25. kesäkuuta 2014

Hevosharrastuksesta


Hevoset ja niiden kanssa toimiminen. Olkoon se ratsastusta tai ajamista, kilpailuissa tai huvikseen, tai tallinpitämistä, hevosten hoitoa, kengitystä... En usko että kukaan on tälle tielle alunperin lähtenyt rahan takia - joskin toisilla se hauska harrastus voi ajan myötä muuttua rahan tahkoamiseksi. Hevosala on siis kutsumusala, jotakin mitä ihminen haluaa tehdä - joko työkseen tai harrastuksekseen. Ihminen nauttii siitä - vai nauttiiko?

Kuinka monta kertaa keskivertoheppatyttö tai -täti on ollut ratsastustunnin jälkeen hiestä märkä, täysin uuvuksissa rutistettuaan koko tunnin ajan jokaisella lihaksellaan viimeisetkin voimanrippeensä, niin että seuraavana päivänä on hankala istua tai kävellä normaalisti. Eikä sekään riitä, että fyysisesti on kurja olla. Opettajan tapa ilmaista asiat polki ratsastajan jälleen kerran maanrakoon ja hevonenkin näytti edes joitain tyytyväisyyden merkkejä vasta ratsastajan laskeuduttua pois selästä.

Kun harrastaa itsenäisesti, voi tehdä valinnan. Olenko itselleni se armoton valmentaja, joka huutaa pää punaisena ja pakottaa laukkaamaan vielä neljännenkymmenennenkahdeksannen kierroksen kentän ympäri, koska en vieläkään ole saanut asiaa x toimimaan kuten sen hänen mielestä pitää aina olla. Vai, teenkö sitä mitä oikeasti haluan ja rakastan, omilla ja hevoseni ehdoilla.

Kuka tahansa tätä blogia edes yhden postauksen lukenut tietää, että olen valinnut omalla kohdallani jälkimmäisen tavan. Ehkä tiedät myös, että tämän valinnan myötä nykyinen "hevosparisuhteeni" on paremmalla tolalla kuin koskaan. Hevonen lukee meidän tunnetiloja jatkuvasti. Kun minä olen rento, hevonenkin on ja yhdessäolo on kaikinpuolin mukavampaa, sekä samalla vaivattomampaa.


Tämä ajatus tuli minulle yhtenä päivänä juoksuttaessa. Titta oli perinteisesti liinan päässä tällä kertaa ja laidunelämästä väsyneenä ei aluksi meinannut liikkua hidasta käyntilaahustusta enempää. Otin muutamia ravisiirtymisiä - pidin ne lyhyinä jotta minä pääsin määräämään, koska askellaji vaihtuu. Kun Titta ravasi vähän pidempään, kehuin ääneen ja Titta pysähtyi. Siitä on tullut aika etevä "ottamaan" omat palkintonsa, ainakin mun kanssa (luulen että kehuessani tietyllä äänensävyllä, samalla pysähtymistä ajatellen kehoni antaa jonkin näkymättömän pysähtymisavun, jonka herkkä tamma lukee sekunnin murto-osassa ja mulle se näyttää ennakoinnilta). Se siis tietää, että palkitsen herkästi nimenomaan pysähtymisellä. Miksi teen niin?

Koska kuten juuri vihjailin, Titta osaa näitä palkintoja arvostaa. Se tietää tehneensä oikein, kun saa siitä riittävän suuren palkinnon. Jonkun mielestä olisi täysin tehotonta ja aivan liian aikaa vievää pysähdellä kesken juoksutuksen joka kolmas minuutti vain seisomaan ja haukottelemaan hevoselle (tai päristelemään. Matkin eleilläni rentoutuvaa hevosta, jolloin myös Titta rentoutuu.) samalla höpöttäen miten hieno tyttö se on. Uskon kuitenkin, että myös kilpahevosten kanssa tämä olisi mahdollista ja kenties hyvä tapa päästä parempiin tuloksiin (tai samoihin tuloksiin tyytyväisemmällä hevosella). Jos jollain on tästä kokemusta, kuulisin mielelläni!

