Vuohen elämää

Nämä taitaa olla ihan ensimmäisiä ruutuja, mitä näppäsin, kun viime kesänä ensimmäisen kerran lähdin kamera kourassa Tuiken tallin pihamaille kuvailemaan. Tuolla kertaa aikomukseni oli ikuistaa nimenomaan vuohikolmikon kolttosia, ja seurailinkin heitä pitkän aikaa ympäri ämpäri tiluksia. 

On niin mahtavaa seurata eläimiä toteuttamassa itseään, elämässä lajityypillistä elämää. Vapaana ja itse omasta kohtalostaan vastuussa. Kukaan ei taluta eikä ole lukinnut häkkiin. Saa itse mennä ja temmeltää, repiä puusta lehtiä, hypellä kivillä, haastaa äitiä sarvitaisteluun... 

Aika hauskoja kuvia näistä tilanteista sainkin, näin omasta mielestä. Mitä mieltä sinä olet? :)

1

2

3

4

 5

6

7

8

 9

 10

11

12

13

14

15

16

17

18

19

Ryhmäharjoitus picaderossa

1

Tiedossa on lisää kesämuistoja Tuiken tallilta, tällä kertaa yleisleirin picadero-harjoituksesta. Tiedän, että aika moni aikuinen hevosihminen saa päänsärkyä, kun samassa tilassa on lauma lapsia ja hevonen irti. Toivottavasti näistä kuvista kuitenkin välittyy tilanteen hallinnassa olo ja rauhallisuus. :) Tilanteesta ei koitunut henkistä tai fyysistä vaaraa ihmisille eikä ponille!

Enemmän harjoituksesta:

Tuike teki yhdessä lasten kanssa ryhmäharjoituksen picaderossa eli neliöaitauksessa, demotakseen lapsille hevosten käsittelyn yhtä muotoa, joka ei ratsastuskouluissa yleensä tule tutuksi.

Harjoituksen tarkoitus oli saada Netta-poni houkuteltua mukaan liikkeeseen, osaksi ihmisten muodostamaa laumaa. Jos Netta saisi päättää, se ei ikinä kävelisi pois ihmisen luota, niinpä tehtävä oli suhteellisen helppo. :) Ryhmänä lapset kokeilivat nostaa ja laskea energiatasoaan, sekä näkivät miten se vaikutti poniin. Ravaamaan Netta ei tällä kertaa innostunut, vaikka energiaa yritettiin nostaa myös pallotteluleikeillä, ja mielenkiintoa herättää maata kaivelemalla.

Pari tyttöä pääsi kokeilemaan vuorovaikutusta Netan kanssa yksinään, Tuiken ohjeistuksella. Tytöt yrittivät mm. saada ponia piehtaroimaan kierimällä itse maassa, kävelemään perässään ja kaivelemaan maata yhdessä. Osa näistä tavoitteista toteutuikin, ja oli varmasti hieno hetki ponin kanssa työskentelevälle lapselle. 

Sivustaseuraajana tykkäsin näkemästäni kovasti. Uskon harjoituksen antaneen lapsille uutta näkökulmaa hevosten kanssa toimimiseen. Mitä muuta kuin ratsastusta hevosen kanssa voi tehdä? Miten sinun käytöksesi tai tunnetilasi vaikuttaa hevoseen? Ainakin näihin kysymyksiin saatiin tuona päivänä vastauksia.

Tätä ja muita ihania juttuja minä odotan myös ensi kesältä. :) 

2

3

4

5

6

7

8

Arabiannoutaja Topi

Niille lukijoille, jotka eivät blogia seuraa facebookin kautta (tykkäämään pääset tästä linkistä: http://www.facebook.com/lannennopein), tulee mahdollisesti uutena tietona minun ja Topin huikea edistyminen pallon noutamisen kouluttamisessa. Ennen joulua pääsin kolmena peräkkäisenä viikkona kerran viikossa tekemään lyhyen harjoitussession Topin kanssa, joista kahdesta viimeisestä olen jakanut fb-tykkääjien nähtäville videomateriaalia (linkit löydät myös tästä postauksesta).

