Laidunkuvia

Olen tässä loppukesästä ollut sekä kiireinen kuvaaja että hyvin laiska kuvien käsittelijä. Tässä heinä-elokuun vaihteessa napattuja kuvia reissulta Annin hevosia katsomaan. Kuvissa lv-ruuna Försti, suokkiorit Hotikka ja Jotuuri sekä Annin kaverin pv-tamma Chili, jolla minäkin sain tuolloin ratsastaa. Siitä tulee myöhemmin omat kuvansa.

Aiempia toilailuja & kuvia samojen heposten kanssa puuhastelusta tässä ja tässä postauksessa.

Kaikki kuvat ovat minun ottamiani enkä luovuta niitä kenenkään muun kuin hevosten omistajien käyttöön.

vas. Före oik. Chili

Hotikka

Jotuuri

Mistä kuvasta pidit eniten? 

"Nyt heti" vai "Sitten kun sinulle sopii"?

GR Jafaar ja minä näyttelykurssilla

Luettuani omia tekstejäni kesän varrelta, minulla heräsi ajatus ja kiinnostus kirjoittaa tästä aiheesta oma postauksensa. Olen nimittäin käynyt kesän aikana kahdella eri kurssilla, joissa tavoitteet oli erilaiset ja metodit päästä niihin tavoitteisiin sitäkin erilaisemmat. Molemmissa koin olevan hyviä pointteja hevostenkäsittelyyn liittyen ja sanon heti alkuun, että en koe olevani 100% samaa mieltä kummankaan kanssa. Oikeastaan olen vielä mietintävaiheessa - on siis sopiva hetki kirjoittaa asioita ylös.

Kesäkuun lopulla oli Minttu Pihlin vetämä näyttelyarabien esittämiseen valmentava kurssi. Tavoite oli siis saada hevoset koulutettua esiintymään ns. räjähdyspisteessä, mahdollisimman säpäköinä, mutta kuitenkin hallinnassa pysyvinä. Tämä pelkästään herätti paljon keskustelua kommenttiboksissa, sen lisäksi myös ne metodit. 

Kurssilla painotettiin reaktionopeutta ja rankaisemista. Kun hevonen oli selvästi oppinut ääni- ja elekomennot esim. pysähtymiselle ja liikkeelle lähdölle, siltä alettiin odottaa täydellistä suoritusta. Jos hevonen oli pysäytetty, esittäjä lähti liikkumaan, mutta ei pyytänyt äänellä hevosta liikkumaan, ja hevonen silti liikkui, tästä seurasi välitön läpsäytys raipalla iholle. Ja tässä haluan toistamiseen korostaa, että näyttelyraippa on erittäin pehmeä ja taipuisa ratsastuksessa käytettäviin verrattuna ja se minkä hevonen tuntee, on raipan päässä olevien muoviläpysköjen lätsähdys iholla. Ei siis voida puhua eläinrääkkäyksestä tai hakkaamisesta, pointtina on huomauttaa välittömästi virheestä ja herkälle arabille tällainen huomautus on varsin riittävä. Tähän voisi vielä lisätä, että kuulemma Mintun hevoset tulevat häntä laitumen portille höristen vastaan. Eivät kai ne tulisi, jos pelkäisivät Minttua, vai?

Minttu ja Galla kurssipäivänä. Galla oli itsepäisemmästä päästä ja vaikka tämäkin kuva on vähän hurjan näköinen, ei Galla eikä muutkaan kurssin hevoset näyttäneet päivän päätteeksi Minttua tai ketään muutakaan pelkäävän tai muutoin koulutusmetodeista kärsineen.

Olen tätä samaa ehdottomuutta nähnyt ja kuullut muissakin piireissä, mm. western-kouluttajien suusta. Jokunen vuosi sitten vuokrasin erästä reining-koulutettua arabia, jota omistaja halusi käsiteltävän juuri tällä tavalla. Jos se astui yhdellä kaviolla käytävälle karsinastaan, tultiin suurella energialla hevosta päin ja ajettiin se kauemmas. Jos se ei pysähtynyt sillä sekunnin murto-osalla kun sanottiin "whoa", pysäytettiin kovemmilla avuilla ja peruutettiin, sitten yritettiin uudestaan ja uudestaan. 

