Joulunajan heppailut

tallimaisemaa 26.12.12

Halusin pyhittää itse jouluaaton oman perheen kanssa oleskelulle, joten aatonaatto oli Päikkä-päivä. Sain vanhemmiltani autokyydin tallille, ja kotipihassa autoon istuessa mittari näytti -6 astetta. Ai ku kiva, ajattelin, en jäädy ihan heti satulaan kiinni. Ajomatka tallille ei ole mikään pitkä, yhdeksän kilometriä, ja ihan viimeisen kolmen kilometrin aikana se lämpömittarin lukema lähti liikkeelle. Tallipihassa olikin kirpeät -14 astetta. Olin että jaa, enpäs laita sitten sitä satulaa, kun ei viitsi hepsua tämmösellä säällä pistää juoksemaan.

Niinpä aatonaaton ratsastus oli lyhyt ja ytimekäs. Harjaus, suitset päähän ja kentälle. Hetki pyörittiin ympyrää, siirryttiin radalle ja siellä kierros. Lopuksi palattiin kentälle ottamaan muutama askel ravia ja sitten lämpöseen talliin leipäpaloista nauttimaan. Päikkä näytti jälleen ihanan jääräluonteensa siinä vaiheessa kun tulin radalta takaisin kentälle. Poni käppäili selkäännousutelineen viereen ja jämähti siihen. Ei siitä varmaan kukaan selästä poistu, mutta Päpä oli sitä mieltä että tää oli nyt tässä ja voit mennä sitä kautta kun tulitkin. :D Hetken taas naputtelin pohkeilla ja raipalla ennen kuin vastustus murtui ja päästiin kentälle asti vielä hetkeksi. 

Aatto meni vanhempien luona kuten ajateltu ja joulupäivän alku siellä, ilta kotona. Kissat oli ihan hölmöinä, kun oltiin oltu se aattoyö poissa kotoa. Ninni ei niinkään reagoinut, mutta Niilo joka ei nykyään nosta evääkään jos ei ole pakko tai juurikaan ääntä pidä, juoksenteli maukuen ympäri kämppää. Sitä se on tehnyt ennenkin tällaisten "hylkäämisten" jälkeen ja onneksi rauhottuu alta puolen tunnin.

Tapaninpäivälle olin sopinut "valjastuksen ja ajamisen alkeiskurssin". Kaikki kerrat kun oon heppaa ajanut, on todennäköisesti laskettavissa kahden käden sormilla ellei yhden. Eihän se mitään rakettitiedettä ole, mutta valjastamaan en halua lähteä yksinään, kun se tuntuu joka kerta unohtuvan että miten tää remmi tähän kieputettiinkaan. 

Päikän omistaja Leea nappasi mut bussin päättäriltä kyytiin ja tallilla laittelin ponille ajovermeet ohjeistuksen mukaisesti. Vaikka lännenratsastus on mun sydäntä lähinnä, monipuolisuus on - oikeastaan missä tahansa - hyvä juttu. Päikkä kun on ajolle opetettu, sitä kannattaa ehdottomasti hyödyntää ja kokeilla hevostelua vähän oman mukavuusalueen ulkopuolelta. 

Pakkanen oli tänäänkin napakka, jotakin -15 asteen paikkeilla, joten tyydyttiin aika lyhyeen treeniin. Tuntui että enemmän aikaa meni siihen remmien kiinnittelyyn ja pois ottamiseen. :) Mentiin ensin kaks kierrosta Leea kyydissä ja vikan rundin menin ihan itekseni. Käyntiä pääosin, takasuoralla otettiin ravia. Näillä pakkasilla se kolmas kierros tuntui olevan jo melkein liikaa ja lämpimään talliin oli ihana päästä hieromaan sormia takaisin eloon. 

Päpsy toimi oikein hienosti kärryjen edessä. Huomasin että joko Leea oli mua määrätietoisempi apujen kanssa tai sitten Päikkä edelleen testaa mua. Tarviiko mennä ekasta vai vasta viidennestä pyynnöstä. Leea kyydissä raviin siirtyminen oli nopeampaa ja sitä naureskeltiinkin että hieman eri meininki kuin ratsastaessa. Eräs ravimies siinä tallipihassa kommentoi, että hevonen näyttää tyytyväisemmältä, tykkääköhän se enemmän kärryhommista? Ei osattu sanoa juuta eikä jaata, lähinnä se että Päikkä tykkää enemmän radasta kuin kentästä, ilmeisesti sitä on joku kentälläkin "kouluttanut" kyseenalaisin metodein vähän liian mieleenpainuvasti...

