Pelkoa uhmaten

Hevoshulluus. Se on ihan yleisesti käytetty sana. Tykkää tehdä hevosten kanssa ja tekeekin, hulluuteen asti. Mikä ihme siihen oikein ajaa? Onkohan tähän kysymykseen olemassakaan yksiselitteistä vastausta...

Tällaisia mietin päätteeksi päivän, jona olen istunut metsätietä pitkin viilettävän hevosen selässä ja miettinyt: "En ole koskaan mennyt tämän kanssa näin kovaa ja vieläpä kotiinpäin. Sinänsä vauhti ei haittaa, koska tiedän ettei Titta minua pukita alas. Ainoastaan kaksi asiaa haittaa: 1. Jos laukkaamme liian lähellä edellä kulkevaa hevosta ja se potkaiseekin meistä jompaa kumpaa esimerkiksi päähän. 2. Jos en saa tätä vauhtia pysähtymään."

Noina hetkinä rakkaan vuokrahevoseni selässä minä pelkäsin. Pelkäsin niin, että oli vaikea päästä selkään takaisin, laskeuduttuani korjaamaan paikaltaan liukunutta satulahuopaa takaisin satulan alle, sillä lihakset olivat aivan velttoina. Ja tarkoitus oli laukata vielä lisää.

Minä olin lähtenyt toisen ratsukon kanssa yhdessä maastoon, koska halusin tehdä niin. Tykkään ratsastaa, tykkään maastoilla, erityisesti muiden seurassa ja tykkään laukata metsäteillä mäkiä ylös. Minä halusin tätä. Hevonenkin tuntui haluavan, se lähti lähes pyytämättä vauhtiin ja pärisi tyytyväisen kuuloisena laukkojen jälkeen.

En kuitenkaan nauttinut olostani täysin. En pystynyt nauramaan tai edes hymyilemään minulle todella tärkeän ystäväni selässä, kun vietimme yhdessä aikaa ihanissa maisemissa ja mukavassa seurassa. En pystynyt sulkemaan pois ajatuksistani näitä minua kenties hengissä pitäneitä sanoja: mitä ja jos.

Ehkäpä niin ei kuulukaan tehdä, täysin. Unohtaa vastuu omasta ja muiden turvallisuudesta. Jotenkin se silti jäi vaivaamaan. Miksi lähdin vapaaehtoisesti tekemään jotakin, mikä minua pelottaa mielettömästi? Miksen voi saada molempia: Nauttia olostani lähes peloitta, vaikka huomioin turvallisuusseikat?

Kuva Titan selästä tänään, hieman ennen laukkaamiseen soveltuvia metsäteitä

Tällä maastoretkellä oli onnellinen loppu. Minä sain kuin sainkin Titan pysäytettyä pahimmasta laukkahepulistaan. Olen huomannut tilanteen vaatiessa pystyväni asioihin, kun päätän, että minulla ei ole mitään muuta mahdollisuutta. Tämän hevosen on pysähdyttävä. Silloin se myös pysähtyy.

Matkassani ollut tallikaveri kertoi kotiinpäin kävellessämme yhdestä ratsastuksen periaatteestaan: Koskaan ei jätetä laukkaamista/ravaamista siihen, että hevonen saa viedä aivan kuus-nolla. Aina täytyy saada edes pieni pätkä hallittua askellajia päälle.

Tuo periaate kuulostaa minusta erittäin järkevältä ja onneksi tämä ihminen oli tänään tuolla metsässä mukana. Minä en nimittäin olisi uskaltanut enää laukata sen mäen jälkeen. Sanoinkin hänelle, etten tiedä onnistuuko mikään rauhallinen laukka nyt, mutta lähdimme laukkaamaan silti.

Olin väärässä. Onneksi. Se oli huojentava ja hieno tunne, istua keinuvassa laukassa, ohjat tukevasti molemmissa käsissä ja tuntea kuinka hevonen alla liikkuu samaa askellajia kuin äsken, mutta hitaammin, hallitummin. Aivan rauhassa. Sen jälkeen tuntui hyvältä istuskella käynnin tahdissa loppumatka tallille.

Tämä postaus on nyt ihan vain minua itseäni varten. Että saan purettua tämän asian sisältäni ja katseltua sitä eri näkökulmista. Ehkä joku lukijakin löytää tästä jotakin samaistumispintaa, ehkä ei. Tämä oli vain niitä hetkiä, kun tunnet sisälläsi olevan jotakin kirjoitettavaa, otat näppiksen eteesi ja pian näytölle on ilmestynyt seinä tekstiä.

Pelko on itsessään laaja, kiehtova ja meitä kaikkia koskettava aihe. Oli se sitten hevosiin tai johonkin aivan muuhun liittyvä pelko. Mistä pelot johtuvat, mikä pelkoreaktion laukaisee, miten niitä voi kohdata, lieventää ja jopa voittaa.

Tästä aiheesta voisi kirjoittaa tuhat postausta. Olkoon tämä postaus nyt yksi pieni raotus minun sisimpääni asuttavaan yhteen pelkoon, sillä peloistakin pitää voida puhua, avoimesti. Meillä kaikilla on niitä eikä siinä ole mitään hävettävää. Niitä ei vain aina osaa itse tai muut ymmärtää.

Oivalluksia

Viime aikoina on tuntunut, ettei yksittäisestä tallipäivästä saa kokonaista postausta aikaiseksi. Niinpä ymppäilen yhteen mieleen painuneita hetkiä sekä myllertäneitä ajatuksia viimeisten viikkojen varrelta.

~ ~ ~

Maastossa taluttelun ohella suurimmassa suosiossa on meillä ollut liberty work. Päivästä riippuen työskentelyn laatu (lue: Ystävän mielentila ja/tai mun mielentilan vaikutus sen mielentilaan) on vaihdellut laidasta laitaan. Pari kertaa olen todistanut sellaista rallittelua ja mielenosoituksellista hirnuntajuoksua pukeilla ja ilman, että olen ihmetellyt miten koko tamma pysyy pystyssä. Vastapainoksi oli sellainenkin päivä, jolloin en meinannut saada laiskanoloista arabia edes raviin. Se kerta yllätti minut positiivisesti, ja oli ensimmäinen, jolloin Ystävä todella jäi ravaamaan ja jopa laukkaamaan mun ympärilleni ympyrälle, huolimatta suuren kentän suomista mahdollisuuksista mennä minne huvittaa.

Olen saanut Ystävästä sellaisen kuvan, ettei se oikein tykkää läheisyydestä ja lääppimisestä. Toisen vuokraajan mukaan se jostain syystä "esittää" näin, vaikka oikeasti nauttii mm. shiatsusta. Todettiin yhdessä, että viime aikoina Ystävä on ollut erilainen kuin ennen, uskaltanut vähän ruveta näyttämään niitä tunteitaan.

Huomasin tämän yhdellä liberty-kerralla, kun Ystävä suostui ns. join uppiin ja otti pari askelta minua kohti, jääden parin metrin päähän seisomaan. Normaalisti tässä tilanteessa menen sitä vastaan ja palkitsen rapsutuksin sekä paikallaanololla. Aloin kuitenkin ajatella, ettei se ehkä ole Ystävän haluama palkinto. Minä joka kovasti tykkään läheisyydestä ja hellyydenosoituksista, päätin kerrankin hyväksyä ystäväni tarpeet ja hillitä itseni. Niinpä jäin niille sijoilleni, käänsin sille selkäni ja kyykistyin maahan hengittelemään.

Koitin olla itse rento, nauttia siitä hetkestä, ehkä se välittyisi hevosellekin. Hetken päästä kuulin askelia. Sitten tunsin turvan kevyen töytäisyn takaraivossani. En noussut heti ylös, käännyin vain katsomaan ja juttelemaan Ystävälle. "Ai et halunnutkaan olla yksin? Tosi kiva kun tulit." Noustuani seisomaan sain suorittaa melkein rutiiniksi muodostuneen rapsutteluhetken - laitan Ystävälle aina naruriimun päähän vaikka irtona toimittaisiinkin ja se tuntuu hänen herkkää hipiäänsä kovasti kutittavan. Päästä siis pitää rapsuttaa ja sellainen läheisyys on Ystävälle selvästi mieluisaa. Voisihan se rapsuttaa itseään vaikka aidantolppaan, mutta joka kerta valitsee minut. Se pistää hymyilyttämään.

