Satulaan palanneen mietteitä

Olen viime aikoina taas ratsastellut enemmän ja tässä lyhyessä ajassa tehnyt valtavia loikkia eteenpäin. Vielä kuukausi sitten pystyin ratsastamaan 5-7 minuuttia kerrallaan, ja sekin lyhyt aika meni käynnissä oman kehon kuulostelemiseen sekä yksinkertaisten asioiden uudelleen sisäistämiseen. Kuten esimerkiksi: miten saan hevosen kääntymään vasemmalle tai pysähtymään.

Näitä asioita minä teen edelleen. Ratsastan hyvin keskittyneesti ja mietteliäästi, mitä en koe tehneeni yhtä tarkkaavaisesti ennen tapaturmaa. Tunnustelen jatkuvasti mitä istuinluuni, jalkani ja muut osat kehostani milläkin hetkellä tekevät. Tähän minua innoitti eräästä Sara Autelon blogipostauksesta päähäni soimaan jäänyt lause: "Istunta on apu, jota ei saa pois päältä."

Halusimme tai emme, kehomme viestittää hevoselle painavan ja paksunkin satulan läpi tauotta, ja joskus nuo lähettämämme viestit jäävät meiltä itseltä huomaamatta. Saatamme esimerkiksi jännittyä syystä x, jolloin hevoselle menevä viesti voi tilanteesta ja hevosesta riippuen tarkoittaa vaikka pysähtymistä, vauhdin lisäämistä tai yksinkertaisuudessaan siirrämme jännittyneisyyden hevoseen, kerromme että nyt on jotakin mitä pelätä.

Tuossa piilee ehkäpä yksi syy, miksi hevonen saattaa esimerkiksi maastossa ratsastettaessa yhtäkkiä tehdä jotakin odottamatonta. Ratsastaja on tietämättään pyytänyt sitä tekemään niin ja seuraavassa hetkessä antaakin päinvastaisia apuja, kun istunta-avusta seurannut toiminta - esimerkiksi laukannosto - ei ollutkaan sitä mitä haluttiin. Hevoselle hirvittävän hämmentävää ja varmasti turhauttavaa. Puhumattakaan kivusta, jos tässä äkkinäisessä tilanteessa ratsastaja kokee joutuvansa ottamaan hetkellisesti ohjista kovemman pidätteen, saadakseen tilanteen nopeasti hallintaan.

Maltillisesti maastossa

Näillä eväillä minä lähdin yhtenä päivänä ratsain maastoon, ensimmäistä kertaa yli vuoteen. Maastakäsittely tämän vuoden aikana on avannut minulle yhä enemmän sitä, miten herkkä Titta on ja missä asioissa erityisesti. Ratsastaessa Titta lukee todella tarkasti istuntaani, ja kuten maastakin, tunnetilojani. Sillä on herkkä kaasu aina tarvittaessa, omia mielipiteitä askellajeista ja vauhdista.

Keskityin koko matkan joka ikinen sekunti siihen, että minä olen rento. Lihakseni ovat löllyvää massaa, juuri ja juuri kannattelevat minua oikeassa asennossa. Minulla ei ole huolen häivää. Haukottelin ja pärskähtelin niin kuin rentoutuva hevonen tekisi.

Aika pitkälle näillä avuilla pötkittiinkin. Titta oli reipas ja valpas, sitä siitä ei pois saa eikä pidäkään saada. Luottavaisesti se köpsötteli eteenpäin hiekkatietä ja mäkisiä metsäpolkuja pitkin ohjin. Tamma laski välillä turpansa viistämään maata, etsiessään kuivaa ja turvallista kohtaa seuraavalle askeleelleen.

Puolivälissä lenkkiä Titta pysähtyi. Huomasin kuinka sen hengitys alkoi tihentyä, katse oli lukkiutunut eteenpäin. Hetken päästä näin puiden lomassa käyskentelevän miehen ja koiran. Vakuutin Titalle ääneen, että he ovat täysin harmittomia, naapureita mitä luultavimmin. Matka jatkui, joskin jännittyneesti, aina polunristeämään, jossa tervehdimme kaksikkoa etäältä.