Koulutustavastani: 

Koulutustapani on positiivinen vahvistaminen ja tarkemmin sanottuna naksutinkoulutus. Kun hevonen tekee halutun asian, annan äänimerkin: joko suulla - vihellys, tai naksuttimella - naksahdus. Äänimerkki kertoo hevoselle, että nyt teit oikein, ja sen jälkeen tulee aina ruokapalkka, esim. pieni pala porkkanaa tai leipää. Kun hevonen osaa tehtävän, äänimerkkiä ja ruokapalkkaa voi harventaa, palkita vain silloin tällöin. Tämä tietty ääni tarkoittaa aina ruokaa, eikä merkkiääntä tule koskaan tehdä, jos ei aio antaa palkkiota. Pelkkä ääni ei ole palkinto, vaan sen tulee olla jotakin, mistä hevonen pitää. Ruuan sijaan palkkioksi käy myös esim. rapsutus. Koulutustapa perustuu siihen, että hevonen ymmärtää toiminnan olevan kannattavaa, koska se saa sen kautta mieluisia asioita, jotka rohkaisevat hevosta yrittämään ja jatkamaan halutun tehtävän tekemistä.


Lyhyt kooste koulutuksen vaiheista: 

Ensimmäisellä kerralla pidin palloa kädessäni ja aloin palkita, kun Topi kosketti palloa turvallaan. Seuraavaksi palkkaa herui vasta, kun Topi kosketti palloa hampailla ja sitten vasta kun otti reilumman hammasotteen kahvasta. Tähän asti päästiin noin vartissa.

Toisella kerralla laskin pallon maahan, ja palkitsin taas alkuun hampailla koskettamisesta, sitten tarttumisesta ja ilmaan nostamisesta. Alkuun Topilla oli vaikeuksia saada otetta, kun kahva nojasi maata vasten ja välillä hän yrittikin kysellä minulta, saisiko sitä porkkanaa helpommalla. Sinnikkäästi ruuna jatkoi yrittämistä, ja alkoi ymmärtää miten turvalla tuuppimalla saa lopulta paremman otteen pallosta.

Kolmannella kerralla palkitsin pallon pitämisestä hetken aikaa ilmassa, sitten siirryin palkitsemaan pallon kantamisesta muutaman askeleen ajan. Ensimmäisillä kerroilla Topi ei ymmärtänyt lähteä liikkeelle pyynnöistäni huolimatta. Vaati noin kolme toistoa, että poni hoksasi asian. Tästä harjoituskerrasta on olemassa videokooste.

Neljännellä kerralla - noin kuukauden tauon jälkeen - aloin jo heittää palloa. Topi tosin ymmärsi lähteä noutamaan sitä vain, jos otin itse muutaman askeleen sivulle. En lähtenyt suoraan palloa kohti, mutta vähän sinnepäin johdatellen. Koska Topi oli takaperin ketjuttamalla oppinut, että pallo tipahtaa aina minun jalkojeni juureen ja sitten saa namin, hän ymmärsi pallon noukittuaan lähteä luokseni. Jos Topi pudotti pallon matkalla, hän ymmärsi itse nostaa sen uudelleen kantoon, kunnes pääsi luokseni. Tältä kerralta on yksi videonpätkä blogin fb-sivulla.


Pohdintoja:

Nyt voi oikeastaan jo sanoa, että Topi osaa halutun tehtävän suorittaa. Tätä voisi hioa vielä sillä, että yhdistäisin jonkin sanan, esim. "pallo" tai "hae" pallon koskettamiseen, jolloin voisin pallon heitettyäni jäädä paikoilleni seisomaan ja sanoa merkkisanan, mikä toimisi Topille vihjeenä käydä hakemassa pallo. Ja toki voisi kokeilla heittää pidempiä matkoja ja niin edelleen.