Minun mielestäni se tuntui aluksi julmalta käskyttää heti niin suuresti. Pikkuhiljaa totuin toimimaan niin ja opin pitämään siitä, että hevonen tosiaan totteli hyvin pienistä pyynnöistä - koska se pelkäsi rangaistusta. Toki tässäkin metodissa käytetään palkintoa, mutta luulen, että suurempi vaikutus on sillä rangaistuksella. Eli haluanko hevosesta täydellisesti minua tottelevan eläimen, joka pelonsekaisesti kunnioittaa minua vai onko se tottelevaisuus saavutettavissa jotain muuta kautta? Myöskään tuo kyseinen hevonen ei silminnähden pelännyt minua tai omistajaansa, tuli aina hörökorvaisena vastaan ja kerjäsi rapsutuksia, vaikka oltiin sille noin tiukkoja. Mutta niin kai hevoset on toisilleen, mitä nyt näitä villihevoslaumavertauksia olen kuullut.

Minä ja Dreamy Katin kurssilla

Toiseen "ääripäähän" tutustuin Kati Riesenin pitämällä eettisen hevosmiestaidon kurssilla. Kurssi oli minulle ja kavereilleni räätälöity, ilman sen suurempaa tarkoitusta kuin opettaa meille lisää hevosten maastakäsittelystä, varsinkin liberty workista. 

Vaikka ihminen päätti mitä tehdään, hevonen sai valita, koska sen tekee. Siltä "kysyttiin" aina elekielellä, saanko laittaa sinulle riimun päähän, haluatko tulla mukaani ja niin edelleen. Jos hevonen vastasi esimerkiksi "ei nyt" kääntämällä päänsä pois riimun luota, siltä kysyttiin uudestaan. Ja yleensä sillä toisella kerralla hevonen suostui ottamaan vermeet päähänsä. 

Täysin kukkahattumeiningiksi ei menty, sillä hevosille asetettiin ihan ne perusrajat, että ihmistä väistetään jne. Liberty workissa varsinkin minä itse jäin välillä tyhjin käsin, vaikka pyysin ja pyysin, mutta hevonen ei tullut luokse. Oivalsin pian, että se ei johtunut mistään itsepäisyydestä, etteikö se olisi halunnut tulla. Se johtui siitä, että esitin pyyntöni epäselvästi eikä hevonen ymmärtänyt sitä. Jos tässä kohtaa olisin mennyt huiskimaan raipalla, mitä se olisi auttanut, ja mikä tärkeintä: mitä se olisi tehnyt minun ja hevosen väliselle suhteelle? Et ymmärtänyt, joten saat rangaistuksen, oleppa hyvä. 

Tietenkään ei voida suoraan verrata keskenään näyttelykoulutusta ja liberty workia, mutta periaatteessa samat jututhan niissä molemmissa pätee. Elekieli ja ääniavut ovat kutakuinkin samat. Libertyssa elekielen täytyy vain olla tarkempaa, kun ei ole sitä narua mistä kiskaista tarvittaessa. Minäkin jouduin ihan miettimään ja kokeilemaan, kun en voinut vain vetää riimunnarusta, vaan koetin hengittää syvempään, peruuttaa, katsoa maahan, kyykistyä, liikkua sivusuunnassa, jutella hevoselle, ojentaa kättä... Mutta mikään näistä ei kertonut hevoselle, että todella halusin olla sen kanssa. Niinpä tein kompromissin ja kävelin vastaan. Jos hevonen ei olisi halunnut sitä, se olisi lähtenyt pois. Tavoite, yhteinen hetki, oli saavutettu. Onko sillä niin väliä, millä keinolla, jos lopputulos on tyytyväinen kaksikko?

Tyytyväiset

Katin hevosen kanssa kesti välillä tosi kauan, ennen kuin hevonen tiesi sopivan hetken koittaneen. Se vaati kärsivällisyyttä, mutta se hetki, kun hevonen lopulta käveli luokse, oli todella palkitseva. Tuntui paljon paremmalta tietää, että tässä se haluaa nyt olla, kuin se epävarmuus narujen kanssa työskennellessä. Että olisikohan se tullut, jos en olisi paineella pakottanut. 

Mutta toimiiko tällainen odottelumeininki käytännössä? Onko nykymaailman hevosharrastajalla aikaa seisoskella kymmenen minuuttia laitumen portilla odottamassa, koska hevonen päättää tulla töihin? Valitettavasti ei, useimmilla ainakaan. Ja vaikka hetkellisesti olisikin aikaa, on sitä useimmiten niin vähän, että meistä on tullut kärsimättömiä, emmekä jaksa "turhaan" odotella. Joten vaikka ideana tämä versio asioista kuulostaa (minun mielestäni) miellyttävältä, se ei aina toimi. Kun on kiireinen aikataulu, mutta hevonen pitäisi silti ehtiä liikuttaa, ja muissa vastaavissa tilanteissa. 

