Hevosfilosofiaani

Postaus sisältää arkistokuvia aiemmista postauksista. Tässä kuvassa entinen vuokrahevoseni Päikkä.

Mitä tahansa teen, luen, ajattelen, tämä aihe nousee yhä uudelleen pintaan mielessäni. Tuntuu myös, että nyt on taas sellainen hetki, jolloin on hyvä purkaa kaikki nämä pienet ajatukset tekstiksi, jotta itsekin paremmin näkee ja ymmärtää kokonaisuuden. Suurinpiirtein viimeisen vuoden aikana olen ollut hyvin avoin vaikutteille ja imenyt oppia sekä uutta tietoa itseeni kaikista mahdollisista lähteistä, mitä hevosteluun tulee. Olen ollut kiinnostunut uusista asioista, erikoisemmista tavoista toimia ja punninnut mielessäni vaihtoehtoja, milloin mitäkin koskien. En vielä ole päässyt minkäänlaiseen loppupäätelmään, enkä ole varma pääsenkö koskaan. Hevoset on kuitenkin sellainen asia, joista on aina uutta opittavaa, ja matkan varrella saattavat hyvältä tuntuneet tavat muuttua huonommiksi, ja vaihtua uusiin parempiin vaihtoehtoihin.

Aina kun luen, näen tai kuulen hevosten pitämisestä, huomaan innostuvani eniten ns. luonnonmukaisista menetelmistä. Koen että hevoselle sekä henkisesti että fyysisesti parasta elämää, on elää nykymaailman harrastehevoselle tarjoamissa puitteissa ja rajoissa mahdollisimman lähellä sitä, miten hevoset luonnossa eläisivät keskenään. Nykymaailman rajoilla tarkoitan juuri sitä, että puhutaan kesyhevosesta, joka on perheenjäsen/lemmikki ja jolla ratsastetaan, ei siis Amerikan aroilla laukkaava mustangi, jonka ei tarvitse pystyä toimimaan ihmisten käytössä. Joidenkin hevosten kohdalla mm. kengättömyys ei ole silloin mahdollista, ainakaan sataprosenttisesti. Harraste- ja varsinkin kilpakäytössä kaviot kuluvat, jos niitä ei vuolla säännöllisesti tai käytetä buutseja. Jos hevonen taas kengitetään, olen käsittänyt että verenkierto kavioissa ja jaloissa hiipuu yllättävän paljon. Tämäkin varmasti yksilökohtaista, kuten se kengättömänä pärjääminenkin. Olen itse alkanut hiljalleen kallistua kengättömyyden puoleen omassa ajattelussani. Vasta viime vuosina olen ylipäänsä päässyt aiheeseen tutustumaan, nuoruuteni ratsastuskouluissa kun ei opetettu tai edes ajateltu, että niinkin voisi hevonen nykypäivänä elää. Olen siis kiinnostunut aiheesta yhä enemmän ja haluan kovasti oppia lisää. Rakettitiedettä se ei ole, mutta tuntuu vaativan hevosenomistajalta laajalti tietämystä, ennen kuin sitä voi omalle kopukalle miettiä. Niinpä en vielä osaa vastata kysymykseen: "Jos ostaisit oman hevosen, olisiko se kengätön?" Ehkä vielä joku päivä osaan.

Kengätön ja kuolaimeton Jodi, Apple Tree Ranchilla.

Nyt kun siitä raudasta luopumisesta puhutaan, olen myös mietiskellyt kuolaimia uudelta kannalta. Tämäkin on niitä ratsastuskoulusta päähän jääneitä juttuja: hevosilla vaan käytetään aina kuolaimia, piste. Miksi? Eikö hevosten kanssa voi toimia ja harrastaa, ehkä jopa kilpailla ilmankin? Tätä olen omakohtaisesti päässyt kokeilemaan (en kilpailemista, mutta ratsastusta) joitakin kertoja eri hevosilla, niinpä tiedän, että vastaus on kyllä. Tässä tullaan taas siihen, että sen sijaan että kasvatettaisiin vipuvartta, lisättäisiin apuohjia ja muita vallankäyttövälineitä pitäisi, mun mielestä, muuttaa omia toimintatapoja ja miettiä, miksei se hevonen halua tehdä yhteistyötä kanssani. Jos hevosta kohtelee oikeudenmukaisesti, väkivallatta ja kunnioittaen, viestii sille ymmärrettävästi, ei sillä ole mitään syytä pistää hanttiin. En silti halua heittää kuolaimia kokonaan narikkaan, sillä en ole tässäkään aihealueessa vielä riittävän viisas, enkä ole kovin montaa kuolaimetonta vaihtoehtoa päässyt toistaiseksi kokeilemaan. Uskon, että sekä kuolaimilla että kuolaimettomilla voi satuttaa hevosta ja molemmilla voi myös "ratsastaa väärin", jos esimerkiksi kouluratsastusliikkeiden hienosäätöä ajatellaan. Niinpä asiasta oppimisen lisäksi on syytä kehittää myös itseään ratsastajana, kättään pehmeämmäksi ja apujaan kevyemmiksi.

