Kaverin tallilla kylässä

Ihan näin alkuun ilmoitusluontoista asiaa: mun läppäri päätti hajota mahtavan kolmen elinvuotensa sisään jo toistamiseen samalla tavalla... Korjaaminen tuskin on järkevää, joten uusi on ajatuksissa hankkia. Mahdollisesti voisin jossain vaiheessa koulun kautta saada halvemmalla, siispä joudun vielä jonkun aikaa oottelemaan ja Kimmon koneelta kirjottelemaan, mikä tulee vähän vähentämään postailua, vaikka intoa ja aiheita riittäiskin. Syksymmällä siis odotettavissa jäääätävä kasa kuvia ym. :)

Sitten itse aiheeseen. Tässä kevään aikana ystävystyin Annin kanssa, joka yhdessä äitinsä kanssa omistaa pari suomenhevosen alkua. Anni kävi Miinaa kuvailemassa keväällä - siitä vanha postaus täällä - ja tarkoitus oli nyt kesällä ottaa uusiksi, mutta sekin taitaa venyä jo syksyn puolelle. Äiti aina sanoo, että vuoroin vieraissa, joten lauantai-aamuna hyppäsin autoon ja hurautin kevyet sata kilsaa Annin kotitallille.

 

Tarkoitus oli siis kuvailla vähän ja enimmäkseen puuhastella Annin oman kasvatin Inkun kanssa. Inkku on 6-vuotias suokkitamma, on muuten samasta isästä (Joihuri) kuin se Miinan laidunbestis Millikkakin. Inkusta on todennäköisimmin tulossa monitoimipolle, ratsu, ravuri ja niin edelleen. Kesäihottuman vuoksi satulaa ei voinut käyttää, joten ratsastusosuudet meidän päivästä meni leppoisasti paljaassa selässä.

 Fören vapaapäivä (c) minä

Inkun lisäksi tallilla asustelee tällä hetkellä lv-ruuna Försti, joka siis ei heidän omansa ole vaan jonkun tutun. Saavat kuitenkin pitää kuin omaa. Kaviotilanne ruunalla oli tällä hetkellä niin huono, ettei sitä viititty lähteä kiusaamaan. Annin perheen toinen suokki Tihuri puolestaan on ammattilaisilla ravuritreenissä, joten neljän karsinan tallista vain puolet on käytössä. 

 joo tätä istuntaa ei tarvitse kommentoida :D

Inkkuhan ei ole mikään helppo tapaus. Ensitöikseni tallilla sain katsella, kun se keksi olla päästämättä Annin äitiä pois tarhastaan, kun oli sinne kerran kottikärryjensä kanssa eksynyt. Eikä sitä mötikkää hetkauta mikään. Kolhi jalkansa niihin kottareihin, hyvä ettei hypännyt kyytiin... Ja oli kuin mitään ois tapahtunutkaan. Hetken päästä mentiin tarhaan laittamaan sille riimua päähän. Annin puheista tiesin kyllä että sillä on taluttaessa ollut todellisia kunnioitusongelmia ja on edelleen, mutta en vaan osannut varautua. Tarhan portit aukesivat ja lähdin taluttamaan naruriimupäistä Inkkua kohti tallia - ja sinnepäin me mentiin noin kolme askelta. Sitten Inkku otti ohjat omiin käsiinsä ja lähti jyräämään koko voimalla kohti vihreetä nurkkaa tallin pihalla. Jokusen metrin roikuin avuttomana perässä ja ärähtelin vähemmän kauniita sanoja, kunnes sain riuhdottua tamman pään ylös ja koko hevosen pysähdyksiin. Tavallisella riimulla tuskin olisin saanut sitäkään tehtyä.

Harjauksen jälkeen tein ihan perus talutusharjoituksia pihalla ja välillä kävi tuo sama "Minä muuten menen tänne." "ETKÄ MENE!" - episodi, minkä laitoin ihan testaamisen piikkiin. Muutaman kerran jälkeen alkoi Inkulle käydä selväksi, että kun mun kanssa käppäilee kaikessa rauhassa, saa lopuksi ah niin ihania rapsutuksia, jotka helpottaa oloa, kun se harja kutiaa niin vietävästi.

