Kuolaimet narikkaan

Sunnuntaisen maastofiaskon päätteeksi kieleensä syvän haavan puraissut Miina ansaitsi itselleen kuolaimetonta liikuntaa ainakin tämän viikon verran todennäköisesti. Eilen kun sitä haaveria katselin, oli vielä sen näköinen, etten halua laittaa tamman suuhun mitään. Ja miksi pitäisikään? Miina on niin herkkä hevonen, että en huomannut eroa lainkaan, kun lähdin sen kanssa liikenteeseen sidepullit päässä (siis hevosen päässä).

Lähettiin aluksi maastoon. Halusin, ettei hepalle - tai oikeastaan mulle - jää epämieluisaa kuvaa maastoilusta edellisen kerran jälkeen. Muistelin käyneeni joskus läheisessä ratsastuskoulussa ratsastaessani maastossa näillä Knaperbackan hepoilla ja lähdin näiden 8 vuoden takaisten muistikuvien perusteella etsimään maastoreittiä. :D Noh, eihän se muisti pelittänyt ja eksyin jonnekin yksityisalueelle... Onneksi ei näkynyt ketään maisemissa ja käytiin jollain mettätiellä kääntymässä ympäri. Siellä pätkittäin ravia, taas sai vähän tammaa muistutella, että ei oo kiire minnekään ja maastossa ei mennä TÄYSII. Eikä kyllä kentälläkään, mut ei se siellä edes yritä, yleensä.

Käppäiltiin siis pyörätietä takasin tallille ja kuten mennessäkin, Miina oli lunki eikä peljännyt rekkoja, autoja tms. Solisevaa puroa kyllä ja sensorttisia asioita. Takaspäin oli taas vauhtia ja ois pitänyt ravata koko ajan, ärsyttävästi jouduin nykimään takasin käyntiin vähän väliä. Mutta sehän oli vaan tehokasta siirtymisten harjoittelua ja loppumatkasta en tarvinnut enää ohjaa siihen lainkaan. :)

Ennen kuin päästiin tallille, about puolivälissä matkaa, Miina singahti yhtäkkiä laukassa eteenpäin, pelästy siis ihan kunnolla jotain. En tajunnut aluksi että mitä ihmettä muka, mutta kun sain sen asettumaan - sidepulleillakin sain sen kiinni ja pysäytettyä, yhdenohjan käännöksellä - pääsin katsomaan taakse. Pyöräilijä. Miina ei tietenkään nähnyt sitä, kuuli vain lähestyvän epämääräisen ratinan ja teki mitä saaliseläimen vaisto sen käski tehdä - pakeni. Tamma oli sen verran säpäkkänä, että kävelin hetken matkaa maasta käsin, ennen kuin jatkettiin ratsain tallille. Myöhemmin tuli takaa toinenkin pyöräilijä, jota se vähän säpsähti, mutta ei läheskään niin pahasti enää pelännyt. Pyysinkin tätä vanhempaa herraa hidastamaan ihan kunnolla meidän kohdalla ja sanoin, että tää hevonen pelkää pyöriä. "Niin minäkin hevosia" vastasi kaveri. :D

Palattiin vielä kentälle vähäksi aikaa ja alotettiin samantien raviympyröillä. Vaadin kunnon taipumista ja asettumista, mitä sai vähän hakea, mutta kyllä se sieltä jotenkuten löytyi. Laukassa aloitin taas vasemmasta, jotta tehtävän edetessä se muuttuu Miinalle helpommaksi ja mieluisammaksi, kun oikea on sille huomattavasti helpompi. Taas oli aika korkea onnistumisprosentti! Paahdeltiin vasenta laukkaa useampi kierros ja tuli parikin hyvää nostoa. Nyt muuten vasta tajusin, miksi Miina pimahti mulla niin pahasti siellä raviradalla. Se säntää aina vasempaan laukkaan paljon kovempaa kuin oikeaan, kun se on sille hankalampaa. Että jos olisinkin ottanut oikeeta laukkaa siellä radalla, olisko tullut sellasta kyytiä? Ehkä olis kuitenkin, on se sen verran vauhdikas halutessaan. :)

Vaihdoin kierrosta ja olin aikeissa nostaa oikean laukan käynnistä, kun Miina aloitti temppuilunsa. Se on nyt ruvennu mun kanssa tekemään niin, ettei laukan jälkeen osaa enää kävellä, vaan tarjoo ravia koko ajan. Niin ärsyttävää! Sitä saa parin metrin välein nykiä käyntiin ja päätin, että en anna sille iloa laukata, ennen kuin se kävelee kokonaisen kierroksen - niinkin pienellä kentällä ei luulis olevan vaikeaa, mutta kyllä se oli. Rupesin miettimään, missä on vika. Peruutin aina raviaskelista "rangaistukseksi", aloin ratsastaa "jarru päällä" (=pysäyttävät avut), tein kovempia pidätteitä, ratsastin ilman jalustimia pohje täysin irti.... Ei mitään tehoa! Alko jo tuntua siltä, että ehkä vika ei ookaan minussa, vaan Miinan päässä... :D Se lurjus vaan kusettaa mua kuusnolla. Lopulta se kai kyllästy ja otti opikseen ja käveli sen kierroksen, niin sain laukattua oikeaankin. Tähän kierrokseen vaadin hidasta laukkaa - joo en saanut sitä - ja lopuksi otin ihan vaan nostoja, vaatien niitä rauhallisemmiksi eikä sellasia PAPAM! rakettilähtöjä.

Eikä tässä vielä kaikki! Loppukäynnit kävelin maastakäsin ja vähän Miinaa testatakseni, sidoin ohjat nuppiin ja lähdin käppäilemään pitämättä Miinasta siis kiinni lainkaan. Tamma tuli nätisti perässä niin kuin kuuluukin, pysähtyi kun pysähdyin ja seurasi mukana käännöksissä, peruutuksissa jne. Heppa tuntui itsekin tyytyväiseltä tähän yhteiseen toimintaan ja vaikka ratsastuksen aikana ärsyttikin, huomasin taas kotimatkalla lauleskelevani radion tahtiin. Sellasia ne hevoset on. :)


PS. Huomenna on mun ja Päivin yhteinen western-tunti Miinalla! Mennään molemmat 45min vuorollamme Valkosen Marin opetuksessa. Jänskättää, tuntuu että tulee kyllä niin tarpeeseen et joku vähän napisee mulle mun istunnasta ja heiluvista käsistä sun muusta. :D Viime kerrasta on liian kauan.