Kuolaimettomilla ratsastamisen lisäksi yksi suurimmista haaveistani on ratsastaa täysin varusteetta. Tähän päästäkseni pyrin jatkuvasti hiomaan omaa istuntaani, apujen käyttöä ym., jotta hevonen pystyy ymmärtämään pyyntöni ilman apuvälineitä. Samoiten parannan koko ajan suhdettani hevoseen, muunmuassa liberty workin kautta. Jos hevonen ei halua tulla luokseni ollessaan vapaana kentällä, miksi se haluaisi kantaa minua selässään? Silti se tekee niin, koska se on opetettu siihen. Mutta vapaana ollessaan, maasta käsin, se saa itse päättää. Ja minä teen joka kerta parhaani ollakseni se ihminen, jonka luona hevosen on hyvä olla. Vielä en ole sellainen, ja huomaan usein itsekin kuinka reagoin turhan negatiivisesti ja hermostuneesti asioihin, varsinkin äkkinäisiin. Silloin pystyn onneksi muuttamaan suhtautumistani ja yhtä hienoa muistisääntöä olen yrittänyt viime aikoina noudattaa aina hevosta käsitellessäni: kohtele hevosta kuin ystävää. Ystävinä minä hevosia pidänkin, mutta en aina muista kohdella niitä niin. Vaikka en ole enää sitä mieltä, minullekin on todella kauan hakattu päähän, että ihminen on johtaja, hevosen pitää totella ehdoitta. Olen huomannut tuon uuden muistisäännön auttavan siten, että vaikka antaisin hevoselle äänettömän avun, esimerkiksi liikkeellelähdössä maastakäsin vapaana, sanon mielessäni ja joskus ääneenkin "Ystäväni, voisitko kävellä nyt? Kiitos." Tätä kautta saan sitä omaa negatiivista energiaani muutettua positiiviseksi, vaikka olisinkin kärsimättömällä tuulella ja tekisi mieli sutkaista, että "Juokse jo, laiska läski!" Tiedän, että kuka tahansa ystäväni hermostuisi sellaisesta, siksi en halua sanoa niin hevosellekaan.

Liberty work entisen vuokraponini Klaaran kanssa.

Vaikka tämä ehkä kaikista epäajankohtaisinta onkin, olen tässä viimeisen vuoden aikana pikkuhiljaa ihastunut ajatukseen pihatosta. Oma hevonen omassa pihassa on hyvin kaukainen, ehkä jopa epärealistinen ajatus, mutta olisi se tulevaisuuden hummani sitten omassa pihassa tai ei, haluaisin majoittaa oman hevoseni pihattoon. Hevoselle on luonnollista elää kosketuksissa toisten hevosten kanssa - mielellään kengättömästi niin tulee vähemmän haavereitakin. Minusta niille on myös tärkeää saada liikkua vapaasti riittävän suuressa tilassa, mikä ei juuri toteudu tavallisten tallien karsinoissa ja tarhoissa. Pihatoistakin mulla on vielä kauheasti opittavaa, mutta se idea mistä nyt just innostuin ja kiinnostuin, on Paddock Paradise. Ajatuksena siis rakentaa hevosille valtavia aitauksia, joita jaetaan kujiin, pieniin laitumiin ja slowfeeding-ruokintapisteitä sinne tänne, jolloin hevoset joutuvat oikeasti liikkumaan paljon, laumassa sekä yksin, ja jonkun tutkimuksen mukaan liikkuvatkin enemmän kuin yhtä isolla aukealla laitumella. Vaatii varmasti paljon työtä, rahaa ja suunnittelua saada tuollainen systeemi aikaiseksi, mutta tältä istumalta kuulostaa kyllä lisätutkimisen arvoiselta aiheelta.

Tämmöisiä mietteitä sain tekstimuotoon puserrettua tällä kertaa. Eikä tässäkään tullut varmaan läheskään kaikki, mitä aiheesta voisin kirjoittaa. Ne tärkeimmät ainakin, ja lisää saa aina kysyä. :)

Ninni esittäytyy

Päässäni on jo jonkun aikaa muhinut ajatus vähän erilaisesta kissapostauksesta - toki niitä tavallisempiakin on tulossa. Eläimen näkökulmasta kirjoitettuja blogeja näkee aina välillä ja musta ne on niin hauskoja, että päätin pyytää Niiloa ja Ninniä kertomaan olennaisimpia asioita itsestään. Juttua riittikin enemmän kuin olin ajatellut, joten näin ensialkuun kuullaan Ninnin syviä mietteitä ja samalla nähdään vähän tuoreempia kuviakin.

"Noin yleisesti, olen hyvin varautunut tyyppi. Jos ovikello soi, juoksen yleensä karkuun nojatuolin taakse, josta voin varovasti kurkkia, kuka tuli. Olen muutenkin hyvin tarkkaavainen ympäristöstäni ja minua epäilyttää suuresti ihmisten liikehdintä läheisyydessäni, mitä ikinä sitten aikovatkaan tehdä - ei niistä koskaan tiedä. Isännän ja emännän tunnen niin hyvin, että heitä en enää pakoile - ihan joka kerta.