Seuraavaksi laitettiin Inkulle suitset päähän ja minä kipusin selkään. Ratsukoulutus on tällä hetkellä vielä siinä vaiheessa, että tamman kanssa on käynnissä tehty stoppeja, peruutuksia, väistöjä ja tällasia perusjuttuja, jotka toimikin ihan hyvin. Mikä muodostui kompastuskiveksi, oli pysähdyksestä liikkeelle lähtö. Inkkua ärsytti sellanen ihme jaloilla koputtelu kylkiin, minkä se ratkaisi kääntämällä päänsä ja näykkäämällä mua lenkkarista. Miinan kanssa kun en ole tällaiseen tottunut - sama ongelma oli tossa talutuksessakin, Miinan kun saa palautettua maan pinnalle pienellä ravistuksella narussa - niin alkuun nostin vaan vaistomaisesti kinttuni niin ylös, että kengät säilyi ehjinä. Lopulta aloin ärsyyntyä itsekin tästä pelleilystä ja päädyin nykäisemään vastakkaisesta ohjasta aina, kun Inkku päänsä käänsi "hyökätäkseen". Sillä sai ainakin hetkeksi suoristettua pään.

 harmi kun ei tullut tän parempaa fotoa niistä "hyökkäyksistä"

 

ups, osuin harjaan... :)

Käynnissä Inkku toimi hyvin ihan löysällä ohjalla ja se löysä ohja johtui lähinnä siitä kesäihottumasta. Jos ohja olis sattunut osumaan lähellekään harjamartoa, olis meno tyssännyt siihen ja tamma kiskonut päänsä alas vaatien lisää rapsuttelua. Anni käväisi itsekin kyydissä Inkkua testailemassa ja maasta käsin koitettiin vielä pressun ylitystä, ennen kuin päästettiin tamma takasin tarhaan. Kuten mistään muustakaan, Inkku ei paljoa pressusta välittänyt.

 

Inkun loikka (c) minä - ei kukaan muu voi sellasella kameralla saada näin huonolaatusta kuvaa! :D

Niin hepat kuin me itsekin pidettiin ruokatauko ja sen jälkeen päätettiin kokeilla irtohypytystä. Tarhat oli rakennettu silleen jännästi, että niiden välissä kulki käytävä. Rakennettiin hypättävä este käytävän viereiselle "pitkälle sivulle", koko tarhan leveydeltä niin korkeat esteet että se ei niitä lähe ees yrittämään eikä tosiaan pääse juoksemaan esteen ohikaan. Sitten leipäpaloja käteen ja käytävään juoksemaan, niin Inkku ryntäsi laukalla parin pukin voimin perässä ja hyppäsi esteen. Valitettavasti tää kokeilu jäi yhteen hyppyyn, sillä se ihottuman aiheuttama kutina oli niin sietämätön, ettei heppaa kiinnostanut mikään muu kuin itsensä hinkkaaminen estetolppiin. Niinpä korjattiin ne pois, jätettiin tarhaan pari puomia ja haettiin suitset. En ollut tajunnut ottaa omia western-ohjia mukaan, mitkä olis olleet niin hyvät tossa kutinatilanteessa, mutta kekseliäinä tyttöinä otettiin enkkuohjat irti ja tehtiin kahdesta riimunnarusta avopäiset western-ohjat. :)

 itsensä sensuroinut Anni ja rapsutuksia etsivä Inkku (c) minä

Aiemmalla kerralla ratsasteltiin tosiaan tallin pihassa, kun kenttää ei ole. Tällä toisella yrittämällä päätettiin mennä tarhassa, siinä kun on vähän enemmän kentän muotoa ja vähemmän kivinen pohja. Valitettavasti kuvat jäi tältä kerralta saamatta. :/ Käynnissä menin pari kertaa niitä maapuomeja ihan sujuvasti ja jatkoin samaa perusratsastusta kuin aikasemmin. Inkulla ei ole koskaan ravattu ratsastaja selässä, mutta Anni oli sitä mieltä että saan koittaa jos uskallan. Otin tietty haasteen vastaan ja pitkällä sivulla lähdettiin yrittämään niin, että Anni kulki edellä houkuttelemassa Inkkua liikkeelle - monesti se tuntui tukeutuvan paljolti edellä kulkevaan ihmiseen eikä välttämättä lähtenyt pysähdyksestä edes liikkeelle ilman - ja minä annoin selässä niin ääni-, pohje- kuin istunta-apujakin. Ekalla kokeilulla päästiin parin metrin pikakäynnin jälkeen rentoon hölkkään! Inkku sai kauheasti kehuja ja hetken hengähdyksen, ennen kuin koitettiin uudestaan. Nyt ei oltukaan niin onnekkaita. Ravin sijaan Inkku päätti pukittaa - niin, käynnistä ja erittäin laiskasti. :D Ei voitu muuta ku nauraa sille ja hetken päästä koittaa uudestaan. Työn takana se oli, mutta jälleen mentiin ravia pieni pätkä! Hieno Inkku.