Klaaran kanssa olen viimeisimpinä maastakäsittelykertoina huomannut seuraavaa: useimmiten rangaistus saa sen suuttumaan, mikä Klaaran kohdalla tarkoittaa lähes poikkeuksetta perä edellä päälle tulemista. Jos lopetankin vaatimisen, muutan tehtävää ja autan ponia siitä suoriutumisessa, Klaaran olemus muuttuu tyytyväisemmäksi. Se on niin ihmisrakas eläin, että suuttuu siitäkin, jos ajan sitä pois, ihan normaalissa irtojuoksutustilanteessa. Se varmaan kulkisi mun olkapäällä tai sylissä joka paikkaan, jos vaan mahtuisi. Niinpä olen nyt jättänyt vähemmälle sitä ajamista ja tehnyt enemmän "mennään yhdessä tuonne ja tuupitaan yhdessä tätä palloa" -tyyppisiä juttuja. Kentän ulkopuolella tosin huomautan ketjusta nykäisemällä nopeasti, jos Klaara yrittää taluttaessa luvatta syöpötellä puskista, eikä se tällaisesta suutu. Jotenkin meillä on taas mennyt sukset ristiin tuossa irtotyöskentelyssä eikä mulla itsellä tunnu riittävän resurssit keksiä miten se ongelma korjataan. Tämä meni kyllä vähän ohi aiheen, mutta menköön.

Klaaran kanssa (c) Ann-Marie H.

Lopputulema on siis jotakin sen tyyppistä, että tapoja on monia, joista mikään ei ole oikea tai väärä. Pitää valita se itselle sopivin, ottaa vaikutteita sieltä sun täältä, miettiä, kokeilla ja soveltaa. Joka päivä hevosen kanssa tärkein tavoite tulisi olla parhaan mahdollisen suhteen kehittäminen ja ylläpitäminen - niillä keinoilla mitkä juuri sinulle ja sinun hevosellesi sopivat. 

Mikä tapa on sinulle / hevosellesi sopivin?

+ muuta keskustelua aiheesta ja sen vierestä kommentteihin!

Malliponi

Postauksen kuvat (c) Ann-Marie H.

Pari viikkoa sitten oli Anni mukana tallilla, kun kävin Klaaraa maastakäsittelemässä. Otettiin ihan poseerauskuvia harkituissa ympäristöissä sekä tilannekuvia maastakäsittelystä. Molempia tuli sen verran paljon, että julkaisen ne kahdessa erässä. Tässä siis niitä "lavastetumpia" kuvia.

Arabinäyttelyvideo

Kannattaa katsoa HD'na, linkki youtubessa katsomiseen tässä.

Reilun viikon ähellyksen jälkeen, tässä se on! Tulipa opeteltua uuden ohjelman käyttö samalla, missä _ehkä_ osasyy viivästymiseen, mutta tuli ihan sellanen kuin olin ajatellutkin. :) Musa on valittu niiden biisien joukosta, joita näyttelypäivänä kehässä soi. Tää biisi kolahti ehkä itsellä parhaiten, vaikka oli paljon muitakin hyviä, arabien liikkeisiin sopivia kappaleita mistä valita.

Vertailun - ja nostalgian - vuoksi, tässä linkki edellisvuoden näyttelyvideoon.

Tässä tämä video siis, kuvapainotteisempi näyttelypostaus on sekin tuloillaan, kun saan sen kuvatulvan käytyä läpi ensin. Toivottavasti jaksatte ootella, samoin näyttelyhevosten omistajat, joilta vielä on saamatta mun ottamat kuvat. Kyllä ne vielä perille löytää! :)

Odottelen mielenkiinnolla

mielipiteitä & kommentteja 

videosta/meiningistä/hevosista/mistä vaan!

Apple Tree Ranch

Tämä ja muut postauksen kuvat (c) minä. Kuvat joissa itse esiinnyn ovat Tinjan tai Sofian ottamia.