Ravipätkistä tuli yhä pidempiä Titan lihasten vertyessä ja tahtikin alkoi olla huomattavasti reippaampi. Palkintopysähdyksiä tehtiin nyt alkua harvemmin - niillä hevonen oli saatu hyvin motivoitua urheilemaan. Laukka oli aluksi könkköä, sekin parani pian ja riittävän pitkästä pätkästä sai taas seistä rauhassa ja niin edelleen.

Silloin siis ajattelin, että saan harrastuksestani paljon enemmän irti, kun etsin tavan, jolla tekemällä sekä minä että hevonen nautimme olostamme. Juoksutus tuskin on kummankaan meistä lempijuttu, mutta tällä tyylillä siitä sai ihan mielekästä. Sitä osaa jotenkin itsekin arvostaa enemmän näitä pikkupikku onnistumisia, kun palkitsee ja kehuu ääneen jo kolmesta raviaskeleesta laiskana päivänä. En kuitenkaan ole Titan valmentaja, jonka pitääkin vaatia, jos tähdätään esimerkiksi kilpailuihin, vaan olen sen ystävä. Ja ystävät kannustavat toisiaan, viettävät laatuaikaa yhdessä.

Tästä syystä pysähtelemme joskus maastotalutuksella syömään. Tästä syystä käytämme kuolaimettomia suitsia, teemme paljon maastakäsittelyä, varsinkin irtona, suoritamme harjauksen vapaana karsinassa käytävälle sitomisen sijaan sekä kiristämme satulavyötä vain pari senttiä kerrallaan, hitaasti ja rauhallisesti.


Hevosharrastaja rakastaa hevosia. Toivoisin, että yhä useampi uskaltaisi tämän rakkautensa näyttää - oli sitten minkälainen hevosalan harrastaja tai työntekijä tahansa.

17. kesäkuuta 2014

Paljastus

(c) Gabi
Tätä postausta lienee itse kukin salaa mielessään toivonut ja odottanut. Nyt olen saanut Ystävän omistajalta luvan kertoa meidän tarinamme. Se menee näin:

Minun ja Ystävän tiet kohtasivat ensimmäisen kerran kymmenen vuotta sitten. Olin tuolloin hevospelostaan toipuva teinityttö ja lähtenyt ihka ensimmäiselle ratsastusleirilleni kahden kaverini kanssa. Olimme valinneet Hovin ratsutilan lähinnä siksi, että "ihanaa, arabeja!" ja ensimmäinen leirimme siellä oli yleisleiri (myöhemmin siirryin lännenleirehin).

Yhtenä päivänä leirillä meillä oli teoriassa pyöröaitauskoulutusta. Sitä opetti kaikki Hovin hevoset kouluttanut Jaana Toivonen. Jaana valikoi näihin teoriapätkiin aina jonkun nuoremman hevosen, joka ei vielä tehnyt ratsastustunteja tai ollut edes aloittanut ratsukoulutustaan. Sillä kerralla se oli Ystävä, vasta kolmen vuoden ikäisenä ja nykyistä paljon harmaampana kimona. Ei siitä ensitapaamisesta ihan kauheasti jäänyt mieleen mitään.

2006

2007
Tykästyimme Hoviin niin paljon, että aloimme käydä siellä joka kesä. Ystävä taisi olla vielä parikin kertaa pyöröaitausteoriassa mukana, kunnes lopulta kävi läpi ratsukoulutuksen ja tuli tunneille. Älkää kysykö mikä vuosi se oli, en mitenkään muista. Sen tiedän, että Hovilla hevoset saivat olla lapsia pitkään, joten kaipa Ystävä oli jotakin 6-vuotias tai sinnepäin tullessaan tunneille. 

Tuolloin tuntui hassulta, että niin "vanha" hevonen on vasta aloitettu ratsuna - olenhan ollut toisella tallilla ratsastustunnilla jopa 4-vuotiaalla hevosella, mikä on melkein yleisempää. Näin jälkeenpäin hevosalaa enemmän kokeneena olen huomannut, että Ystävän saama koulutus ja sen vaatima aika on ollut paras mahdollinen lähestymistapa. Eihän sillä mikään kiire ole ollut, miksi muilla hevosilla (paremminkin hevosenomistajilla) on? Yleensä se kiire kostautuu, ennemmin tai myöhemmin.