~ ~ ~

Olen ollut nyt lähes kolme kuukautta ratsastamatta, eikä revähtänyt reisilihakseni osoita vieläkään parantumisen merkkejä. On ollut hetkiä, jolloin olen itkenyt tämän takia, ollut tosissani vihainen ja surullinen. Ratsastus on ollut mulle todella tärkeä henkireikä, enemmän elämäntapa kuin harrastus, ja ilman sitä olo on tuntunut niin lohduttomalta. Kaikesta tästä huolimatta lopulta ymmärsin, että tämä on parasta mitä minun ja Ystävän suhteelle olisi voinut tapahtua. Todellinen ystävyys hevosen kanssa on niin paljon muuta kuin pelkkää ratsastusta - se syntyy ihan ilman satuloita ja suitsia.

Viime vuosina olen pikkuhiljaa ymmärtänyt maastakäsittelyn tärkeyden ja sen luomat mahdollisuudet, mutta nyt se aukesi minulle ihan uudella tavalla. En olisi oma-aloitteisesti pystynyt luopumaan ratsastuksesta näin pitkäksi aikaa, kohtalon piti puuttua peliin ja hyvä niin. Vamma on sen verran pieni, ettei se estänyt minua käymästä tallilla tekemässä kaikkea muuta kuin ratsastusta. Sitten vasta tajusin, ettei se henkireikäni ole pelkkä ratsastus vaan hevosen läsnäolo. Olen ollut onnellinen rennosta kävelyretkestä metsätiellä, rohkeasta askeleesta jumppapalloa kohti, minuun päin kääntyneestä sisäkorvasta, hörinästä kun kävelen tarhalle..

Vaikka edelleen haluan ratsastaa ja odotan kuin kuuta nousevaa että siihen taas pystyn, olen nyt enemmän kuin ratsastaja. Ymmärrän päivä päivältä Ystävää paremmin ja haluan olla sille niin hyvä ihminen, kuin suinkin voin. Siksi tulemme varmasti viettämään paljon aikaa yhdessä, kaikki kuusi jalkaa maan pinnalla.

Vuoristoratamaasto

Sunnuntaina olin tallilla yhdessä äitini kanssa, pitkästä aikaa. Muisteltiin, että edellinen kerta on ollut varmaan teinivuosinani, jopa 7 vuotta sitten. Tuolloin huolehdin kotimme lähellä olevan myyntitallin hevosista omistajan viikonloppuloman ajan, ja yhtenä iltana äiti oli mukana hakemassa hevosia sisälle. Tällä kertaa tallilla hän toimi juttuseurana, apukätenä sekä Ystävän virallisena rapsutuspalveluna, ja lähti meille kävellen seuraksi maastoon.

Itse ratsastus oli melkoista vuoristorataa. Tarjolla oli nopeallakin vaihtuvuudella hyvin erilaisia nopeuksia sekä mielentiloja. Matkamme tallipihasta alkoi rennosti, löysät ohjat yhdessä kädessä käppäillen. Kun pääsimme naapurin raviradalle ja näimme siellä köpöttävän jos jonkinmoista issikkaa, shetukkaa ja suokinputtea, Ystävä sähköistyi. Ravissa se oli kuulolla ja jokseenkin rauhallinen, vaikka selvästi jännittynyt muiden hevosten läsnäolosta - ei tiennyt raukka kenen "laumaan" pitäisi liittyä. Päätin kokeilla suoralla laukkaa ja tunsin pian istuvani täysverisen kilpahevosen satulassa. Sain nähdä vähän vaivaa pysäyttäessäni, ja kun otin toiseen suuntaan uuden noston, sain tehdä ihan tosissani töitä, ettei juostu kotiin asti ykkönen silmässä.

Lähdettiin vähän rauhoittumaan maastoon ja käytiin kävelemässä lähimpiä metsäteitä. Ystävä lönkötteli rauhallista käyntiä taas pitkällä ohjalla, ei tietoakaan äskeisestä hermojen niksahduksesta. Ylämäkeen otin parit laukannostot ja suorilla ravia. Edes ravissa Ystävä ei lähtenyt intoilemaan laukannostoa ja laukassa varsinkin oli niin rauhallinen. Käveltiin takaisin tyhjälle radalle, josta olin ajatellut vain kävellä läpi ja lopettaa niihin hyviin nostoihin metsätiellä. Jotenkin tuli silti tarve laukata vielä kerran nimenomaan radalla, ettei Ystävälle tai minulle itsellenikään jää sellaista mielikuvaa, että radalla laukkaaminen on aina holtitonta baanausta. Niinpä etsiydyin tällä kertaa suoran sijaan kaarteeseen, jossa ravasin ensin vähän matkaa tunnustellakseni Ystävän mielenliikkeitä ja sitten nostin laukan. Pitkin ohjin, rauhallisesti, Ystävä pää alhaalla pärskähdellen. Pätkä ei ollut pitkä eikä sen tarvinnutkaan olla. Nyt oli hyvä suunnata kotiinpäin.

Vain hetkeä myöhemmin viisas ratsuni päätti tehdä itse omat päätöksensä. Olimme ylittämässä ojaa, jonka lähellä pauhasi klapikone ja suoraan edessäpäin näkyi paitsi kotitalli, myös karsinanaapuri oli lähtenyt maastokävelylle ja eteni meitä kohti. Ystävä tarkasteli ojaa, haki jalansijaa ja hypähti pienesti sen yli. Nyt kun se oli saanut kavioihinsa käyntiä enemmän vauhtia, miksi hidastaa? Klapikoneen mökä, johon se ei ollut reagoinut ennen ojaa lainkaan, tarjosi sille loistavan tekosyyn singahtaa kiitolaukkaan kuin ohjus, suorinta tietä kaveria ja kotia kohti. Minulla meni hetki saada molemmat ohjat kunnolla käsiini ja hepo hallintaan, mutta sain ajoissa. Saattoi vieressä kävelleellä äidillä pompsahtaa sydän kurkkuun taas kerran, kun joutui tämmöistä esitystä katselemaan. Jotta tästäkään ei jäisi mitään ajatuksia - hevoselle varsinkaan - käänsin Ystävän ympäri ja kävelin takaisin koneen luo hetkeksi seisomaan. Lähtiessämme kotiinpäin, tunsin kuinka hevosvoimat allani olivat valmiina yrittämään temppujaan uudestaan, mutta sain ne ylipuhuttua. Loppulenkki käveltiin oikein rennosti.

Tähän ei voi sanoa kuin kaksi sanaa: Arabi ja Tamma. Nimenomaan näiden aavikon neitosten (ja joskus muidenkin  hevosten) kanssa olen päässyt monesti kokemaan tuota tunteiden aallokon vellontaa, sekä testaamaan tasapainoani ja reaktiokykyäni näissä ah niin ovelissa harhautus-sinkoamistempuissa. "Hmm, onpas mielenkiintoisen muotoinen tämä kivi tässä polulla. Anna vähän löysää ohjasta niin nuuhkaisen sitä oikein läheltä... Eipäs kun pää ylös ja täyttä laukkaa eteenpäin!" Kuulostaa ehkä hullulta, mutta se on yksi syy, miksi tästä rodusta pidän. Arabeista ei koskaan tiedä, niiden kanssa ei voi tehdä olettamuksia. Täytyy vain katsoa mistä tänään tuulee ja toimia sen mukaan. Ja tälläkin kerralla Ystävä osasi yllättää useaan otteeseen, myös positiivisesti.

Vuosi 2013

Tasan vuosi sitten kertasin kuluneen vuoden tapahtumat ja samalla yritin ennustaa tulevaa - paino sanalla yritin. Poimin tuosta postauksesta kirjoittamani ennustukset tähän alle ja vertasin nykypäivään. Niin se elämä vaan heittelee... :)

~ ~ ~

Ninni kastroidaan, se kasvaa täyteen mittaansa, ehkä rauhoittuu vähän, ettei kurmuuta Niiloa niin paljon ja oppii olemaan hyvä kissa.