Kuten moni tietääkin, Hovin Ratsutila toimi minulle ja parille kaverilleni yhteisenä leiripaikkana useiden vuosien ajan. Jos tila vielä jatkaisi toimintaansa, olisimme erittäin suurella todennäköisyydellä käyneet siellä tänäkin kesänä. Mutta, Hovilla puhaltavat jo uudet tuulet, niinpä me kolmistaan Sofian ja Tinjan kanssa lähdettiin miettimään jotain muuta vaihtoehtoa, ja päädyttiin Apple Tree Ranchiin.

Perjantai-iltana hurautettiin Sofian äidin autolla mun äidin mökin pihaan, ja vietettiin koko viikonloppu siellä. Lauantaina ja sunnuntaina meillä kolmella oli oma pikku hevostaitokurssi Apple Treessä, molempina päivinä klo 9-12. Mökiltä sinne oli noin puolen tunnin matka, kaupungista ois ollut melkein tunti ellei enemmän - ja mökkielämästä sai vähän sitä leirifiilistäkin, kun ei ollakaan kotona ja puuhataan koko ajan yhdessä juttuja. :)

Ensimmäinen päivä alkoi lyhyellä teorialla kahvikupin äärellä. Kurssin vetäjä sekä tilan omistaja Kati Riesen kertoi meille omasta tavastaan hevostella, jota nimitti eettiseksi hevosmiestaidoksi. Ns. luonnollisesta hevosmiestaidosta se eroaa mm. siten, että ei käytetä pyöröaitausta, jossa hevoselle ei anneta tilaa paeta. Työskennellään isolla kentällä, ja hevoselta aina kysytään, haluaako se olla yhteistyössä ihmisen kanssa.

Siirryttiin melko nopeasti kentän laidalle pystytettyyn pikkukatsomoon seuraamaan, kuinka pihattolaitumella elävät tammat yksitellen hiippailivat kentän portista sisään. Samalla teoria jatkui, ja meidän piti myös arvailla, kuka neljästä tammasta oli lauman johtaja. Ensimmäisinä kentälle hiippailivat Jodi ja Dreamy, jotka näyttivät olevan keskenään suht hyvää pataa. Kaverukset kiertelivät ympäriinsä etsimässä reunamilta ruohotupsuja ja taisivat tulla meitäkin moikkaamaan. Vasta hetken kuluttua rinnettä ylös laukkasi Sunny. Se hirnui tullessaan, ei kysellyt keltään lupaa vaan paineli sisään kentälle. Samantien muut tammat väistivät sitä ja lähtivät seuraamaankin. Tässä kohtaa oli melkein kaikille meistä selvää pässinlihaa, kuka on johtaja. Ihan viimeisenä paikalle tassutteli 27-vuotias Socks, joka kävi kentällä piipahtamassa, mutta palasi melko nopeasti pihattoon eläkepäiviään viettämään.

Sunny

Dreamy

Jodi

Kati kertoili taustoja appaloosatammoistaan, joita siis oli kaksi emä & varsa -paria (aikuisia jo kuitenkin). Kolmas sukupolvi löytyi aidan toiselta puolen "orilaumasta", jossa laidunsivat Dreamyn 1v varsa sekä 2v quarter-ori. Lauman pomona toimi vanhempi russiruuna Hermanni, jonka kurinpitoa oli hauska seurata katsomosta. Kiimassa ollut Sunny ja muut tammat menivät tietenkin oreja moikkaamaan kentän laidalle ja quarter-nuorukaista olisi kauheasti leidiseura kiinnostanut. Hermanni kävi napakasti, mutta ystävällisesti aina luimistamassa korviaan orinklopille ja kertomassa, että ei ollut hänen asiansa vielä ruveta ketään astumaan.

Tilalla vaelteli myös muita eläimiä, kaksi koiraa, kissa, upea kukko, kanoja sekä iso lauma lampaita. Minusta oli ihanaa, että ne kaikki saivat liikkua vapaasti. Lampaat livahtelivat laitumelta toiselle ja kävipä yksi karitsa auttamassa mua maastakäsin hommissa kentälläkin. :) Silti ne ei tulleet häiritsemään, osasivat olla ja menivät minne mieli teki.

vas. Dreamyn varsa, oik. Hermanni

Hevosten keskinäistä käyttäytymistä analysoituamme siirryimme kentälle. Valitsimme kolmesta tammasta kukin suosikkimme - mikä tuuri että kaikki saatiin juuri se heppa mikä haluttiinkin! Minulle Kati suositteli Dreamyä. Olin pyytänyt häneltä apua oman energiani hallitsemiseen, sillä tuppaan mm. Klaaralle välillä suuttumaan, jos se ei teekään juuri niin kuin haluan. Dreamy on kuulemma älyttömän herkkä hevonen ja tästä syystä en sillä saanut ratsastaa. Toisaalta olisi ollut kiva kokeilla just sellaista hevosta selästäkin, ja varsinkin mennä koko kurssi saman hevosen kanssa.

