Koiran leikkihetki

Tänään nappasin koulusta lainaan omaani paremman kameran, vähän testaillakseni millaisen ostaisin seuraavaksi - sitten joskus kun on rahaa ostaa uusi runko. Mukaan pari objektiivia, ja suoraan koulusta hoitokoiriani Maisaa sekä Tillyä viihdyttämään. Tämänpäiväinen hoitokerta sisälsi peruslenkin lisäksi photoshootin, jossa Tilly pääsi tuomaan sisäisen lapsensa esiin. Mulla oli hauskaa ja niin oli Tillylläkin. Meillä on aina, kun tehdään jotain yhdessä, tai ollaan vaan. :) 

Vuoristoratamaasto

Sunnuntaina olin tallilla yhdessä äitini kanssa, pitkästä aikaa. Muisteltiin, että edellinen kerta on ollut varmaan teinivuosinani, jopa 7 vuotta sitten. Tuolloin huolehdin kotimme lähellä olevan myyntitallin hevosista omistajan viikonloppuloman ajan, ja yhtenä iltana äiti oli mukana hakemassa hevosia sisälle. Tällä kertaa tallilla hän toimi juttuseurana, apukätenä sekä Ystävän virallisena rapsutuspalveluna, ja lähti meille kävellen seuraksi maastoon.

Itse ratsastus oli melkoista vuoristorataa. Tarjolla oli nopeallakin vaihtuvuudella hyvin erilaisia nopeuksia sekä mielentiloja. Matkamme tallipihasta alkoi rennosti, löysät ohjat yhdessä kädessä käppäillen. Kun pääsimme naapurin raviradalle ja näimme siellä köpöttävän jos jonkinmoista issikkaa, shetukkaa ja suokinputtea, Ystävä sähköistyi. Ravissa se oli kuulolla ja jokseenkin rauhallinen, vaikka selvästi jännittynyt muiden hevosten läsnäolosta - ei tiennyt raukka kenen "laumaan" pitäisi liittyä. Päätin kokeilla suoralla laukkaa ja tunsin pian istuvani täysverisen kilpahevosen satulassa. Sain nähdä vähän vaivaa pysäyttäessäni, ja kun otin toiseen suuntaan uuden noston, sain tehdä ihan tosissani töitä, ettei juostu kotiin asti ykkönen silmässä.

Lähdettiin vähän rauhoittumaan maastoon ja käytiin kävelemässä lähimpiä metsäteitä. Ystävä lönkötteli rauhallista käyntiä taas pitkällä ohjalla, ei tietoakaan äskeisestä hermojen niksahduksesta. Ylämäkeen otin parit laukannostot ja suorilla ravia. Edes ravissa Ystävä ei lähtenyt intoilemaan laukannostoa ja laukassa varsinkin oli niin rauhallinen. Käveltiin takaisin tyhjälle radalle, josta olin ajatellut vain kävellä läpi ja lopettaa niihin hyviin nostoihin metsätiellä. Jotenkin tuli silti tarve laukata vielä kerran nimenomaan radalla, ettei Ystävälle tai minulle itsellenikään jää sellaista mielikuvaa, että radalla laukkaaminen on aina holtitonta baanausta. Niinpä etsiydyin tällä kertaa suoran sijaan kaarteeseen, jossa ravasin ensin vähän matkaa tunnustellakseni Ystävän mielenliikkeitä ja sitten nostin laukan. Pitkin ohjin, rauhallisesti, Ystävä pää alhaalla pärskähdellen. Pätkä ei ollut pitkä eikä sen tarvinnutkaan olla. Nyt oli hyvä suunnata kotiinpäin.