Sitä tulee aina mietittyä sitä omaa lempilajia, kun kokeilee jotain muuta. Mitä jos musta tuliskin ravityttö? Ei, sellasta fiilistä ei tällä kertaa tullut. Se mitä hevostelulta haluan, on yhteys. Kärryiltä on pitkä matka hevoseen. Mastakäsittelyssäkin on mielestäni paremmat mahdollisuudet luoda sitä suhdetta hevoseen ja no, oon aina ollut ratsupuolen ihmisiä. Sekin on loppujen lopuksi vaan tottumus. Joskus tapasin sanoa, että mun lempipaikka koko maailmassa on paljas hevosen selkä. Ihan sama minne mennään, silloin tunnen oloni kotoisaksi ja osaan nauttia elämästä. 

Hyvää joulua!

Hyvän joulun toivotukset kaikille lukijoille! 

Tämä bloggaaja kiittää tältä erää niin uusista kuin vanhoista lukijoista, jotka ovat jaksaneet seurata ja kommentoida. Minä hiljenen joulun ajaksi perheeni pariin ja palaan pian uusin postauksin entistäkin turvonneempana ja toivottavasti myös levänneenä. :)

Onnistumisia feat. Päikkä

Tehdäänpä taas kooste Päikkäilyistä. Sen hienosti menneen western-kerran jälkeen oon ehtinyt tallille kahdesti. Sunnuntaina keli oli lievästi sanottuna haasteellinen. Lunta tuprusi vaakasuoraan sellasta tahtia, että kun olin hevosen harjannut, oisin saanut alottaa alusta. Poni ei ollut likainen ollutkaan, niinpä pyyhkäsin ennen varusteiden laittoa ja selkäännousua pahimmat lumet pois. Varusteiksi valitsin enkkusuitset ja ratsastusvyön. Se osoittautui yhdellä käyntikerralla miellyttäväksi vermeeksi, nyt päätin kokeilla sitä muissakin askellajeissa.

Ja kyllä, mulla on aina näitä hyviä ideoita. Kun sää on mitä surkein ja on tiedossa, että se vaikuttaa myös eläimen käyttäytymiseen suurinpiirtein arvaamattomuuden kolminkertaistumisella, minä saan idean: hypätään esteitä! lähetään maastoon! mennään ilman satulaa! Vähintään kerran näistä neronleimauksista on seurannut ilmalento. Ja joka kerta tiedostan mitä teen, että se on tyhmänrohkeaa, ja joka kerta silti teen niin. Ainakin jälkimmäisillä kerroilla oon kuitenkin vaihtanut suunnitelmaa kesken ja siirtynyt sieltä paljaasta selästä esim. juoksuttamaan, jos se tunne että "Kohta lähtee!" voimistuu.

Tällä kertaa ei ollut tarvetta. Päikkää selvästi harmitti kökkö keli, eikä mikään askellaji ollut sinä päivänä kiva. Laukka tuntui jopa vaikealta, ainakin nostoissa, ja rupesin jo epäilemään ontumista tai muuta vikaa, kun humma oli niin haluton. Totesin että ei se ainakaan päällepäin näy, ehkä vaan tuntui paljaaseen selkään erilaiselta se ponin poukkarointi.

Oltiin kentällä joku parikymmentä minuuttia, askellajit läpi vaan kun tuntui ettei huvita nyt yhtään ketään koko homma, sään takia edelleen. Pakkasta ei ollut paljon, mutta tuuli sitäkin viiltävämpi. Se vähä aika mitä kentällä oltiin, Päikän oikkuiluista huolimatta... olin tosi tyytyväinen! Tällä kertaa itseeni. Siinä ratsastusvyössä on sen verran tukea, että jalustimet, mutta siinäpä se. Ja mun istunta ei ole koskaan ollut ilman satulaa niin tasainen! En edes jännittänyt laukkaa, mitä yleensä teen ilman satulaa mentäessä ja tuntuu että Miinan kanssa jännitin sitä satulalla ja ilman. Päikän ravi tuntuu ihanan tasaiselta satulassakin, nyt se oikein korostui. En pomppinut yhtään, istuin niin hiljaa sitä valkoista karvaa vasten ja pidin pohkeilla tahdin samana. Ja samoiten se laukka. Ne nostot ehkä saa sen tuntumaan isohkolta, mutta ei se ole. Sekin on niin tasaista, rauhallista menoa - halutessaan (siitä alempana lisää). Nostoissa mulla ei se istunta pelannut niin hyvin ja niissä vähän kesti - niin kyllä kestää sen satulankin kanssa.

Olin niin tyytyväinen itseeni, että palkitsin meidät molemmat loppukäynneillä radalla. Se kylmä viima puhalsi niin ja Päikkä heittäytyikin säikyksi, niin jäi kuvat ottamatta. Paikoin puolet, paikoin koko väylä oli lumidyynien peittämä. Poni joutui vähän kahlailemaan, mistä hän ei ilahtunut ja metsässä oli joku mörkökin mitä piti singahtaa pakoon. Olin onneksi hyvin mukana, joten säpsy loppui hyvin lyhyeen ja jäi ainoaksi. Vissiin oon tarpeeks monella sinkoilijalla mennyt, etten ihan ensimmäisestä tule alas nykyään.