Aloitettiin kaikki yhtäaikaa omien hevostemme kanssa. Hepoilla oli naruriimut ja pitkät köydet (joillaiset muuten vihdoin ostin Klaarallekin!), ja niiden avulla lähdettiin tutustumaan hevoseen. Kati ei tässä vaiheessa antanut muuta tehtävää kuin "tutustukaa hevoseen ja kertokaa hetken päästä minkälainen se hevonen on". Dreamyn kanssa aloitin ihan silittelystä ja rapsuttelusta. Sitä ei haitannut kaulaan koskeminen, eikä päähän, ja pikkuhiljaa kävin käsikopelolla suunnilleen koko hevosen läpi. Sitten pyysin Dreamyn liikkeelle, kävelimme peräkanaa alkuun suoria teitä ja vähitellen tiukempia käännöksiä. Kokeilin peruutustakin, mistä Kati sanoi, että se yleensä tehdään vähän myöhemmin, sillä peruutus vaatii enemmän luottamusta, kun hevonen ei itse näe kunnolla taakseen. Niinpä jätin sen harjoituksen hetkeksi ja kokeilin lähettää Dreamyä ympyrälle. Pysäytin välillä, kävin nostamassa kaikki kaviot ja muita perusjuttuja. Sitten pidettiin keskustelutauko, jolloin kerroin että Dreamy vaikuttaa vähän siltä, että koittaa päästä helpommalla, mm. liikkeellelähdöissä. Niissä sain laittaa narusta painetta, ennen kuin sain hevosen mukaani.

Kati huomasi, että kävelen itsekin ympyrällä, kun ohjaan hevosen ympyrälle, mitä ei siis tarvitsisi eikä kannattaisi tehdä. Seuraavaksi sain kentän keskelle tukevan jakkaran, jonka päälle kipusin seisomaan ja sitten aloin "juoksuttaa" Dreamyä uudestaan. Siinä pystyi kääntymään, mutta paikallaan, mikä oli tosi opettavaista eikä loppujen lopuksi niin vaikeaakaan. Dreamy oli sen verran pehmeä hevonen, ettei pistänyt yhtään vastaan (Klaaran kanssa en aatellut ihan heti kokeilla). Ympyrätyöskentelyyn ryhtyivät muutkin ja se paransi meillä kaikilla muiden tehtävien suoritusta. Hevoseen sai paremman kontaktin, jotenkin se yhteistyön ajatus selkiytyi, myös hevosille. Tämän jälkeen peruutukset, käännökset ym. oli tosi helppoja ja liikkeellelähdötkin sujuvampia. Palkkasin myös Dreamyä siten, että kun se lähti liikkeelle pelkästä ääniavusta, pysähdyin melko nopeasti ja pitkäksi aikaa - loogisesti ajatellen: jos hevonen ei halua lähteä liikkeelle, paikallaan olo on sille miellyttävä palkinto, mikä motivoisi siihen liikkumiseenkin. Ja jos taas jouduin vetämään narusta, käveltiin pidempään ja pysähdeltiin lyhyempiä aikoja. Tämän jälkeen kokeilin myös porkkanatikkua, jolla rapsuttelin Dreamyä ja huiskuttelin narua sen ympärillä, jalkoihin, selkään... Eipä se näin lunkia eläintä haitannut millään tasolla.

Viimeinen tehtävä oli sidepass - minun pyynnöstäni, kun halusin kokeilla miten saan siirrettyä hevosta sivuttaissuunnassa maastakäsin. Selästä se on helppoa. Aluksi yritin suoraan sivulta narua heilutellen ja kyljestä painaen. Kati sanoi, että jos ei olisi tiennyt mitä teen, ei olisi arvannut että haluan sidepassia. Eikä arvannut Dreamykään. Se tarjosi sitä sun tätä, mutta sidepassia sain pariin otteeseen vain yhden askelen. Niinpä Katin opastuksella laitoin Dreamyn ympyrälle ja jatkoin siitä sen vierellä uraa pitkin. Muutaman kerran näin ja sitten asetuin selkä aitaa vasten, ohjasin Dreamyä ympyrällä ja pysäytin kun aita tuli vastaan. Siitä lähdin narua heilutellen pyytämään sitä sivulle, ja sieltähän se sidepass tuli! Useamman kerran. Ei tullut pieneen mieleenkään yrittää lähteä tällaisen harjoituksen kautta sitä kokeilemaan, mutta erittäin hyvä ja toimiva tapa.

