Muutoksen vaikeus

Jotenkin tuntuu siltä, että pitää kirjoittaa, mutta en tiedä tarkalleen mitä kirjoittaisin. Oon ajatellut tätä bloggailua siten, että kirjoitan vain kun tulee inspiraatio. Että nyt meni tallilla hyvin, koin ahaa-elämyksen, kirjoitanpa tästä päivästä. Toisaalta haluaisin pitää päiväkirjaa tekemisistäni hevosten kanssa ja kirjoittaa kaikista kerroista edes lyhyen maininnan, mitä suurinpiirtein olen tehnyt, vaikka se tekeminen ei olisi herättänyt kummempaa kirjoittamisen tarvetta.

Tänään... en oikein tiedä kumpi päivä tänään on. Fiilikset on hyvin ristiriitaiset. Toisaalta tänään ei tapahtunut mitään ihmeellistä, Klaaran kanssa tein hyvin yksinkertaisia perusharjoituksia maastakäsin ja ne sujui ihan ookoosti. Toisaalta tämä(kin) päivä herätti ajatuksia. Ja ehkä vielä enemmän huominen päivä.

Se mikä mut nyt sai kirjoittamaan, on muutos. Oli sitten mikä tahansa elävä olento, muutos on aina (aluksi) epämiellyttävää ja vaikeaa. Vaikka olen sen tiennyt jo hyvän tovin ja on siis ollut aikaa miettiä asiaa, hyväksyä se, tiedän ettei huominen ole helppo päivä. Ratsastan Päikällä viimeistä kertaa enkä tiedä, näenkö sitä enää koskaan. Mahdollisuuksia tietysti on, mutta ei minkäänlaista varmuutta.

Tällä kertaa muutos on ehkä tähän asti suurin. En vaihda vain vuokrahevosesta toiseen, vaan vaihdan kokonaan tyyliäni harrastaa. Päikän kanssa harrastaminen tarkoitti valmiin, koulutetun hevosen kanssa mitä tahansa tekemistä vain satuin keksimään eli se oli äärimmäisen helppoa eikä vaatinut sen kummempaa paneutumista tai keskittyneisyyttä, jos niin halusin. Saatoin treenata hiki virraten, saatoin hassutella tai lähteä vain metsään istuskelemaan pehmeässä satulassa, kun hevonen allani käppäilee pitkin ohjin rennosti eteenpäin. Ja nyt musta on tullut avustava kouluttaja/ratsuttaja. Se on mulle täysin uutta - siksi niin kiinnostavaa ja samalla niin pelottavaa. Se vaatii pitkäjänteisyyttä, tarkkuutta, keskittymistä... Mitä uskon, että mulla on ja Laura, jos luet tätä, en kadu päätöstäni yhtään. Tää on vain niin suuri muutos, että aiheuttaa tällaista ajatusten purkua ja syvällistä pohdintaa, mihin tää blogi on just hyvä väline.

Välillä ajattelen liikaa Klaaran ikää. Se on vielä nuori, se ei osaa, se ei jaksa, se ei ymmärrä. Tavallaan pelkään ajatella sitä vain hevosena, vaikka koen että niin mun pitäisi toimia. Miettiä että miten hevonen eläimenä ymmärtää asiat. Mitä jos ei ymmärräkään, kun se on niin nuori? Mitä jos se ryntääkin päälle tai hyppää pystyyn ja riuhtoo itsensä irti, jos erehdyn hetkeksi rentoutumaan enkä ole jatkuvasti varuillani?

Tästä oli hyvä artikkeli taannoin, että hevosen saama maine vaikuttaa liikaa tapaan, jolla sitä kohdellaan ja lopulta hevosesta ehkä tulee maineensa veroinen - ja ihmisistä vain säikympiä. Jos oletan, että kohta se Klaara taas yrittää potkaista, niin eiköhän se potkaise. Hevoset on niin äärettömän hyviä lukemaan ihmistä. Ja on ihan typerää muodostaa mielipide hevosesta sen perusteella, että se on toisinaan potkaissut ja osunutkin. Kun vielä kyseessä on oppiva, kasvava nuori eläin, pitäisi ajatella mieluummin että ei se enää potki, se ymmärtää ettei sen tarvitse. Kuitenkin niin että ajattelee edelleen hevosta hevosena, vaistojensa varassa toimivana saaliseläimenä eikä taas toisinpäin että "tää polle ei tee ikinä mitään".

Tänään yritin kentällä katsoa vain hevosta, juoksuttaa vain hevosta. Ei ollut väliä miten Klaara viimeksi käyttäytyi kun näin sitä juoksutettavan (eli todella sikamaisesti), keskityin vain selkeisiin ohjeisiin ja palkitsin hyvästä suorituksesta. Ja meidän juoksutus meni hyvin. Sieltä tuli välillä niitä protestipukkeja, yksi piehtarointiyritys ja kiihdytyksiä, mutta niitä en ollut pyytänyt, joten jätin ne huomiotta ja kanavoin oman energiani ja kehonkieleni hidastamaan hevosta haluttuun askellajiin, malttamaan sitä kävelemään vielä puoli kierrosta tempuitta, jotta saatoin taas palkita sen.

Juoksuttaminen oli helpompaa, kuin talutusharjoitukset hetkeä myöhemmin. Liinan päässä ympyrällä kulkeva hevonen voi lähteä tempomaan kauemmas ja voimalla, mutta lähelläni kävelevä muutamasatakiloinen eläin voi hermostuessaan tulla päälle niin nopeasti, etten ehdi harrastuksen ansiosta kehittyneistä reflekseistäni huolimatta tekemään mitään. Niinpä tän päivän talutusharjoitukset oli sekä Klaaraa että mua varten. Talutin sitä tarkoituksella "väärältä puolelta", jolta sitä vähemmän käsitellään ja koitin pitää huolen että se kävelee ihan yhtä nätisti kuin normaalistikin. Ja että mun päälle ei tulla vaikka puskien takaa tulee toinen hevonen tai vesilätäkkö on inhottava. Harjoiteltiin myös pysähtymistä, sillä Klaaralla on tapana väännellä itsensä stopatessa rintamasuunta taluttajaan päin - sieltähän se palkka kuitenkin tulee. Jo muutamasta kerrasta se huomasi, että joutuu vaan uudestaan hommiin jos vääntyilee ja suorana pysähtymisestä saa leipää. Niin ihan hyvinhän sekin meni, vaikka pihalla varsinkin poni juoksaisi välillä minne sattuu ja sain taas silmät selässä vahtia, mistä suunnasta se mua kohta lähestyy. Se kun on vielä niin ihmisläheinen, että aina tilaisuuden tullen änkee niin liki kuin suinkin. Tätä sain taas harjatessa painottaa, että se tulee mun luo kun mä niin haluan eikä tosiaan suu auki tai kavio edellä.

Että tällaisia ajatuksia liikkuu Lännen Nopeimman kirjoittajan päässä nykyään. Blogin nimestä on tullut vähän off-topic, mikä sekin on osa tätä mun ahdistusta muutoksesta. Laura on kyllä ollut ihanan avoin kaikkea uutta kohtaan ja vielä tulette näkemään Klaarankin tekevän jotain western-juttuja. Kunhan tässä rauhassa mennään päivä kerrallaan eteenpäin, totutaan, tutustutaan. Vielä tulee sekin päivä, kun en voisi kuvitellakaan tekeväni mitään muuta kuin just tätä, Klaaran kanssa.