Kääntyessämme kotiinpäin, muukalaiset jäivät selän taakse ja tämä oli vauhdin ystävän Titan mielestä oiva syy lähteä laukalla kotiin. Parikymmentä metriä me kävelimme, tunsin kuinka jännitys jälleen kasaantui allani. Silti ehdin reagoida vasta, kun Titta syöksähti eteenpäin. Laukka-askeleet jäivät lyhyeen. Nappasin vasemmalla kädellä ohjasta ja käänsin Titan pienenpienelle voltille. Ohjasavun lisäksi keskityin edelleen istuntaani, koitin rentouttaa sitä ja samalla pyysin ääneen Tittaa pysähtymään. Seisahduimme lumiselle polulle sivuttain.

Jatkaessamme eteenpäin Titta oli selvästi tokeentunut säpsystään, mutta menohaluja edelleen riitti. Käynti oli väkinäistä ja molemmilla olo rauhaton. Joka toisella askeleella sanoin ääneen "Käynti" (rauhallisella äänensävyllä. Kiristelevien hampaiden välistä kihistynä siitä tuskin on apua. ;) Näin tein halutun askellajin selväksi myös itselleni, toivoin että rauhallisuus menisi sitä kautta istuntaankin.

Lähestyimme mäkeä, jonka laelle Titan kanssa usein laukataan. Mäen puolivälissä kävelimme jo niin rauhallisesti, että päätin palkita meidät molemmat pikku vauhdeilla. Annoin tammalle luvan mennä. Ja mitä teki Titta? Nosti rennon, reippaan ravin ja lönkötteli edelleen pitkällä ohjalla mäen ylös saakka. Ei jestas minä olin tyytyväinen! Hevoseen, itseeni, meihin. <3

Laukka, tuo askellajien kiehtova mysteeri

Tuolla maastoreissulla tein tähänastisen ennätykseni: yli puoli tuntia ratsailla! Ja tästä käyntipainoitteisesta lenkistä lihakseni eivät ärtyneet ollenkaan, kun niiden ei tarvinnut jännittyä (kuin ehkä hetkittäin).

Pari viikkoa aiemmin ratsastin edellisen ennätykseni: 15 minuuttia. Tuolloin jäin kentälle pyörimään ja intouduin ihan ravaamaan ja laukkaamaankin. Niissä hommissa minun kehonhallintani on pitkän tauon jäljiltä niin hakusessa, että jouduin kotiin päästyäni kylmäämään reittäni ja siitä huolimatta olin aivan jumissa seuraavan viikon. Lohdullisesti se jumi oli kuitenkin kokonaisvaltaista, sitä perinteistä sisä- ja ulkoreisikramppia mitä tulee, kun ratsastaa pitkän tauon jälkeen. Eli mitään takapakkia ei parantuvan lihaksen kohdalla onneksi tullut.

Osaatte varmasti kuvitella, miten hieno tunne on päästä vuoden tauon jälkeen laukkaamaan hevosella. Ja että hevonenkin oli ihan messissä! Titalla oli kunnon laukkapäivä, se olisi varmasti viilettänyt ympyrää vielä toisen tai kolmannenkin vartin, jos minä olisin jaksanut hillua mukana.

Laukatessa ja varsinkin laukkoja nostaessa ne aiemmin mainitut istunta-avut nousivat esiin. Annoin vaikka mitä signaaleja ihan huomaamattani ja sitten ihmettelin, kun hevonen allani kiemurtelee ihan omia kuvioitaan tai nostaa laukan, kun yritän vain vaihtaa parempaan asentoon satulassa.

Maastakäsitellessä opin, että jos hevonen tekee jotakin, se johtuu hyvin suurella todennäköisyydellä minusta. Vaikken itse huomaisi, olen antanut sille pyynnön tehdä jotakin. Niinpä olen pikkuhiljaa oppinut olemaan rankaisematta ja suuttumatta hevoselle omista virheistäni. Samoiten itselleni annan virheeni anteeksi - onhan se tapahtunut jo enkä voi millään taikasauvalla muuttaa mennyttä.

