Lisää onnistumisia - ja onnettomuuksia

Hauskaa on! Ainakin kuskilla. :)

Helatorstaina pidettiin Lauran kanssa yhteinen päivä, joskin vähän kiireinen sellainen. Lauralla oli kolme lastaan mukana ja päivä buukattu täyteen muita menoja, joten tallillaoloaika jäi lyhyeen ja sekin vähän säätämiseksi. Olin silti iloinen, että ehdittiin sentään pitää se yhteinen päivä ja päästiin taas vähän eteenpäin Klaaran ratsutuksessa.

Harjasin Klaaran nopsaan, laittelin ratsastusvyön, huovan, suitset.. Aateltiin alkuun, että menisin vähän väistöjä, joten laitettiin se ratsastusvyö. Haluan antaa Klaaralle mahdollisimman selkeitä apuja mitä ikinä tehdäänkin ja koen että pystyn antamaan väistöavut varmasti oikein, jos mulla on jalustimet jalassa. Kuten tästä vanhasta arkistokuvasta voi päätellä.... 

Miina viime kesänä. Kyl se ehkä väistäis vaikka se pohje ei roikkuis siellä metrin päässä...

Suunnitelmana oli siis vaan ratsastaa, kun aikaa oli vähän. Yleensä ollaan lisäksi tehty maastakäsittelyä, maastolenkkiä tms. mutta nyt mentiin suoraan selkään. Aluksi Laura taas talutti, käveltiin kenttää ympäri ja tehtiin pysähdyksiä. Jokusen kierroksen jälkeen Laura vaihtoi riimunnarun kameraan ja me jäätiin Klaaran kanssa pääty-ympyrälle jatkamaan pysähtelyjä. 

Varsinkin alussa Klaaraa ärsytti koko homma, ja sieltä tuli jumittelua, peruuttelua, vähän vingahtelua, yksi pieni pystyynhyppäys ja jokunen muu säpsähdys/ryntäys. Se on niin tottunut maastakäsittelyyn - mitä muutakaan varsan kanssa voi tehdä? - ja ehdollistunut tarvitsemaan ihmistä vierelleen johdattamaan. Kun käskyt tuleekin selästä, koko pakka hajoaa ja Klaaran pitää miettiä kaikki uusiksi. Turhauttamaanhan semmoinen pistää pienen lapsen!

Protestiponi.

Hui, noi lapset tekee tuolla jotain!

Klaara ei oo ihan varma et tarviiko liikkuu,
jos ratsastaja ei kerran osaa ees suorassa istua. 

Päästiin jotakuinkin yhteisymmärrykseen, aina muutaman pyynnön jälkeen se jumitus unohtui ja saatettiin taas kävellä eteenpäin. Päätettiin että jätetään ne väistöt ensi kertaan. Jatkettiin tätä pääty-ympyräharjoitusta, molempiin suuntiin ja lopuksi kokeiltiin pari pätkää ravia. Sekin oli hankalampi ymmärtää, kun ei ollut taluttajaa hölkkäämässä vieressä, mutta muutama hyvä siirtyminen sieltä tuli. Oltiin tyytyväisiä siihen että siirtyi ja jaksoi edes muutaman askeleen, ettei vielä lähdetty vaatimaan askellajin säilyttämistä. Yhden kerran siinä ravipätkälläkin tuli joku säikähdyspaniikkikohtaus ja ryntäiltiin vähän hurjasti, mutta jatkettiin käynnillä mihin oltiin menossakin, sitten uusi parempi yritys ja siihen oli hyvä lopettaa. Loppukäynnit kävelin maasta käsin, mikä on hevoselle mieluisa palkinto. Voin kuvitella että Klaaralle varsinkin, kun vasta totuttelee ratsun töihin, painoon selässä ja se ihmisen seuraaminen on paljon tutumpaa, rennompaa. Myös Lauran muksuista vanhin kävi yhden kierroksen verran ponin selässä, kahden taluttajan avustuksella, kävelemässä ja kokeilemassa pätkän ravia.