Ninni steriloitiin - tyttökissa kun on - huhtikuussa ja heinäkuussa se täytti vuoden. Se on kasvanut hyvään tyttökissan kokoon ja rauhoittunutkin. Nykyään päivittäinen leikkiminen on tasapuolisempaa, Ninnin ja Niilon hauskaa yhdessäoloa, eikä niinkään kenenkään kurmuuttamista. Ja mistä itse olen onnellisin, Ninnistä on todellakin tullut "hyvä kissa". Alkuun haparoin villin pennun kanssa, en ollut tottunut tällaisiin hyperaktiivisiin, epäluuloisiin kissoihin. Pienillä asioilla ja hyvin pitkälti positiivisella vahvistamisella, on Ninnistä kuoriutunut mukava kämppis ja ystävä meille kaikille.

Päikän kanssa haluan jatkaa samaan rentoon malliin, tehdään mitä juuri sinä päivänä huvittaa, ilman tavoitteellista suunnitelmaa, ja rakennetaan sitä keskinäistä luottamusta. Tähän haluaisin lisätä tosin enemmän lännenratsastusta, kokeilla hyppäämistä ja noita molempia ajatellen ottaa myös tunteja Päpällä.

Voi Päikkä. Sitä ihanaa tammaa on keväästä lähtien ollut jatkuva ikävä. Päikän tallin lopetettua toimintansa muutti tammuska Siuntioon, jossa kuulemma voi hyvin ja omistajansa lisäksi viihdyttää myös pieniä lapsia. Huhtikuussa minä taas löysin itselleni 3-vuotiaan pyörremyrskyponi Klaaran, joka alkuun oli mahtava tilaisuus, mutta lopulta syksyn tultua osoittautui minulle vääräksi hevoseksi. Tämäkin kantapää opetti minulle paljon hevosista, niiden kouluttamisesta, käsittelystä sekä omasta itsestäni. Ja mikä tässä hevosrintaman vuoristoradassa on tänä vuonna ollut kaikista valoisinta, Klaaran jälkeen minä löysin Ystävän. Siitä minulla ei ole muuta sanottavaa, kuin että olen tyytyväinen ja onnellinen.

(c) Ann-Marie H.

Koulussa koitan kans jaksaa samaan tunnolliseen malliin.. 

Hyvin jaksoinkin, vaikka se kevät oli armotonta koodaamista - yäk! - enkä osannut millään päättää mitä oikein haluan! Lopulta sen päätöksen sain tehtyä ja vaikken taaskaan mennyt helpoimman kautta, pääsin kuin pääsinkin opiskelemaan valokuvauspainotteiselle linjalle. Se pidensi opiskeluaikaani vuodella ja samalla teki tästä syksystä tosi rennon ja huolettoman, mihin olen ollut hyvin tyytyväinen. Ehdin kunnostautua aktiiviseksi jäseneksi opiskelijakunnan hallituksessa sekä hankkia ihania hoitokoiria vapaapäivieni ratoksi. Kun asiasta kysytään, en osaa sanoa tekeväni sitä työkseni - se on niin kivaa!


..ja käydä opiskelun sekä heppailun ohella tanssi- ja ehkä joogatunneilla. 

Kevätkauden kävin sekä joogassa että zumbassa, mutta syksyllä ei enää jaksanut tiivistää aikatauluihin kuin sen yhden tunnin rauhallista joogatyyppistä harjoittelua - tallipäiviä kun tuntui olevan sen verran paljon siinä vaiheessa. Se vähäkin jumppa on ollut todella hyödyllistä, tämä on huomattu monilla elämän osa-alueilla. Niin selkäongelmissa kuin hevosen selässäkin.


Voisin tavata ystäviä useammin..

Tämä taitaa päteä aina. En tiedä onnistuinko lisäämään edellisvuoden ystävientapaamiskertojen määrää, mutta muistan monia hyviä hetkiä ystävien seurassa - niin eläinten kuin ihmistenkin. Uusi opintolinja toi myös uudet luokkakaverit, joista on kehkeytynyt lisää mukavia tuttuja ja ystäviä.


..ja myös leipoa useammin.

Tämän onnistuin toteuttamaan kahdella tavalla. Luovuin kesällä valkoisesta vehnäjauhosta terveyssyistä ja aloin tehdä leipäni itse - kaupoista kun täysjyväisenä saa ainoastaan 1-2 eri ruisleipää. Täysjyväjauhoja sen sijaan saa muutamaa sorttia ja mm. ciabatta on herkullinen ja helppo tekaista itsekin. Lisäksi keväällä keksin ruveta tekemään tuttavilleni tilauksesta kakkuja. Vastaanotto oli mahtava ja vielä tässä talvellakin olen muutamia luomuksia tehnyt. Viimeisimpänä äitini kummitytön 6v-synttärikakku. Talvella syntyneelle heppatytölle talvinen heppakakku.

Blogi tulee myös pysymään ennallaan. Yritän mahdollisuuksien mukaan saada kuvaajia tallille ja jaksaa itse latailla videoita useammin näytille ja niin pois päin. 

Bloggailun suhteen olen oppinut olemaan rennompi. En enää stressaa tekemättä jääneistä postauksista, videoiden editoinneista, kuvanmuokkauksista... Mitä sitten jos jotain ei ehdi/jaksa/huvita tehdä? Tämä on minun blogini ja se on ennen kaikkea minua varten. Minä kirjoitan sitä koska pidän siitä ja teen asiat silloin kuin minulle sopii, juuri niin kuin ne itse haluan tehdä. Tai jätän tekemättä. Samanaikaisesti lukijani ovat minulle tärkeitä ja teidän mielipiteitänne minä suuresti kunnioitan. Tuntuu, että monen muunkin bloggaajan on hankalaa löytää se kultainen keskitie, jossa kokee miellyttävänsä lukijoita stressaantumatta itse. Toivon, että ensi vuonna se on useammille muillekin mahdollista.

~ ~ ~

Mitä viime vuodesta tai tarkemmin kesästä voisi vielä näiden juttujen lisäksi nostalgisoida, oli ne ihanat kesäretket hevosten parissa. Ratsastusmatka Viroon, näyttelyvalmennuskurssi ja arabinayttelyt sekä eettisen hevosmiestaidon kurssi Apple Tree Ranchilla. Sekä maastoretki kavereiden kanssa ja matkakisoissa kuvaaminen & avustaminen. Kaikki ihan mielettömän ikimuistoisia, ihania ihania hetkiä. En voi kuin toivoa ensi kesästä yhtä hevosrikasta ja ikimuistoista.

Tuleva vuosi jääköön arvoitukseksi. Mitä ikinä se tuokaan tullessaan, lupaan ottaa sen avosylin vastaan.

Onnellista uutta vuotta 2014!

Aikakauden loppu

Huono vuokraaja vai tosi huono tuuri? Tällä hetkellä tuntuu, että kumpaakin. Olen tullut taas yhden kivikkoisen tien päähän, surullisena mutta onneksi vähän helpottuneenakin.

Kävin Lauran kanssa tyhjentävän keskustelun mun toimimisesta Klaaran kanssa, ja tultiin siihen tulokseen, ettei se ole enää hyvä ajatus. En tiedä miksi - sehän tässä eniten ärsyttää - mutta mun ja Klaaran keskinäinen kommunikointi ei toimi eikä siksi yhteistyökään. On normaalia, että hevonen alussa testaa uutta ihmistä, mutta mä olen tämän ponin tuntenut jo puoli vuotta, ja tuntuu että ongelmat on sieltä alusta tähän päivään vain kasvaneet. Tavalliset hoitotoimenpiteet, maastakäsittely, joskus ratsastuskin muuttuivat vaarallisiksi tilanteiksi ja usean kuukauden yrittämisistä huolimatta minä en osaa tätä ongelmaa korjata.

