22. tammikuuta 2015

Vuosi ratsastamatta

Havahduin siihen hiljattain. Niinsanotusta onnettomuudestani on kulunut kokonainen vuosi. Ja millainen vuosi se on ollut! En olisi ikinä osannut kuvitella...

Miksi olet ollut niin kauan ratsastamatta?
Noin vuosi sitten tavallisena arki-iltana olin menossa ratsastamaan. Kentällä talutin Titan jakkaran vierelle, josta ponnistin sen paljaaseen selkään istumaan. Tällä kertaa niin voimakkaalla ponnistuksella, että ponnistavan jalkani sisäreidestä repesi lihas, ainakin osittain. Reisi oli kipeä ja haittasi kävelyä seuraavan viikon verran. Pari viikkoa kävin normaalisti tallilla, yritin ratsastaa. Vaan sekös vain pahensi oireita. Lopulta totesin ratsastustauon olevan paikallaan, kunnes lihas on rakentunut ennalleen. Kesällä reisi edelleen ärtyi, jos edes kävin istumassa hevosen selässä. Syksyyn mennessä se oli parantunut sen verran, että ei oireillut ratsastuksen jälkeen, mutta ei se selässä istuminen hyvältäkään tuntunut. Jaksoin pisimmillään viisi minuuttia. Tällä hetkellä tilanne on sama kuin syksyllä. Kasvatan lihakselle sen entistä sitkeyttä ja kestävyyttä takaisin "ratsastamalla" jumppapallolla kotona päivittäin. Hevosen selkään kapuan vasta, kun kotitreeneissä tapahtuu edistystä.

Mitä sitten teit koko vuoden?
Minulle ei tullut mieleenkään lopettaa tallilla käymistä kokonaan, vain siksi etten voi ratsastaa. Kävin yhtä usein kuin ennenkin, vaihdoin vaan ratsastuksen maastakäsittelyyn. Aloitimme kevättalvella hevosjalkapallon treenaamisen, jossa päästiin kesään mennessä jo tosi pitkälle. Kesällä kävin mm. Piet Nibbelinkin kurssilla ja sain uusia eväitä liberty workiin, mitä teemme nykyään lähes joka kerta ainakin vähäsen. Viime viikolla kaverini tuli opettamaan minulle ja Titalle ohjasajon alkeita, niinpä meillä on taas uusi laji, mitä treenata maastakäsin. Näiden lisäksi on tietysti juoksutettu liinassa, kävelty maastossa yksin ja seurassa, tehty trail-ratoja, jumpattu, väistätetty ja peruuteltu vaikka kuinka. Yhteinen tekeminen on ollut monipuolista ja useimmiten molemmille osapuolille mieluisaa liikuntaa.

Miten maastakäsittelyyn vaihtaminen on vaikuttanut sinun ja Titan väliseen suhteeseen?
On vaikea kuvitella, että suhteemme olisi päässyt syvenemään näin paljon, jos olisin jatkanut entiseen tapaani: pääasiassa ratsastellen. Olen päässyt ja joutunut tarkastelemaan harrastustani uudesta perspektiivistä, kyseenalaistanut ennen niin itsestäänselvät asiat ja rutiinit, pohtinut omaa kantaani, omaa ajatusmaailmaani.
Maastakäsittelyn kautta olen oppinut kommunikoimaan Titan kanssa paremmin. Sen on helpompi toteuttaa pyyntöni, kun esitän asiani ymmärrettävästi ja sopivalla "voimakkuudella". Olen myös antanut enemmän tilaa Titan omille mielipiteille. Se on elävä, tunteva olento, jolla on lupa sanoa, mitä jostakin asiasta tykkää tai ei tykkää. Ja minä haluan Tittaa kuunnella, ottaa huomioon.
Ihmisenä on helppo asettua eläimen yläpuolelle ja tehdä mitä itse haluaa, joskus jopa pakottaa eläin tekemään asioita vasten tahtoaan. Minä olen pakottanut vuosikausia, olenhan oppinut siihen pienestä pitäen, kuten valtaosa hevosalan harrastajista sekä ammattilaisista. Tämän vuoden aikana silmäni ovat auenneet täysin uudella tavalla ja Titasta on todella tullut minulle Ystävä.

Mitä muita vaikutuksia ratsastamattomuus on tuonut tullessaan?
Jos joku olisi yli vuosi sitten sanonut minulle, että lopetan ratsastamisen ja alan kasvissyöjäksi, olisin haukkunut hulluksi. Taaksepäin katsoessani, se on se mennyt elämä ja ne elämäntavat, jotka tuntuvat hulluilta. Lihansyönnin lopettamisen lisäksi katson maailmaa entistä positiivisemmin ja laajakatseisemmin. Olen paremmassa tasapainossa itseni kanssa. Muunmuassa suhteeni omiin kissoihini ovat kasvaneet aivan erilaiselle, rakastavalle ja hyväksyvälle tasolle, josta vain haaveilin aiemmin.

