealuetta harjoittelemaan.

 Tällä hetkellä eniten odotan, että A) pääsen pitkästä aikaa ratsastamaan, ja B) tilaamani pallo tulee postissa. Juttelin taannoin Ystävän omistajan kanssa haaveistani harjoitella hevosjalkapalloa maasta sekä ratsain, ja sain luvan opettaa lajin Ystävälle.

Klaaran kanssa opettelin palloilua ihan ihmisille tarkoitetulla jumppapallolla. Tällä kertaa tilasin isomman (ja toivottavasti kestävämmän) hevosille tarkoitetun pallon, tämmöisen. (Uskalsin ottaa sinisen version, vaikka Ystävä on tamma. Tuntui että heleä pinkki olisi ollut vähän liian pikkutyttöä aikuisille naisille. ;) Isomman pallon halusin siksi, että Ystävä on Klaaraa isompi ja Klaarankin onnistui kivuta 75cm-kokoisen pallon päälle ja poksauttaa se. Päälle kiipeämisestä voi aiheutua fyysistä vahinkoa myös hevoselle ja ratsain ratsastajallekin. Sitä yritän välttää tarjoamalla niin suuren pallon, että Ystävä voisi tuupata sitä ryntäillään.

Klaara oppi nopeasti koskemaan palloa namipalkan ansiosta. Ystävän kanssa on toimittu aina(?) ilman ruokapalkkaa (töiden jälkeen se saa leipää ja porkkanaa, mutta ei koskaan kesken töiden). Tämä on ihan periaatteellinen ja mielestäni fiksu ratkaisu. Palloilu uutena asiana ei ole mikään poikkeus ja minä otan haasteen vastaan saada tämä omatahtoinen, ruokaa herkeämättä ajatteleva tamma kiinnostumaan pallolla pelaamisesta minun kanssani muilla konsteilla. Olen aika varma, että tämä tulee haastamaan omat kykyni opettaa eläimelle asioita johdonmukaisesti ja on meille molemmille tilaisuus oppia. Aiheesta tullaan toivottavasti saamaan hyvin mielenkiintoisia postauksia, kunhan se pallo tänne asti pompsahtaa. :)

Kuvia ja fiiliksiä Klaarasta

Tässä postauksessa esittelen loput Annin ottamista kuvista heinäkuun lopulta. Ensimmäinen erä löytyy tästä postauksesta. Samalla ajattelin tehdä pientä päivitystä Klaaran ja mun tämänhetkisistä kuvioista.

Oltiin siis palloilemassa kentällä tuo yksi perjantai ennen arabinäyttelyitä, ja Anni oli mukana tallilla. Olin pitänyt jonkin verran taukoa palloilusta ja tehnyt enemmän seuraamisharjoituksia vapaana, jonka seurauksena tämä seurallinen poni oli kiintynyt ajatukseen kulkea turpa minun takataskussani kiinni. Palloillessa vaadin siltä välillä itsenäistä toimintaa, pitää irrota pois mun luota ja mennä pallolle. Seuraamisessa Klaara oli oppinut, että minulta saa palkkaa, kun pysyy lähellä. Miksi siis juosta pallon perään? Saa sieltäkin, mutta helpompi vaan jäädä ihmisen luo.

Niinpä meidän harjoitukset oli alkuun vähän haparoivia ja kiinnostus palloa kohtaan melko vähäistä, mutta tuli sentään muutama kiva tilannekuva:

Ja kuten kuvista näkee, poni on ihan tyytyväisen oloinen, eikö? No, mitä pidemmän aikaa treenattiin, sitä vastahakoisemmaksi pallon luo hakeutuminen muuttui ja Klaaraa alkoi silminnähden ärsyttää se, että ajan sen pois luotani. Ja lopulta se ärtymys purkautui ns. raivokohtauksena, jossa Klaara jäi paikoilleen hyppimään, heittelemään takapäätään ilmaan mua kohti kerta toisensa jälkeen. Ja mitä minä tein? Hermostuin. Aloin huutaa ja läiskin riimunnarulla maata näyttääkseni, että et ole todellakaan tulossa mun päälleni. Ja mitä Klaara tähän vastasi? Jatkoi entistä hanakammin protestiaan ja oli oikeasti vaarallinen. Eihän siinä mitään käynyt, kun tajusin pysyä kaukana.