Vain hetkeä myöhemmin viisas ratsuni päätti tehdä itse omat päätöksensä. Olimme ylittämässä ojaa, jonka lähellä pauhasi klapikone ja suoraan edessäpäin näkyi paitsi kotitalli, myös karsinanaapuri oli lähtenyt maastokävelylle ja eteni meitä kohti. Ystävä tarkasteli ojaa, haki jalansijaa ja hypähti pienesti sen yli. Nyt kun se oli saanut kavioihinsa käyntiä enemmän vauhtia, miksi hidastaa? Klapikoneen mökä, johon se ei ollut reagoinut ennen ojaa lainkaan, tarjosi sille loistavan tekosyyn singahtaa kiitolaukkaan kuin ohjus, suorinta tietä kaveria ja kotia kohti. Minulla meni hetki saada molemmat ohjat kunnolla käsiini ja hepo hallintaan, mutta sain ajoissa. Saattoi vieressä kävelleellä äidillä pompsahtaa sydän kurkkuun taas kerran, kun joutui tämmöistä esitystä katselemaan. Jotta tästäkään ei jäisi mitään ajatuksia - hevoselle varsinkaan - käänsin Ystävän ympäri ja kävelin takaisin koneen luo hetkeksi seisomaan. Lähtiessämme kotiinpäin, tunsin kuinka hevosvoimat allani olivat valmiina yrittämään temppujaan uudestaan, mutta sain ne ylipuhuttua. Loppulenkki käveltiin oikein rennosti.

Tähän ei voi sanoa kuin kaksi sanaa: Arabi ja Tamma. Nimenomaan näiden aavikon neitosten (ja joskus muidenkin  hevosten) kanssa olen päässyt monesti kokemaan tuota tunteiden aallokon vellontaa, sekä testaamaan tasapainoani ja reaktiokykyäni näissä ah niin ovelissa harhautus-sinkoamistempuissa. "Hmm, onpas mielenkiintoisen muotoinen tämä kivi tässä polulla. Anna vähän löysää ohjasta niin nuuhkaisen sitä oikein läheltä... Eipäs kun pää ylös ja täyttä laukkaa eteenpäin!" Kuulostaa ehkä hullulta, mutta se on yksi syy, miksi tästä rodusta pidän. Arabeista ei koskaan tiedä, niiden kanssa ei voi tehdä olettamuksia. Täytyy vain katsoa mistä tänään tuulee ja toimia sen mukaan. Ja tälläkin kerralla Ystävä osasi yllättää useaan otteeseen, myös positiivisesti.

Ilotulituksia

Uuden objektiivin tehot piti jälleen pistää testiin erilaisella tavalla: pimeässä yössä ilotulituksia kuvaamalla. En odottanut oikeastaan mitään. En omista kamerajalustaa, joten varauduin hyvin suttuisiin, mitättömiin yritelmiin. Iloiseksi yllätykseksi onnistuin vähän säätöjä hakemalla ottamaan useamman kuin yhden mielenkiintoisen kuvan. Ei ehkä ihan sitä mitä uutislehtiin tai ilotulitemainoksiin laitettaisiin, mutta kuvia kuitenkin. Ehkä vähän taiteellisempia näkemyksiä aiheesta.

Kuvista sen verran, että itseä huvitti eniten kuvia selatessa löytää nuo nuottiavaimet taivaalla. Niitä muodostui moneenkin kuvaan, jostain syystä. Viimeisten joukosta löytyy sama kuva kahdesti. Ensimmäisenä tulee alkuperäinen, pienin muokkauksin, sekä perässä violetiksi käsitelty. Kokeilin muihinkin kuviin tuota värien manipulointia, ja jouduin keskustelemaan itseni kanssa, kuinka paljon kuvaa saa muokata, että se on vielä sama kuva samasta tilanteesta. Tällä kertaa päädyin vähempään muokkaamiseen, ja loppujen lopuksi näytille päätyi tuota yhtä lukuunottamatta vain näitä värikäsittelemättömiä. Nättejä ne on noinkin ja ehkä myös realistisempia. Oma lemppari on neljäs kuva ylhäältä, nuo nätit bokeh-pallot. 