Toiseksi olen todella utelias. Kun olen saanut tutkiskella ovesta sisään tullutta vierasta omassa rauhassani, hiivin huomaamattomasti eteiseen tarkastamaan hänen laukkunsa ja kenkänsä. Niiden nuuhkuttelu on sen verran turvallista ja mukavaa puuhaa, että kun minut sitten huomataan ja tarjotaan kättä, en pelkää nuuhkaista sitäkin. Nopsasti sen kuitenkin teen, ja sitten livistän taas kauemmas, etteivät vaan nappaa kiinni.

En pidä koskettelusta, päivisin. Joskus yöllä, kun ihmiset nukkuvat, minulle tulee kovin yksinäistä. Niinpä tassuttelen isännän tai emännän päälle leipomaan tassuillani, herättelen lempeästi kehräykselläni ja silloin jos saan silityksiä, oi, jään niin mielelläni siihen rinnan päälle hetkeksi lepäämään. Aamuisin olen myös seurallinen. Nautin yhteisistä hetkistä aamiaispöydän äärellä, isännän tai emännän sylissä. Joskus siinä pyöriessä ja kehrätessä saan maistaa jogurttia, kinkkua tai juustoa - mitä ikinä syövätkään - mutta tärkeintä minulle on yhdessäolo ja hellyys, silloin kun minä sitä haluan.

En tosiaan ole kovin pahasti ruuan perään. Syön kyllä mielelläni, juoksen aina ensimmäisenä maistamaan kun kuulen kuppiin laitettavan uutta ruokaa, mutten sentään ihan kaikkeen suostu vaikka mitä herkkuja tarjoiltaisiin - toisin kuin eräs... Tykkään oppia uusia juttuja, ja silloin kelpuutan kyllä namipalkankin. Niilo on meistä enemmän se sirkuskissa, joka aina varastaa show:n ja saa kaikki namit. Yleensä menen silti mukaan, vähän sinne taka-alalle, heittämään pari yläfemmaa tai kiipeämään laatikon päälle, niin saan minäkin muutaman lohenmakuisen karkin.

Olen erittäin atleettinen. Urheilu on minulle tärkeää, ilman sitä turhaudun ja pidän sellaista mekkalaa, että yleensä jompi kumpi ihmisistäni älyää järjestää minulle äkkiä tekemistä. Joskus emäntä tarjoaa minulle nameja, jos hyppään pienen esteen yli. Olen siinä hyvä, mutta kyllästyn aika nopeasti. Parin hypyn jälkeen se alkaa olla jo vanha juttu, ei siis kovin kiinnostavaa puuhaa. Kesäisin viihdyn pitkiä aikoja parvekkeella, jossa on hyvät kiipeilymahdollisuudet. Joskus siellä näkee eläviä lintujakin.

Paras urheilumuoto on tietenkin metsästys. Siihen on helppo yhdistää hyppimistä, kiipeilyä, tasapainoilua ja juoksutreeniä. Metsästän mielelläni lähes mitä vaan: narunpätkiä, takeissa roikkuvia heijastimia, lelulintua, tammenterhoja, Niiloa, omaa häntääni... Meillä onkin sellainen rutiini, että joka ilta ennen kuin ihmiset menevät nukkumaan, minä saan metsästää. Joskus minun täytyy ensin tehdä jotakin, esimerkiksi istua alas tai antaa kiinni, ottaa syliin tai silittää. Kun olen tämän tehnyt nätisti, saan mitä parhaimman metsästettävän: höyhenpäisen kepin. Sitä säilytetään emännän vaatekaapissa minulta piilossa, en ymmärrä miksi. Pitäisin siitä niin hyvää huolta, veisin sen mukanani eteisen nurkkaan ja sukisin ne ihanat sulat aivan märiksi, kunnes repisin yksitellen irti. Aina välillä yritän toteuttaa tämän suunnitelmani - eikä niitä sulkia montaa enää olekaan -  niin että kiipeän vetolaatikoita myöten kaappia ylös ja keplottelen oven auki. Emäntä ei näitä yrityksiäni osaa arvostaa, siinä hommassa kun usein saattaa jokunen vaatekappale lennähtää lattialle - tai koko hyllyllinen...

Rakastan lakanoita. Juuri viikattu, puhdas pyykkipino tuoksuu niin hyvältä, että makoilen mielläni semmoisen päällä. Myös lakanoita saalistan mielelläni. Ne näyttävät hauskoilta roikkuessaan pyykkinarulla, jolloin käyn välillä hyppäämässä roikkumaan niihin, mutta ihan parasta on kun lakanat vaihdetaan sänkyyn. Aiheutan ihmisilleni hillittömiä naurukohtauksia, kun juoksen pää viidentenä jalkana ympäri sänkyä ja hyökkäilen kankaiden kimppuun. Välillä kiipeän roikkumaan pussilakanan sisälle emännän pidellessä peittoa ilmassa, välillä piiloudun sijauspatjan ja isomman patjan väliin. Lakanoiden vaihto on ehdottomasti kuukauden paras tapahtuma.