Tilanne oli todella pelottava ja tunsin itseni niin avuttomaksi. En saanut sitä mitenkään loppumaan. Lopulta tajusin lopettaa lietsomisen. En tehnyt mitään, eikä silloin tehnyt Klaarakaan. Kiersin kaukaa sen eteen ja ojensin käteni. Poni käveli luokseni äskeisestä vielä selvästi tuohduksissaan, mutta aselepoon myöntyväisenä. Pyysin Klaaraa seuraamaan minua, se tuli rauhassa. Palkkasin sitä leivänpalalla ja jatkoin pallon luokse. Pyysin koskemaan palloon, Klaara tuuppasi sitä, palkkasin. Jatkoin matkaa pyörittäen palloa edessäni, Klaara vierellä, välillä palloa tuupaten. Ja oltiin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Tähän lopetin, vein Klaaran pois kentältä ja takaisin laitumeen.

Tuon episodin jälkeen olen ollut enemmän tai vähemmän sodassa Klaaran kanssa - tai sitä vastaan. Milloin se venkuroi käytävällä, milloin tekee tuota inhottavaa takapääuhkailua kentällä vapaana... Tai narussa. Meidän välillä vallitsee nyt paha luottamuspula, molemmin puolin. Minä pelkään, että se hyökkää, Klaara taas... Onko sillä vaan teiniuhmaa? Pelkääkö se mua? Eikö se ymmärrä mitä haluan? Vai kaikkia näitä yhdessä?

Tuon kerran jälkeen mulla on ollut pari Lauran pitämää "tuntia" Klaaralla, jotka molemmat meni ihan hyvin, mutta sen ensimmäisen jälkeen mulla oli tämä katastrofi niin tuoreessa muistissa, että rupesin itkemään. Olin täysin neuvoton, toivoton ja koin etten osaa tehdä mitään oikein tämän ponin kanssa. Seuraavalta tunnilta lähdin hymyssäsuin pois.

Sen jälkeen Klaara on ollut muillekin, kentällä ratsastaessa, hankala ja yhteistyökyvytön. Joko se ei liiku ollenkaan, tai sitten se pukittaa. Niinpä meillä on nyt menossa maastoilukausi. Me vuokraajat saadaan ratsastaa vain maastossa tai sitten tehdään maastakäsin. Laura itse kurinpalauttaa Klaaraa kentällä nyt jokusen viikon. Lauran ponihan se on ja hänellä sitä kokemusta ja osaamista nuorten hevosten starttaamisesta on eniten.

Että tällaista meillä. Ei varmaan käy kateeksi kenenkään. Maastossa meillä on kyllä ollut ihan kivaa, kuntoonlaittaessa tosin edelleen niitä ongelmia, että poni ei yksinkertaisesti pysy paikoillaan ja muuta vastaavaa.

Vaikka tämä nyt kuulostaa tien päältä, sitä se ei ole. Tämä on vain kuoppa tiessä. Haluan yhä jatkaa Klaaran kanssa, selvittää nämä vaikeudet ja oppia lisää nimenomaan nuoren hevosen kouluttamisesta. Vuokrahevosta vaihtamalla en pääse ongelmista eroon, saan vain erilaisia ongelmia tilalle.

Tästä päästiinkin hienolla aasinsillalla aiheeseen toinen vuokrahevonen. Kyllä, olen tässä muutamat viikot pimittänyt teiltä lukijoilta tietoa ja vuokrannut samanaikaisesti toista hevosta toiselta tallilta. Valitettavasti sen kanssa en tule jatkamaan enää pitkään, sen verran sekasotkussa ko. hevosen asiat ovat, monesta eri syystä, niinpä tämän enempää infoa hepasta tuskin on tarvetta blogiin laittaakaan.