Ekan päivän loppuun päästettiin hepat takaisin pihattoon ja mentiin vielä kahvilamökkiin tekemään yhteenveto päivästä. Kati selitti vielä tarkemmin aiempia juttuja. Ehkä itselle eniten ajatuksia herättävin ja samaistuttavin ajatus oli se, että kun kaikki aina puhuu että ihmisen pitää olla johtaja ja niin edelleen, Kati esitti asian hieman toisin: ihminen oli palomies. Tasavertainen kanssaeläjä kuin hevonenkin, mutta silloin kun tulee tilanne ja jossain palaa, palomies näyttää minne mennään ja mitä tehdään. Se kuulosti jotenkin ystävällisemmältä lähestymistavalta, sillä sanasta johtaja tulee mieleen mm. yrityspomot ja mun mielikuva niistä taas on joiltain osin vähemmän ystävällinen. Pomo käskee ja palomies auttaa.

Sunnuntaina pidettiin myös lyhyt keskustelutuokio heti aamusta. Ei enää niinkään paljon teoriaa kuin mielipiteiden vaihtoa ja pohdintaa siitä, mitä halutaan tehdä tänään: liberty workia sekä ratsastusta. Kentälle mentäessä noustiin eilisistä maastakäsittelyharjoituksista tasoa ylemmäs, ja mentiin yksitellen kukin oman hevosemme kanssa kentälle - hevonen vapaana. Ensin käytiin tervehtimässä hevosta, sitten laitettiin se liikkeelle. Riitti että hevonen liikkuu, suunnan ja askellajin se sai vielä tässä vaiheessa päättää. Sen jälkeen alettiin valita suuntaa, vaihtaa sitä ja sitten vasta kokeiltiin pysäyttää tai siirtyä raviin.

Dreamyn kanssa mulla todellakin oli hakemista, kun se on niin herkkä hevonen eikä antanut mitään ilmaiseksi. Välillä se lähti huitelemaan väärään suuntaan tai pysähteli syömään johonkin nurkkaan. Yritin pitää itseni rauhallisena, apuni tasaisesti samanlaisina ja yrittää aina uudelleen. Huomasin, ja Katikin siitä huomautti, että en tee niin kuin aina mainostan tekeväni: että aloittaisin pehmeimmästä avusta. Ensin ääni, jos se ei auta, sitten porkkanatikun narun pyöritys, joka jatkuu ja voimistuu kunnes hevonen siirtyy raviin. Mitä minä teen? Annan molemmat avut yhtäaikaa, mitään ei tapahdu, lopetan avut kokonaan. Kummakos kun ei ravannut millään! Onneksi osasin korjata asian edes sinnepäin, ja samoiten piti keskittyä, että varmasti hellitän ravinnostoavut enkä jää yhä pyytämään vaikka hevonen jo ravaa. Ja miten vahvaa tai pehmeää apua ravin ylläpitäminen hetkittäin tarvitsi, kun Dreamyä alkoi käveleminen houkuttaa. Tässäkin olin heti huitomassa isosti, kun tälle tammalle riitti että nostin tikkua hieman.

Ihmisrakas Qashqai-karitsa tuli avuksi.

Muutaman kerran pysäytin ja pyysin Dreamyn luokseni. Tietenkään en tässä ajassa ollut saanut luotua näin haastavaan hevoseen sellaista luottamussidettä, että se olisi tullut. Se pysähtyi kyllä, oli kokoajan kontaktissa, tuijotteli mua, korvat oli mun suuntaan ja paino siirtyi eteenpäin. Muiden mielestä näytti kuulemma siltä, että se oli koko ajan ihan tulossa. Välillä sain Dreamyn ottamaan pari askelta kohti, mutta en kertaakaan sen enempää. Niinpä menin aina vastaan. Kati kysyi multa yks kerta: "Tuntuuko susta että se tulee kohta luokse?" Vastasin ei. Siihen vastaus oli: "Jos susta tuntuu, ettei se tule, niin silloin se ei tule." Sit kun sais itsensä vaan uskomaan, että kyllä se sieltä tulee!