Lauralla oli kiire viemään lapset kotiin, joten mä jäin vielä tallille Klaaraa harjailemaan ja hoitamaan karsinan siivouksen ym. pakolliset toimet. No tässä kohtaa se onni sitten kääntyi. Olin just vienyt kypärän satulahuoneeseen, ja lähdin viemään Klaaraa tarhaan. Halusin tehdä sen kunnolla, ponilla kun on tapana rynnätä portista ravilla läpi. Ilmeisesti sähkölangat pelottaa, vaikka niistä otetaan aina sähkö pois kulkemisen ajaksi. Niinpä halusin opettaa Klaaraa, että tästä mennään rauhassa, ja pysäytin sen ennen tarhaa. Kuten sillä myöskin on tapana, Klaara ei voinut pysähtyä suoraan vaan se kiepsahti ympäri ja päätyi seisomaan portin keskelle, mikä oli liian pelottava ja ahdistava paikka. Ainoa pakoreitti siinä vaiheessa oli mun takana. En ehtinyt tajuta mitä se aikoo ja siinä vaiheessa kun se jo tuli päälle, ei ollut paljon tehtävissä. Kerkesin varmaan ärjäistä sille ja vähän huitoa narulla, mutta seuraavassa hetkessä lensin selälleni kivetykseen ja pamautin takaraivon ilkeästi kovaan alustaan. Klaara pääsi tietenkin irti ja minä näin sellasia tähtiä, etten saanut silmiä auki hetkeen. Makasin maassa ja huusin apua, kun tiesin että tallilla oli muita ja kehotin tyttöjä ottamaan ponin kiinni. Kun kipu hellitti sen verran, että pystyin taas näkemään, nousin istumaan ja aika pian ylös. Verta ei onneksi tullut mistään, mutta sellanen nyrkin kokoinen kuhmu kohosi samantien takaraivoon ja melkoinen jyskytys kävi päässä. Olin myös yllättynyt, että Klaara oli ollut varovainen ja kuitenkin väistänyt mua, enkä tuntenut missään kohtaa kroppaa, että se olisi kaviolla astunut edes varpaille tai muuten kolhaissut. Ryntäillä varmaan vaan työntänyt mut kumoon tieltään. Noustuani ylös oli Klaara jo saatu kiinni ja samantien otin riimunnarun käteen ja suuntasin takasin tarhalle. Nyt pysäytin Klaaran aikaisemmin, olin muutenkin tiukempana ja valmiina narun kanssa komentamaan. Se pysähtyi hienosti ja liikkeelle lähtiessä käveli suoraan tarhaan rauhallisesti.

Palkkasin ponin leivällä ja menin hetkeksi istuskelemaan, kuulostelin vähän miltä tuntuu päässä, kropassa ja hetken mietin saankohan edes tehtyä enää tallihommia. Jos vaikka pyörryn tai oksennan. Tokenin aika nopeasti kuitenkin eikä se karsinan putsaus osoittautunut mitenkään ongelmalliseksi. Sain kaikki hommat tehtyä normaalisti ja huterasta olosta huolimatta selvisin bussilla kotiin ihan hyvin.

Loppupäivän makasin sohvalla, kylmäsin kuhmua ja odottelin oireiden pahenevan. Jännäsin aika paljon aivotärähdystä ja koska pitää lähteä lääkäriin, mutta ei mulle mitään sellaista tullut. Kaikki niskan, kaulan ja vatsan lihakset oli jännittyneet siinä tömäyksessä niin äärimmilleen, että ne jumiutu siinä iltaa kohden ja yöllä heräilin joka kerta, kun takaraivo osui tyynyyn tai jouduin vaihtamaan asentoa, jolloin kaulalihasten kipu herätti. Nää päivät oonkin sitten venytellyt, hieronut, venytellyt, hieronut...