Mutta miten kasvissyönti liittyy mitenkään ratsastukseen?
Kuten sanoin, tämä muutos harrastuselämässäni sai minut tarkastelemaan monia muitakin asioita eri tavalla, varsinkin eläinten oikeuksia. En osaa sanoa tarkalleen, mistä kaikki oikein lähti liikkeelle. Aloin imeä itseeni tietoa eri lähteistä, otin selvää ja pohdiskelin. Lopputulemana totesin, ettei kenenkään tarvitse kuolla siksi, että minun suussani maistuisi hetken verran hyvältä.
Monille kysyjille olen vastannut kasvissyöntini syyksi elämän ja sen pituuden. Monia kasvis- ja sekasyöjiä kauhistuttaa tuontantoeläinten olot sekä elämänlaatu. Minuakin, mutta sen lisäksi minua ahdistaa elämän lahjan haaskaaminen, turhaan. Että esimerkiksi nauta, jolla olisi mahdollisuus elää yli 10-vuotinen elämä, kuolee jo 1-2-vuotiaana (sonni) tai 3-5-vuotiaana (lypsylehmä). (Lähde: Animalia)
Olen ollut 24 vuotta sekasyöjä, jonka lempiruoka oli lehtipihvi, ja jolle kaikki eläimet eivät olleet samanarvoisia, yksilöllisiä luontokappaleita. Kesäkuussa 2014 päätin olla toisenlainen ihminen.
Syön yhä maitotuotteita, kananmunia ja kalaa. Yritän pikkuhiljaa vähentää näiden kulutusta, opiskella enemmän kasviperäisestä ravinnosta, tutustua uusiin tuotteisiin ja resepteihin. Tähän asti olen ollut tosi tyytyväinen, ja hämmästyksekseni olen saanut myös sekasyöjä-avomieheni miettimään omia valintojaan - sekä syömään ja kokkaamaan oma-aloitteisesti kasvisruokaa.
Tärkeintä tuntuu olevan se se, etten ole tehnyt kasvisruokavaliosta itselleni uskontoa. Päätös on helpompi pitää, kun ei tarvitse kärvistellä hampaat irvessä. Siksi en lähtenyt suoraan vegaanilinjalle. Kuljen omaa tahtiani, ja jos en koskaan elämässäni rupeakaan täysin vegaaniksi tai jopa alan syödä jälleen lihaa, sitten se on niin. Se on sen hetken päätös. Tämä hetki on tässä, ja tässä hetkessä olen onnellinen. Se riittää.


5. tammikuuta 2015

Syyslomakuvailua Tuiken Tallilla

Aamun ensisäteet huoneeni ikkunassa
Palataan vähän ajassa taaksepäin: syyslomaan. Minulla oli, tietenkin, paljon vapaa-aikaa ja Tuiken tallilla oli alkamassa viikonloppuleiri. Mitäpä minä täällä kotonakaan kykin? Hyppäsin taas junaan ja vietin ihanan viikonlopun leiriavustajana. 

Edellisen visiittini jälkeen tallille oli muuttanut jos mitäkin uutta asukkia. Viihdyttävin lisäys on ehdottomasti vuohikaksikko Spot ja Light. Pikkuelukat ovat todella seurallisia, puuhakkaita ja kekseliäitä, tuovat lisää iloa ja naurua tallin ilmapiiriin. Ainakin minun päivääni piristi huomattavasti kaksikon toilailujen seurailu. Milloin Spot oli taiteillut itsensä hyllyn päälle kiipeliin tai yritti siekailematta varastaa jonkun hevosen ruuat. Milloin Light nautti rapsutuksista pää kenossa tai koetti vaivihkaa maistaa kädessäni pitelemääni puhelinta. 

Light
Light ja Spot heinävaraston ovella - pimeyteen katoavat heidän syötävät kiipeilymaastonsa.

Kolmas uusi tuttavuus oli irlannincob-ori Pate, joka saapui Tuikelle kesällä, vain päivä minun lähtöni jälkeen. Tallin ainoana orina Pate asusteli hieman syrjemmässä, omassa tilavassa yksiössään, jonka ikkunasta saattoi katsella tallin väen menoa. 