Olen sanonut tämän niin monet kerrat monessa eri keskustelussa, mutta sanon sen vielä kerran: naksutinkouluttaminen on niin älyttömän hauskaa! Se on nopeaa, kuten äskeisestä tekstistä ja videoista huomaatte, ja minulle siinä hauskinta on nähdä, miten eläin alkaa itse kokeilemalla yhdistää asioita. Eläin saa todella käyttää aivojaan ja olla aktiivisena toimijana, tehdä itse päätöksiä, minkä koen olevan tosi tärkeää kaikille elollisille olennoille - monesti hevostenkin kanssa asian laita on näin, että ihminen pyytää ja hevonen tottelee. Tässä se tulee ikäänkuin vaivihkaa, hevonen itse päättää, meneekö pallon luo vai ei. Ja eihän se mene, jos se kokee sen epämiellyttäväksi. Topilla ainakin tuntuu olevan oikeasti kivaa tätä tehdessä, ja samalla tuossa tullaan vahvistaneeksi sitä, että ihmisen luo kannattaa aina tulla. Se on hevoselle mukavaa ja kannattavaa, koska silloin saa ruokaa.

Jatkossa tullaan varmaan tekemään näitä noutojuttuja vähintään silloin tällöin. Se on Topille - ja minulle - hyvää vaihtelua tavanomaisista hevosen ja ihmisen yhdessä tekemistä harjoituksista. Ja kuka tietää, ehkä seuraavaksi otetaan työn alle jokin muu hauska naksutinkoulutustehtävä. :) Kommentteihin saa laittaa ehdotuksia!

Irtohypytyskuvia

Täällä lumen ja pakkasen keskellä muistelen kesää ja käsittelen kuvia. Tällä erää Tuiken tallilla esteleirillä suoritetusta irtohypytyssessiosta muutama ruutu. Vauhdissa Kanalas-poni, jolle hyppely on helppo nakki - oli esteenä sitten tavallisia puomeja tai huomionauhaa... :)

Tarkoitus oli siis juoksuttaa ponia ees taas nauhalla rajatussa kujassa. Kantsu oli eri mieltä!

1

 2

 3

4 

5

6

Joulutervehdys

Rauhallista Joulua

& Onnellista Uutta Vuotta 2016!

Yleensä sitä ei muista, millainen keli oli edellisenä jouluaattona. Meilläpäs oli systerin kanssa silloin spontaanit koirakuvaukset - sopivasti ennen kuusen koristelua. ;) Silloin oli upean valkea joulu. Toivotaan että seuraava joulu olisi taas semmoinen!

Minä kiitän teitä lukijoita tästä vuodesta ja vetäydyn lähimmäisteni seuraan, nauttimaan saunasta, hyvästä ruuasta ja lautapeleistä. Nauttikaa tekin tästä taatusti ansaitusta hengähdyshetkestä!

Kuvan mallit Ruffen ja Leevin löydät heidän omasta blogistaan Sportti Sheltit. 

Maastoilijan muistelmat

Maastoilijat syyskuun ruskassa 2015

Tuntuu siltä, että olisi hyvä pitkästä aikaa kirjoittaa jotakin Titasta. Olen viime aikoina joutunut itsekin vähän pohtimaan, mitkä ovat tavoitteeni ko. hevosen kanssa. Miksi teen sitä mitä teen? Mikä on ajatukseni, aikomukseni, suunnitelmani, kun nousen satulaan tai asetun ajo-ohjat kädessäni hevosen taakse?

Varsinkin ratsastuksen suhteen olen vasta tänä syksynä joutunut pitkästä aikaa miettimään asiaa tarkemmin. Keväällä ratsastaminen oli reisilihasvammani takia vielä hyvin lyhytkestoista ja vanhan uudelleen opettelua pikkuhiljaa. Kesästä vietin suurimman osan Tuikella, siellä huomasin pystyväni jälleen ratsastamaan normaalisti ja kesän päätyttyä jatkuikin Tittailut entiseen tapaan.

 Tähän postaukseen keräilin koristeeksi tässä vuosien varrella Tittaillessa näpättyjä kännykkäkuvia maastoretkiltämme ja tekstissäkin paneudun pelkästään maastoiluun. Muusta ratsastuksesta ja harrastelusta Titan kanssa tullee myöhemmin omia postauksiaan.