Kehumisen kulttuuri

Minulla on ollut suuri ilo ja kunnia päästä kokeilemaan agilityharrastusta hoitokoirieni kanssa. Olen huomannut, että jokainen uusi harrastus tukee niitä vanhoja ja toisinpäin. Tanssitaustasta oli hyötyä omien liikkeiden rytmittämiseen esteiden välissä - agilityssä kun on myös ohjausliike nimeltä valssi - joogasta puolestaan on ollut apua istunnalle ratsastaessa. Etenkin kaikki eläinharrastukset opettavat toisistaan, vaikka puhutaan hyvin erilaisista eläimistä, joiden kanssa tehdään eri asioita. Hevoset ja ratsastus, kissat ja "istu & tassu"-temput, koirat ja agility. Vertailen usein sekä omia että muiden toimintatapoja eri eläinten kanssa ja viimeisimmän aksailukerran jälkeen mieleen nousi eläimen kehuminen.

Ääni on tehokas tapa palkita eläintä oikeasta käytöksestä varsinkin silloin, kun esimerkiksi ruokapalkkaa ei ole mahdollista antaa sillä sekunnilla. Ääni voi olla myös lupaus tulevasta herkkupalasta -> naksutinkoulutus. Useimmat eläimet ehdollistuvat minun kokemukseni mukaan melko nopeasti ja helposti tietylle äänensävylle ja/tai sanalle. Monet yksilöt osaavat pitää suuressakin arvossa kuulemiaan kehuja ja motivoitua niistä entisestään.

Näinhän on meillä ihmisilläkin. En pysty olemaan hymyilemättä, kun ystäväni maistaa tekemääni kakkua ja hihkaisee "Tää on tosi hyvää!" Siitä saan kannustusta kokeilla jälleen uutta reseptiä. Jos ystäväni pitäisivät nämä ajatukset vain itsellään, sanomatta niitä koskaan ääneen vaikka lautaset tyhjäksi söisivätkin, vähintäänkin hämmentyisin ja pahimmassa tapauksessa lakkaisin jossain vaiheessa tekemästä kakkuja kokonaan. Miksi turhaan yrittää, kun niitä ei tunnuta tavan näkkileipää enempää arvostettavan.


Otetaan pari kuvitteellista esimerkkiä koira- ja hevosmaailmoista:

Koira ampaisee agilityradalle. Se on kokoajan katsekontaktissa ohjaajaansa, hyppää juuri ne esteet kuin siltä pyydetään ja viimeisen putken päätteeksi rientää häntä heiluen ihmisen luo palkintoa hakemaan. Sen lisäksi että suu täyttyy herkullisen nakinpalan mausta, koiralle tärkeä oma ihminen heittelee käsiä ilmaan ja hihkuu riemusta niin että hallissa kaikuu. "Ai että on pätevä! Hyvä likka! Jesss!" Koira bilettää mukana aivan liekeissä ja lähtee innolla tekemään pidempää radanpätkää.

Hevosta ratsastetaan kentällä. Se laukkaa kootussa muodossa tasaista tahtia pääty-ympyrällä, täysin kuulolla ratsastajansa pienimmillekin avuille. Kentän keskipisteessä tapahtuu laukanvaihto. Ratsastaja antaa avut, hevonen tekee lähes täydellistä työtä ja suoriutuu tehtävästä moitteettomasti, jatkaen matkaansa toiselle pääty-ympyrälle. Ratsastaja löysää sisäohjaa taputtaakseen nopeasti kädellään hevosen kaulaa tai jättää senkin väliin. Hevonen tyytyy osaansa ja jatkaa käskyjen toteuttamista.

Miksi ratsastaja ei kehunut hevosta? Agilityhallissa oli paljon muita ihmisiä, mutta se ei estänyt aikuista ihmistä kiljumasta kimeästi kuin pikkutyttö. Muut koirat ja ihmiset kuulivat, mutteivät olleet millänsäkään - tällainen hihkuminen on täällä aivan normaalia ja jopa suotavaa. Kentällä tai sen läheisyydessä ei välttämättä ollut ketään tai sitten muutama tuttu ratsastaja. Mutta ratsastajalla ei yksinkertaisesti ollut pokkaa tai kokenut tarvetta sanoa hevoselleen mitään, koska ei kukaan muukaan sano ja se voisi kuulostaa nololta.