Pikkuhiljaa alko tuntua, että tammaa kismittää se kutina ja meidän kiusaaminen yhteensä niin paljon, ettei hommasta kohta tuu enää mitään, niin annettiin sen olla vaan paikallaan ja mä jäin istumaan selkään. Tää tais olla sen jälkeen kun se vihastui mun pohkeille niin, että haukkas ihan kunnolla lenkkarista. Istuskelin siellä selässä ja vähän vaihtelin asentoa, että Inkku tottuu paikallaan oloon ja erikoiseen liikehdintään selässään.

söpö Inkku ja kaamea minä

Virheliike oli se kun lähdin tekemään maailmanympärysmatkaa. Anni oli sen aikasemmin tehnyt, eikä Inkku sanonut mitään, mutta nyt se olikin paria tuntia väsyneempi. Luottavaisena käännyin istumaan selässä väärin päin ja taisin vähän nojata käsillä tamman pepun päälle. En usko että se oli se, vaan mun pohkeet, jotka osui selvästikin väärään kohtaan Inkun kyljissä ja aiheutti reaktion, minkä oon vaan tippumisvideoissa nähnyt, en onneksi itse kokenut aikasemmin. Humma alko pukittelemaan paikallaan. :D Ja sellasta ärtynyttä tammavinguntaa koko rodeon ajan. Eihän ne pukit olleet lähelläkään teräviä tai pahoja, mutta vähän eri asia kun kyykit siellä selässä väärin päin ilman mitään ohjastukea ja vielä etukenossa, valmiina lentämään takamuksen yli pää edellä. Totesinkin ääneen että "Okei, mä tuun nyt alas..!" ja loikkasin karkuun. Pakkohan sinne oli mennä heti takasin, ettei Inkku opi että pukeilla saa aina oman rauhan.

 

Väärinpäin en enää mennyt, mutta jaloilla puristamista kokeilin, mikä aiheutti joka kerta sen saman ärtymisreaktion: "Puren sua varpaista, jos et lopeta!" Tästä juteltiinkin Annin kanssa pitkään, et mikä olis Inkulle jatkossa hyvä tapa opettaa liikkeelle lähtöä ym. Tamma tuntuu selvästikin inhoavan pohkeita, ihan tosissaan. Pitäiskö sellainen hevonen vaan siedättää niihin, vai keksiä jokin sille sopivampi vaihtoehto? Pienellä testailulla todettiin että aivan kevyt pohje, hellä halaus jaloilla yhdistettynä ääneen/naksautukseen, oli Inkulle mukavin ja kivuttomin tapa lähteä eteenpäin. Taaksepäinhän ei ollut mitään ongelmaa, tällä Koulutus kesken -junnulla voi oikeesti peruuttaa ilman ohjia! Siihen olin Inkun kanssa todella tyytyväinen, kun kaikille hepoille se peruutus ei oo ihan itsestäänselvyys ja voi olla tosi tahmeeta vaikka mitä tekisit.

 

Kokonaisuudessaan päivä oli hauska. Inkku on hyvin erilainen hevonen kuin Miina, ja se opetti mulle taas paljon uutta juuri sen takia. Totesin lopuksi Annille, että ei se helppo hevonen oo, mutta tosi symppis, omalla tavallaan. Tän ajatuksen Anni vahvistikin pariin otteeseen, että moni olis noin kurittoman jyrän pistänyt monttuun, kuulemma ihan kysyneetkin tyyliin että miksi sitä vielä pidetään hengissä.

Sellaset ihmiset on ihan järkyttävän laiskoja, ja sydämettömiä. Ei viitsitä nähdä juurikaan vaivaa luottamuksen ja ystävyyden luomiseen, että jos se ei sormia napsauttamalla tapahdu, niin hevosessa on vikaa ja se pitää pistää päiviltä. Kieltämättä jos Inkku olis myynnissä, en sitä itsekään ostais. Suokit ei ole koskaan olleet mun erityisessä suosiossa, syitä on monia. Mutta todettakoon nyt vielä, että jos tilanne menisi niin pahaksi, että Inkku tai muu samantyyppinen hevonen lopetettaisiin, jos mä en sitä ostaisi (ja kuvitellaan nyt että mulla olisi jopa rahaa ja aikaa hevoselle...) niin voi olla että ostaisinkin. Tässä mennään sit taas siihen että tekisinkö siinä tilanteessa ostopäätöksen vääristä syistä ja vuoden päästä päätyisin suurinpiirtein luut murtuneena lopettamaan sen hepan kuitenkin... No, tää aihe ei nyt ollut se mistä piti kirjoittaa ja jääköön se tähän. :)

Kaikki kuvat musta ja Inkusta on Annin ottamia ja niiden (sekä noiden mun ottamien) kopiointi on jälleen kerran kielletty.