Syksy 2015

Jo alkukesästä aloin käydä paljon maastossa. Ihan jo siksi, että sain usein seuraa, ja ehkä myös siksi, etten oikein tiennyt mitä olisin kentälläkään tehnyt. Titta itse vaikutti usein tyytyväisemmältä metsäpoluilla kuin aitojen sisäpuolella, mikä sekin osaltaan vaikutti päätöksiini.

Ennen kuin ratsastukseni alkoi taas sujua, maastoilin pääsääntöisesti maastakäsin. Tuikelta palattuani aloin kuluttaa satulaa ahkerammin, saatuani sieltä myös uutta oppia ja itsevarmuutta, ja ennen kaikkea tunteen, että osaan ratsastaa "hyvin", hevoselle miellyttävällä tavalla.

Monet kerrat siskoni Gabi koirineen oli meidän matkassamme tutuilla maastoreiteillä. Syksymmällä päästiin muutaman kerran tutustumaan uusiin polkuihin toisen ratsukon vanavedessä ja sehän vain lisäsi maastoiluintoa, kun oli enemmän kivoja reittejä mistä valita.

Syksy 2015

Maastossa ajatukseni ratsastuksesta on yksinkertainen: mennään haluamaani suuntaan, mutta Titta saa itse päättää ja katsoa, mistä reunasta polkua on kuivempaa / vähemmän liukasta / mukavampi kulkea. Puutun peliin, jos valinta vaikuttaa huonolta esim. polvieni ehjänä säilymisen kannalta.. Mennään haluaamani askellajia, mutta Titta saa päättää tahdin. Rouvalle tyypillinen reipas käynti tekee vain hyvää, ja samoiten laukassa olen kuullut, että hevosen on ihan hyvä päästä silloin tällöin venyttämään liikeradat äärimmilleen, mikä onnistuu parhaiten kovassa vauhdissa. Olen huomannut, että Titta on myös monesti tyytyväisempi, jos erityisesti maastossa ei liikaa rupea selässä himmailemaan, vaan nauttii kyydistä ja sitten kehuu ääneen, kun vauhti vaikkapa ylämäkeen pikkasen hidastuu. Sen jälkeen hän malttaa taas kävellä, kun on saanut juosta sydämensä kyllyydestä.

Syksy 2015

Maastoilu on tehnyt meille molemmille hyvää ja näin jälkeenpäin pohdiskellen, kasvattanut myös keskinäistä luottamustamme. Jossain vaiheessa en oikein tykännyt maastoilla etenkään yksin, sillä Titta rupesi kovasti tarjoamaan ravia kerta toisensa jälkeen ja ratsastuksesta tuli hyvin rauhatonta.

Tulinpa tässä melko hiljattain yhdellä maastoilukerralla varmuuden vuoksi itse alas ja erinomaisella ajoituksella: kävelemältämme hiekkatieltä näki suoraan harjoitusradalle, jossa muuan ravuri paahtoi miljoonaa kärryt perässä. Titta oli aivan varma, että kaveri juoksee kauhuissaan hengenvaaraa pakoon, ja yritti samaa itsekin. Kun mihinkään ei päässyt, hän tyytyi korskumaan mielenosoituksellisesti sekä esittämään ravia, josta olisi näyttelyssä irronnut hyvät pisteet. Tällä kertaa ainoa katselija ja samalla "näyttelyhevosen" esittäjä, ei ollut hirmuisen tyytyväinen yllätysshowhun...

Tilannekuva nimeltä Kammottava ravuri kaukaisuudessa

Tämmöisistäkin tapauksista olen oppinut entistä paremmin lukemaan Tittaa ja ennakoimaan tilanteita, mikä vahvistaa minun luottamustani Tittaa kohtaan. Jos en olisi tuolloin laskeutunut taluttamaan juuri ennen sitä suoraa, josta näimme ravurin, en tiedä olisinko hallinnut pelästyneen hevosen selästä yhtä hyvin tai saanut sen hanskaan yhtä nopeasti. Ja kun ennakoin, pystyn olemaan Titalle luotettava ihminen ja selviän kevyemmillä avuilla. Minun kanssani ei satu ikäviä, aina pääsee rentona ja turvallisesti kotiin.