2012
Ystävän ensimmäisenä leirikesänä tuntihevosena en muistaakseni ratsastanut sillä lainkaan. Silloin sillä menivät vain muutamat minua kokeneemmat ratsastajat, kun se oli "niin nuori ja haastava". Kun sitten lopulta joku kesä uskalsin kokeilla Ystävää, en tarkkaan muista mikä ensireaktioni oli. En suinpäin rakastunut siihen, mutta en kai inhonnutkaan. Tuolloin olin vielä ihan rakastunut Zider-ruunaan, jonka ihannointi vaihtui säpäköihin tammoihin vasta myöhemmin.

Muistaakseni pari viimeistä leirikesää Hovilla tykkäsin mennä Ystävällä ja meninkin useamman kerran per leiri. Ainakin yhtenä vuonna halusin mennä sillä leirikisatkin, ja kivaa meillä oli vähemmän mainittavasta menestyksestä huolimatta.

2012 (c) joku leiriläinen
Sitten koitti se kesä, kun Hovin Ratsutila lopetti toimintansa ja myi kaikki hevoset uusiin koteihin. Ystävä roikkui myytävien listalla aika pitkään, kunnes eräs tuttavani sen päätti ostaa. Olin tavannut Ystävän uuden omistajan yhdellä viikonloppuleirillä ja tuurin kautta he päätyivät samalle tallille erään toisen leirituttuni kanssa. Jonkun aikaa en tiennyt tai kuullut heistä mitään, mutta etsiessäni uutta vuokrahevosta Miinan jälkeen, Ystävän omistaja kuuli aikeistani ja kysäisi olisinko kiinnostunut Ystävästä. Olin, todellakin olin, mutta aiemmin samana päivänä olin ehtinyt lupautumaan Päikän vuokraajaksi. Lisäksi Ystävä asui tuolloin hyvin hankalan matkan päässä minulle ja Päikkä sopivan lähellä. Niinpä jouduin vastaamaan: "Kiitos ei."

No, kuten hyvin tiedätte, tämä hevostenvuokraamiseni oli yhtä vuoristorataa. Päikän mentyä kuvioihin tuli Klaara ja jossain vaiheessa aloin kaipaamaan nuoren esteponin rinnalle vanhempaa vuokraheppaa, jolla voisi myös harrastaa länkkää. Päätin kokeilla onneani ja laittaa Ystävän omistajalle viestiä. Onnekseni he olivat vaihtaneet tallia lähemmäksi minua ja sattuivat olemaankin uuden vuokraajan tarpeessa.

2012 (c) joku leiriläinen
Sovin koeratsastuksesta, menin tallille ja pitkästä aikaa pääsin tapaamaan Ystävääni. Se ei ollut muuttunut tippaakaan. Tallissa harjaillessa tunnelma oli hyvä ja tyyni, selkään päästessäni tunsin sen vielä vahvemmin. Olin löytänyt sen hevosen, jonka luokse kuulun. Olin kotona.

Näin minusta tuli Ystävän vuokraaja. Tämä yhteinen historiamme on suurimpia syitä, miksi meillä on mennyt yhdessä näin hyvin. Olen tuntenut Ystävän varsasta asti. Tunsin sen emän, sisarukset, jälkeläiset sekä sisarusten jälkeläiset. Kaikkien niiden leirikesien aikana opin tuntemaan sen kotitilan, miten hevosia siellä pidettiin ja millä tavalla ne kaikki koulutettiin. Opin itse myös käsittelemään hevosia näillä samoilla metodeilla. Tästä kaikesta ei voi olla muuta kuin äärettömän kiitollinen.


Hyvä yleisö, saanko esitellä: Ziquitita eli Titta, minun Ystäväni.