Hyväntuulisesti eteenpäin puksuttamalla, hevosta kuuntelemalla ja uudelleen yrittämällä, näin minä jatkan matkaani kohti parempaa ratsastusta. :)

Istunta- ja estetunneilla

Istuntatunti

Ahkerana facebookkaajana huomasin yhtenä päivänä Ratsastuskoulu Knaperbackan mainostavan tällä viikolla pidettäviä teematunteja. Joka päivä klo 19 oli tarjoushintainen tunti eri teemalla. Maanantain teema oli istunta ja ottaen huomioon miten retuperällä se mulla varmasti on tällä hetkellä, varasin paikan tunnilta. 

Knapperi on mulle entuudestaan tuttu paikka vuosien takaa. Taisin aloittaa siellä 2004, kävin vuoden tai kaksi ja hoidin joitain heppoja vähän aikaa, TETissäkin olin viikon verran siellä aikoinaan. Välissä puskastelin ja ennen kuin aloin Finesseä vuokrailla kävin taas vuoden tai kaksi (kuka näitä muistaa) tunneilla Knapperissa. 

Hevostoiveeksi olin laittanut "joku Kenyan tyyppinen". Kenya oli mun hoitoheppa aikoinaan ja sileällä oikea luottoratsu. Esteillä tuli vähän kaasua liikaa ja jarru unohtu kokonaan, niin en sillä tykännyt oikein hypätä. Kentsu muutti eläkekotiinsa pari vuotta takaperin, joten aattelin että ehkä niistä uusista tuntsareista löytyis joku vähän samantyyppinen ratsu mulle. 

Sain alleni Swahibun. Ikää en nyt muistanut karsinan ovesta kyylätä, mutta heittäisin jotain kymmenen korvilla. Puoliksi arabi, puoliksi hannover. Kimo ruuna, josta näkyy aika selkeästi että arabiverta löytyy. Se tuntui selässäkin, oli just niin herkkä kuin tykkäsin, muttei lähtenyt hermostumaan tiukemmista pidätteistä ja tuntui siltä että ratsastaa isoa hevosta. Miinan askeleet kun on toisinaan sellasta pienenpientä sipsutusta. :) 

Meitä oli tunnilla kolme, mikä oli aika luksusta. Jossain vaiheessa mun vakitunnilla Knapperissa oli yhdeksän ratsastajaa... Ei, siinä ei juuri mitään oppinut. Nykyään kuulemma ryhmäkoot on pienempiä. Istuntatunnilla harjoitukset oli aika simppeleitä, tehtiin pääty-ympyrää ja pysähdyksiä, siirtymisiä. Opettajana toimiva Emmi pureutui hyvin jokaisen ratsastajan oman istunnan ongelmakohtiin ja jaksoi mullekin huomauttaa tietyistä asioista joka ikinen kerta, kun itseltä pääsi nyrkki aukeamaan tai kantapää nousemaan. 

Tunti oli tehokas ja tuli kyllä tarpeeseen. Huomasin miten oon muuttanut ratsastustapaani Miinan kanssa "yhteensopivaksi" ja ratsastan esim. pysähdykset pohje irti, siinä pelossa että jos se on kiinni, herkkistamma lähtee litomaan ja äkkiä. Samoten seilailen niiden ohjien kanssa kun en osaa päättää pidänkö lyhyttä vai pitkää ja räplään niitä koko ajan. Emmi laitto mut valitsemaan kerralla minkä mittasen ohjan haluan ja pitämään sen, piste. Jännä miten sitä ei itse tajua miten paljon tuokin yksinkertainen juttu auttoi. Swahibu oli mainio ratsu, just mun mieleen, vaikka laukannostoissa oli vähän keskusteltavaa. Ei sinänsä ihme, pollet palasivat kuukauden laidunlomalta vasta hiljattain ja palailivat ekaa päivää arkeen. 

Tärkeimmät jutut mun istunnan korjaamiseksi: 

"Kanna kädet" 

"Nyrkit kiinni"

"Lapaluut yhteen"

"Napa selkärankaan"

"Kantapäät alas"

Puomi/estetunti

Tarkoitus oli alunperin mennä vaan tuo istuntatunti, mutta tykkäsin Emmin opetuksesta niin paljon, että halusin ottaa toisenkin tunnin. Ja opiskelijan budjetilla järkeilin, että tunti kannattaa ottaa nyt kun se on halvempi. :) Niinpä varasin tänään pidettävältä puomiharjoitustunnilta paikan. Olisi hotsittanut mennä huomiselle tunnille, jonka teemana oli lasten helppo estetunti. Ainoa ongelma tuossa on vaan se sana lasten... Niinpä päätin tyytyä puomeihin ja pyysin jälleen Swahibua ratsuksi, kun se oli niin symppis tyyppi. 