Naapurin ravirata on myös meidän käytössämme tiettyinä ajankohtina, ja sielläkin olen aina muutamia kertoja vuodessa ehtinyt pyörähtää Titan kanssa. Raviradasta minulla on vanhoja pelkoja ikävistä kokemuksista, mikä tuo aina oman jännyytensä peliin sinne mennessä. Viimeisimmillä kerroilla olen tosin osannut rauhoittaa itseni sekä lukea hevosta ja ennakoida hyvin, niinpä reissut ovat sujuneet rauhallisesti ja mukavasti, molemmille.

Pyysin Kimmoa kuvaamaan kännykällä, kun ravaamme Titan kanssa radalla. Olemme kuvassa, usko pois!

Joillain maastoreissuilla, varsinkin maastakäsin ollessa, olen innostunut kuvaamaan puhelimellani enemmänkin. Ennätykseni on vähän yli 70 kuvaa alle tunnin lenkillä. :) Hups... Silloin oli oikein lumista ja aurinko laskemassa. Ihanan näköistä joka paikassa! Tähän loppuun pläjäytän muille lunta kaipaaville niitä kuvatuksia ja muita kivoja maastoiluruutuja:

Talvi 2014-2015

Kesä 2014

Kesä 2015

PS. Koska kuulen liian usein lauseen: "Mäki haluan tollasen kameran, jos sillä saa noin hienoja kuvia!", haluan tarkentaa, että useimmiten kuvan hienous on peräisin kuvankäsittelyohjelmasta, eikä kuva suinkaan näytä lähellekään tuollaiselta suoraan kamerasta. Eikä se ole huono juttu. Kuvia on käsitelty aina filmiajoista lähtien ja se on osa valokuvaamisen taiteellista prosessia. Joten, suosittelen ostamaan mieluummin Adobe Lightroomin kuin Samsung Galaxy S 3 Minin. ;) 

Maastoiletko paljon? Miksi maastoilet? :)

Topiin tutustumista

Hoitajan pestini Topin kanssa on lähtenyt käyntiin mukavasti. Välillä huvittaa, miten paljon yhtäläisyyksiä tässä hommassa todella on Klaara-aikakauteeni verrattuna. Topi nimittäin asuu myöskin itsehoitotallilla, jolloin tehtäviini kuuluu hevosen kanssa puuhailun lisäksi ihan perus tallitöitä kakan lappaamisesta heinien pussittamiseen ja veden kantamiseen.

Minussa asuu sellainen suorittaja-puuhanainen, että olen niin elementissäni (toisinaan ylikierroksilla... :) noissa hommissa. Välillä joudun ihan itseäni muistuttamaan, että syö nyt jotain, pidä tauko. Ei ne kikkareet sillä välin mihinkään karkaa, etkä myöskään saa Paulalta selkääsi, jos et pussita sitä heinää kerralla koko viikoksi.

Jokin opittu toimintamalli minussa elää vahvana. Aina haluaisi tehdä pikkasen (=huomattavasti) enemmän kuin odotetaan, että minusta varmasti tykätään ja halutaan pitää tässä tapauksessa hevosen hoitajana. Se on tässä viimeisen ehkäpä vuoden tai useamman aikana ylikorostunut ja sillä minä olen itseni polttanut loppuun. Kun mikään ei riitä - minulle itselleni.

Ei mun tästä edes pitänyt kirjoittaa, mutta se nousi sen verran ajankohtaisena pintaan, että tuntuu tärkeältä purkaa tekstiksi.

Siitä toimintatavasta mä pikkuhiljaa opettelen pois. Muunmuassa tekemällä noita tallitöitä. Tiedostamalla haitalliset ajatukseni ja miten niiden pohjalta toimin, ottamalla niitä taukoja ja joinain päivinä tekemällä ihan vain ne välttämättömimmät tallityöt.