Tänään oli vähän leudompi sää. Kenttä oli entistä lumisempi, kiitos viikonloppuisten sateiden. Päätin kuitenkin sinne mennä länkkäriä puurtamaan, että päästäis sen saralla eteenpäin. Aloitin taas laukoilla, joissa Päikkä oli taas vähän vastustelevampi, mutta ei mitenkään haluton. Yhteistyö vaan oli hakusessa. Otin vähän ravia sen jälkeen ja totesin itseni selkäjumiseksi, jolla ei riitä innostus ruveta nyt tappelemaan asioista kuten askellaji ja suunta.

Niinpä ne askellajit läpikäytyäni lähdin taas radalle. Alkuun käveltiin reilu puoli kierrosta, ravattiin puolikas ja välissä taas käyntiä. Kun tultiin takasuoralle, päätin että nyt kokeillaan. Päikkä aavisti mun aikeet varmaan istunnasta ja ohjastuntuman lyhenemisestä. Otettiin pätkä ravia, testattiin jarrut, ja sitten laukka-pohkeet. Nyt ei muuten kestänyt puoliakaan niin kauan kuin kentällä useimmiten! Päikkä lähti reippaasti, mutta yllättävän rauhallisesti. Se laukkaili menemään tyytyväisen oloisena ja puolessa välissä suoraa napsahti uusi vaihde päälle. Sellanen "Ei jumalauta tässähän voi vetää AIVAN TÄYSII!" -vaihde. Annoin ponin kiihdyttää tahtia niin kauan kuin se musta tuntui hyvältä. Kurvin tullessa vastaan totesin että kääk, nyt tullaan jo liian kuvaa ja rupesin jarruttelemaan. Päikkää ei olis huvittanut, mutta nopeammin ne jarrut nyt toimi kuin yks aikasempi ratakokeilukerta. Pikkupätkä ravia loppuverkaksi ja loppukäynnit pyörittiin kentällä maastakäsin. Taas olin niin hyvällä tuulella onnistuneesta laukkasuorasta, että palkitsin selkäni helpottavalla kävelyllä ja ratsuni taakan kevenemisellä.

Kuvatilanne on nyt hyvin laiha, sillä käyn tallilla aina yksin, niin nää on näitä samoja vanhoja taas. :/ Tarkoitus olisi värvätä mukaan innostuneita valokuvaajia kerran jos toisenkin. Jos joku halukas lukee tämän, nykäise hihasta!

Suokkiviikko

Suomenhevonen ei kuulu mun lempirotuihin. Jos hevosen joskus ostan, se ei varmasti ole suokki. Tähän on useita syitä; rakenteellisia, perusluonteeseen liittyviä jne. Kuitenkin se on hyvällä todennäköisyydellä Suomen suosituin hevosrotu. Toiset tykkää ja toiset ei. Viime viikolla puuhastelin Päikän (=puolisuokin) ja yhen lämppärin lisäksi kahden eri suomenhevosen kanssa. Mites tässä nyt tälleen kävi?

Tämä ja muut kuvat joissa itse esiinnyn (c) Roosa T.

Vastaus: suhteilla. Aloin pyöriä Mattaksessa heinäkuun alussa, tulin sinne Miinan vuokraajana. Tutustuin Ireneen, jolle Miinan omistaja Päivi suositteli minua. Vuokrasin hetken myös Irenen Väiskiä, kunnes Päivi suositteli Laiman omistajalle mua ja aloin vuokrata Laimaa. Kerran sain kokeilla myös sitä makeaa friisiläisruuna Theoa, kun kiltisti pyysin. Puuhailuani oli seurannut myös Onnin omistaja Sari, joka lähti viikoksi ulkomaille ja tarvitsi hepalle liikuttajia. Niinpä nyt joulukuun puolivälissä olin jo viidennen eri hevosen selässä samalla tallilla. Tämän tarinanpätkän halusin jakaa toivonkipinänä ja vinkkinä niille, jotka etsivät kovasti uusia hevostelumahdollisuuksia ja varsinkin aloittelijoille, joilla on hinku päästä "ylöspäin" hevostelun portailla. Riittää kun pitää hevosen ja omistajan tyytyväisenä huolellisesti ja tunnollisesti, sekä on oma iloinen itsensä.

Onni kesälaitumella.

Keskiviikkona ratsastin siis Onnilla. Sarilla oli sille oman tyttärensä ja mun lisäksi kaksi liikuttajaa, joten mulle jäi tuo yksi päivä hoidettavaksi. Toisenakin oisin voinut mennä, mutta tiesin ettei äiti pystyis silloin mua viemään eikä Mattakseen tosiaan muilla keinoin pääse nyt ilman omaa autoa. Vähän jänskätti uusi heppa ja uudet kamppeet. Onnilta kun löytyi melkoinen arsenaali suojia eri tarkoituksiin, piti kotona kirjoittaa muistilappu että minkänäköistä laitetaan ja mihin tilanteeseen. Hyvinhän ne löytyi ja ruunan karsikäyttäytyminen oli rauhallista, kun oli heinää nenän edessä.