Onneksi ei käynyt tämän pahemmin ja voitte arvata että seuraavana päivänä kun menin tallille, oli Klaaralla kurinpalautuspäivä. Laitoin kypärän päähän jo ennen kuin hain Klaaran tarhasta ja otin sen pois vasta kun Klaara oli takaisin tarhassaan. Harjatessa pidin myös raippaa toisessa kädessä, ja kummasti mulla oli enemmän auktoriteettia heti kun se reippa ilmestyi kuvioihin. Harjailu sujuikin nätisti ja kentällä tehtiin talutusharjoituksia, joissa pointtina oli että pysy kakara kaukana musta. :D Näin kärjistetysti. Oman tilan kunniottamista, ihmisen väistämistä. Juoksutin myös vähäsen, kun siihenkin poni tarvii totuttelua ja näin vähillä liikkumisilla en usko että Klaaralla on kovin kummoinen kunto tällä hetkellä. Senkin takia pistin sen juoksemaan ravia vähän pidempään, kun se sujui ihan hyvin. Kentällä se raippa oli vähän turha, sillä sen käyttäminen (ilmassa) vain ärsytti Klaaraa huomattavasti ja silloin ravisiirtymisestä tulikin vingahtelun säestämä pukkirodeoesitys...

Sinä päivänä mun mielentila ei kyllä ollut kovin sopiva nuoren hevosen käsittelyyn. Säikähdin siinä kaatumisessa omasta mielestä yllättävän paljon ja olin sen jälkeen pienessä shokissa varmaan tunnin verran. Kotona Kimmolle tai äidille puhelimessa en pystynyt itkemättä kertomaan tapahtuneesta. Että vaikka sain heti vietyä Klaaran takaisin tarhaan, mulle jäi sisimpääni itämään pelko. Aikasemmin en ole osannut pelätä, kun en ole tiennyt mitä se on tehnyt tai voi tehdä. Nytpä näin eikä tosiaan huvita kokea sitä uudelleen. Siinä pelossani olin Klaaralle turhankin ankara hetkittäin, oikeastaan olin sille myös vihainen. Loppua kohden tajusin itsekin käyttäytyväni huonona esimerkkinä sille ja osasin rauhoittua takaisin luotettavaksi ihmiseksi. Pelkoa voimisti se kivun tunne, joka vieläkin on mun lihaksissa ja takaraivossa. Pelkäsin että jos jotain tapahtuu heti perään uudestaan, mulle käy oikeasti pahasti ja Klaaran pelkkä turvalla tökkiminen kypärään sattui jo ihan tarpeeksi. Olo on nyt tästä kirjoittaessa aika ahdistunut, mutta tiedän pääseväni yli siitä ajan kanssa. Klaarakin tarvitsee vain kuria ja lisää treeniä, jotta tuollainen käytös saadaan pois. Kurinpalautuspäivänäkin mä tein siinä tarhan portilla pari kertaa niitä pysähtymisiä ja mentiin sisään ja ulos. Nyt meni jo paremmin ja leivän maku suussa sai junnuponin taas unohtamaan turhat huolenaiheet. 

Irtohanatteluvideo ja maastokammoisen kokemuksia

Koulussa oli kiireinen viikko, joten pääsin vasta tänään tallille. Heti kun hain Päikän tarhasta tuli sellainen olo, että nyt haluan puuhastella ponin kanssa kaikessa rauhassa. Ei siis ollut alkuperäinen suunnitelma tehdä maastakäsin ollenkaan. Käppäiltiin suoraan kentälle ja tehtiin vähän johtajuusharjoituksia. Päikällä lähti tunteet kuumenemaan ravipätkillä, niin aattelin että kun on hyväkuntoinen, tyhjä kenttä käytössä, päästetään humma hurvittelemaan. Pistin portin kiinni, laskin Päpän irti ja huiskasin vähän riimunnarulla perään. Kameraa ei ollut matkassa, joten video on kökköistä kännykkälaatua. Kuten yleensä, Päikkä on hidas lämpiämään, mutta kun se lämpiää: kyllä lähtee! Alkupuoli videosta on varovaista mietintää ja kokeilua. Jossain vaiheessa päässä naksahtaa... :)