Niin lakanoihin kuin kaikkeen muuhunkin liittyen, olen saanut lempinimen Osallistuja. Se tulee siitä, kun tykkään aina mennä mukaan, mitä ikinä ihmiseni tekevätkään. Tai Niilo, joskus osallistun Niilon puuhiinkin, mutta yleensä jännimmät jutut ovat ihmisten juttuja. Kuten esimerkiksi uusien asioiden purkaminen pahvilaatikoista, pyykkien ripustaminen, huoneesta toiseen käveleminen, suihkussa käyminen... En tykkää vedestä, niin jään yleensä odottamaan suihkuverhon paremmalle puolelle. Mutta metsästysleikeissä vesi on hauska elementti. Joskus emäntä laittaa pienen vauva-ajan hiekkalaatikkoni täyteen vettä ja heittää sinne pari foliovenettä, jotka minä käyn sitten pelastamassa. Silloin ei haittaa, jos vähän nassu tai tassu kastuu, koska myös kalastaminen on hauskaa puuhaa.

Emännältäni usein kysytään, mikä minun suhteeni Niiloon on. Ihmiset ehdottavat välillä tyttöystävää, välillä siskoa. Totuus on, että me olemme ystäviä. Niilo on minua paljon vanhempi, mikä tekee hänestä sellaisen huolehtivan sedän. Me viihdymme yhdessä ja erikseen - osaamme antaa tilaa toisillemme. Harvemmin nukumme vierekkäin, mutta niinkin joskus teemme. Päivittäin meillä on yhteisiä pesuhetkiä, jotka usein muuttuvat sujuvasti painitreeneiksi. Rohkeana, sporttisena tyttönä en pelkää haastaa itseäni isompaa ukkelia kunnon matsiin, vaikka juuri kokoni puolesta jäänkin yleensä alakynteen aika nopeasti. Niilo puolestaan on vanha ja hidas, vähän huononäköinenkin, mikä on minulle hyödyksi. Bravuurini on hyökätä juuri kun Niilo on kumartunut pesemään mahaansa, sitä se ei koskaan aavista etukäteen.

En pidä koirista. Jostain syystä kodissani välillä niitä käy, varsinkin se yksi tietty koira, Ruffe. Siihen olen jo aika tottunut, eikä sen läsnäolo niin haittaa. Oikeastaan Ruffe vaikuttaa jopa hyvältä tyypiltä, mutta meidän keskinäinen ongelmamme on kielimuuri. Joskus ehdotan sille leikkiä, nyin vaikka häntää vähän, vaan siitä se ei pidä ja vetää häntänsä pois. Sitten kun minä juoksentelen omiani, se hullu lähtee jahtaamaan! Minä taas en sellaista siedä. Yleensä Ruffe tajuaa antaa minulle oman tilani, mutta muut täällä käyvät koirat ovat olleet todella epäilyttäviä. Niitä minä tarkkailen aina kauempaa, yleensä kaapin päältä tai nojatuolien takaa. Sille yhdelle terrierivanhukselle annoin pari kertaa ihan kunnolla turpaan, kun ei muuten ymmärtänyt pysyä loitolla. Muut ovat ymmärtäneet ihan pelkästä ilmeestäni, tai viimeistään sähinästä ja murinasta. Ihme tunkeilijoita koko sakki...

Tältä näytin kun näin uusia koiria kodissani - eivätpä uskaltaneet lähestyä!

Mitä ihmisiin tulee, minulla on hyvä valikoima omia ihmisiä. Isäntäni on vähemmän seurallinen, viihtyy omissa oloissaan ja harvemmin minua käpälöi. Metsästystä hän saisi kyllä järjestää useammin, mutta toisaalta isäntä on se helpommin lähestyttävä ja aina turvallinen syli käpertyä halutessaan. Emäntä on selvästi puuhakkaampi tyyppi. Hän järjestää meille vähän väliä temppuhetkiä ja metsästystä, mutta näiden kivojen juttujen lisäksi tykkää vähän liikaa syliin ottamisesta ja lääppimisestä. Siihenkin minä olen jo tottunut, enkä enää rimpuile karkuun kuten ennen. Loppujen lopuksi, on se lämmin syli ja lempeä silittely aika mukavaa elämää pienelle kissalle."

Tässä nojatuolissa vietän paljon aikaa, lepäillen ja nukkuen.
Luit oikein, en minäkään ihan tauotta juoksentele ympäriinsä!

Jäikö jotain hämärän peittoon? Kysy!

Kysymyksiin ja kommentteihin vastaavat tällä kertaa sekä Hanna että Ninni.

Muotokuvia koirista

Jos joku sitä vielä muistaa, kirjoitin muistaakseni jopa tämän vuoden puolella eräässä haastepostauksessa, että en ole koiraihminen. Syyslomaviikon aikana löysin itseni valokuvaamasta viitenä päivänä, joista neljänä kuvasin koiria. Oho. Hoitokoirien myötä näistä eläimistä on tullut minulle tutumpia ja sitä kautta myös kiinnostavampia kuvauskohteina.

