Epäonnen maasto

Conni & Miina

Noniin, vihdoin koitti se ihanan aurinkoinen sunnuntai, jolloin oltiin sovittu lähtevämme ekaa kertaa kunnolla maastoon. Seuraksi lähti Ida suurella tummaruunikolla pv'llään Connilla, joka oli huimat pari päivää Miinan tarhakaveri. Hepat tuli hyvin toimeen keskenään, vaikka Miinalla on joskus taipumusta monottaa, mutta tänään ei tullut vihjettäkään siihen suuntaan.

Kun saatiin hummille kamat niskaan - Ida tyylikkäästi kokopaikkaisissa ratsastushousuissaan estepenkissä ja minä vähemmän tyylikkäästi kuraisissa toppahousuissa lännensatulassa - lähdettiin kohti läheistä ravirataa, jolla saa sunnuntaisin käydä päästelemässä höyryjä. Kahdesta eri reitistä valittiin tällä kertaa asfalttitie, sillä metsä upottavine lumineen ei houkutellut näillä tilsakeleillä.

Vastaan tuli onneksi vaan autoja, niitähän Miina ei säiky. Mutta kuvitelkaa sitä kauhistusta, kun Conni yhtäkkiä pärskähti. Ei edes mitenkään kovaa, kunhan päästi äänen. Miina-parka oli pompata kuuhun. :D Menomatkalla tamma oli kovin innokas ja välillä piti muistuttaa, että ei ruveta asfaltilla ravailemaan, vaikka kuinka tekis mieli.

Lopulta päästiin itse radalle. Saatiin ihan kahdestaan - tai nelistään - painella siellä. Ensiks mentiin kumpaankin suuntaan yks kierros ravia. Conni sellasta rentoa ja Miina kutakuinkin niin kovaa kuin arabista lähtee, että pysyy sen jättitamman perässä. :D Solisevan puron yli ravatessa tuli taas IIK! Paniikki! ja pukin kautta laukkaa hetki, ennen kuin rauhotuttiin takas ravailuun.

Laukkaan siirryttäessä alkoi tämä niinsanottu epäonni tai jopa fiasko. Ida jäi Connin kanssa oottelemaan hetkeksi - halusin laukata yksin, koska Miina vaikutti muutenkin siltä, että nyt lähtee ja lujaa - ja päätin ottaa ensin vasenta laukkaa. Monta tynkää väärän nostoa sain tehdä, ennen kuin se vasen sieltä taas nousi - ja sitten mentiin!

Miinalla on ärsyttävä tapa kuumuessaan saada mitä haluaa. Se tarjoaa kaksi vaihtoehtoa: joko laukataan NIIN SAAMARIN KOVAA ettei oo mitään järkeä, tai sitten pukitellaan, oikein silleen ärtyneesti ja tosi teräviä että ratsastaja saa ihan taistella selässä pysymisestä. Kokeilin näitä molempia, ja totesin että ei kiitos. Mieluummin kävelen, kuin pelkään henkeni edestä. Eli huima puoli kierrosta maksimissaan laukattiin ja sen jälkeen kävelin hetken, ennen kuin jalkauduin. Aattelin että pysyy paremmin lapasessa, kun Conni viilettää laukassa ohi vuorostaan.

Eipä siinä kauan mennyt, kun Conni alkoi kompuroida laukassa. Täysin uudet tarrapintelit päättivät aueta ja sotkeutua hevosen jalkoihin. Yhdellä kierroksella lähti ensimmäinen - täysin ratsastajan huomaamatta - ja seuraavalla toinen. Onneksi tamma sai selviteltyä jalkansa eikä mennyt kaatumaan, siinä olis voinut oikeasti käydä pahasti...

Meidän mahtava raviratatreeni alkoi olla lopuillaan ja minä aikeissa mennä takaisin selkään vähän vielä ravailemaan, kun Miina säikähti jotakin. Se säpsähti taaksepäin, nykäisi multa ohjat, astui niiden päälle ja naps! Suitsista katkesi poskihihna... Ei auttanut muu kuin jättää ne kaulalle roikkumaan ja lähteä taluttamaan kotiin. Ehkä kentällä uskaltaisinkin kokeilla ratsastaa Miinaa pelkällä kaulanarulla, mutta en ikinä maastossa.

Kun kuolaimet tipahti suusta, tein ikävän löydön. Raukka oli puraissut itseään kieleen ja haava vuoti verta. Ihmettelinkin, miten se niin törppönä ja säpäkkänä sinkoili ja viskeli päätä, kun koitin tilsoja takoa irti. Tämä tarkoittanee siis ainakin muutaman päivän sidepull-ratsastusta - onneksi Päivi osti sellaset!

Kotimatka sujui kaikesta aiemmasta katastrofista huolimatta rauhallisesti. Dumpattiin ne ihanan märät, rikkinäiset (?) pintelit matkalla roskikseen - avattava roskis on myös hirveän jännä asia, hevoselle. Miina osoitti ihanan selväpäisyytensä ja käpytteli kuin koira talutushihnassa koko matkan tallille tosi nätisti. Pari rekkaa tuli vastaan ja aiheuttivat saman reaktion, kuin aikaisemmalla maastokokeilulla. Pari metriä hermostuneita raviaskelia, ja siinä se. Conni ei moisista välittänyt, mutta ne lumipenkat oli taas väijymässä siihen malliin, että onneksi tamma tajusi väistää niitä, etteivät vaan hyökänneet päälle.. ;)

Kokonaisuudessaan ei nyt ihan hirveän onnistunut maastoreissu. Mutta jotenkin kaikesta tästä huolimatta jäi hyvä fiilis päivästä. Ehkä se oli vaan mukavien hevosten ja ihmisten seura auringonpaisteessa. :)

Tähän oisin vielä voinut linkata Päivin oman blogin, josta voi lukea lisää Miinan touhuiluja oman omistajansa kanssa: http://merulaox.blogspot.com/