Paikalle päästyäni vilkaisin tuntilistaa enkä nähnyt kuin oman nimeni siinä. Kentällä todettiin yhdessä Emmin kanssa, että taisi tulla yksityistunti. Halleluja, mikä tuuri! Kukaan muu ei vaan ollut halunnut ilmottautua, mikäs siinä, en valita. :) Alkukäyntejä käppäillessä Emmi kysyi, että kun oon nyt yksin niin onko jotain toiveita. Periaatteessa tosiaan puomitunti, mutta voidaan tehä mitä haluan. Jes, sain sittenkin sen helpon estetunnin niin kuin halusinkin! Alkuun menin ravipuomeja ja pikkuhiljaa lähdettiin muuttamaan tehtävää niin, että osa oli ravi- ja osa laukkapuomeja. Sitten laukkapuomit ja ristikot ja lopulta kolme ristikkoa. Tiet pysyi samoina. Toiseen suuntaan mentiin ensin pääty-ympyrällä puomit/ristikko ja sitten pitkällä sivulla ristikot, joilla oli väliä 16,5 m. Toiseen suuntaan puolestaan sama eri järjestyksessä. 

Swahibu on koulupainoitteinen ratsu, mutta toimi ihan loistavasti! Se oli just sellanen hevonen, jolla mä tykkään hypätä. Ei kyttää, ei kuumu, ei kiellä. Hyvä eteenpäinpyrkimys sillä oli ja välillä sai esteiden välissä ottaa pari pidätettä, joista se ei ottanut nokkiinsa tai lähtenyt kuumumaan, mikä on mun suurimpia pelkoja esteillä. Tai sitten se että heppa kieltää siksi kun pidätän ennen estettä, mutta ei, ei Swahibu. Välillä kompuroitiin puomien yli todella tyylikkäästi ja lähestyttiin päin prinkkalaa jne. En ole esteratsastaja eikä musta sellaista tule, mutta hyppely on hauskaa vaihtelua ja kaikesta huolimatta tänään olin itseeni tyytyväinen. En muista milloin ois mennyt estetunnilla näin hyvin - tai milloin oisin päässyt Knapperin isolla kentällä painelemaan yksin! Ihan mieletöntä luksusta. Jäi sellanen fiilis, että pakko kytätä jotain syystarjouksia ja mennä sit uudestaan.  

Tässä vielä mahtavaa blurrrrr-laatua olevat kännykällä kuvatut videot, näistä suuri kiitos tuntiani katselleelle edellisen tunnin ratsastajalle. En lähtenyt editoimaan ollenkaan, joten näette ja kuulette kaiken. Valitettavasti. :D

Voihan Hiivatti

Rocket N Pride "Hiivatti"

Tässä postauksessa esiintyvät kuvat on otettu 10.6 länkkärikisoissa ja niissä ratsastaa Nea, en minä. Valitettavasti en saanut tunneille kuvaajaa, niin täytyi tyytyä käyttämään näitä. Sama hevonen kuitenkin. :)

Suunniteltiin jo keväällä Päivin kanssa, että kesällä lähetään Miinan kanssa pariks päiväks meidän valmentajalle Marille ja treenataan kunnolla westerniä. Maanantaina näin tehtiin, haettiin taas koppi lainaan, tällä kertaa vähän lähempää. Pakattiin kamppeet ja lastattiin Miina. Lastaus sisälsi tälläkin kertaa monta komeaa pystyynnousua (missä se kamera on kun sitä tarvitaan!!) ja meillä rupes jo vähän pinna kiristymään siinä hommassa, kun Miina ei selvästi pelkää traikkua, tällanen on sille vaan leikkiä. Muutama narunperän läväytys lautasille takoi ilmeisesti järkeä tamman päähän ja koppiinhan se käveli.