Oli hauska katsoa, sekä itse käsitellessä että muiden hommia seuratessa, miten hevonen keskusteli koko ajan. Kati käytti usein sanaa "sanoa". Että esimerkiksi Dreamy tuli sanomaan mulle, että hän voisi nyt lähteä yhdessä kävelemään. Ja tätä hetkeä minä taas en nähnyt, niinpä jäätiin seisomaan... Yhdessä välissä Tinja sai myös tehdä paljon töitä Sunnyn kanssa, että sai tamman tulemaan luokse. Siinä me katseltiin kun hevonen seisoo paikallaan, kymmenen metrin päässä Tinja istuu kyykyssä, on ihan hiljaista. Ja silloin Kati sanoo "Noiden kahden välillä on hirveä pälpätys menossa". Se oli sekä huvittavaa että virkistävä ajatus. Miksen ole aiemmin ajatellut näin? Ehkä olen vähän siihen suuntaan, mutta en näin kirjaimellisesti. Että pieni pään liikekin voi olla kokonainen lause, joka tarkoittaa niin paljon. Kun ne lauseet vain aina ymmärtäisi, olisi se yhteinen kieli...

Tähän väliin vähän Sofian ja Jodin yhteisiä hetkiä:

Sekä Tinjan ja Sunnyn:

Tinja sai Katilta toimeksiannon laittaa Sunny sillalle.
Ei ollut väliä miten, kunhan se meni sillalle. Sitkeällä houkuttelulla...

..päästiin haluttuun lopputulokseen!

Olin käynyt ns. loppukeskustelun Katin kanssa, miten mulla meni Dreamyn kanssa jne, ja olin jo lopettamassa, viemässä Dreamyä takaisin pihattoon, kun sen elekieli alkoi viitata toisin. Se ei suostunut lähtemään mukaan, ei minkään sortin houkutteluilla, pyynnöillä tai paineestakaan. Kati kysyi multa, haluanko vielä jatkaa sen kanssa. Meinasin että johan tässä on töitä tehty, on jo muiden vuoro, mutta jotenkin sen tamman olemus oli sellainen, että jotain jäi vielä tekemättä. Oikeasti mahtavaa, hevonen sanoi mulle että ei nää työt vielä loppuneet! Niinpä laitoin sen vielä kerran liikkeelle, vaihtelin suuntaa, ravuutin sitä. Siinä keskustelussa olin saanut purettua tunteita, jotka Dreamy oli nostanut mulle pintaan. Se olisi toiminut täydellisesti mun hengitystä kuuntelemalla, mutta koska mun selkä oli niin kipeä, mun hengityskään ei ollut normaalia. Monesti Kati kysyi, hengitänkö varmasti. En kunnolla, en syvään. Ja tällä uudella yrittämällä minä keskityin ja minä hengitin. Ja Dreamy kuuli kaikki mun pyynnöt selkeämmin. Kun sitten pysäytin sen ja pyysin luokse, se näytti niin tyytyväiseltä. Ei se tälläkään kertaa tullut, mutta suostui lähtemään mun kanssa paljon vähemmällä suostuttelulla takaisin pihattoon.

Loppurapsuttelut.

Näin me mentiin lopulta. :)

Lopuksi me päästiin vielä ratsastamaan. Dreamy tosiaan ei tuntikäytössä ole, kun se on niin yltiöherkkis, niinpä Tinja ja Sofia ratsastivat ensin omilla hepoillaan, joista minä sain sitten valita oman ratsuni. Oikeastaan ihan hyvä, koska silloin kaikista sai myös otettua kuvia, kun ei ratsastettu yhtä aikaa.

Katin tunneilla edetään hyvin hevosläheisesti. "Aloittelija" ratsastaa ilman satulaa naruriimulla. Kun hallitsee hevosen näin, saa satulan ja suitset. Ja kun hallitsee hevosen pelkällä kaulanarulla, saa kanget. Perustelu tähän oli, että kanget on hienosäätöä varten, ei pysäyttämistä, kääntämistä jne.Sen takia ne pitää oppia tekemään ensin ilman, että osaa käyttää kankia oikein.Meiltä kyllä kysyttiin, halutaanko satulat, mutta ilmoitettiin yhteen ääneen että ei! Oli paljon mielekkäämpää ratsastaa nimenomaan ilman ihmeempiä varusteita, jolloin jälleen korostui se omien apujen pienuus ja tarkkuus.