Kun Klaara muuttui minulle hankalaksi, aloin pelätä sitä. Yritin suomalaisella sisulla pärjätä, selvittää asiat, mutta en vain onnistunut. Niinpä turhauduin. Se alkoi jo näkyä muillekin, ettei minua huvita koko ponin luokse mennä, kun ahdisti pelkkä ajatus siitä mitä sen kanssa todennäköisesti taas tapahtuu. Tällaisia asioita on itselle todella hankala myöntää enkä ole pystynyt puhumaan tai kirjoittamaan Klaarasta itkemättä moneen päivään. Eikä tekisi nytkään mieli postata yhtään mitään koko aiheesta.

Jollain tapaa suhde hevoseen on kuin parisuhde, ja tämä tilanne muistuttaa huonosta parisuhteesta irti päästämistä. Se on vaikeaa, kun muistaa kaikki ne hyvät asiat ja ihanat hetket yhdessä. Sitä jaksaa aina vaan toivoa, että vielä koittaa aika, kun yhteiselo ei ole näin hankalaa ja kaikki on taas paremmin. Vasta kun joku muu sen sinulle sanoo ääneen, ymmärrät itsekin, että vaihtoehtoja on vain yksi. Se ei ole helppo eikä miellyttävä, mutta loppujen lopuksi ainoa oikea.

Näin on Klaaran aikakausi tässä blogissa ja minun elämässäni ohitse. Vaikka nuoren hevosen koulutus yhä kiinnostaa, tämä ei ollut mun elämässä se oikea hetki eikä oikea hevonen. Harmittaa todella, että tässä kävi näin, mutta tosiaan on ihan kaikkien kannalta parempi ratkaisu. Klaaralla on ympärillään ihania ihmisiä, joiden kanssa se on tyytyväisempi ja jotka sen seurasta todella nauttivat. En voi muuta kuin toivottaa heille onnea ponin kanssa ja toivoa kuulevani välillä kuulumisia tallilta.

Tässä blogin viimeiset Klaara-kuvat, irtohypytyspäivältä.

Loppujen lopuksi tämä tuli ihan hyvään saumaan, jos näin nyt voi edes sanoa. Olen nimittäin jo kuukauden päivät vuokrannut Klaaran lisäksi toista hevosta, jonka kanssa on mennyt tosi hyvin. Niinpä en tällä kertaa jäänyt aivan tyhjin käsin eikä harmitus ehkä ole niin suuri kuin voisi olla. Tämän uuden hevosen omistaja toivoo, etten hänen hevosestaan täällä julkisesti kirjoittaisi ainakaan toistaiseksi, joten blogin sisältö ja suunta on hyvinkin hakusessa juuri nyt.

Ideoita blogin suhteen saa toki ehdottaa. Julkaisemattomia valokuvia mulla on vielä joitakin (satoja) tallessa, joten varmaan aika valokuvauspainotteiseksi muuttuu tämä homma näin alkuun. Ja tietty kissoista alan varmaan kirjoitella enempi, kun sitä on näköjään vähän toivottukin. (Jos et ole vielä vastannut kissakyselyyn, tee se nyt!) Lifestyle-bloggaajaa musta ei tule ja tuskin sitä moni toivookaan. Ehkä pystyn kirjoittamaan hevosista vielä, vaikkei blogilla päätähteä olisikaan?

Riittämätön, avuton minä

Sarjassamme katkeransyvällinen vuodatuspostaus:

Viimeksi puhuin ongelmista Klaaran kanssa ja toisen vuokrahevosen etsimisestä. Lainaan tähän nyt suoraan kirjoittamaani tekstiä: 

"Klaaran kanssa voi tehdä monia asioita, mutta jokainen tilanne on koulutustilanne ja Klaaran tuntien useimmiten aikamoista kädenvääntöä. Eli jottei minulta menisi maku koko harrastukseen, etsin nyt hieman vanhempaa, jo perusasiat osaavaa hevosta."

Koen että osa tekstiä lukeneista ymmärsi sanomani väärin, sillä minulta tultiin varmistelemaan, että tiedänhän että jokaisen hevosen kanssa jokainen tilanne on koulutustilanne. Kyllä, minä ymmärrän tämän varsin hyvin ja sen mukaan toimin niin kaikkien hevosten, koirien kuin omien kissojeni kanssa. Varsinkin nuoremman otukseni Ninnin tuntevat tietävät, ettei se olisi noin hyväkäytöksinen ja helposti käsiteltävä, jos en joka hetki sen kanssa toimisi johdonmukaisesti ja kouluttaisi sitä.

Se mitä yritin sanoa on, että olen tottumaton. En ole tottunut nuoriin hevosiin. Olen niitä käsitellyt, mutta todella vähän. Yhdenkään kanssa en ole toiminut näin pitkään ja ollut osana sen hevosen ratsukoulutusta. En myöskään ole tottunut poneihin. Niitäkin olen käsitellyt, mutta yksikään aiemmista pidempiaikaisista hevosystävistäni ei ole ollut poni, kaikki hevosia. Jonkun mielestä siinä ei ehkä ole eroa, tai ainakaan ei pitäisi ajatella niin, mutta minulle ero on selkeä. Suurin osa niistä poneista, joihin olen tutustunut, ovat olleet itsepäisempiä kuin kaikki ne hevoset, joita olen käsitellyt. Yksilöitä kaikki ja poikkeuksia löytyy aina, eikä tämä poniasia ole se tärkein puheenaihe tällä kertaa.

Minä olen tottunut valmiiseen. Kaikki aiemmat harrastuskaverini ovat olleet aikuisia hevosia, enemmän tai vähemmän pitkälle koulutettuja ratsuja, joiden kanssa perushoitotoimenpiteet ja ratsain tehtävät asiat ovat itsestäänselviä, hoituvat nopeasti ja vaivatta. Selvennykseksi kuitenkin, että en minä automaattia ole hakemassakaan. Pidän haasteista ja siksi harrastan hevosia enkä moottoripyöriä. Todellisuudessa hevosen kanssa mikään ei ole koskaan itsestäänselvää. 

Siksi Klaara on suurin haaste, mitä koskaan olen hevosharrastuksessani ottanut vastaan. Se on jotain, mitä haluan kokeilla ja todella oppia. Ja jotain, mitä en vielä osaa - sekös minua turhauttaakin. Monesti minusta tuntuu Klaaran kanssa, ettei minulla ole työkaluja toimia sen kanssa. Että yritän kädet sidottuina kaikkeni, eikä mitään tapahdu - tai jopa pahennan tilannetta entisestään.

Sellainen tilanne oli tänään. Niin yksinkertainen asia kuin kavioiden puhdistaminen. Se ei ole ollut Klaaralle mikään itsestäänselvyys. Sen kanssa on tehty usean vuoden työ, jotta ollaan päästy tähän. Nykyään se nostaa kavion äänikäskyllä "nosta". Kuten yleensä, käskyn noudattamisessa ei ollut mitään ongelmaa, kavio nousi heti. Mikä Klaaralle on vaikeampaa, on luottaa kavionsa ihmisen huomaan pitkäksi aikaa. Siis pidemmäksi kuin sekunti. Toisina päivinä kaviot saa puunata tyhjiksi ajan kanssa, tänään ei saanut. Etukaviot hädin tuskin ehtivät käteeni asti, kun olivat taas lattiaa vasten. Vielä suurempi ongelma olivat takakaviot. Ne vetäytyivät mahan alle ja viuhtaisivat ärhäkän potkun sivulle. 

Voitte kuvitella, että kaksi potkua ennestään tältä ponilta saaneena ja kertaalleen jyrätyksi tulleena ei huvittanut tehdä enää yhtään mitään niiden takakavioiden kanssa. Ensimmäisen potkuyrityksen jälkeen turhauduin silmittömästi ja aloin itkeä. Pidin tauon, hengittelin, kävin juomassa vettä ja kokosin itseni uudelleen. Menin takaisin Klaaran luo ja sama vastaanotto. Edes etukavioita en saanut pysymään käsissäni. Purskahdin taas itkuun. Olin niin väsynyt tähän, niin kyllästynyt tappelemaan näin yksinkertaisesta toimenpiteestä ja ennen kaikkea pettynyt itseeni. Kuinka monet kaviot sitä on elämänsä aikana putsannut, miten vaikeita asioita on pystynyt hevosen kanssa suorittamaan ja silti ei tämän yhden ponin kavioiden ottaminen onnistu? Suorastaan säälittävää.