Perillä oltiin vähän aikataulusta myöhässä ja laitettiin samantien hepat kuntoon. Sovittiin että Päivi menee pelkästään Miinalla ja mä saan ratsukseni paint-risteytysruuna Hiivatin, jolla menin viimeksi kun Marilla käytiin. Valintaa perusteltiin sillä, että kun oon sillä jo mennyt, niin helppo jatkaa siitä mihin sen kanssa jäin eikä tarvitse alkaa opetella alusta toisen hepan kanssa. Tähän tyydyin, sillä se oli järkevin ratkaisu, vaikka vähän kyllä ois tehny mieli kokeilla sitä Haniakin.

Mari ja Hani kisoissa

Maanantain tunnilla aloitettiin istunta-asioista. Mari antoi meille kummallekin kaksi nyrkin kokoista palloa, sellasia muovisia, suht pehmeitä ja ne piti laittaa istuinluiden alle pepun ja satulan väliin. Naurahdin samantien että valmistaudu juoksemaan perässä keräilemässä näitä kun ne lentää mäkeen. :D Yllättävää kyllä, kun ne pallot sai oikeaan kohtaan ja keskityin pelkästään istuntaani, ne pysyi siellä. Ravissa en päässyt kovin pitkiä pätkiä ilman että piti korjata pallot takaisin paikalleen, mutta Päivi oli osaavampi ja hänellä tämä ongelma tuli vasta laukassa. Ja joka kerta ne pallot pakeni kohti takakaarta ja sen näki jo raviin siirtymisessä että mun istunta horjahtaa huomattavasti. Sitä pitää siis treenata ja mun on kyllä pakko ostaa jostain itelleni sellaset pallot!

Kun istunta oli korjattu, Mari rupesi vääntelemään meidän vartaloita. Jollain CR-kurssilla ilmeisesti opittuja juttuja, millä parannettiin sitä istuntaa myöskin sekä jalkojen, pään ja käsien asentoa. Ja sillä oli vaikutusta. Vasemman puolen käsittelyn jälkeen lähdin ratsastelemaan pitkin kenttää ja tuntui ihan toispuoleiselta. Venytelty puoli oli paljon rennompi ynnä muuta. Tätäkin täytyy ruveta harrastamaan ihan itsenäisesti, että verryttelee kunnolla paitsi hevosen myös ratsastajan ennen treeniä. Hetken päästä Mari käsitteli toisenkin puolen ja kohta siirryttiin trailiin.

Trail on Päivin ja Miinan lempparilaji länkkärissä ja Marilla sattuu olemaan aika mahtava arsenaali kaikenlaisia trail-esteitä, joten valinta oli aika selkeä. Mäkin tykkään trailista ja menin sitä mielellään Hiivatilla, joka kuulemma on ennen kaikkea trail-hevonen. Puomikujaa tehdessä Päiville totesinkin, että sen täytyis ehdottomasti kokeilla Hiivatilla peruuttamista. Se on ihan mieletön! Ohjiin ei tarvitse edes koskea, riittää että painan kannukset kylkiin ja tiivistän istuntaa -> se alkaa peruuttaa ja peruuttaa niin kauan kunnes hellitän paineen. Miinalla se vaatii aina pientä nyppäisyä ohjasta, samoiten pysähtyessä ja toisinaan käyntiin siirtymisissäkin. Hiivatilla näissä kaikissa riitti nuo kannukset ja joskus ei niitäkään tarvittu, hengitys vain.

Hiivatin L-peruutus seuraluokassa

Menin tällä reissulla tosiaan kolmatta ja neljättä kertaa elämässäni kannuksilla. Ekan kerran kokeilin western-kannuksia, joissa on sellanen pyörivä terä/mikälie, ex-vuokriksella Napsulla viime syksynä. Sen jälkeen tuli nää kolme kertaa kun oon Hiivatilla mennyt (enkkukannuksilla kun ne parhaiten istuu näihin mun tallikenkiin), sillä sen järkäleen herättelyyn vaaditaan vähän aikaa ja vaivaa. Toisinaan myös raippaa, joka ei länkkäriin kuulu (kuten ei keventäminenkään, mutta monella lännenratsulla on minua neuvottu alkuraveissa keventämään että vertyy kunnolla lihakset ja sitten voi alkaa pyytää jogia). Samoiten tuo raippa: sitä ei tarvitse edes käyttää, välillä näpäyttää kaulalle, jos ei sana kuulu, mutta pääasiassa se on siinä vaan motivoimassa hevosta liikkumaan itse.