Mutta toisen vuokrahevosen tulen todennäköisesti etsimään Klaaran rinnalle tässä lähiaikoina. Syy tähän on, että haluan harrastaa monipuolisesti ja rennosti. Klaaran kanssa voi tehdä monia asioita, mutta jokainen tilanne on koulutustilanne ja Klaaran tuntien useimmiten aikamoista kädenvääntöä. Eli jottei minulta menisi maku koko harrastukseen, etsin nyt hieman vanhempaa, jo perusasiat osaavaa hevosta. En vaadi täysin pystyynkuollutta vanhusta, tuo lyhytaikainen vuokriskin on vasta 7v ja ihan vauhdikas eläin. Mutta sellainen rento tyyppi, jonka kanssa voisi harrastella vähän huolettomammin.

Kaksi asiaa, mitä myös olen huomannut kaipaavani ovat opetus ja lännenratsastus. Niinpä jos en nyt löydä toista sopivaa vuokrista - ja vaikka löytäisinkin - saatan aloittaa western-tunnit, mikäli kaikki palaset loksahtavat kohdilleen. Olen kaivannut lajia todella pitkään, tunnen olevani mm. istuntamuistuttelun ym. tarpeessa ja nyt pitää oikeasti päästä puuhaamaan westernin pariin. Unelma olisi löytää westerniä osaava vuokris, jolla saisi käydä tunneilla myös. Mutta autottomana Itä-Helsingin perukoilla asuvana on jokseenkin haastavaa löytää tallia taikka hevosta, sellaista joka tähän hätään olisi minulle hyvä ystävä. Ei muuta kuin peukut pystyyn!

Loppuun vielä vauhdikkaampia kuvia samalta päivältä. Klaara viipotteli välillä palloa karkuun, kun se pitää niin kauheaa ääntä jos se pomppii. :)

Ja jos jollain heräsi aiheesta hyviä neuvoja, omakohtaisia kokemuksia tms. kuulisin niitä todella mielelläni! :)

Monipuolista maastakäsittelyä

Viikko sitten kävin tallilla maastakäsittelemässä Klaaraa, ja seuraksi mulle lähtivät Jami ja Joakim, joihin tutustuin joitakin vuosia takaperin, samalla tallilla samoja heppoja hoitaessa. Jamilla oli jälleen mukanaan kamera, jolla kuvaili mun ja Klaaran toimia kentällä (kiitos Jami, nää on ihan mahtavia! :). Tuon kerran jälkeen oon kerran tehnyt hyvin samantyyppisiä harjoituksia itekseni ponin kanssa, ja tuntuu että on tapahtunut selvää edistystä. 

Tarkoitus oli palloilla. Sillä me aloitettiinkin, ja alkuun Klaara vaikutti siltä, ettei voinut vähempää työnteko kiinnostaa. Sain koko ajan käydä ajamassa sitä kentän laidoilla kasvavalta ruoholta pois eikä se tuntunut kuuntelevan yhtään minkäänlaisia apuja, vaikka kuinka aloin käyttää voimakkaampia eleitä. Jossain vaiheessa se kuitenkin hoksasi, että palloilusta saa leipää, ja yhtäkkiä innostui niin, että lähti kuljettamaan palloa kiihtyvällä vauhdilla kentän poikki. Huutelin sivusta "Hyvä! Pallo! Hyvä! Pallo!" palkitakseni, mutta kehoittaakseni jatkamaan pysähtymättä odottamaan sitä leipäpalasta - sen saisi sitten lopuksi. Klaara alkoi ravata, ja lopulta se itse meni kovempaa kuin pallo, ja päätyi kömpimään sen päältä. Kaikki näytti menevän hyvin, kunnes Klaara nosti takakavionsa pallon päälle, se painui yhä syvemmälle keltaiseen kumiin ja sitten se oli ohi. Pallon lyhyt elämä. Juuri mitään ääntä siitä ei lähtenyt eikä poni reagoinut asiaan mitenkään. Jäi vaan seisoskelemaan, että mitäs seuraavaksi? 