Kun puhutaan muotokuvista, perinteinen ajatus on valokuva ihmisestä. Tai jos mennään ihan muotokuvan alkulähteille, niin maalauksesta ihmisestä. Joka tapauksessa muotokuvan tarkoitus on esittää olennaisimmat piirteet kuvattavasta henkilöstä, persoonaa, taustaa, ammattia jne. Joku aika sitten katselin netistä liveluentoa, jossa amerikkalainen muotokuvaaja kertoi miten on itse soveltanut tästä perinteisestä muotokuvauksesta omaa tyyliään ja mitä kaikkia kikkoja voi muotokuvia tehdessä käyttää. Näistä riemastuneena olen itsekin innostunut enemmän ajatuksesta kuvata ihmisiä, mutta kuten sanoin, viime viikolla kuvasin koiria ja näistä Maisan ja Tillyn näpsyistä tuli hyvinkin muotokuvamaisia minun makuuni. Tytöt ovat vakituisia hoitokoiriani, joista kerroin vähän perusinfoa tässä postauksessa.

Tuleeko kuvista esiin koirien persoona, elämäntyyli, jotain muuta..? 

Millaisina koirina sinä näet Maisan ja Tillyn?

Tunnistusvinkki: 

Ensimmäisessä kuvassa Maisa vasemmalla ja Tilly oikealla.

Ruskan värit

Blogissa myllertävät muutosten tuulet, minkä huomaa päivitetyistä alasivuista sekä uudistetusta ulkoasusta. Banneri-ideat jätän vielä hautumaan toistaiseksi, varmaan semmoinen vielä jossain välissä tänne tupsahtaa. Uudesta puheen ollen, olen tässä urakoinut ja käynyt kaikki vanhat postaukset läpi (kyllä, kaikki yli 200 kappaletta) ja tägännyt niihin olennaisimmat asiat. Nyt blogin sivupalkissa on myös valikko Tunnisteet, joista nämä kaikki "olennaiset" tägit löytyvät ja sitä kautta pääsee kukin selaamaan juuri sitä mitä tällä hetkellä haluaa katsella / lukea. :) 

Tänään postaan niitä arkistoihin kertyneitä kuvia. Nämä tosin siitä tuoreimmasta päästä, ihan viikon sisällä kaikki kuvattu. Tavallista upeampi ruska sai minutkin liikkeelle kameran kanssa useampaan otteeseen, tässä siis minun näkemykseni mm. Korkeasaaren ja parin muun paikan syksyisestä olemuksesta. (Eläinkuvat saavat myöhemmin oman postauksensa.)

Syysloman kunniaksi lainasin koululta objektiivin, Canon EF 50mm f/1.4 USM, jolla nämä kuvat on otettu. Jälleen kerran omia obiskojani valovoimaisempi, mitä optiikassa kovasti arvostan. Ihan nättiä tällä tulee!

Aikakauden loppu

Huono vuokraaja vai tosi huono tuuri? Tällä hetkellä tuntuu, että kumpaakin. Olen tullut taas yhden kivikkoisen tien päähän, surullisena mutta onneksi vähän helpottuneenakin.

Kävin Lauran kanssa tyhjentävän keskustelun mun toimimisesta Klaaran kanssa, ja tultiin siihen tulokseen, ettei se ole enää hyvä ajatus. En tiedä miksi - sehän tässä eniten ärsyttää - mutta mun ja Klaaran keskinäinen kommunikointi ei toimi eikä siksi yhteistyökään. On normaalia, että hevonen alussa testaa uutta ihmistä, mutta mä olen tämän ponin tuntenut jo puoli vuotta, ja tuntuu että ongelmat on sieltä alusta tähän päivään vain kasvaneet. Tavalliset hoitotoimenpiteet, maastakäsittely, joskus ratsastuskin muuttuivat vaarallisiksi tilanteiksi ja usean kuukauden yrittämisistä huolimatta minä en osaa tätä ongelmaa korjata.

Kun Klaara muuttui minulle hankalaksi, aloin pelätä sitä. Yritin suomalaisella sisulla pärjätä, selvittää asiat, mutta en vain onnistunut. Niinpä turhauduin. Se alkoi jo näkyä muillekin, ettei minua huvita koko ponin luokse mennä, kun ahdisti pelkkä ajatus siitä mitä sen kanssa todennäköisesti taas tapahtuu. Tällaisia asioita on itselle todella hankala myöntää enkä ole pystynyt puhumaan tai kirjoittamaan Klaarasta itkemättä moneen päivään. Eikä tekisi nytkään mieli postata yhtään mitään koko aiheesta.

Jollain tapaa suhde hevoseen on kuin parisuhde, ja tämä tilanne muistuttaa huonosta parisuhteesta irti päästämistä. Se on vaikeaa, kun muistaa kaikki ne hyvät asiat ja ihanat hetket yhdessä. Sitä jaksaa aina vaan toivoa, että vielä koittaa aika, kun yhteiselo ei ole näin hankalaa ja kaikki on taas paremmin. Vasta kun joku muu sen sinulle sanoo ääneen, ymmärrät itsekin, että vaihtoehtoja on vain yksi. Se ei ole helppo eikä miellyttävä, mutta loppujen lopuksi ainoa oikea.