On kaunis ajatus kiillottaa koko talli lattiasta kattoon, että muilla ihmisillä olisi hyvä mieli, mutta en voi tehdä sitä oman henkisen ja fyysisen hyvinvointini kustannuksella. Myös minun itseni pitää uskoa, että ilman näitä ylimääräisiä ponnisteluja minä riitän. Hevosen hoitajana, ystävänä, ihmisenä.

Mun piti siis kirjoittaa ikäänkuin sivulauseena, että tykkään kun olen päässyt taas tallitöihin. No nyt on sekin sanottu. :) Mennäänpä eteenpäin.

Topin kanssa puuhastelu on tässä alkuvaiheessa ollut hyvin pitkälti asioiden kokeilemista. Tutustumme toisiimme, opimme miten toinen reagoi missäkin tilanteessa. Miten pieni paine riittää, mitä tunteita mikäkin yhteinen tekeminen herättää. 

Lokakuun lopussa ensimmäisenä itsenäisenä Topipäivänäni rakentelin kentälle kaarevat ravipuomit sekä kavaletin. Niitä jumppailtiin kapsoni päässä maastakäsin erikseen ja peräkkäin, käynnissä ja ravissa, molempiin suuntiin. Kokeilin mennä itse edellä, ohjata läheltä vierestä sekä lopulta lähetin Topin suuremmalle ympyrälle liinan päästä, ja nuoriherra kipsutteli "esteiden" yli itsenäisesti, ravissakin. Kaiken kaikkiaan mukava treenihetki.

Tämmöisiä mentiin

Nyt olen ollut kohta neljä viikkoa reissussa / kipeänä / kiireinen, niin etten ole päässyt käymään Topittelemassa. Tuon kavalettitreenin jälkeen kerkesin yhtenä lauantaina käymään ja silloin päätin tutustella poikaan irtona. Kannoin kentän keskelle jakkaran, jonka päälle ja viereen ladoin harjoja, kaviokoukun, raipan, liinan sekä maastakäsittelyköyden.

Välikommentti: Siksi kaksi eri pitkää köyttä, että voin halutessani joko juoksuttaa liina kiinni kapsonissa tai hyödyntää paksua köyttä liberty workissa. Liina on ilmaan heittämiseen ym. pyörittelyyn liian kevyt, ja köydessä taas on liian suuri ja raskas kiinnitysklipsu, jotta sitä raaskisi laittaa pikkuruunan turvan päälle kiinni.

Toin Topin kentälle, päästin irti ja menin itse "toimintapisteelleni" tavaroiden luo. En muista tuliko Topikin suoriltaan ihmettelemään valikoimaani vai harppoiko toiseen päähän kenttää nyhtämään evästä aidan alta. Joka tapauksessa Topi päätyi jossain vaiheessa kiinnostumaan enemmän syömisestä kuin minun jutuistani. Taisin käydä kertaalleen siirtämässä hänet keskemmälle kenttää ja aloin harjoitella luoksetuloja. Paulan kanssa oli aiemmin puhetta, että hänestä se olisi hyödyllinen ja kiva juttu opettaa, ja ilmeisesti olivat sitä jonkun verran ennestään harjoitelleetkin.

Taskussani paloiteltuja porkkanoita, seisoin paikallani ja odotin. Topin kiinnostus heräsi, se lähti kävelemään kohti. Vihelsin. Annoin maistiaisen porkkanaa, kun hevonen oli pysähtynyt luokseni, sitten lähdin kävelemään ja taas pysähdyin, Odotin. Vihelsin. Palkkasin.

Tarkoituksena on opettaa vihellyksestä Topille kutsu tulla luokse, ja tämmöisen keinon minä jostain muistan kuulleeni / lukeneeni. Tarpeeksi monen toiston jälkeen voisi alkaa viheltämään jo ennen kuin hevonen itse on tehnyt päätöstä tulla luokse. Tätä voisi hyvin harjoitella vaikka joka kerta tallilla käydessä muutaman toiston.