Havainnollistus miltä ihmisen reaktio näyttää eläimen (ja toisen ihmisen) silmin:

Miten on päädytty tähän, että näitä kahta ihmistä eniten palvelevaa eläinlajia koulutetaan näin eri tavalla? Ei voi olla muuta kuin kiitollinen hevosille, jotka ovat niin äärettömän kärsivällisiä ja ymmärtäväisiä olentoja, että ovat pärjänneet läpi elämänsä lähes ilman kehuja ja silti suoriutuvat kerta toisensa jälkeen moitteettomasti ihmisten antamista tehtävistä. Ei koirapuolella taideta edes yrittää vastaavaa, sillä tiedetään kehumisen olevan tehokas ja nopea tapa hyviin tuloksiin, puhumattakaan keskinäisen luottamus- ja kunnioitussuhteen rakentamisesta ihmisen ja eläimen välille.

Väitän, että koiraihmisillä on myös keskimäärin parempi itsetunto, joka mahdollistaa uskalluksen kehua ääneen. Yhä on liikaa päivätyökseen pikkutyttöjä maanrakoon lyttääviä ratsastuksenopettajia, joista kai tämäkin kulttuuri on ainakin osittain saanut alkunsa. Monen tallin ilmapiiri on muutenkin valitettavan suvaitsematon, missä tahansa asiassa.

Omien kissojeni positiivisen palautteen myötä minusta on tullut äänekäs kehuja, myös satulassa. Hevosilta saamani reaktiot ovat kannustaneet jatkamaan. Enemmänkin toivon, että minun lässytykseni ja hihkumiseni sekä kentällä että joskus karsinassakin kuullaan, josko nämä naama peruslukemilla ratsastajat ottaisivat mallia, ja heidänkin hevosensa saisivat edes joskus ansaitsemansa kiitoksen hyvästä työstään.

Olisi kiva kuulla muidenkin kokemuksia aiheesta. Miten teillä kehutaan ja mitä se on parhaimmillaan saanut aikaan? Millainen kehumiskulttuuri teidän tallilla vallitsee?

Vuosi 2013

Tasan vuosi sitten kertasin kuluneen vuoden tapahtumat ja samalla yritin ennustaa tulevaa - paino sanalla yritin. Poimin tuosta postauksesta kirjoittamani ennustukset tähän alle ja vertasin nykypäivään. Niin se elämä vaan heittelee... :)

~ ~ ~

Ninni kastroidaan, se kasvaa täyteen mittaansa, ehkä rauhoittuu vähän, ettei kurmuuta Niiloa niin paljon ja oppii olemaan hyvä kissa.

Ninni steriloitiin - tyttökissa kun on - huhtikuussa ja heinäkuussa se täytti vuoden. Se on kasvanut hyvään tyttökissan kokoon ja rauhoittunutkin. Nykyään päivittäinen leikkiminen on tasapuolisempaa, Ninnin ja Niilon hauskaa yhdessäoloa, eikä niinkään kenenkään kurmuuttamista. Ja mistä itse olen onnellisin, Ninnistä on todellakin tullut "hyvä kissa". Alkuun haparoin villin pennun kanssa, en ollut tottunut tällaisiin hyperaktiivisiin, epäluuloisiin kissoihin. Pienillä asioilla ja hyvin pitkälti positiivisella vahvistamisella, on Ninnistä kuoriutunut mukava kämppis ja ystävä meille kaikille.

Päikän kanssa haluan jatkaa samaan rentoon malliin, tehdään mitä juuri sinä päivänä huvittaa, ilman tavoitteellista suunnitelmaa, ja rakennetaan sitä keskinäistä luottamusta. Tähän haluaisin lisätä tosin enemmän lännenratsastusta, kokeilla hyppäämistä ja noita molempia ajatellen ottaa myös tunteja Päpällä.