Ajoitin itseni vähemmän loistavasti, sillä tallinpitäjä auraili kenttää just sillon kun oisin sinne halunnut. Alkukäynnit mentiin eka vähän maasta käsin tietä pitkin, sitten selästä käsin ja lopulta uskallettiin kentälle pyörimään siihen päähän, mikä oli jo aurattu. Onni oli odotetun reipas ja harppoi menemään hyvää tahtia. Raviin se siirtyi enemmän kuin mielellään ja tahti koveni. Olin iloisesti yllättynyt, että ruuna vastasi nopeasti aika pieniinkin pidäteapuihin eikä tuonut yhtään mieleen sitä teini-ikäni traumasuokkia, jonka selästä tulin alas käynnissä - se vaan ei pysähtynyt mitenkään! Onni oli reipas, mutta kuunteli koko ajan. Ei tehty kyllä mitään "järkevää" tai tavoitteellista. Kaikki askellajit ja voltteja/ympyröitä oikeastaan koko vajaa tunti. Laukat kokeilin vasta kun auraus oli valmis ja koko kenttä tilaa. Tietenkin kauha oli jättänyt pieniä liukkaampia kohtia, joista parista kompuroitiin jotenkuten yli. Laukkasin vaan pari lyhyttä pätkää just sen takia, että vauhtia ois kyllä riittänyt ja kenttä paikoin liukas / muhkurainen. Siinä odotellessa olin ravaillut niin kauan, että varmaan keräsin itelleni hirveät paineet siitä laukkaamisesta ja sit kun nostin niin olin ihan aaapuaaa. Ja ei, mitään syytä ei ollut eikä mitään sattunut. Se on vaan se uus ja erilainen hevonen kun aiheuttaa tätä henkistä järkkymistä. :)

Hotikka tallissa.

Viikon toinen suokki oli ihana vauva, toukokuussa syntynyt orivarsa Hotikka. Hottiksen omistajan Annin oon tuntenut jonkun vuoden verran suunnilleen. Käyty yhessä hevosmessuilla, arabinäyttelyissä kuvaamassa, ollut kuvaamassa Miinaa jne. Meidän mukana kulkee usein myös Roosa, joka oli nytkin messissä. Sovittiin tästä "miitistä" jo syksyllä, kun Hotikka tuli Annille, mutta jäätiin oottelemaan että tulee lumiset maisemat missä kuvata. Kuvaussää ei sitten suosinutkaan ja ne kuvat... no, kesällä sit uudestaan!

Näin hienoja tuli!

Matkattiin Roosan kanssa reilu tunnin matka junalla täältä pk-seudulta tuppukylään, aiiivan metsän keskelle. Perillä mentiin heti talliin (Annilla tosiaan kotipihassa talli jossa tällä hetkellä asuu kaksi hevosta), ja haettiin hepat sisälle. Hotikan kaveri Försti, 12v lv-ruuna, pääsi ekana rääkkiin. Lähettiin lumiselle pellolle sitä juoksuttamaan. Alkuun sillä oli piuhaa ja vermettä - mitkä sai sen näyttämään ihan työhevoselta ja jostain syystä sai humman ihan haluttomaksi mennä mitään muuta kuin käyntiä. Otettiin kamat pois ja johan lähti! Hevonen oli kuvauksellinen ja teki parhaansa. Maisema myös, mutta se hemmetin sää... Muutama kuva onnistui, ja toiset sitten ei. Miellyttävä oli myös puuskainen, jäätävä tuuli joka lennätti lumet suoraan naamaan kuvatessa.

Talliin menossa.

Jos et tietäisi, luulisitko sittenkään lämppäriksi?

Yks omista suosikeistani. Hevosen asento on upea ja katsekontakti ihmiseen lisää tunnelmaa. 

Minä - tallifashionista ravikypärässä ja villasäärystimissäni - sekä liinaa herkutteleva Hobitti.

Vietiin Före tallin kautta tarhaan ja sitten Hobitti pihalle. Vauva ei ole vielä pihan ulkopuolella paljoa yksin liikuskellut, käsittääkseni, niin oltiin siinä tallin ja tarhan läheisyydessä vaan ja ihmeteltiin. Halusin kuvailun lisäksi itekin koittaa sitä käsitellä, vähän taluttaa ja näin. Tilanne oli kuitenkin varsalle kovin jännittävä ja kurja sää taisi lisätä intoa hurjastella. Annin käsissä se pomppas pystyyn ja mua kiikutti aivan kuus-nolla pitkin pihaa. :D Että voi tulla avuton olo kun ei puolivuotiaalle otukselle pärjää... Tallissa hengaillessa Hotikka hurmasi lempeällä luonteellaan ja varmaan yli puolet ajasta rapsuttelin ja lässytin sille. Lässyttelyä jatkoin vielä sisätiloissakin, kun kaappasin syliini vuorotellen Annin kaksi kissaa (joista ei valitettavasti tullut yhtään kuvaa). Muut rupes mulle nauramaan, kun osallistuin keskusteluun kissaa silittelemällä ja lässyttämällä sille tyyliin "Oletko tinä tamaa mieltä, oletko?" Välillä huomaan että juttelen Päikällekin kuin pikkulapselle. Ninnistä se johtunee.