Luoksetulojen jälkeen pysähdyimme Topin kanssa toimintapisteelle ja ajattelin harjata sen irtona. Häntäpä ei huvittanut tulla harjatuksi juuri tänään, sen verran monta kertaa lähti livohkaan samantien. Kokeilin treenata myös ns. maahan sidottuna harjaamista (hevonen on kiinni, mutta naru roikkuu maassa), mutta oli selvästi nuorukaiselta liikaa vaadittu - ainakin sinä päivänä siinä tilanteessa, enhän tiedä osaako Topi tämän oikeasti ennestään. Lopulta harjoittelimme ihan vain maahan sidottuna seisomista niin, että minä poistun hevosen luota. Siinä hommassa pääsin palkitsemaan porkkanoilla useampia kertoja, kun ruunalla riitti hermot seistä ja odottaa kiltisti.

Näiden juttujen lisäksi testailin myös, miten Topi reagoi Piet Nibbelinkiltä opittuihin tapoihin heitellä narua ilmaan ja omalla energialla kutsua hevosta leikkisästi juoksentelemaan kanssani. Jostain syystä Topia ei jaksanut juoksentelu kiinnostaa sitten yhtään, mikä oli minusta aika hassua. Nimittäin hetkeä aiemmin olin putsaamassa tarhaa ja koitin houkutella yli-innokasta apuriani kauemmas kottikärryistä juoksaisemalla itse pari askelta. Hänhän hurjistui niin, että minun piti ihan vakuutella Topille, ettei me tässä nyt olla kaksi oria ottamassa mittaa toisistamme vaan ihan leikkimielisestä pyrähdyksestä oli kyse. Selvästikään hänen tarhassaan ei voi "ulkopuoliset" ruveta riehumaan. Käytöstavat, Hanna. käytöstavat!

Ei hätää, siisteyskoordinaattori on paikalla!

Tulevana lauantaina pääsen vihdoin taas käymään Topin tallilla eikä tässä toistaiseksi ole syntynyt vielä mitään kuningasajatusta siitä, mitä sitä rupeaisi silloin touhuamaan. Todennäköisesti jatkan noita luoksetuloja ja muutenkin irtona työskentelyä, sillä koen sen hyväksi tavaksi tutustua hevoseen. Se saa vapaasti reagoida minun liikkeisiini ja tunteisiini, mitä on tietysti tärkeää harjoitella myös narun päästä. Ehkä me ollaan joku tovi kentällä vapaasti ja käydään sitten vaikka metsässä kävelyllä.

Koen että ihan tavallista narussa taluttamista meidän kannattaa treenata, sillä eihän tässä vaiheessa meidän välillä tietenkään ole mitään kovin syvää luottamusta ja Tittaan verraten Topi on vähän häilyvä ja arvaamaton tyyppi, mitä tulee narunpäässä käyttäytymiseen. Se saattaa säpsähdellä omiaan eikä välttämättä tule katsoneeksi, olenko minä alla vai en. Onneksi hän on simpsakka siro arabi, enkä minä säikähdä kovin pahasti, vaikka hän tulisikin loikanneeksi kahdella jalalla tarhasta ulos, niin kuin eräänä tuulisena syysiltana... :) Siispä lähtisin sitä luottamusta välillemme rakentamaan sillä, että osaisin vähän hänen jekkujaan ennakoida ja hän oppisi, että kanssani voi ihan rauhallisesti kävellä eikä silti päädy minkään petoeläimen ateriaksi.

Epäilyttävän pressun päällä majaili epäilyttävä kivi, jota piti maistaa - varmuuden vuoksi.

 Loppukevennykseksi mainittakoon vielä Topille itsestään muodostunut hassutteleva lempinimi Mupelo. Hänessä on vähän sellaista nuoren orin vikaa, että kaikki pitää itse kokeilla huulilla mupeltamalla ja hampailla tarttumalla. Mielellään myös vemputellaan ilmassa eestaas, jotta saa hyvän tuntuman siihen, millainen tämä riimunnaru / ohja / takinhelma / mikä tahansa esine pohjimmaiselta olemukseltaan mahtaakaan olla. :)

"Kato! Löysin näin hienon köyden!"

"Tätä voi näinkin hurjasti heiluttaa!"