Musta on ihanaa, että Klaara on noin lunki, tollaisissa tilanteissa. Tiedän niin monta hevosta, jotka ois saaneet elämänsä sätkyn pelkästään siitä, että pallo olikin yhtäkkiä mahan alla. Kävin noukkimassa raadon ylös ja keksin, että nyt voidaan jatkaa meidän treenihetkeä säkityksen merkeissä. Niinpä näytin pallonjämää Klaaralle, ei ollut moksiskaan. Kosketin sillä sen lapaa, ryntäitä, sitten laitoin selkään, pepun päälle, hivelin sillä mahaa, kiersin jalkojen ympäri... Poni vaan nökötteli paikoillaan, vaikka oli vapaana ja sillä oli mahdollisuus häipyä koska tahansa. Tuntuu, että se ymmärsi, että tämä on jonkinlainen hoitotoimenpide, kuten esim. harjaaminen, ja hoidon aikana pitää olla aloillaan. Sitäpaitsi siitäkin sai leipää! Lopuksi nostin rievun takaisin selkään, siitä hivutin kaulalle ja pikkuhiljaa niskaan, tarkkaillen koko ajan, että se oli Klaaralle ok. Korvatkin sillä sai peittää, ja vasta sitten kun se peitti silmät, vei hevoselta näköaistin pois, tuli epämukavaa. Ja tähänkin Klaara reagoi hyvin lievästi. Se olisi voinut hermostua ja viskata päätään, saadakseen kumirääsyn äkkiä pois päältään. Sen sijaan se lähti kävelemään. Rauhallisesti se käveli ympäriinsä. Ensimmäisellä kerralla se laski päänsä ja sai pudotettua riesan. Toisella kerralla lähdin mukaan ja pyysin sitä äänellä "Seis". Ja kun Klaara pysähtyi, otin heti rievun pois sen päältä ja palkkasin. Olin yllättynyt, että Klaaran sietokyky oli noin laaja ja ekaa kertaa kokeiltuna tämäkin tehtävä onnistui näin loistavasti.

Viimeinen kokeilu oli liberty workin perusteita eli vapaana olevan hevosen kanssa työskentelyä maasta. Pidin Klaaran mukanani äänikomennoilla. Tein käynti-ravi -siirtymisiä, pysähdyksiä, käännöksiä, peruutuksia... Kokeilin laukannostoakin, mutta ne tuntui onnistuvan vain silloin kun Klaaraa sattui huvittamaan - ja useimmiten ne kerrat oli niitä, kun pyysin ravia enkä laukkaa... Joka tapauksessa poni toimi hienosti, vähän oli liikaa palkan perään ja hetkittäin unohtui, ettei mua voikaan jyrätä, mutta näistä huolimatta jaksoi olla kiinnostunut minusta sen houkuttelevan ruohomättään sijaan - ainakin osan ajasta.

Hevosten käsittelystä kihosi vähän aikaa sitten kiinnostava keskustelu tämän postauksen kommentteihin, joiden pohjalta Suvi kirjoitti oman postauksensa. Kommentoidessa sitä, tuli puheeksi se energian käyttö - ja miten minä sitä en osaa käyttää. Ongelmani on se, että kun hevonen ei tee kuten haluan, turhaudun ja suutun tosi nopeasti. Miksi? Se on vain eläin ja tämän pitäisi olla hauskaa. Tajusin, etten ollut edes ajatellut asiaa riittävästi tai juuri ollenkaan, ja tajusin myös miten tärkeää se loppujen lopuksi on. Sillä toisella kerralla, kun Klaaraa käsittelin itsekseni kentällä - palloiltiin ostamallani uudella punaisella pallolla ja tehtiin liberty workia - keskityin positiiviseen energiaan, jättämään sen negatiivisuuden pois itsestäni. Ja Klaara vastasi apuihini, herkemmin, nopeammin. Ei tarvinnut huutaa ja hakata narulla hiekkaa, tarvitsi vain olla määrätietoinen ja tyyni. Sillä kertaa jäi tosi hyvä maku suuhun, ja odotan innolla seuraavaa treenipäivää. :)

Lopuksi Jami otti pari edustuskuvaa Klaarasta suitset päässä. Tässä myös muutama muu kuva Klaarasta siltä päivältä.

Mitä juttuja teillä tehdään maastakäsin?