"Ei sinne!"

Lopuksi päästettiin varsakin tarhaan ja juoksutettiin hepoja vielä vähäsen. Tarkoitus oli saada Hottiksesta muutama hieno laukka-/ravikuva. Roosa sai parempia paremmalla kamerallaan, niitä löytyy ainakin Annin blogista samanaiheisesta postauksesta. Itse olin laiska kuvien suhteen enkä oo näitä juurikaan shopannut. Kelvannevat näinkin. :) Loppuun siis päivän kuvasaalis:

Liebster Blog

Liebster-palkinnon ajatuksena on saada huomiota blogeille, joilla on alle 200 seuraajaa.

1. Kiitä antajaa ja linkitä bloggaajaa, joka antoi haasteen sinulle.
2. Valitse viisi blogia, (joilla on alle 200 lukijaa) ja kerro se heille jättämällä kommentti heidän blogiinsa.
3. Toivo, että ihmiset kelle jätit palkinnon antavat sen eteenpäin heidän viidelle suosikkiblogilleen.

Kiitos paljon tästä tunnustuksesta Roosalle! 
Tämänhetkisiä suosikkeja on enemmän kuin viisi, mutta haastetaan nyt nämä:


Elämäntapana hevoset.
Suvin tarinoita tallielämästä täykkäritamma Neten kanssa. Tästä blogista löytyy myös ajatuksia herättäviä mielipiteitä eläinten kaltoinkohtelusta ja monesta muusta kiinnostavasta aiheesta.

For Better, For Worse
Kaverini Emman ja hänen quartertammansa Riiman elämää westernin parissa. Emmalla on myös ilmaisu hanskassa aiheessa kuin aiheessa, eli hänenkin tekstejään jaksaa ja kannattaa lukea ihan ajatuksella.

Käsi joka kameraa heiluttaa
Sonja on enemmän video- kuin hevosbloggari ja postailee mitä mielenkiintoisimpia pätkiä, aina omista projekteista muiden youtube-käyttäjien mestariteoksiin.

Unelmat on tehty toteutettaviksi
Lotta opiskelee parhaillaan hevosalan ammattilaiseksi ja tarinat hevosopiston vilskeestä ovat kiinnostavia. Sisältää usein paljon kuvia ja videoita.

Armin ja Sandran Parellielämä
Nuoren tytön ja ponin yhteiselämää Pat Parellin oppien tyyliin. Te jotka haluatte hevosenne kanssa luoda täydellisyyttä tavoittelevan yhteyden, vinkit saa täältä!

Ja extrana/sokerina pohjalla haluan nostaa esiin vielä yhden erityisen blogin:

Prinsessa Päivänkakkara
Blogia kirjoitteleekin pieni arabitamman alku Daisy (joten tämän blogin kautta tämä haaste tuskin lähtee eteenpäin). Varsan mietteitä elämästä ja sen ihmeellisyyksistä on hauska lukea, tästä saa piristyksen synkempäänkin päivään. :)

Maastoilua & westerniä

Itsenäisyyspäivänä tehtiin puolitarkoituksella kunnianosoitus suomenhevoselle. Leea lähti mulle maasto-oppaaksi "täyssuomalaisella" Velmullaan ja minä perässä tuolla valkeahkolla suokinpuolikkaalla. Sää suosi siinä mielessä, että edellispäivän -15c pakkanen oli laskenut siedettävään muutamaan pakkasasteeseen. Lunta tuprutti jatkuvasti lisää, muttei se menoa haitannut. 

Lähdettiin tarpomaan tallin takana kohoavaan metsään, josta päästiin aika äkkiä Sipoonkorven kansallispuiston maisemiin. Kiivettiin lumen peittämiä kalliota yhä ylemmäs, matkalla väisteltiin tiuhaan kasvavia puita polvia varjellen ja saatiin hyvät lumisuihkut useampaan otteeseen puiden oksia alitettaessa. Kivuttiin varmaan aika lähelle korkeinta kohtaa rinteestä ja lähettiin siitä laskeutumaan alas, sekä mutkiteltiin takasin tallille. 