Voi Päikkä. Sitä ihanaa tammaa on keväästä lähtien ollut jatkuva ikävä. Päikän tallin lopetettua toimintansa muutti tammuska Siuntioon, jossa kuulemma voi hyvin ja omistajansa lisäksi viihdyttää myös pieniä lapsia. Huhtikuussa minä taas löysin itselleni 3-vuotiaan pyörremyrskyponi Klaaran, joka alkuun oli mahtava tilaisuus, mutta lopulta syksyn tultua osoittautui minulle vääräksi hevoseksi. Tämäkin kantapää opetti minulle paljon hevosista, niiden kouluttamisesta, käsittelystä sekä omasta itsestäni. Ja mikä tässä hevosrintaman vuoristoradassa on tänä vuonna ollut kaikista valoisinta, Klaaran jälkeen minä löysin Ystävän. Siitä minulla ei ole muuta sanottavaa, kuin että olen tyytyväinen ja onnellinen.

(c) Ann-Marie H.

Koulussa koitan kans jaksaa samaan tunnolliseen malliin.. 

Hyvin jaksoinkin, vaikka se kevät oli armotonta koodaamista - yäk! - enkä osannut millään päättää mitä oikein haluan! Lopulta sen päätöksen sain tehtyä ja vaikken taaskaan mennyt helpoimman kautta, pääsin kuin pääsinkin opiskelemaan valokuvauspainotteiselle linjalle. Se pidensi opiskeluaikaani vuodella ja samalla teki tästä syksystä tosi rennon ja huolettoman, mihin olen ollut hyvin tyytyväinen. Ehdin kunnostautua aktiiviseksi jäseneksi opiskelijakunnan hallituksessa sekä hankkia ihania hoitokoiria vapaapäivieni ratoksi. Kun asiasta kysytään, en osaa sanoa tekeväni sitä työkseni - se on niin kivaa!


..ja käydä opiskelun sekä heppailun ohella tanssi- ja ehkä joogatunneilla. 

Kevätkauden kävin sekä joogassa että zumbassa, mutta syksyllä ei enää jaksanut tiivistää aikatauluihin kuin sen yhden tunnin rauhallista joogatyyppistä harjoittelua - tallipäiviä kun tuntui olevan sen verran paljon siinä vaiheessa. Se vähäkin jumppa on ollut todella hyödyllistä, tämä on huomattu monilla elämän osa-alueilla. Niin selkäongelmissa kuin hevosen selässäkin.


Voisin tavata ystäviä useammin..

Tämä taitaa päteä aina. En tiedä onnistuinko lisäämään edellisvuoden ystävientapaamiskertojen määrää, mutta muistan monia hyviä hetkiä ystävien seurassa - niin eläinten kuin ihmistenkin. Uusi opintolinja toi myös uudet luokkakaverit, joista on kehkeytynyt lisää mukavia tuttuja ja ystäviä.


..ja myös leipoa useammin.

Tämän onnistuin toteuttamaan kahdella tavalla. Luovuin kesällä valkoisesta vehnäjauhosta terveyssyistä ja aloin tehdä leipäni itse - kaupoista kun täysjyväisenä saa ainoastaan 1-2 eri ruisleipää. Täysjyväjauhoja sen sijaan saa muutamaa sorttia ja mm. ciabatta on herkullinen ja helppo tekaista itsekin. Lisäksi keväällä keksin ruveta tekemään tuttavilleni tilauksesta kakkuja. Vastaanotto oli mahtava ja vielä tässä talvellakin olen muutamia luomuksia tehnyt. Viimeisimpänä äitini kummitytön 6v-synttärikakku. Talvella syntyneelle heppatytölle talvinen heppakakku.

Blogi tulee myös pysymään ennallaan. Yritän mahdollisuuksien mukaan saada kuvaajia tallille ja jaksaa itse latailla videoita useammin näytille ja niin pois päin. 