Olin ottanut reissuun mukaan vain vanhan piskuisen runkoni (550D) sekä juuri käytettynä ostamani Canonin 35mm f2.0 -objektiivin. Niin laajalla optiikalla ei juuri hevosia kuvata - se on enemmän muihin juttuihin. Mutta tälle reissulle se pääsi kätevän kokonsa ja keveytensä takia, sekä haastamaan tätä kaavoihinsa kangistunutta hevoskuvaajaa kokeilemaan uusia juttuja. 

Komean tukkajumala-Paten kanssa järkkäsin ex tempore -kuvaukset hänen karsinansa ikkunalla, jossa valoa oli vähän, mutta sitäkin dramaattisempaa. Pate oli uteliaana - ja alati nälkäisenä - hevosena helppo malli, joka sai aina välillä muutaman heinänkorren palkaksi poseerauksistaan. Hommaa olisi toki helpottanut ja nopeuttanut, jos heinää olisi syöttänyt assistentti - kuvaaja olisi voinut vain kuvata, ees taas juoksemisen sijaan - mutta yllättävän hyvin onnistui näin yhden naisen taktiikallakin. Lopputuloksiin olen itse tyytyväinen. 

Mainittakoon vielä kiitos hyvälle kuvankäsittelyopetukselle koulussani! Ilman tänä syksynä saamiani oppeja eivät nämäkään kuvat olisi näin nättejä. (Alkuperäiset olivat paljon suttuisempia.) Olen mennyt harppauksilla eteenpäin ja siitä olen myös hyvin iloinen.



Olisi pitänyt kirjoittaa leiristä heti sen jälkeen, jotta muistaisi kaikki yksityiskohdat... No, tälläkin yleisleirillä oli sekä pieniä ja nuoria ratsastajia että vähän isompia ja varttuneempia. Ilmapiiri oli Tuiken tallille tyypillinen - avoin, hyväksyvä ja riemukas. 

Ratsastustunneista muistikuvani ovat hyvin vähäiset, sillä monella näistä tunneista olin mukana auttamassa, yleensä yhtä ratsukkoa erityisesti. Parilla tammalla oli omanlaisiaan mielipiteitä työn teosta ja mm. siitä, tarkoittaako suljettu portti välttämättä sitä, että siitä ei voi vain kävellä talliin, jos siltä tuntuu. Niinpä pääsin liinan kanssa jeesaamaan, taluttelemaan ja juoksuttamaan, jolloin kuvaaminen jäi vähemmälle. Sen muistan, että menivät niin esteitä kuin koulua ja yhdellä tunnilla ratsastivat yhdessä laatimamme soittolistan musiikkiin. 

Niinä hetkinä, kun ratsastuksen kuvaamiseen oli aikaa, käytin sen treenaamalla tapoja, joilla en yleensä kuvaa ratsukoita. Objektiivista johtuen tein nimenomaan laajoja rajauksia. Kokeilin sommitella useampaa ratsukkoa kuvaan siten, että kuva olisi tasapainoinen ja siinä olisi jokin idea / suunta / rytmi. Tässä alla pari esimerkkiä. 



Zahriasta nappasin yhden pääkuvankin.
Hevosilla on ihan mieletön vetovoima. Syysloman aikaan satoi räntää ja oli hetkittäin vähän pakkastakin. Pimeä tuli nopsaan ja joka paikassa oli märkää. Eikä mikään näistä tuntunut kurjalta. Matkustin satoja kilometrejä viettääkseni yhden viikonlopun näissä olosuhteissa, ulkohommissa, ja olin niin onnellinen. Tuo tunne tuli hyvin pitkälti siitä, että pääsin toteuttamaan itseäni, olemaan oma itseni hyväksyvässä ja kannustavassa ympäristössä. (Suorastaan surullista, etten ole lähempää löytänyt sellaista ja kertoo jotain tästä yhteiskunnasta...)

Yksi tämän leirin kohokohdista oli maastakäsittelyaiheinen teoriatunti, jonka minä sain suunnitella ja vetää tytöille itsekseni. Olin tästä mahdollisuudesta todella otettu ja kiitollinen. Että Tuike koki minun olevan sopiva henkilö opettamaan aihetta hänen tallillaan, että ajatuksemme aiheesta kohtaavat. Minunkin mielestäni ne kohtaavat niin hyvin, että hinku palata tuohon pieneen ratsastuskouluun aina uudestaan, on kova. Pianhan se hiihtolomakin jo koittaa, onneksi. :)


PS. Kuten ehkä huomasitte, sain vihdoin kehiteltyä itselleni vesileiman. Lähinnä se on helpottamaan kuviani käyttävien ihmisten elämää - ei tarvitse erikseen kirjoitella kuvaajan nimeä aina kuvan yhteyteen. Vesileima tai ei, muistutan että tämän blogin kuvat eivät ole kopioitavissa mihinkään käyttöön.