Päikkä osoittautui hienoksi perähevoseksi. Se oli varmajalkainen eikä epäröinyt upottavissa paikoissa yhtä paljon kuin Velmu, vaan marssi huoletta yli. Jossain kohtaa se sai pikkusätkyn jostain syystä ja pyrähdettiin Velmu parin minilaukka-askelen voimin kiinni. Aivan silmät ummessa siellä satulassa ei voinut istuskella, sillä Päikkä keksi välillä omia reittejä ja sain ihan päättäväisesti kertoa sille, että mennään nyt kuitenkin Velmun perässä koko matka. 

Käynnillä mentiin tämä vajaan tunnin reissu ja oli kyllä makeat maisemat! Tällä suuntavaistolla totesin, että ei oo yksin lähtemistä sinne vähään aikaan, ainakaan pitkälle. Alkukäynnit ehkä uskallan lähtee niin pitkälle kun polun alkupää vie, mutta pidemmällä ne alkaa risteilemään niin että oisin äkkiä aivan hukassa. 

Kentälläkin piipahdin lopuksi, ottamassa pienet pätkät ravia ja laukkaa, ei kummempaa. Käytössä oli tälläkin kertaa koulupenkki, kun Leea tykkää enempi länkkärillä mennä, niin suostuin "uhrautumaan". :)

Lauantaina lähti auto. Se jäi vielä mun omistukseen, mutta mummolan navettaan seisomaan, halvempaa pitää se poissa käytöstä. Niinpä eilen kuljin bussilla ekaa kertaa tallille ja reippaasti kävelin pysäkiltä 1,5 km. Ei tuntunut pahalta, vielä näillä pakkasilla. Tallilla laittelin Päpän kuntoon taas vaihtelun vuoksi karsinassa ja pitkästä aikaa lännenvarustein. 

Kenttä on nyt aika hyvä. Ura on selkeästi eniten tampattu, mutta keskelläkin pystyy hyvin menemään, siinä vaan heppa saa tehdä vähän enemmän töitä. Meidän lännentreenit alkoi pitkillä, reippailla alkukäynneillä, joiden aikana tehtiin muutama "yhden ohjan minivoltti". Ratsastin uralla suoraan, nappasin sisäohjan puolesta välistä kiinni ja käänsin sen avulla niin pienelle voltille kuin sain, ja sitten takasin uralle suoristumaan. Tämä molempiin suuntiin. 

Sen jälkeen otettiin laukkaa. Päästeltiin aika pitkällä ohjalla uraa pitkin useampi kierros kumpaankin suuntaan. Päikkä älysi nopeasti mitä halusin: reipas mutta tasainen tahti ja kevyin avuin liikkuva hevonen. En joutunut paljon hoputtamaan ponia pysymään laukassa ja saatoin keskittyä enemmän oman istunnan rentouttamiseen. Siinä tosin onnistuin mielestäni kunnolla vasta tunnin puolivälin jälkeen, mutta uskon puhuvani meidän molempien puolesta kun sanon että silti nautimme näistä verkkalaukoista kovasti. 

Verryttelyn jälkeen jogailtiin vähän, jälleen aika löyhällä ohjalla ja yritin hakea sitä omaa jalkaa pitkäksi alaspäin, mikä sai istunnan "napsahtamaan paikalleen". En hölskynyt enää miten sattuu ja Päikän tahti jogissa oli miellyttävä. Eteenpäinpyrkivä, silti rennon rauhallinen ja hetkittäin jopa vähän pleasuremainen. Uralla pyrin hidastamaan tahtia ja lisäksi tein vähän voltteja, joilla sain olla tarkempi pohkeen kanssa, että askellaji säilyy. Käynnissä tehtiin vähän pysähdyksiä ja peruutuksia, jotka oli ponista hirveen vastenmielinen harjoitus. Jos nyt pakko on taaksepäin mennä niin ei ihan suosiolla eikä ainakaan suoraan. Muutaman kerran hiomalla sellainen mallisuorituskin saatiin sentään. 

Lopputunnista jogailtiin vähän lisää ja heppa tuntu niin hyvältä, että teki mieli laukata vielä. Sanoin itelleni että ehkä pitäis jättää tähän eikä kokeilla onnea ja pilata koko hommaa sillä että Päpä saakin jonkun kriisin kesken laukkojen. En kuunnellut, menin vaan ja onneksi tällä kertaa säästyttiin "kriiseiltä". :) Päikän laukka pyöri ihanan pehmeästi ja nyt sain oman lantion rentoutumaan mukaan ja pepun pysymään satulassa. 

Seuraavana päivänä peppu ei ollut yhtä kiitollinen näistä harjoituksista... Viime aikoina oon mennyt lähinnä enkkua = paljon keventelyä + pehmeämpi satula. Nyt en kevennellyt yhtään ja Päikän lännensatula muistuttaa istuintuntumaltaan enemmän puupenkkiä kuin nahkaista tyynyä. Jo pehmeällä sängynlaidalla istuminen aamulla tuntui naurettavan tuskalliselta. :D Silti täytyy sanoa, että noin hyvin menneet länkkäritreenit oli täysin sen arvoista! 