Tiedän, etten ole niin hyvä hevosenkäsittelijä, ratsastaja tai ihminen kuin voisin olla ilman kipua. Selkäni kivut ovat pahentuneet viime viikkoina huomattavasti ja olen huomannut kuinka se vaikuttaa varsinkin Klaaran kanssa toimimiseen. Olen epävarmempi, en usko itsekään olevani tarpeeksi hyvä tekemään yhtään mitään, sillä kaikki tekeminen sattuu. Niinpä mieluummin jätän yrittämättä kokonaan. Ja tämän kaiken Klaara on hyvin etevä lukemaan minusta, jolloin sekään ei halua tehdä yhteistyötä. En ihmettele. 

Sillä hetkellä olin valmis lähtemään kotiin. Harkitsin todella vakavasti taluttavani Klaaran takaisin laitumelle ja jättäväni homman siihen, sillä en selvästikään pärjännyt yksin tämän ponin kanssa. Hengiteltyäni taas hetken, mietin jatkamista. Satulointi ei tuottaisi ongelmia, eikä ratsastuskaan, siitä olin varma. Mutta selkäännousu oli vähintään yhtä iso mörkö kuin kavioiden puhdistus. Tallilla oli lisäkseni kaksi ihmistä, toinen hevosen selässä ja toinen pitämässä heille kouluvalmennusta, jonka kesken en todellakaan olisi kehdannut mennä pyytämään apua rimpuilevan ponin kanssa.

Pohdin vaihtoehtojani pitkään ja tulin siihen tulokseen, että minä hitto yritän. Veisin kotiin vain pahan mielen koko loppupäiväksi, jos nyt lähtisin. Ratsastus piristäisi minua ja kohentaisi itsetuntoani, kun onnistuisin selkäännousussa yksin. Viimekertoina olin tarvinnut aina jonkun pitelemään Klaaraa, en ollut muuten päässyt selkään. Siksi jännäsin niin paljon, mutta päätin, että harjoittelen nyt selkäännousua ja ratsastus on toissijainen asia. Voin ratsastaa vaikka kymmenen metriä tallinpihalla ja jättää sen siihen. Tärkein on, että pääsen satulaan, vaikka siihen menisi kaksi tuntia. 

Varustelu sujui täysin ongelmitta, kuten arvasin ja Klaara oli ihmeen rauhallinen myös päästäessäni sen irti riimunnaruista. Täytin taskuni heppanameilla, astuin Klaaran viereen ja kokosin ohjat käteeni. Se seisoi hiljaa aloillaan, kiitin "hyvä"-sanalla ja annoin namin. Nostin jalkani jalustimeen, Klaara seisoi yhä, annoin toisen palkan. Silloin päätin, kyllä se pysyy tässä, ja ponnistin itseni satulaan. Ja siinä se poni seisoi, täysin aloillaan, noin minuutti harjoituksen aloittamisesta. Ojensin äänekkäiden kehujen saattelemana kolmannen herkkupalan ja lähdin ratsastamaan hymyssä suin. 

Tehtävän moitteettoman suorituksen jälkeen tuntui, että pystyn mihin vaan tämän ponin kanssa. Niinpä suuntasin sänkipellolle, ja vaikka sielläkin Klaara esitteli ponimaisia pukittelutaitojaan ja oli valmis lähtemään viereisellä laitumella riekkuvan suokkiruunan matkaan, minä pysyin tyynenä. Kerroin Klaaralle mitä haluan ja kiitin aina kun sain sen. Viimeinen laukkapätkä oli täysin pukkivapaa, rauhallinen ja tahdikas. En varmaan koskaan ole ratsastanut näin rauhallisesti ja tyynesti sänkkärillä.

Ja ratsastuksen jälkeen minä menin ja putsasin ne kaviot. Ilman mitään ongelmia.

Tämä kerta on yksi niistä monista, jotka ovat joko alkaneet huonosti tai loppuneet huonosti, mutta niissä on ollut jotain hyvääkin, useimmiten todella hyvää. Olen saattanut itkeä Klaaran takia (olen itkuherkkä eikä Klaara ole tosiaankaan ainoa asia miksi pillittelen vähän väliä), ja samalla olen oppinut jotain uutta, kokenut jotakin hienoa ja korvaamatonta.

Siksi minä käyn Klaaran luona. Haastan itseni joka kerta olemaan parempi hevosenkäsittelijä, parempi ratsastaja, parempi ihminen. Matka on pitkä ja tie kivinen, sen matkan haluan silti tehdä. Onneksi minulla on mahdollisuus rentoutua muualla, jossa kavioiden puhdistus muiden muassa on taisteluvapaata peruskauraa. Ja onneksi minulla on Klaara. Aina valmiina opettamaan uutta, pudottamaan maan pinnalle ja nostamaan ihan uusiin sfääreihin. 

Kuvia ja fiiliksiä Klaarasta

Tässä postauksessa esittelen loput Annin ottamista kuvista heinäkuun lopulta. Ensimmäinen erä löytyy tästä postauksesta. Samalla ajattelin tehdä pientä päivitystä Klaaran ja mun tämänhetkisistä kuvioista.

Oltiin siis palloilemassa kentällä tuo yksi perjantai ennen arabinäyttelyitä, ja Anni oli mukana tallilla. Olin pitänyt jonkin verran taukoa palloilusta ja tehnyt enemmän seuraamisharjoituksia vapaana, jonka seurauksena tämä seurallinen poni oli kiintynyt ajatukseen kulkea turpa minun takataskussani kiinni. Palloillessa vaadin siltä välillä itsenäistä toimintaa, pitää irrota pois mun luota ja mennä pallolle. Seuraamisessa Klaara oli oppinut, että minulta saa palkkaa, kun pysyy lähellä. Miksi siis juosta pallon perään? Saa sieltäkin, mutta helpompi vaan jäädä ihmisen luo.

Niinpä meidän harjoitukset oli alkuun vähän haparoivia ja kiinnostus palloa kohtaan melko vähäistä, mutta tuli sentään muutama kiva tilannekuva:

Ja kuten kuvista näkee, poni on ihan tyytyväisen oloinen, eikö? No, mitä pidemmän aikaa treenattiin, sitä vastahakoisemmaksi pallon luo hakeutuminen muuttui ja Klaaraa alkoi silminnähden ärsyttää se, että ajan sen pois luotani. Ja lopulta se ärtymys purkautui ns. raivokohtauksena, jossa Klaara jäi paikoilleen hyppimään, heittelemään takapäätään ilmaan mua kohti kerta toisensa jälkeen. Ja mitä minä tein? Hermostuin. Aloin huutaa ja läiskin riimunnarulla maata näyttääkseni, että et ole todellakaan tulossa mun päälleni. Ja mitä Klaara tähän vastasi? Jatkoi entistä hanakammin protestiaan ja oli oikeasti vaarallinen. Eihän siinä mitään käynyt, kun tajusin pysyä kaukana.

Tilanne oli todella pelottava ja tunsin itseni niin avuttomaksi. En saanut sitä mitenkään loppumaan. Lopulta tajusin lopettaa lietsomisen. En tehnyt mitään, eikä silloin tehnyt Klaarakaan. Kiersin kaukaa sen eteen ja ojensin käteni. Poni käveli luokseni äskeisestä vielä selvästi tuohduksissaan, mutta aselepoon myöntyväisenä. Pyysin Klaaraa seuraamaan minua, se tuli rauhassa. Palkkasin sitä leivänpalalla ja jatkoin pallon luokse. Pyysin koskemaan palloon, Klaara tuuppasi sitä, palkkasin. Jatkoin matkaa pyörittäen palloa edessäni, Klaara vierellä, välillä palloa tuupaten. Ja oltiin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Tähän lopetin, vein Klaaran pois kentältä ja takaisin laitumeen.