Bloggailun suhteen olen oppinut olemaan rennompi. En enää stressaa tekemättä jääneistä postauksista, videoiden editoinneista, kuvanmuokkauksista... Mitä sitten jos jotain ei ehdi/jaksa/huvita tehdä? Tämä on minun blogini ja se on ennen kaikkea minua varten. Minä kirjoitan sitä koska pidän siitä ja teen asiat silloin kuin minulle sopii, juuri niin kuin ne itse haluan tehdä. Tai jätän tekemättä. Samanaikaisesti lukijani ovat minulle tärkeitä ja teidän mielipiteitänne minä suuresti kunnioitan. Tuntuu, että monen muunkin bloggaajan on hankalaa löytää se kultainen keskitie, jossa kokee miellyttävänsä lukijoita stressaantumatta itse. Toivon, että ensi vuonna se on useammille muillekin mahdollista.

~ ~ ~

Mitä viime vuodesta tai tarkemmin kesästä voisi vielä näiden juttujen lisäksi nostalgisoida, oli ne ihanat kesäretket hevosten parissa. Ratsastusmatka Viroon, näyttelyvalmennuskurssi ja arabinayttelyt sekä eettisen hevosmiestaidon kurssi Apple Tree Ranchilla. Sekä maastoretki kavereiden kanssa ja matkakisoissa kuvaaminen & avustaminen. Kaikki ihan mielettömän ikimuistoisia, ihania ihania hetkiä. En voi kuin toivoa ensi kesästä yhtä hevosrikasta ja ikimuistoista.

Tuleva vuosi jääköön arvoitukseksi. Mitä ikinä se tuokaan tullessaan, lupaan ottaa sen avosylin vastaan.

Onnellista uutta vuotta 2014!

Maastojen tutkimista

Vuoden viimeiseksi ratsastukseksi jäi joulupäivänä tehty maastolenkki. Ystävän omistaja lähti minulle oppaaksi jalkaisin ja kierrätti muutamat lähitiet, joilla saa ratsastaa. Rauhallisten hiekkateiden lisäksi löytyi  mäkisiä, kivisiä traktoripolkuja metsän keskellä, joilla kiipeilystä ehkä eniten tykkäsin. Parissa kohdassa kokeiltiin ravia ja laukkaa - enemmän oltaisiin sitä jälkimmäistä menty, jos Ystävä olisi saanut päättää. Tällä kertaa oli kuolain suussa, varmuuden vuoksi kun vasta toista kertaa yhdessä maastoillaan, ja sain taas käydä useita keskusteluja ravin säilyttämisestä riemukkaan laukkaanpyrähdyksen sijaan.

On hauskaa, miten erilaisia useimmat hevoset maastossa ovat ja vaikka Ystävä on usein kentälläkin eteenpäinpyrkivä, siellä jarruksi riittää istunta. Ohjastuntuman lisäksi koitin maastossakin reipasta ravia kevennellessäni rentouttaa koko kehon, vähän kuin lysähtää huokaisten sinne satulaan ja keventää laiskemmin. Hetkittäin se viesti kai meni perille, mutta oon ihan samaa mieltä Ystävän kanssa. Laukkaaminen on tosi kivaa.

Maastosta jäi hyvä fiilis. Ystävä näytti taas kuinka fiksu ja mukava hevonen se on, niin että tämmöinen taannoin maastoilu- ja laukkapelostakin kärsinyt uskaltaa sen kanssa laukkailla ylämäkeä kotiinpäin.