Jouluiloa kissoille & koirille

Facebookin kautta osallistuin ensin jakamalla ja tykkäämällä sanomaa. Kun kerran blogin kauttakin on mahdollista auttaa, tehdään vielä sekin. :) Meidän Ninni on hankittu löytöeläintalosta, ja tässä kampanjassa taisi olla useampi sellainen mukana. Eläinrakkaana ihmisenä tulee helposti hyvä mieli, kun tietää tukevansa sekä talojen toimintaa että pitää kissat ja koirat kylläisinä. :) Näitä kamppiksia sais olla muulloinkin kun jouluna!

Haastan myös kaikki kynnelle kykenevät osallistumaan ja näyttämään tukensa kodittomille eläimille! Kampanjabanneria klikkaamalla pääsee Muschin sivuille.

Hyvästi Laima

Eilinen oli sovittu yhdessä omistajan kanssa mun viimeiseksi Laima-päiväksi. Sitä autoa kun ei kukaan tähän hätään osta, viedään se viikonloppuna mummolan navetan vintille talviunille ja katellaan keväämmällä uudestaan. Ilman autoa ei ole Mattakseen menemistä, ja tiedossahan se auton lähtö oli. 

Aloitin Laiman vuokrauksen puolivahingossa, omistajan pyynnöstä. Vanha tamma tarvitsi liikuntaa, kevyesti mutta usein, eikä hän itse ehtinyt joka päivä tallille. Halusin muutenkin ratsastaa useammin ja alkuun Laima oli mulle luottomaastomopo, silloin kun Miinalla keitti yli ja oli parempi pysytellä kentällä. Muutamia kertoja menin Laimallakin koulua, välillä testailin ilman satulaa ratsastelua ja pari kertaa myös maastakäsittelyä. Tän postauksen kuvat onkin arkistoihin unohtuneita kuvia syksyiseltä sadepäivältä, kun maastakäsittelin Laimaa. 

Tarkoitukseni oli siis todeta, että Laima oli mulle niinsanottu "täyteheppa". Autoin omistajaa ystävällisyyttäni ja sain samalla kokemusta jälleen erilaisesta hevosesta. Koko ajan Miina oli se tärkein ja nyt Päikkä uutuuden viehätyksineen, Laiman kanssa meno ei ollut koskaan tavoitteellista. Se oli sekä koko homman viehätys että luotaantyöntävä ominaisuus. Toisaalta halusin enemmän, toisaalta en. 

Laima opetti tän lyhyen syksyn aikana mulle paljon. Luulin sitä sellaiseksi pystyynkuolleeksi vanhukseksi, jonka kanssa voi mennä läpi mistä vaan eikä tartte ite tehä mitään. Olin väärässä. Laima on hevonen, joka menee läpi mistä vaan, kun se luottaa ratsastajaansa ja sen ratsastaja luottaa siihen. Kun näin ei ollut, hypeltiin keskellä autotietä pienimuotoista rodeota ja kokeiltiin äkillisiä raviin tai laukkaan siirtymisiä kotiinpäin. Jossain vaiheessa menetin sen luottamuksen, minkä luulin meillä olleen (silloin kun elin siinä pystyynkuollut-uskossa), juuri näiden juttujen takia, mitä uskoin ettei tämä hevonen koskaan ikinä tekisi. Välttelin jopa maastoilua hetken, mutta sitten keräsin rohkeuteni ja päätin yrittää uudelleen. 

Meidän viimeinen maasto ei olis voinut olla yhtään parempi. Laima oli valpas, mutta kuuliainen. Reipas, mutta rauhallinen. Me käveltiin vauhdilla ja laukattiin hiljaa. Me mentiin paksun hangen läpi, jyrkät ylä- ja alamäet sekä pehmeät, upottavat kohdatkin, täysin vaivatta. Hevonen asteli päättäväisesti eteenpäin ja minä istuin selässä valppaana mutta tyynenä. Se oli loistava päätös meidän lyhyelle yhteiselle taipaleelle, en voisi olla tyytyväisempi. 

Kiitos Laima. Sinua en unohda koskaan.

Video: talvista käpyttelyä radalla

 Tämän postauksen maanantain Päikkä-kerrasta tarjoilen teille videomuodossa. Jos mun tylsät löpinät aiheesta ja sen ohi ei kiinnosta, suosittelen laittamaan äänet mutelle, jotain kivaa musaa taustalle ja katsomaan videon vain maisemien vuoksi. :)

Koittakaa kestää juontajan katkeilevaa ajatusta ja tärisevää, pikselimössöistä kuvaa:

Lumista maastoilua & hankitreeniä

minä & Laima (c) Roosa T.