Tyttöjen ratsastettua minä menin kentälle ja valitsin Jodin. Jotenkin alkuun houkutti Sunny, kun se oli se johtajatamma sekä Dreamyn emä. Mutta Jodi näytti tosi miellyttävältä hevoselta ja Katikin oli sitä mieltä, että se sopisi mulle paremmin. Niinpä taluttelin ensin Jodia kentällä, testasin että se pysähtyy kun minä pysähdyn ja väistää takapäätä. Sofia oli sen hyvin lämmitellyt, niinpä tähän testaamiseen meni maksimissaan minuutti. Sitten kipusin selkään ja testailin sieltä käsin samoja juttuja, mitä muutenkin oltiin tehty: käännöksiä, pysähdyksiä, ravisiirtymisiä. Ylitettiin myös puomia, jonka yli piti vasemman etujalan astua ensimmäisenä (vasemmassa kierroksessa). Helpommin sanottu kuin tehty. Tiesin kyllä, koska vasen etunen oli ilmassa, mutta että miten sen olisi saanut osumaan juuri oikeaan kohtaan? Tämä jäi vielä vähän auki, miten asiaa selästä säätelisin, mutta eiköhän sitä vielä Klaarankin kanssa päästä kokeilemaan!

Jodin lempiasia kentällä oli silta. Se kiipeili sinne ihan kysymättäkin ja pari kertaa tein sen kanssa siltaa niin, että astuttiin ensin etujalat sillalle, sitten koko hevonen ja lopuksi vain takajalat. Yllättävän helppoa! Jodi oli niin miellyttävän herkkä hevonen, kuunteli koko ajan ja tosiaan tykkäsi siitä sillasta, sen päällä hengailusta. Parasta ratsastuskokeilussa oli mun mielestä raviin siirtymiset. Ei tarvinnut kuin viedä vähän kättä eteen. Ei pohjetta, ei ääntä, pelkät kädet. Ja siitä se lähti. Katilta sain noottia käsillä häsläämisestä, minkä tunnustan täysin. En osaa pitää niitä paikallaan, mutta olen avoin uusille harjoituksille, joilla sitä voi hioa. Siitä Klaaran yleissatulasta vaan puuttuu nuppi mihin sitoa ne kädet... :)

Kuten tekstin rönsyilystä voi päätellä, tästä minikurssista jäi ihan valtavasti sekä uutta että vanhaa käteen. Palautui mieleen asioita, mitkä tiesi muttei enää tiedostanut joka päivä, ja sain uutta näkökulmaa omaan hevosteluun ja hevosteluun yleensä. Nyt kuumottaa kauheasti päästä äkkiä kokeilemaan Klaaran kanssa kaikkia näitä juttuja, kun ne on vielä tuoreessa muistissa. :)


Tässä vielä muutama käteen jäänyt maastakäsittelyjuttu:

- Kun haluat hevosen liikkelle, näytä suunta selkeästi. Toinen käsi ohjaa haluttuun suuntaan, portti auki. Toisessa porkkanatikku/narunpää huiskii hevosta liikkeelle, portti kiinni.
- Huiski narulla siihen kohtaan hevosta (ei niin että osuu vaan hevosta kohti), mitä haluat liikuttaa. Jos käännät hevosta, suuntaa etuosaan. Jos haluat sen liikkeelle, huiski takaosaan.
- Pyöritä narua yläkautta (on pehmeämpi apu) ja niin hitaasti, ettei siitä lähde ääntä. Jos hevonen esim. pysähtyy syömään eikä keskity sinuun, voi pyöräyttää nopeammin isommaksi huomautukseksi.
- Hevonen tuntee todella pienen liikkeen narussa. Peruutusapujen järjestys: heiluta narua sivusuunnassa etusormen voimin, sitten ranteesta, kyynärtaipeesta ja lopulta olkapäästä. Lopeta heti, kun hevonen reagoi ja nosta painetta asteittain vain tarvittaessa.
- Älä heiluta narua pystysuunnassa. Narun kiinnityssolki on painava ja voi kalahtaa ikävästi hevosen päähän. Käytä tätä apua vain hätäperuutuksena.

Tässä ei todellakaan ollut kaikki, mutta ne mitkä tähän hätään tuli mieleen. Lisäilen jos vielä muistuu joku tärkeä!