Tälle viikolle on luvassa lisää tätä maastoilun mahdollistavaa harvinaista herkkua: toisena ratsastuspäivänä ehdin valoisaan aikaan tallille. Suunnitelmissani olisi maastopolkujen tsekkailun lisäksi reipas pyörähdys raviradalla. Seuraksi lupasin ottaa yhden entisen heppatytön, joka näiden eläinten pariin löysi yksinkertaisesti elämällä lapsuutensa maatilalla, perheen omien hevosten parissa. Minun syntymäni jälkeen hän ei tietääkseni ole enää ratsastanut, mutta selvästi vielä hevosia rakastaa. Tästä retkestä kuulette sitten ensi vuonna. :)

Arabinjuoksentelukuvia

Jouluaaton aattona vietin sateisen mutta hauskan päivän itselleni entuudestaan tuntemattomalla pienellä tallilla. Kyselin joulukuun alussa blogin facebook-sivulla hevosmallia, kun en ole niitä taas aikoihin kuvaillut ja tällä kertaa ilmoittautuneiden joukosta löytyi tämä hauska nuori arabiruuna Topi. Pääsin siinä kuvausten lomassa itsekin poitsun kanssa pieniä maastakäsin harjoituksia tekemään: lähinnä kontaktin ottamista, seuruuta ja oman tilan hallintaa, joista jälkimmäinen osoittautui mun heikkoudeksi. Päästäisin niin mielellään kaikki ihanat hepat, koirat ja kissat syliin, mutta näiden isompien kanssa se ei yleensä ole hirmu fiksua. Sain Topin omistajalta Paulalta hyviä neuvoja miten toimia ja kyllä sieltä joku yhteisen sävelen alku löytyi, eikä poni tullutkaan enää sen lähemmäs kuin annoin lupaa. Kaikin puolin hauska ja selväjärkinen tyyppi. Paula saa tästä pikkumiehestä vielä kivan ratsun itselleen - ystäviä he selvästi ovat jo.

Näissä kuvauksissa pääsin testaamaan uuden obiskani toimivuutta ulkosalla. Kaikkien näiden koulussa käytyjen kurssien jälkeen vaatii näköjään yhä harjoittelua se manuaaliasetuksella kuvaaminen, mutta tässäkin hämärässä ja vesisateessa sentään jokunen ihan kiva kuva tuli. Kuvailin Paulan ja Topin maastakäsintyöstentelyä sekä irtojuoksutusta. Pari pääkuvaakin onnistuin nappaamaan, kun poni malttoi laukkahepuleiltaan seisahtua hetkeksi. Tässäpä näitä sitten:

Haluatko samantyylisiä kuvia itsestäsi ja/tai hepastasi tai onko sinulla joku hauska & omaperäinen kuvausidea, jonka haluaisit toteuttaa? Laita kommenttia tai sähköpostia niin sovitaan lisää. :)

Joulun toivotukset

Tässä lyhyesti meidän joulutunnelmia. Kissat saivat pari päivää sitten oman pienen kuusen lahjaksi äidiltäni. Ninnillä kun ei ole koskaan ollut ja Niilo tykkäsi kovasti kuusen alla istuskella, silloin kun vielä äidin luona eleli. Ninni pääsi mukaan koristelemaan kuusta - tai no, minä sen koristelin ja Ninni käy hakemassa noita ihania "lelu"palloja oksilta minkä ehtii. Niilo puolestaan välillä jahtailee lattialle eksyneitä palloja, tämän aamun hän on pyhittänyt  syömisen lisäksi nukkumiselle mahdollisimman pehmeillä alustoilla. :) Ninnin kanssa avattiin ensimmäiset lahjat ja otettiin tämä kuva - arvaatte varmaan missä järjestyksessä. Kimmon kanssa keksittiin paistaa lettuja aamiaiseksi. Vähän jotain uutta ja omaa, kun ekaa kertaa vietetään osa aatosta omassa kodissa. Illaksi mennään mun äidin ja siskon luo joulusaunaan ja syömään jouluruokaa. Joulupäivän olen luvannut viettää Ystävän kanssa maastoillen. Pitemmittä puheitta, hyvää ja rauhallista joulua kaikille.

Kuvia eläintarhasta

Minulta tuppaa toisinaan unohtumaan jotkin kuvat, mitä olen ottanut. Lataan ne koneelle, ehkä karsin vähän epätarkkoja pois ja sitten keksin jotain muuta tekemistä. Kuukausien päästä muistan kuvanneeni tämmöisiäkin, ja saan inspiraation muokata kuvat blogia varten. Näin kävi tälläkin kertaa. 

