Tätä blogia kun selailee tuolta yli neljän vuoden takaa alusta tähän päivään, huomaa, miten pysyvää muutos on. Päätähti blogissa on vaihtunut moneen otteeseen milloin mistäkin syystä ja nyt olen jälleen kerran siinä pisteessä. Tosin, bloggailuintoni on kuollut jo kauan aikaa sitten eikä minulla ole aikomusta kirjoitella hevosharrastuksestani tänne aktiivisesti jatkossa, mutta tämän asian ainakin päivitän lukijoillekin tiedoksi.
Kolme ihanaa vuotta sain viettää Titan kanssa, ja olen siitä kovin kiitollinen. Nyt kuitenkin minun elämäni vie muihin juttuihin - olen tällä hetkellä kiinnostuneempi treenaamaan salsaa kuin ratsastusta - ja Titta yksinkertaisesti asuu liian kaukana, että minulla riittäisi paukkuja jaksaa sen luona käydä säännöllisesti kaiken muun menon ja melskeen päälle. Niinpä tein vaikean, mutta oikean päätöksen.
Hevostelua en lopeta kokonaan. Edelleen käyn omien aikataulujen mukaan sopivissa raoissa Vilma-suokin kanssa touhuamassa, luomassa sille positiivisia kokemuksia ihmisen kanssa tekemisestä.
Titta toimi suurena opettajana minulle. Mieleenpainuvin kokemus oli ratsastamaton vuotemme. Se todella opetti, mitä hevosen kanssa oleminen voi parhaimmillaan olla. Mitä tarkoittaa hevosen arvostaminen persoonallisena yksilönä mielipiteineen ja tarpeineen. Opin kunnioittamaan Titan omaa tahtoa, löytämään tasapainon välillemme. Ettemme ole käskyttäjä ja tottelija, vaan tasa-arvoiset ystävykset yhdessä. Ja ettei ratsastus ole ainoa asia, missä hevonen voi meille jotakin antaa ja opettaa. Päinvastoin - tuntuu, että hienoimmat asiat löytyvät ihan muualla kuin satulassa.
Hieman ennen tämän aikakauden päättymistä meitä kävi kuvaamassa ihana
Heidi. Nämä kuvat jäävät ihanaksi muistoksi yhteisistä ajoista. Kiitos Heidi, kiitos Titan omistajapoppoo, kiitos Titta. Olit merkittävä luku elämässäni, toivottavasti kohtaamme vielä.
1
2
3
4
5
6
7
8
9
10
11
12