Näin on Klaaran aikakausi tässä blogissa ja minun elämässäni ohitse. Vaikka nuoren hevosen koulutus yhä kiinnostaa, tämä ei ollut mun elämässä se oikea hetki eikä oikea hevonen. Harmittaa todella, että tässä kävi näin, mutta tosiaan on ihan kaikkien kannalta parempi ratkaisu. Klaaralla on ympärillään ihania ihmisiä, joiden kanssa se on tyytyväisempi ja jotka sen seurasta todella nauttivat. En voi muuta kuin toivottaa heille onnea ponin kanssa ja toivoa kuulevani välillä kuulumisia tallilta.

Tässä blogin viimeiset Klaara-kuvat, irtohypytyspäivältä.

Loppujen lopuksi tämä tuli ihan hyvään saumaan, jos näin nyt voi edes sanoa. Olen nimittäin jo kuukauden päivät vuokrannut Klaaran lisäksi toista hevosta, jonka kanssa on mennyt tosi hyvin. Niinpä en tällä kertaa jäänyt aivan tyhjin käsin eikä harmitus ehkä ole niin suuri kuin voisi olla. Tämän uuden hevosen omistaja toivoo, etten hänen hevosestaan täällä julkisesti kirjoittaisi ainakaan toistaiseksi, joten blogin sisältö ja suunta on hyvinkin hakusessa juuri nyt.

Ideoita blogin suhteen saa toki ehdottaa. Julkaisemattomia valokuvia mulla on vielä joitakin (satoja) tallessa, joten varmaan aika valokuvauspainotteiseksi muuttuu tämä homma näin alkuun. Ja tietty kissoista alan varmaan kirjoitella enempi, kun sitä on näköjään vähän toivottukin. (Jos et ole vielä vastannut kissakyselyyn, tee se nyt!) Lifestyle-bloggaajaa musta ei tule ja tuskin sitä moni toivookaan. Ehkä pystyn kirjoittamaan hevosista vielä, vaikkei blogilla päätähteä olisikaan?

Koottuja koirakuvia

Viime aikoina en ole juuri kirjoitellut, kun tuntuu ettei ole mitään mistä kirjoittaa. Tällä viikolla en Klaaraakaan nähnyt koulukiireiden takia. Ainoa mitä rästissä tuntuu olevan, on kuvapostaukset (ja kissoista pitäisi tehdä päivitys, kun löydän jostain intoa kirjoittaa niistä). Eli tällä kertaa niitä kuvia sitten.

Kokosin yhteen koiramaisempia otoksia tästä syksyn varrelta. Ensimmäiseksi voisin esitellä tämänhetkiset vakiohoitokoirani Maisan ja Tillyn, joiden seurasta nautin tätä nykyä lähes joka viikko. Maisa on 5-vuotias perhoskoiranarttu ja Tilly puolestaan 8-vuotias cockerspanielinarttu. Heidän emännällään on töissä pitkiä päiviä ja muutenkin touhukas elämä pienen lapsen kanssa, niinpä minä tarjoan vähän lenkitysapua ja muita virikkeitä näille herttaisille koirille. Ovat äärettömän kilttejä ja kuuliaisia eläimiä molemmat, näiden luokse on aina mukava mennä.

Arkistoista löysin myös pari kuvaa siskoni Katjan hoitokoirasta Morriksesta, joka oli mukanamme eräissä mätsäreissä. Katja kävi näyttämässä Ruffen kehässä, Morris oli lähinnä kokemusta hakemassa seurakoirana. Ruffesta ei tullut näissä haastavissa puolivarjo-olosuhteissa yhtään oikeasti hyvää kuvaa, niinpä tässä vain Morriksen pärstästä pari näpsyä. Morris on rodultaan perun karvaton, mutta kuitenkin karvallinen ja mun ehdoton suosikki Katjan hoidokeista. Hauska persoona. :)

Tällä viikolla kävin taas koirauimalalla kuvailemassa. Katja on nimittäin päässyt sinne työharjoitteluun - lisää hänen omassa blogissaan. Hän oli saanut suostuteltua äidin tuomaan perheemme cairnterrierivanhuksen Lassen kokeilemaan uimista, ensimmäistä kertaa sisätiloissa. Lasse on aina tykännyt hakea keppiä luonnonvesissä ja mökillä uimaan lähtiessä juokseekin itse mielellään veteen. Uimalassa käyminen oli vähän eri juttu, outo paikka ja erilaisia sääntöjä, mutta äkkiä Lasse ne oppi ja innostui kovasti puuhasta. Aluksi herra sai päälleen liivit, jotta häntä oli helpompi ohjata tarpeen tullen. Huomattiin pian, että osaa homman, niin sai uida ilman. Kohta 13 vuotta täyttävälle koiralle uiminen on varmasti mitä parhain liikuntavaihtoehto, kun lihaksia ei juuri ole ja takapään toiminta hyvin kankeaa nykyään. Josko tästä saisi arkielämää helpottavan harrastuksen Lasselle. :)

Kommentoi rohkeasti mitä tykkäsit! :)

Riittämätön, avuton minä

Sarjassamme katkeransyvällinen vuodatuspostaus:

Viimeksi puhuin ongelmista Klaaran kanssa ja toisen vuokrahevosen etsimisestä. Lainaan tähän nyt suoraan kirjoittamaani tekstiä: 

"Klaaran kanssa voi tehdä monia asioita, mutta jokainen tilanne on koulutustilanne ja Klaaran tuntien useimmiten aikamoista kädenvääntöä. Eli jottei minulta menisi maku koko harrastukseen, etsin nyt hieman vanhempaa, jo perusasiat osaavaa hevosta."