Tuon episodin jälkeen olen ollut enemmän tai vähemmän sodassa Klaaran kanssa - tai sitä vastaan. Milloin se venkuroi käytävällä, milloin tekee tuota inhottavaa takapääuhkailua kentällä vapaana... Tai narussa. Meidän välillä vallitsee nyt paha luottamuspula, molemmin puolin. Minä pelkään, että se hyökkää, Klaara taas... Onko sillä vaan teiniuhmaa? Pelkääkö se mua? Eikö se ymmärrä mitä haluan? Vai kaikkia näitä yhdessä?

Tuon kerran jälkeen mulla on ollut pari Lauran pitämää "tuntia" Klaaralla, jotka molemmat meni ihan hyvin, mutta sen ensimmäisen jälkeen mulla oli tämä katastrofi niin tuoreessa muistissa, että rupesin itkemään. Olin täysin neuvoton, toivoton ja koin etten osaa tehdä mitään oikein tämän ponin kanssa. Seuraavalta tunnilta lähdin hymyssäsuin pois.

Sen jälkeen Klaara on ollut muillekin, kentällä ratsastaessa, hankala ja yhteistyökyvytön. Joko se ei liiku ollenkaan, tai sitten se pukittaa. Niinpä meillä on nyt menossa maastoilukausi. Me vuokraajat saadaan ratsastaa vain maastossa tai sitten tehdään maastakäsin. Laura itse kurinpalauttaa Klaaraa kentällä nyt jokusen viikon. Lauran ponihan se on ja hänellä sitä kokemusta ja osaamista nuorten hevosten starttaamisesta on eniten.

Että tällaista meillä. Ei varmaan käy kateeksi kenenkään. Maastossa meillä on kyllä ollut ihan kivaa, kuntoonlaittaessa tosin edelleen niitä ongelmia, että poni ei yksinkertaisesti pysy paikoillaan ja muuta vastaavaa.

Vaikka tämä nyt kuulostaa tien päältä, sitä se ei ole. Tämä on vain kuoppa tiessä. Haluan yhä jatkaa Klaaran kanssa, selvittää nämä vaikeudet ja oppia lisää nimenomaan nuoren hevosen kouluttamisesta. Vuokrahevosta vaihtamalla en pääse ongelmista eroon, saan vain erilaisia ongelmia tilalle.

Tästä päästiinkin hienolla aasinsillalla aiheeseen toinen vuokrahevonen. Kyllä, olen tässä muutamat viikot pimittänyt teiltä lukijoilta tietoa ja vuokrannut samanaikaisesti toista hevosta toiselta tallilta. Valitettavasti sen kanssa en tule jatkamaan enää pitkään, sen verran sekasotkussa ko. hevosen asiat ovat, monesta eri syystä, niinpä tämän enempää infoa hepasta tuskin on tarvetta blogiin laittaakaan.

Mutta toisen vuokrahevosen tulen todennäköisesti etsimään Klaaran rinnalle tässä lähiaikoina. Syy tähän on, että haluan harrastaa monipuolisesti ja rennosti. Klaaran kanssa voi tehdä monia asioita, mutta jokainen tilanne on koulutustilanne ja Klaaran tuntien useimmiten aikamoista kädenvääntöä. Eli jottei minulta menisi maku koko harrastukseen, etsin nyt hieman vanhempaa, jo perusasiat osaavaa hevosta. En vaadi täysin pystyynkuollutta vanhusta, tuo lyhytaikainen vuokriskin on vasta 7v ja ihan vauhdikas eläin. Mutta sellainen rento tyyppi, jonka kanssa voisi harrastella vähän huolettomammin.

Kaksi asiaa, mitä myös olen huomannut kaipaavani ovat opetus ja lännenratsastus. Niinpä jos en nyt löydä toista sopivaa vuokrista - ja vaikka löytäisinkin - saatan aloittaa western-tunnit, mikäli kaikki palaset loksahtavat kohdilleen. Olen kaivannut lajia todella pitkään, tunnen olevani mm. istuntamuistuttelun ym. tarpeessa ja nyt pitää oikeasti päästä puuhaamaan westernin pariin. Unelma olisi löytää westerniä osaava vuokris, jolla saisi käydä tunneilla myös. Mutta autottomana Itä-Helsingin perukoilla asuvana on jokseenkin haastavaa löytää tallia taikka hevosta, sellaista joka tähän hätään olisi minulle hyvä ystävä. Ei muuta kuin peukut pystyyn!

Loppuun vielä vauhdikkaampia kuvia samalta päivältä. Klaara viipotteli välillä palloa karkuun, kun se pitää niin kauheaa ääntä jos se pomppii. :)

Ja jos jollain heräsi aiheesta hyviä neuvoja, omakohtaisia kokemuksia tms. kuulisin niitä todella mielelläni! :)

Verta, hikeä ja kyyneleitä

Okei, vereltä tällä kertaa säästyttiin - onneksi - mutta muutoin tämänpäiväinen "leppoisa maastolenkki" oli hyvin pitkälti otsikon mukainen. Tästä tulee nyt kuvaton tilityspostaus, kun harmitus on vielä suhteellisen tuore.

Klaaralla alkaa huomenna kahden viikon mittainen ratsastustauko. Tarkoitus on antaa ponille vähän mietintälomaa, että on sitten syksyllä virkeä ratsun alku ja sisäistänyt kaiken oppimansa. Tällä välillä puuhaillaan sitten muita juttuja maastakäsin.

Tänään siis oli mun viimeinen ratsastuspäivä ennen ko. lomaa ja halusin mennä maastoon. Kyselin viime tingassa hevosseuraakin mukaan, mutta en onnistunut saamaan, joten lähdin yksin. Siinä satuloidessa Klaara näytti nukkuvan ja tallinpitäjä sitä katsellen totesi että onpa ihanaa kun Klaara on nykyään noin rauhallinen. Joo oli hirveän ihanaa siellä maastossakin.

Alkumatka sujui ihan ok, kunnes päästiin viimeisen laitumen luo, jonka reunaa pitkin menee viidakoitunut kapea polku. Tälle polulle päästiin, mutta hyvin pian poni löi jarrut pohjaan. Taistelin varmaan kymmenen minuuttia siitä, mennäänkö eteenpäin vai peruutetaanko vai syödäänkö vai pukitetaanko. Päästiin vähän eteenpäin, niin että päädyttiin kaikista kapeimpaan kohtaan, ja siinä Klaara päätti änkeä johonkin ihme pajupensaikon keskelle. Siellä se sitten nyhti oksista suuhunsa apetta ja välillä ihmetteli miten saisi tämän valtavan oksan mahansa alta pois... Ja välillä protestoi mun herpaantumattomaan pohje- sekä raippanaputukseen ja "käynti"-ääniavun huuteluun. Tietenkin se iso oksa painoi niitä sähkölankoja, jotka on siinä kohtaa aivan liian lähellä polkua, kun se metsikkö ei anna yhtään tilaa väistää. Niinpä mun avuistani Klaara lähti eteenpäin ja otti tällit - samoin mun jalkani - niistä langoista ja sinkosi laukalla kotiinpäin. Onneksi päästiin niin helposti irti ja sain ponin nopeasti kiinni sekä rauhoitettua. Laskeuduin alas selästä ja talutin Klaaran laitumen ohitse.

Noustuani niittyaukealla takaisin selkään, päästiin eteenpäin maksimissaan viisi metriä, ennen kuin Klaara päätti taas lopettaa työnsä tähän. Taas taistelin ihan liian kauan ja käytin kaikki resurssini ponin liikkeelle saamiseen. Lopulta en jaksanut enää, meinasin ruveta itkemään. Olin henkisesti ja fyysisesti ihan loppu jo edellisen puskasekoilun jäljiltä ja jäin vaan avuttomana istumaan satulaan hetkeksi, vetämään henkeä. Mietin että soitan tallinpitäjän apuun, mutta päätin aika pian, ettei tämä ole hänen ongelmansa eikä tätä ratkaista millään muulla kuin minun omalla päättäväisyydelläni. Se poni lähtee täältä haluamaani reittiä, minä selässään, ihan sama vaikka oltaisiin vielä yöllä sillä hemmetin niityllä.