Nämä kuvat otin Korkeasaaren eläintarhassa lokakuussa, juuri oikeaan aikaan ruskan kannalta - kuvia värikkäistä lehdistä postasin aiemmin, täällä. Oli mukavan aurinkoinen päivä, vaikkei mitenkään lämmin, ja ehkä näistä syistä eläimet olivat suhteellisen virkeinä liikkeellä. Tiikerit tosin eivät näyttäytyneet laisinkaan, mikä jäi vähän harmittamaan. Huomasin kyllä nopeasti reippailevan urosleijonan kanssa, ettei likaisen lasin läpi saa käyttökelpoista kuvaa otettua, joten tässä postauksessa ei nähdä kuin ihan pari lasin takana elänyttä tyyppiä. Käytössä tällä kertaa oli siis koulun obiska Canon EF 50mm f/1.4 USM ja tuolla ihan viimeisissä kuvissa taisin käyttää omaani, Canon EF-S 55-250mm f/4-5.6 IS.

Ensimmäisten joukossa jonkinnäköisiä sorkkaeläimiä. Oliko osa näistä nyt jotain biisoneita tai myskihärkiä, mene ja tiedä, mutta itse tykkään näissä kuvissa tuosta ruskan näkyvyydestä. Miten nuo eläimet ovat (joutuneet) sopeutumaan Suomen vuodenaikoihin. 

Seuraava kaveri oli mahtava kuvattava. Taisi elellä ihan ilman kavereita saukkoraukka, mutta ainakin sillä oli menoa ja meininkiä yksinäänkin. Kuvista näkee hyvin, että kaveri oli jatkuvassa liikkeessä, milloin pinnalla, milloin sen alapuolella. (Tiedä sitten onko nämäkin niitä häkkieläimen stressinpurkumetodeja, kiertää omaa häkkiään neuroottisesti ympäri...)

 Tämän pöllön kuva on omia suosikkeja. Kuvatessa minun ja pöllön välissä oli tiheäsilmäinen verkkoaita, jonka läpi jouduin kuvaamaan. Tästä näkee hyvin, mihin laadukas objektiivi pystyy. Tarkennus on vain pöllössä ja edessä olevaa aitaa tuskin ihmissilmä enää erottaa.

Muita lintuja, ulkona ja sisällä.

Muokkasin taas muutaman kuvan mustavalkoiseksi. Olen huomannut, että toiset kuvat vaan toimivat paremmin joko värillisinä tai mustavalkoisina. Tässä siis pieneläimiä molemmissa vaihtoehdoissa, kilppari on näistä ehdoton suosikki.

Viimeisimpänä muttei todellakaan vähäisimpänä, villihevoset. Jopa Kimmo oli tämän reissun jälkeen sitä mieltä, että kiinnostavimmat eläimet olivat ylivoimaisesti villihevoset. Niitä oli pieni lauma, jossa riitti niin varsoja, vanhempia kuin sitä keskikastiakin. Ne olivat eläväisiä, liikkuvaisia, kommunikoivat sekä keskenään että ihmisten kanssa. Näiden "villihevosten" kohdalla voidaan puhua vain lajista, joka luonnossa eläisi villinä. Näissä yksilöissä ei ollut mitään villiä. Jos olisin mennyt aitaukseen, alkanut harjaamaan niitä ja putsaamaan kavioita, olisin varmaan ilomielin saanut nämä toimenpiteet suorittaa ja saanut vielä pusuja kaupanpäälle. Todella herttaisia tyyppejä, ilmeisesti myös tottuneet saamaan ohikulkijoilta ruokaa, kurottelusta päätellen...

"Näinkö, isä?" "Juuri noin, mutta muista laittaa aina silmät kiinni, ettet satuta niitä."

 Semmosta sillä kertaa. :) Kommentoikaa taas mitä tykkäilitte, mikä oli oma lempparikuva ja mitä mielipiteitä teillä on eläintarhoihin liittyen.