Koen että osa tekstiä lukeneista ymmärsi sanomani väärin, sillä minulta tultiin varmistelemaan, että tiedänhän että jokaisen hevosen kanssa jokainen tilanne on koulutustilanne. Kyllä, minä ymmärrän tämän varsin hyvin ja sen mukaan toimin niin kaikkien hevosten, koirien kuin omien kissojeni kanssa. Varsinkin nuoremman otukseni Ninnin tuntevat tietävät, ettei se olisi noin hyväkäytöksinen ja helposti käsiteltävä, jos en joka hetki sen kanssa toimisi johdonmukaisesti ja kouluttaisi sitä.

Se mitä yritin sanoa on, että olen tottumaton. En ole tottunut nuoriin hevosiin. Olen niitä käsitellyt, mutta todella vähän. Yhdenkään kanssa en ole toiminut näin pitkään ja ollut osana sen hevosen ratsukoulutusta. En myöskään ole tottunut poneihin. Niitäkin olen käsitellyt, mutta yksikään aiemmista pidempiaikaisista hevosystävistäni ei ole ollut poni, kaikki hevosia. Jonkun mielestä siinä ei ehkä ole eroa, tai ainakaan ei pitäisi ajatella niin, mutta minulle ero on selkeä. Suurin osa niistä poneista, joihin olen tutustunut, ovat olleet itsepäisempiä kuin kaikki ne hevoset, joita olen käsitellyt. Yksilöitä kaikki ja poikkeuksia löytyy aina, eikä tämä poniasia ole se tärkein puheenaihe tällä kertaa.

Minä olen tottunut valmiiseen. Kaikki aiemmat harrastuskaverini ovat olleet aikuisia hevosia, enemmän tai vähemmän pitkälle koulutettuja ratsuja, joiden kanssa perushoitotoimenpiteet ja ratsain tehtävät asiat ovat itsestäänselviä, hoituvat nopeasti ja vaivatta. Selvennykseksi kuitenkin, että en minä automaattia ole hakemassakaan. Pidän haasteista ja siksi harrastan hevosia enkä moottoripyöriä. Todellisuudessa hevosen kanssa mikään ei ole koskaan itsestäänselvää. 

Siksi Klaara on suurin haaste, mitä koskaan olen hevosharrastuksessani ottanut vastaan. Se on jotain, mitä haluan kokeilla ja todella oppia. Ja jotain, mitä en vielä osaa - sekös minua turhauttaakin. Monesti minusta tuntuu Klaaran kanssa, ettei minulla ole työkaluja toimia sen kanssa. Että yritän kädet sidottuina kaikkeni, eikä mitään tapahdu - tai jopa pahennan tilannetta entisestään.

Sellainen tilanne oli tänään. Niin yksinkertainen asia kuin kavioiden puhdistaminen. Se ei ole ollut Klaaralle mikään itsestäänselvyys. Sen kanssa on tehty usean vuoden työ, jotta ollaan päästy tähän. Nykyään se nostaa kavion äänikäskyllä "nosta". Kuten yleensä, käskyn noudattamisessa ei ollut mitään ongelmaa, kavio nousi heti. Mikä Klaaralle on vaikeampaa, on luottaa kavionsa ihmisen huomaan pitkäksi aikaa. Siis pidemmäksi kuin sekunti. Toisina päivinä kaviot saa puunata tyhjiksi ajan kanssa, tänään ei saanut. Etukaviot hädin tuskin ehtivät käteeni asti, kun olivat taas lattiaa vasten. Vielä suurempi ongelma olivat takakaviot. Ne vetäytyivät mahan alle ja viuhtaisivat ärhäkän potkun sivulle. 

Voitte kuvitella, että kaksi potkua ennestään tältä ponilta saaneena ja kertaalleen jyrätyksi tulleena ei huvittanut tehdä enää yhtään mitään niiden takakavioiden kanssa. Ensimmäisen potkuyrityksen jälkeen turhauduin silmittömästi ja aloin itkeä. Pidin tauon, hengittelin, kävin juomassa vettä ja kokosin itseni uudelleen. Menin takaisin Klaaran luo ja sama vastaanotto. Edes etukavioita en saanut pysymään käsissäni. Purskahdin taas itkuun. Olin niin väsynyt tähän, niin kyllästynyt tappelemaan näin yksinkertaisesta toimenpiteestä ja ennen kaikkea pettynyt itseeni. Kuinka monet kaviot sitä on elämänsä aikana putsannut, miten vaikeita asioita on pystynyt hevosen kanssa suorittamaan ja silti ei tämän yhden ponin kavioiden ottaminen onnistu? Suorastaan säälittävää.