Kuten olin toiveen esittänyt, tännepäin Suomea satoi ihan kunnon hanki. Ja ei, mulla ei ole vielä yhtään kuvaa siitä, tän postauksen kuvat on tyhmän lumettomia. :( Suomen talvet tuntien vielä tulee päiviä, jolloin on lunta! Joten ei syytä huoleen, kuviakin tulee kyllä, lumisista heppailuista.

Torstaina oli Laiman liikutus. Kerkesin tallille vielä valosalla, joten suunnistin maastoon. Keli oli hyinen ja hevonen säpäkkä, mutta talven ensimmäinen maasto lumisessa maisemassa - ihan mahtavaa! Ja siinä 23 vuoden iässä se puoliverisen säpäköinti oli aika lievää. Käpyteltiin hiekkatietä tallilta merelle päin ja käytiin tien päässä kääntymässä. Parit ylämäet mentiin rentoa ravia tai laukkaa. Näistä pätkistä nautin, kun hevonen selvästi halusi mennä käyntiä kovempaa, mutta senkin mielestä rauhallinen tahti oli juuri hyvä. Jotain mörköjä metsässä piileskeli, mikä aiheutti lievää hermostuneisuutta tammukassa. Ja kotiinpäin oli jälleen kova kiire, ei kuitenkaan niin kova ettei olisi malttanut apuja kuunnella. Raville oli yritystä, mutta käynnissä silti mentiin. Olin positiivisesti yllättynyt, ettei Laima lähtenyt hölmöilemään enempää. Niiden aiempien häröilyjen pohjalta jännitin koko matkan takasin tallille päin, mikä on itselle tylsää ja varmaan vielä haitallisempaa: jos se jännitys tarttuu hevoseen. Tästä tunteesta haluaisin eroon. Laimaa en enää kauan vuokraa, ja pääsen pian Päikän kanssa aloittamaan maastoilun. Toivottavasti se on luonnostaan rento metsässämönkijä.

Laima (c) Roosa T.

Lauantaina aloin todella itkeä sen kotiin unohdetun kameran perään, kun menin hakemaan Päikkää tarhasta. Aurinko paistoi, joka puolella paksu lumihanki... Päpä on siitä hauska poni, itseasiassa tää on yks mun suosikkipiirteitä siinä, että se tulee aina tarhan portille vastaan. En oo vielä kertaakaan (kop kop) joutunut kävelemään sen luo, vaan se tulee aina perille asti. Ja juuri tällä kaikista kuvauksellisimmalla kerralla, se päätti tulla laukalla sieltä tarhanperältä! Tarhakaveri suokkiruuna meinas jäädä alle ja vähän aikaa ne mietti että kuka kiertää ja kenet, mutta lopulta Päikkä ravaili mun luokse, että hän ois nyt valmis lähtemään hommiin.

Kenttä oli hyvin muhkeassa kunnossa ja mietin, reagoiko Päikkä eri tavalla kovempaan vastukseen, kun joutuu puskemaan tiensä läpi hangen. Pysyn paremmin kyydissä koulusatulalla, joten valitsin tälläkin kertaa sen. Meillä oli edellisenä iltana ollut luokan omat pikkujoulut. Harrastan hyvin vähäistä alkoholin kulutusta, vain juhlissa ja silloinkin sen pari kolme siideriä. Semmosesta ei mitään dageneftereitä yleensä tule - paitsi nyt tietenkin. Olo oli muuten hyvä, mutta päätä särki armotta. Niinpä treeni jäi aika laimeaksi, kun joka kerta kun selässä piti vähän jotain tehdä, alko päässä tuntua että please stop! Kaikki askellajit kävin kuitenkin reippaasti läpi ja pystyin vähän nauttimaankin reippaasta mutta rauhallisesta laukasta (nostot oli yhtä tuskaa). Jaksoin sentään kolme varttia pyöriä kenttää ympäri ja loppukäynnit käytiin rataa pitkin. Siellä Päikkä sai jotain intoilukohtauksia, varmaan ajatuksella "No eikö nyt kannattas juosta kun ei oo sitä hankee tiellä!" Pysyteltiin kuitenkin käynnissä ja loppujen lopuksi oli ihan jees tallireissu.

vanhaa matskua (c) Katja

On kivaa, kun vuokrahepan omistajalla on kaks hevosta. Tuolloin lauantainakin törmäsin Leeaan, joka oli Velmulla ajelemassa ja kyseli miten mulla menee Päikän kanssa ja oonko maastoja ehtinyt tutkimaan. Lupasi lähteä oppaaksi joku kerta, kun sovitaan että mennään yhtä aikaa tallille. Sillon kun pv-tamma Finesseä vuokrailin, oli sama tilanne, että samalla tyypillä toinenkin hevonen ja sillon käytiin kans yhessä länkkäritunneilla ja maastossa jne. Vuokrailu on siitä monipuolista ja kivaa, että sitä voi tehdä yhdessä ja yksin!