2012 Länkkärileirin leirikisat
2007 Titta ja varsansa Marqueza
Löysin tämän kuvan arkistoistani niihin aikoihin, kun aloitin Titan vuokraamisen.
Aina välillä etsin kuvan käsiini ja katselen sitä. Se on niin hellyyttävä!
Syksy 2013. Ensimmäisiä ratsastuksia vuokrailun alussa (c) Gabi

13. kesäkuuta 2014

Tunnelmia esteleiriltä


Viikonloppu eli vapaapäiväni Tuiken tallilla menivät leppoisasti. Sunnuntaina maalailtiin uusia estetolppia ja puomeja alkavaa esteleiriä varten. Hevoskokoonpanokin ehti muuttua useaan otteeseen: Pektus-jättiläinen lähti takaisin kotiin perjantaina, lauantaina tuli uusi koulutushevonen, sunnuntaina tuli yhden leiriläisen poni, maanantaina tuli toisen leiriläisen poni ja Make-poni lähti kotiin.

Eniten nämä muutokset ovat tuntuneet vaikuttavan Zahriaan, joka on pitkään ollut kiistaton johtajatamma ja nyt sillä oli yhtäkkiä vastassaan monta yhtä vahvaa johtajapersoonaa. Uudet tuttavuudet se joutui kaiken lisäksi kohtaamaan yksin. Tamma oli kuulemma ollut Pektuksen kanssa kuin paita ja peppu. Taisi toista harmittaa miehen lähtö ja muu leirihälinä, niinpä esteleirin ekana päivänä prinsessa oli niin kiukkuinen että, ja toisena taas lauhkea kuin lammas (kuva otettu jälkimmäisenä päivänä). Ota nyt noista arabitammoista selvää. ;)

Zahria
Leirin alkua edeltävänä yönä heräsin kuiskutukseen. "Herättäkää Hanna, hevoset on karanneet." Olikin varsin virkistävää kahlata kylmän kosteassa heinäpellossa housut ja kengät litimäriksi, ja kaiken lisäksi turhaan: iltajuoksulla olleet Zahria ja Make palasivat omia teitään talliin meidän ihmisten kiertäessä kauempaa niitä etsimässä.

Muutenkin hevoset ovat kukin vuorollaan järjestäneet meille urheilua, ettei vaan pääse kunto tippumaan. Huvittavin oli ehkä Roki-poni, joka ketterästi livahti pihattoaitauksen aidanreiästä (ylä- ja alalaudat paikoillaan, keskimmäinen puuttui) sekä yhtenä iltana päätti jättää tammat yksin laitumelle. Poni kaatoi sähkölangat mennessään (ei tuntunut missään, ilmeisesti) ja saapasteli sisään talliin kun olin Tuiken kanssa rehuhuoneessa. Auliisti avasin sille karsinan oven ja sinnehän se asettui ihan tyytyväisenä. Ei näille persoonille voi kuin nauraa. :)

Kukka ja Roki puomitunnilla
Apupäävalmentaja Keke
Esteleiri tosiaan pärähti käyntiin maanantaina ja tämä leiri poikkesi edellisestä muunmuassa opetuksen tiimoilta. Tuiken sijaan tilalle saapunut Veera veti sekä ratsastus- että teoriatunnit, hänellä kun on laajempi esteratsastus- ja estekilpailutausta.

Ihan ensimmäisillä tunneilla Veera halusi katsoa yksitellen kunkin ratsastajan istuntaa. Poikkeuksellisesti ryhmät jaettiin 2 ja 2 ja 2 normaalin 3 ja 3 sijaan, jotta Veera todella ehti ja pystyi tarvittaessa sille istunnalle jotain tekemään. Vaikka en itse pysty tällä hetkellä ratsastamaan, koitin pistää korvan taakse tunneilla kuulemaani opetusta ja kokeilen näitä niksejä sitten, kun taas satulaan pääsen.

Maanantain teoriassa käytiin läpi erilaisia estetyyppejä, miten niille kannattaa lähestyä jne. Tytöt pääsivät myös piirtämään kukin oman esteratansa. Tiistaina käsittelyssä olivat esteratsastuksen kilpailusäännöt. Se taisikin olla ainoa teoriatunti, jota en mennyt seuraamaan, vaan lähdin ulos kuvaamaan hevosia ja kaneja.