Hurvittelun jälkeen pistin ponin puomille rauhottumaan heinäkasan ääreen siksi aikaa kun laittelin varusteita päälle. Koulusatula ja heijastinliivi oli mun valinta tällä kertaa, sillä lähdin maastoon. Mentiin käynnissä sama lenkki kuin pari viikkoa sitten, tällä kertaa yksin. Olin jotenkin kouluviikon jäljiltä stressaantunut, mikä varmaan lisäsi sitä normaalia maastoilujännitystä. Lapsena lensin maastossa niin ikimuistoisesti hevosjonon pillastuttua, etten koskenut hevosiin viiteen vuoteen. Nykyään ainoa pelko, mikä siitä on jäänyt, on just se että menetän hevosen hallinnan maastossa. Ja siitä huolimatta tykkään ja haluan maastoilla. Porukassa vielä mieluummin, vaikka ne traumat juuri porukkatilanteessa syntyi. Jotenkin koen että jos en ole yksin, hevosta ei pelota yhtä paljon eikä riski pillastumiselle ole yhtä suuri, ja jos sitten lennänkin, niin en jää kivikkoon tajuttomana makaamaan niin ettei kukaan tiedä missä olen.

Onneksi Päikkä on selvä(ja itse)päinen menijä, eikä matkan varrella tullut kuin vähän erimielisyyksiä siitä että mennäänkö sinne paksuun hankeen vai sittenkin kotiin, mennäänkö polkua pitkin vai pusikkoon, kävelläänkö hiihtoladulla vai sen vieressä ja niin edelleen. Sekä tietysti pari pikkusäpsyä. Paras oli ehkä hiekkatien keskelle pystytetyt isot kartiot/tötsät. Ne näki jo kaukaa ja Päikkä on mennyt sata kertaa niiden välistä. Käppäiltiin kaikessa rauhassa siihen ja kun oltiin kosketusetäisyydellä, Päpä hätkähtää tyyliin "Apua tässä on tällaset!!" Pidentää mun ikääni toi poni, aina saa nauraa sen oivalluksille.

Tötsien jälkeen tultiin asfalttitielle. Sitä jännäsin eniten. Entä jos se karmea traktori tulee (ainoa mitä Päikkä kuulemma pelkää) tai entä jos se säikähtääkin jotain autoa. Entä jos ohittavat autot ei hidasta tai joku paukauttaa pihassa auton oven liian lujaa kiinni. Jos jos jos. Kun mitään ei sattunut, me käveltiin Päikän kanssa kaikessa rauhassa tien reunaa kotiin ja kiitettiin kaikkia ohittavia autoja, jotka nätisti hidastivat ja ajoivat kaukaa. Huomasin ekan auton tullessa oman istuntani jännittyvän ja se tuntui heti hevosessakin. Päikkä ei niinkään säikähtänyt, lähinnä ihmetteli miksi minä valmistaudun johonkin. Seuraavan tullessa osasin ohjata ajatukseni rentoon käyntiin ja istunta pysyi normaalina - ja niin pysyi hevonenkin.

Käytiin lopuksi vielä kentällä koittamassa ravit ja laukat. Vähän totuttelin Päikkää taas ajatukseen pidemmästä ohjasta ja ohjasta kaulalla, pohkeella kääntämiseen jne. Peruutukset jätettiin tekemättä (koska ratsastaja ei kyennyt stressiltään keskittymään kunnolla edes voltteihin). Maastakäsin siinä alussa tein peruutuksia ja ne oli tosi hyviä! Taas oli Päikkä herkempi avuille, ei läheskään sellainen junttura kuin alussa. Sitten vaan miettimään mitä sitä seuraavalla kerralla tekisi. Ideoita? :)