Tiedän, etten ole niin hyvä hevosenkäsittelijä, ratsastaja tai ihminen kuin voisin olla ilman kipua. Selkäni kivut ovat pahentuneet viime viikkoina huomattavasti ja olen huomannut kuinka se vaikuttaa varsinkin Klaaran kanssa toimimiseen. Olen epävarmempi, en usko itsekään olevani tarpeeksi hyvä tekemään yhtään mitään, sillä kaikki tekeminen sattuu. Niinpä mieluummin jätän yrittämättä kokonaan. Ja tämän kaiken Klaara on hyvin etevä lukemaan minusta, jolloin sekään ei halua tehdä yhteistyötä. En ihmettele. 

Sillä hetkellä olin valmis lähtemään kotiin. Harkitsin todella vakavasti taluttavani Klaaran takaisin laitumelle ja jättäväni homman siihen, sillä en selvästikään pärjännyt yksin tämän ponin kanssa. Hengiteltyäni taas hetken, mietin jatkamista. Satulointi ei tuottaisi ongelmia, eikä ratsastuskaan, siitä olin varma. Mutta selkäännousu oli vähintään yhtä iso mörkö kuin kavioiden puhdistus. Tallilla oli lisäkseni kaksi ihmistä, toinen hevosen selässä ja toinen pitämässä heille kouluvalmennusta, jonka kesken en todellakaan olisi kehdannut mennä pyytämään apua rimpuilevan ponin kanssa.

Pohdin vaihtoehtojani pitkään ja tulin siihen tulokseen, että minä hitto yritän. Veisin kotiin vain pahan mielen koko loppupäiväksi, jos nyt lähtisin. Ratsastus piristäisi minua ja kohentaisi itsetuntoani, kun onnistuisin selkäännousussa yksin. Viimekertoina olin tarvinnut aina jonkun pitelemään Klaaraa, en ollut muuten päässyt selkään. Siksi jännäsin niin paljon, mutta päätin, että harjoittelen nyt selkäännousua ja ratsastus on toissijainen asia. Voin ratsastaa vaikka kymmenen metriä tallinpihalla ja jättää sen siihen. Tärkein on, että pääsen satulaan, vaikka siihen menisi kaksi tuntia. 

Varustelu sujui täysin ongelmitta, kuten arvasin ja Klaara oli ihmeen rauhallinen myös päästäessäni sen irti riimunnaruista. Täytin taskuni heppanameilla, astuin Klaaran viereen ja kokosin ohjat käteeni. Se seisoi hiljaa aloillaan, kiitin "hyvä"-sanalla ja annoin namin. Nostin jalkani jalustimeen, Klaara seisoi yhä, annoin toisen palkan. Silloin päätin, kyllä se pysyy tässä, ja ponnistin itseni satulaan. Ja siinä se poni seisoi, täysin aloillaan, noin minuutti harjoituksen aloittamisesta. Ojensin äänekkäiden kehujen saattelemana kolmannen herkkupalan ja lähdin ratsastamaan hymyssä suin. 

Tehtävän moitteettoman suorituksen jälkeen tuntui, että pystyn mihin vaan tämän ponin kanssa. Niinpä suuntasin sänkipellolle, ja vaikka sielläkin Klaara esitteli ponimaisia pukittelutaitojaan ja oli valmis lähtemään viereisellä laitumella riekkuvan suokkiruunan matkaan, minä pysyin tyynenä. Kerroin Klaaralle mitä haluan ja kiitin aina kun sain sen. Viimeinen laukkapätkä oli täysin pukkivapaa, rauhallinen ja tahdikas. En varmaan koskaan ole ratsastanut näin rauhallisesti ja tyynesti sänkkärillä.

Ja ratsastuksen jälkeen minä menin ja putsasin ne kaviot. Ilman mitään ongelmia.

Tämä kerta on yksi niistä monista, jotka ovat joko alkaneet huonosti tai loppuneet huonosti, mutta niissä on ollut jotain hyvääkin, useimmiten todella hyvää. Olen saattanut itkeä Klaaran takia (olen itkuherkkä eikä Klaara ole tosiaankaan ainoa asia miksi pillittelen vähän väliä), ja samalla olen oppinut jotain uutta, kokenut jotakin hienoa ja korvaamatonta.

Siksi minä käyn Klaaran luona. Haastan itseni joka kerta olemaan parempi hevosenkäsittelijä, parempi ratsastaja, parempi ihminen. Matka on pitkä ja tie kivinen, sen matkan haluan silti tehdä. Onneksi minulla on mahdollisuus rentoutua muualla, jossa kavioiden puhdistus muiden muassa on taisteluvapaata peruskauraa. Ja onneksi minulla on Klaara. Aina valmiina opettamaan uutta, pudottamaan maan pinnalle ja nostamaan ihan uusiin sfääreihin.