Cecilia
Armas

Tuiken tallin kanit osoittautuivat mulle henkilökohtaisesti aika vallankumouksellisiksi. Noin yleisesti ottaen en pidä jyrsijöistä, enkä tule koskaan hankkimaan itselleni lemmikiksi mitään marsua, gerbiiliä tai edes kania. Mun kokemukset jyrsijöistä on tähän asti olleet vähemmän hyviä. Kanit tuskin on antaneet edes silittää pikaisesti, kun ovat aina niin arkoja. Lisäksi pelkään että ne purevat. Pienemmät jyrsijät purevat ja vielä pissaavat syliin tai käteen. Mutta ei Tuiken jättilupat. Aina kun kanien karsinaan meni istumaan, ne tulivat heti luokse, uteliaina mutta ystävällisesti, nuuhkimaan että toinkohan taas voikukan lehtiä, heidän lempiruokaansa. Pikkupoika Armas vei sydämeni lempeän pelottomalla luonteellaan. Se kiipesi itse syliin eikä varonut kosketusta. Äitinsä Cecilia oli vähän varautuneempi, mutta leiriläisten huomion keskipisteessä sekin selvästi kesyyntyi. En olisi uskonut, mutta näitä kaneja tulee ikävä.

Seuraavat ratsastustunnit tytöt menivät normaaleissa kolmen ratsukon ryhmissä. Osalla tunneista ratsastettiin enimmäkseen teitä - joko pelkillä puomeilla tai puomit + este. Tiistai-iltapäivänä puomeja hyödynnettiin koulutunnilla, jossa ratsukot menivät muunmuassa loivaa kiemuraa sekä pujottelua - osa jopa laukassa.

Ludde
Hildis

Kun tiistain viimeinen tunti saatiin päätökseen ja hevoset takaisin laitumille, oli minun aikani lähteä. Loppuleirin avusteluista vastasi Tuike itse, ja minä palasin iltajunalla takaisin Helsinkiin, totuttelemaan tylsään arkeeni. Täytyy sanoa, että koville otti vasta kotona. Olin ihan iloinen lähtiessäni - kaikki loppuu aikanaan ja ikävähän mulla oli jo kissoja ja Kimmoa - mutta seuraavana päivänä minut valtasi kaipuu. Missasin Tuiken uuden irlannincob-orin saapumisen tilalle, leirikisat ja mitähän muuta yhtä hienoa ja ainutkertaista... Sehän on vain entistä parempi syy kokea tämä seikkailu uudestaan. :) Koska, sitä jäämme jännityksellä odottamaan.

Tähän pitäis nyt keksiä jotain hienoa, tiivistävää yhteenvetoa koko kokemuksesta. Eniten kertoo varmaan se, että olen aika sanaton. En tiedä miten kuvailisin kaikkea oppimaani ja kokemaani. Tämä "työ" ylitti odotukseni eikä hetkeäkään tuntunut työnteolta. Voin vain haaveilla, että joskus oma arkenikin olisi jotain tällaista.

Kiitos Tuike ja Tuiken tallin poppoo. Lupaan, että kohtaamme vielä. :)

7. kesäkuuta 2014

Yleisleiri Tuiken tallilla

Nyt on hiljaista. Leiriläiset lähtivät eilen takaisin koteihinsa ja minutkin valtasi haikeus. Leirin päätös tuntui yllättävän vakavalta ja lopulliselta, tuli kumma tunne että pitäisiköhän minunkin lähteä kotiin. En lähtenyt ja aamulla se tunne oli tiessään. Vaikka leiriläisten kanssa oli hurjan hauskaa, on tämä maaseudun rauha myös tavoittelemisen arvoista.

Kertailen tähän vielä leiriviikon tapahtumia siitä eteenpäin mihin viime postauksessa jäin - nyt kun lopultakin on siihen aikaa!