Ja noin minuutti sen jälkeen se poni tosiaankin lähti hyvässä järjestyksessä ajateltuun suuntaan, pätkittäin jopa reippaassa ravissa. Metsätiellä sain onnistumaan hienon, rauhallisen laukannoston ja lähes koko loppulenkki meni juuri niin kuin olin ajatellut. Harmonisesti. Siinä vaiheessa siitä oli vaikeampi enää nauttia kaiken sen turhautumisen ja väsymyksen jäljiltä. Ja asfaltoidulla osuudella joko Klaara oli itse väärässä mielentilassa tai minä tein itselleni tyypillisesti ja jännitin kehoni heti kun näin autoja - luulen että molempia - sillä poni potkaisi ilmaa pyöräilijän kohdalla ja säikkyi autoja, moottoripyöriä... Mitä ei normaalisti tee. Pyöristä olen huomannut että se ei tykkää - kai se on se ääni - ja siihen voisin kokeilla totuttaa sitä omalla pyörälläni nyt kun on sitä aikaa.

Että tällaista tänään. Kun on pitkään mennyt superhyvin, oli kai väistämätöntä, että tulee tällainen päivä jolloin koko homma tuntuu menevän täysin penkin alle. Josko maastakäsittely korjaisi asioita seuraavaa ratsastusta odotellessa.

Tahmakavio

tämä kuva (c) minä, postauksen muut kuvat (c) Anette

Hepat pääsi viikonloppuna laitumelle, jee! Tänään olin vähän hajamielinen, edelleen tukkoinen flunssan takia eikä se kuumuus auttanut yhtään. Ekoja laitsakuvia ei siksi tullut montaa, ja tämä yllä oleva oli ainoa hyvä sellainen. Lisää tulee, kunhan tästä taas terästäydyn. :) 

Ratsastus ei sekään sujunut näistä lieventävistä asianhaaroista johtuen mitenkään huikeasti. Tällä kertaa ratsastin myös ekaa kertaa ilman Lauran läsnäoloa. Mukana auttamassa mulla oli kuitenkin Anette, reipas nuori ponityttö, joka Klaaran kanssa on puuhaillut aiemmin ja on nyt liittynyt myös meidän Klaaran ratsastajien joukkoon. Varustettiin siis poni yhteistuumin ja minä hyppäsin ekana selkään. 

Tarkoitus oli puomikujilla helpottaa Klaaran ajatustyöskentelyä, selkeyttää tehtävää, joka oli siis niinkin monimutkainen että käveltiin pääty-ympyrällä ja puomien välissä pysähdys. Puomeja oli kahdella "sivulla" ympyrää. Ensinnäkin, käynti on tylsää. Liikkuminen eteenpäin tai oikeastaan mihin suuntaan tahansa, ei kiitos. Alkuun ainakin poni liikkui jotenkuten, joten muutin tehtävää vähäsen. Tarkoitus oli ravata välit ja puomien sisällä mennä käyntiä. Klaara ei ollut samaa mieltä. Hän käveli mieluummin eikä tuntenut lainkaan pohjetta. Välillä se tuntui sen verran, että saattoi parisen pikkuaskelta ravatakin, mutta se siitä. Otin raipan käteen, mutta tokihan poni oli täysin turta myös sille. Ja silloin kun ei ollut, hän vain vihastui ja hypäytti takapuoltaan vastalauseeksi.

Lopuksi lähdin ihan koko uralle ja pistin ponin ottamaan oikeasti niitä raviaskelia niin monta kuin halusin. Tai ainakin enemmän kuin se olisi halunnut. En ollut todellakaan sellaisessa hapessa, että olisin jaksanut tätä taistelua käydä, joten riittävän ravipätkän jälkeen hyppäsin pois kyydistä. Taluttelin Klaaraa hetken, pidettiin taukoa, ennen kuin Anette nousi satulaan ja pääsi kokeilemaan tätä tahmakaviota.

Voisi kuvitella että liikutaan eteenpäin, mutta ei, poljemme paikoillamme, tietenkin...

Anette oli ratsastanut Klaaralla edellisenä päivänä, eikä ilmeisesti ollut ihan sama poni alla tänään, hänenkään mielestään. Autoin ratsukkoa vähän ravin aikaansaannissa, lähdin itsekin hölkkäilemään ja huitelin raipalla ilmaa. Niin kuin sillä nyt kauheasti vaikutusta olisi ollut... Lopuksi Anette ratsasti tallilenkin ja lähdin kävelemään seuraksi. Vasta maastossa Klaaralta tuli ihan kunnollista raviaskelta ja rupesi jopa tarjoamaan ravia. Jäi muutenkin sellainen fiilis, että maastoon haluan ehdottomasti lähteä sen kanssa totuttelemaan, heti kun vain tarjoutuu mahdollisuus!

Se vielä piti sanoa, että tän päivän tahmailu voi johtua monestakin asiasta. Paljon vaikutti varmasti oma vointini ja huono keskittyminen. En ollut tänään hyvä ratsastaja Klaaralle. Mutta vähän nyt epäilen, että suurin syy oli Lauran puute... Hänellä varmasti on eniten auktoriteettia ponin silmissä ja tilanne on ollut ihan eri, aina kun Laura on ollut mukana. Tässä siis vähän lisää työsarkaa!

Lisää onnistumisia - ja onnettomuuksia

Hauskaa on! Ainakin kuskilla. :)

Helatorstaina pidettiin Lauran kanssa yhteinen päivä, joskin vähän kiireinen sellainen. Lauralla oli kolme lastaan mukana ja päivä buukattu täyteen muita menoja, joten tallillaoloaika jäi lyhyeen ja sekin vähän säätämiseksi. Olin silti iloinen, että ehdittiin sentään pitää se yhteinen päivä ja päästiin taas vähän eteenpäin Klaaran ratsutuksessa.

Harjasin Klaaran nopsaan, laittelin ratsastusvyön, huovan, suitset.. Aateltiin alkuun, että menisin vähän väistöjä, joten laitettiin se ratsastusvyö. Haluan antaa Klaaralle mahdollisimman selkeitä apuja mitä ikinä tehdäänkin ja koen että pystyn antamaan väistöavut varmasti oikein, jos mulla on jalustimet jalassa. Kuten tästä vanhasta arkistokuvasta voi päätellä.... 

Miina viime kesänä. Kyl se ehkä väistäis vaikka se pohje ei roikkuis siellä metrin päässä...

Suunnitelmana oli siis vaan ratsastaa, kun aikaa oli vähän. Yleensä ollaan lisäksi tehty maastakäsittelyä, maastolenkkiä tms. mutta nyt mentiin suoraan selkään. Aluksi Laura taas talutti, käveltiin kenttää ympäri ja tehtiin pysähdyksiä. Jokusen kierroksen jälkeen Laura vaihtoi riimunnarun kameraan ja me jäätiin Klaaran kanssa pääty-ympyrälle jatkamaan pysähtelyjä. 

Varsinkin alussa Klaaraa ärsytti koko homma, ja sieltä tuli jumittelua, peruuttelua, vähän vingahtelua, yksi pieni pystyynhyppäys ja jokunen muu säpsähdys/ryntäys. Se on niin tottunut maastakäsittelyyn - mitä muutakaan varsan kanssa voi tehdä? - ja ehdollistunut tarvitsemaan ihmistä vierelleen johdattamaan. Kun käskyt tuleekin selästä, koko pakka hajoaa ja Klaaran pitää miettiä kaikki uusiksi. Turhauttamaanhan semmoinen pistää pienen lapsen!

Protestiponi.

Hui, noi lapset tekee tuolla jotain!

Klaara ei oo ihan varma et tarviiko liikkuu,
jos ratsastaja ei kerran osaa ees suorassa istua. 