Tiistain teoriassa käsiteltiin luonnollista hevosmiestaitoa. Tuike näytti alkuun tammansa Gamillan kanssa, miten maastakäsinharjoitteita voi tehdä ja sen jälkeen leiriläiset tekivät perässä. Pääsin itsekin kokeilemaan, ja vaikka tämän olisi pitänyt olla minulle äärettömän helppoa ja "tähtihetkeni" missä pääsen loistamaan taidoillani, ei minun suoritukseni eronnut leiriläisten menosta juurikaan. Enemmänkin se oli sellainen nöyrtymisen ja oppimisen hetki. Narun päässä oli herkkä, minulle vieras hevonen ja Tuiken näyttämä tyyli hieman erilainen kuin mitä itse Ystävän kanssa käytän. Hyvä se oli kokeilla - ei sitä muuten tiedä mikä itselle sopii - ja tärkein juttu minkä huomasin, oli tarkkuus. Yllätyin itsekin miten suurpiirteisesti toimin Tuikeen verrattuna eikä se hevosten kanssa yleensä ole hyvä juttu. Tarkkuus kulkee käsi kädessä johdonmukaisuuden kanssa. Tässä siis mulle petrattavaa, ja loppuviikon kiinnitinkin siihen enemmän huomiota aina hevosten kanssa toimiessani.

Tuike ja Gami
Keskiviikkona minulle tarjoutui tilaisuus päästä opettamaan eli vedin tytöille päivän teoriatunnin. Haimme Make-ponin talliin ja kertasimme vähän perusasioita varusteista. Mihin kohtaan hevosta satula tulee, miten pintelit laitetaan, miten hevonen suitsitaan... Maken lisäksi mukaan pääsi Rietu-ruuna, jolle testasimme kuolaimettomien suitsien pukemisen.

Tämä ja muut teoriatunnit tällä leirillä on minusta olleet kivoja siksi, että eteen ei tyrkätä kasaa monisteita ja kuunnella pitkällistä luentoa, vaan suullisen ohjeistuksen lisäksi lapset pääsevät oikeasti toimimaan ja kokeilemaan teoriassa käsiteltäviä asioita. Vetämässäni teoriassa en tainnut itse laittaa hevosille yhtäkään varustetta tai edes solkea kiinni, niin monta innokasta kättä oli aina pystyssä, valmiina näyttämään osaamisensa.

Ratsastustunneilla on tehty yhtä sun toista. On menty maastoon, lännenratsastusta, ilman satulaa, esteitä, ratsastusta omien lempibiisien tahtiin, vikellystä... Näistä hillittömintä on ollut ehdottomasti tuo jälkimmäinen. Todettiin yhdessä, että hauskimmillaan hevosen selässä apinointi on kaverin kanssa. Kuvaajallakin riitti naurussa pitelemistä.

Kukka ja Gamilla
marakatit Rietun selässä
Kukka ja Rietu estetunnilla
Roki ilman satulaa -tunnilla

Keskiviikkoiltana pidettiin jännittävä leirikaste, jossa leiriläiset olivat Tuiken orjia ja silmät sidottuina tehtäviä suorittamalla lopulta vapauttivat itsensä. Illan päätteeksi tytöt toimivat minulle kuvausassareina ja juoksentelivat Timantti-varsan kanssa laitumella.Varsaa ei ihan kauheasti juuri sinä iltana innostanut juoksentelu, mutta sentään jokusen laukkakuvankin satuin siitä näppäisemään.


Torstain teoriassa oli aiheena ruokinta. Ensin vähän luentotyyppisesti ja sen jälkeen leiriläiset pääsivät ruokkimaan hevosia itse. Torstaina meillä oli myös leirinuotio, jossa käristimme makkaraa ja ruokailun päätteeksi opetin tytöille vähän rivitanssia.

Viimeisenä leiripäivänä perjantaina ryhmäjakoa muutettiin aamun toivetunneille siten, että lisää vikellystä haluavat laitettiin yhteen ryhmään ja kouluratsastuksesta kiinnostuneemmat omaansa. Teoriatunnilla tytöt pääsivät seuraamaan Pektus-jättiläisen kengitystä ja iltapäivällä pidettiin leirikisat.

Leirikisan radalla oli erilaisia esteitä, mm. yli ratsastettava pressu, pujottelu ja pieni hyppyeste. Kisoista ei nyt tullut kuvia, sillä sain tärkeän tehtävän kellottajana. Kyseessä oli siis nopeus- ja tarkkuuskilpailu - pudotetusta puomista tai pressun menemättä jättämisestä ynnä muista virheistä tuli aina 10 sekunnin aikasakko. Pieni Make-poni osoitti pätevyytensä viemällä isojen hepojen nenien edestä sekä 1. että 2. sijan - vaikka toiselta radaltaan tuli aikasakkoja ja toisella viilettikin maalilinjan ohitse ja joutui koukkaamaan takaisin.

Siihen se leiri sitten loppui, kaikki hyvillä mielin. Tytöt puhuivat jo, että ensi vuonna samalla porukalla uudestaan - leiriavustaja mukaan lukien. :)

Make

3. kesäkuuta 2014

Leirihommissa

Sunnuntaiaamuna pakkasin kamppeeni ja raahasin matkalaukun junaan. Juna vei minut 456 kilometrin päähän kotoa, seuduille missä en ole koskaan ennen käynyt.

Hovin Ratsutilalla aikoinaan tutustuin Tuikeen, joka viime syksynä toteutti unelmansa omasta pienestä tallista - valtavirrasta poikkeavasta, hevoslähtöisestä ratsastuskoulusta. Nyt Tuiken tallilla on alkanut ihka ensimmäinen ratsastusleiri ja minä onnekkaana pääsin mukaan leiriavustajaksi.

Tärkein tehtäväni tallilla on toimia leiriläisten apuna ennen ja jälkeen ratsastustuntien. Avustan ja neuvon tarvittaessa hevosten hoidossa, varustamisessa, selkäännousussa sekä tarhoista talliin kuskailussa.


Sanni & Timantti



Sunnuntaista suurin osa meni matkaamiseen ja loput ajasta vähän jännittyneenä paikkoihin, hevosiin ja ihmisiin tutustumiseen. Kerkesinpä siinä ilta-auringossa vähän kuvatakin, erityisesti lempeäluontoista irlannincob-kaksikkoa Sannia ja varsaansa Timanttia. Seuralliset otukset eivät tuntuneet ymmärtävän, miksi hiippailin jatkuvasti kauemmas heistä - ja sinnikkäästi tulivat aina perässä.

Maanantaina oli ensimmäinen leiripäivä - tosin kaikki leiriläiset olivat majoittuneet tilalle jo edellisiltana. Aamupalan jälkeen oli ensimmäiset tunnit ja iltapäivällä lounaan jälkeen toiset. Välissä Tuike piti käytännön teoriaa poniagilitystä, jota kaikki pääsivät kokeilemaan rohkean Roki-ponin kanssa.


Kukka ja Roki agilityradalla

Kun ollaan isojen eläinten kanssa tekemisissä, yllätyksiltä ei vältytä. Uuden tammatulokkaan takia hermoilevan arabitamma Zahrian kanssa palasin takaisin karsinaan muutaman kerran, ennen kuin lähdimme hyvässä yhteisymmärryksessä, vähemmän ryntäilevästi ulos tallista. Juoksin kentän ja tallin väliä useampaan otteeseen vaihtamassa satulaa ja lopulta ponia.. :) Shettikset on shettiksiä. Ja on täällä isäntäväki saanut paimentaa milloin mitäkin hevosia takaisin omille laitumilleen... Mutta kivaa on ollut kaikilla!

Kirjoittelen tosiaan ikivanhalta läppäriltä, jonka ominaisuudet ja värikalibrointi on mitä on. Eli sanokaa, jos nää kuvat on ihan kamalan värisiä, liian kontrastisia tms. Laittelen täällä ollessani joitain näpsyjä blogiin ja ehkä sitten kotiin palattuani enemmän niitä paremmin käsiteltyjä kuvia. :)

Tänään on jo aamutunnit pidetty, lounas syöty ja leirikiskalla käyty karkkiostoksilla. Pian alkaa teoria. Käynnissä olevan yleisleirin lisäksi avustan myös ensi viikon esteleirillä, jonne on vielä vapaita paikkoja. Vink vink. ;)

Tuiken tallin kotisivut: http://www.tuike.com/talli/

Pumpuli ja Roki