Päästiin jotakuinkin yhteisymmärrykseen, aina muutaman pyynnön jälkeen se jumitus unohtui ja saatettiin taas kävellä eteenpäin. Päätettiin että jätetään ne väistöt ensi kertaan. Jatkettiin tätä pääty-ympyräharjoitusta, molempiin suuntiin ja lopuksi kokeiltiin pari pätkää ravia. Sekin oli hankalampi ymmärtää, kun ei ollut taluttajaa hölkkäämässä vieressä, mutta muutama hyvä siirtyminen sieltä tuli. Oltiin tyytyväisiä siihen että siirtyi ja jaksoi edes muutaman askeleen, ettei vielä lähdetty vaatimaan askellajin säilyttämistä. Yhden kerran siinä ravipätkälläkin tuli joku säikähdyspaniikkikohtaus ja ryntäiltiin vähän hurjasti, mutta jatkettiin käynnillä mihin oltiin menossakin, sitten uusi parempi yritys ja siihen oli hyvä lopettaa. Loppukäynnit kävelin maasta käsin, mikä on hevoselle mieluisa palkinto. Voin kuvitella että Klaaralle varsinkin, kun vasta totuttelee ratsun töihin, painoon selässä ja se ihmisen seuraaminen on paljon tutumpaa, rennompaa. Myös Lauran muksuista vanhin kävi yhden kierroksen verran ponin selässä, kahden taluttajan avustuksella, kävelemässä ja kokeilemassa pätkän ravia.

Lauralla oli kiire viemään lapset kotiin, joten mä jäin vielä tallille Klaaraa harjailemaan ja hoitamaan karsinan siivouksen ym. pakolliset toimet. No tässä kohtaa se onni sitten kääntyi. Olin just vienyt kypärän satulahuoneeseen, ja lähdin viemään Klaaraa tarhaan. Halusin tehdä sen kunnolla, ponilla kun on tapana rynnätä portista ravilla läpi. Ilmeisesti sähkölangat pelottaa, vaikka niistä otetaan aina sähkö pois kulkemisen ajaksi. Niinpä halusin opettaa Klaaraa, että tästä mennään rauhassa, ja pysäytin sen ennen tarhaa. Kuten sillä myöskin on tapana, Klaara ei voinut pysähtyä suoraan vaan se kiepsahti ympäri ja päätyi seisomaan portin keskelle, mikä oli liian pelottava ja ahdistava paikka. Ainoa pakoreitti siinä vaiheessa oli mun takana. En ehtinyt tajuta mitä se aikoo ja siinä vaiheessa kun se jo tuli päälle, ei ollut paljon tehtävissä. Kerkesin varmaan ärjäistä sille ja vähän huitoa narulla, mutta seuraavassa hetkessä lensin selälleni kivetykseen ja pamautin takaraivon ilkeästi kovaan alustaan. Klaara pääsi tietenkin irti ja minä näin sellasia tähtiä, etten saanut silmiä auki hetkeen. Makasin maassa ja huusin apua, kun tiesin että tallilla oli muita ja kehotin tyttöjä ottamaan ponin kiinni. Kun kipu hellitti sen verran, että pystyin taas näkemään, nousin istumaan ja aika pian ylös. Verta ei onneksi tullut mistään, mutta sellanen nyrkin kokoinen kuhmu kohosi samantien takaraivoon ja melkoinen jyskytys kävi päässä. Olin myös yllättynyt, että Klaara oli ollut varovainen ja kuitenkin väistänyt mua, enkä tuntenut missään kohtaa kroppaa, että se olisi kaviolla astunut edes varpaille tai muuten kolhaissut. Ryntäillä varmaan vaan työntänyt mut kumoon tieltään. Noustuani ylös oli Klaara jo saatu kiinni ja samantien otin riimunnarun käteen ja suuntasin takasin tarhalle. Nyt pysäytin Klaaran aikaisemmin, olin muutenkin tiukempana ja valmiina narun kanssa komentamaan. Se pysähtyi hienosti ja liikkeelle lähtiessä käveli suoraan tarhaan rauhallisesti.

Palkkasin ponin leivällä ja menin hetkeksi istuskelemaan, kuulostelin vähän miltä tuntuu päässä, kropassa ja hetken mietin saankohan edes tehtyä enää tallihommia. Jos vaikka pyörryn tai oksennan. Tokenin aika nopeasti kuitenkin eikä se karsinan putsaus osoittautunut mitenkään ongelmalliseksi. Sain kaikki hommat tehtyä normaalisti ja huterasta olosta huolimatta selvisin bussilla kotiin ihan hyvin.

Loppupäivän makasin sohvalla, kylmäsin kuhmua ja odottelin oireiden pahenevan. Jännäsin aika paljon aivotärähdystä ja koska pitää lähteä lääkäriin, mutta ei mulle mitään sellaista tullut. Kaikki niskan, kaulan ja vatsan lihakset oli jännittyneet siinä tömäyksessä niin äärimmilleen, että ne jumiutu siinä iltaa kohden ja yöllä heräilin joka kerta, kun takaraivo osui tyynyyn tai jouduin vaihtamaan asentoa, jolloin kaulalihasten kipu herätti. Nää päivät oonkin sitten venytellyt, hieronut, venytellyt, hieronut...

Onneksi ei käynyt tämän pahemmin ja voitte arvata että seuraavana päivänä kun menin tallille, oli Klaaralla kurinpalautuspäivä. Laitoin kypärän päähän jo ennen kuin hain Klaaran tarhasta ja otin sen pois vasta kun Klaara oli takaisin tarhassaan. Harjatessa pidin myös raippaa toisessa kädessä, ja kummasti mulla oli enemmän auktoriteettia heti kun se reippa ilmestyi kuvioihin. Harjailu sujuikin nätisti ja kentällä tehtiin talutusharjoituksia, joissa pointtina oli että pysy kakara kaukana musta. :D Näin kärjistetysti. Oman tilan kunniottamista, ihmisen väistämistä. Juoksutin myös vähäsen, kun siihenkin poni tarvii totuttelua ja näin vähillä liikkumisilla en usko että Klaaralla on kovin kummoinen kunto tällä hetkellä. Senkin takia pistin sen juoksemaan ravia vähän pidempään, kun se sujui ihan hyvin. Kentällä se raippa oli vähän turha, sillä sen käyttäminen (ilmassa) vain ärsytti Klaaraa huomattavasti ja silloin ravisiirtymisestä tulikin vingahtelun säestämä pukkirodeoesitys...

Sinä päivänä mun mielentila ei kyllä ollut kovin sopiva nuoren hevosen käsittelyyn. Säikähdin siinä kaatumisessa omasta mielestä yllättävän paljon ja olin sen jälkeen pienessä shokissa varmaan tunnin verran. Kotona Kimmolle tai äidille puhelimessa en pystynyt itkemättä kertomaan tapahtuneesta. Että vaikka sain heti vietyä Klaaran takaisin tarhaan, mulle jäi sisimpääni itämään pelko. Aikasemmin en ole osannut pelätä, kun en ole tiennyt mitä se on tehnyt tai voi tehdä. Nytpä näin eikä tosiaan huvita kokea sitä uudelleen. Siinä pelossani olin Klaaralle turhankin ankara hetkittäin, oikeastaan olin sille myös vihainen. Loppua kohden tajusin itsekin käyttäytyväni huonona esimerkkinä sille ja osasin rauhoittua takaisin luotettavaksi ihmiseksi. Pelkoa voimisti se kivun tunne, joka vieläkin on mun lihaksissa ja takaraivossa. Pelkäsin että jos jotain tapahtuu heti perään uudestaan, mulle käy oikeasti pahasti ja Klaaran pelkkä turvalla tökkiminen kypärään sattui jo ihan tarpeeksi. Olo on nyt tästä kirjoittaessa aika ahdistunut, mutta tiedän pääseväni yli siitä ajan kanssa. Klaarakin tarvitsee vain kuria ja lisää treeniä, jotta tuollainen käytös saadaan pois. Kurinpalautuspäivänäkin mä tein siinä tarhan portilla pari kertaa niitä pysähtymisiä ja mentiin sisään ja ulos. Nyt meni jo paremmin ja leivän maku suussa sai junnuponin taas unohtamaan turhat huolenaiheet.