Harjoiteltiin rata osissa eikä taidettu kyllä kertaakaan mennä sitä kokonaan. Ekana tehtiin tuo alkupätkä eli ravivoltit tötsien ympärille, laukassa pitkä sivu ja laukkapuomit. Hiivatin kanssa oli haastavaa pitää ravi yllä tiukoissa mutkissa, sillä tilaa volttien tekemiseen ei ollut hirveästi ja joka voltin piti olla saman kokoinen kuin edellinen. Laukannosto sujui aika hyvin, puomeille jouduttiin tulemaan uudestaan, kun ei askeleet osuneet hyvin ekalle puomille, niin rupes kolisemaan. Tokalla kerralla meni paremmin.

Sitten mentiin ravissa laatikon läpi ja ravipuomit. Tötsän takana käyntiin ja korotetut puomit, laatikossa 360 asteen käännös vasemmalle. Käynnissä ulos ja puomikujan eteen. Harjoitus- ja seuraluokissa useimmiten kävellään kujan läpi ja peruutetaan ulos samaa reittiä kun tultiinkin. Me tehtiin tällä kertaa alueluokkien tyyliin: käännettiin hevonen ympäri ja peruutettiin L-kuja samantien. Kuten edellä jo totesin, Hiivatti on loistava peruuttaja. Jouduin aika kauan säätämään siinä että sain sen pepun kohti kujaa, sen jälkeen se olikin piece of cake. Ravipuomitkin meni hyvin, jälleen ravin ylläpitäminen oli haaste. Käännöksen jouduin uusimaan, meni ekalla kerralla turhan pitkäksi ja puomit lenteli.

Loppuun Päivi treenasi vielä vähän naruporttia ja sidepassia puomilla, kun se oli se mikä viime kisoissa aiheutti hylkäyksen. Me Hiivatin kanssa harjoiteltiin myös sidepassia puomin päällä, sekä kahden puomin välissä. Tässäkin näin iso ja jäykän oloinen hevonen toimi yllättävän näppärästi, kun rauhassa tehään yhteistyötä. :)

Tokana päivänä oltiin puolestamme oikein etuajassa paikalla. Päivi oli jo aikasemmin ehdottanut, että kävisin Miinalla vähän maastossa, kun en tällä viikolla pääse sillä muuten ollenkaan. Aikaa kun oli, Päivi laitto Miinan mulle valmiiksi ja Hania treenaillut Mari lähti mulle oppaaksi reilun kahden kilometrin mettälenkille. Hyttysiä ja paarmoja oli mun makuun liikaa, ja joissain kohdissa aluskasvillisuutta oli niin paljon, ettei uskaltanut ravailla. Käyntiä me suurin osa lenkistä mentiinkin. Miina oli mukavan rento Hanin seurassa, vaikka sai siltä osakseen nyrpeitä katseita, jos tuli liian lähelle. Siispä vaihdettiin niin että mä menen edellä ja se vähän sähköisti Miinaa. Silti ensimmäiset ja viimeiset säpsähdykset tuli vasta tallipihassa. :) 

Ennen ratsun vaihtoa kokeilin Miinaa kentällä vähän. Joo, western-kamoilla, vaikka lupasin olla menemättä niillä nyt. Mut kannatti kyllä mennä! Huomasin ratsastavani yhtä määrätietoisesti ja keskittyneesti, kuin istuisin koulusatulassa, ja tuntuma oli selkeämpi. Sain Miinan liikkumaan nättiä jogia ja laukat oli rauhallisia. Jäi kyllä hyvä fiilis siitä 10 minuutin ratsastuksesta. Arvatkaa maltanko oottaa yli viikon että pääsen seuraavan kerran Minskin selkään... 

Päivi jatkoi Miinan verkkailua ja kävin laittamassa Hiivatin kuntoon. Tällä tunnilla tehtiinkin horsemanshipiä. Alkuun oli rail work eli uralla työskentelyä näin karkeasti suomennettuna. Ratsastettiin kulmat huolella, pyydettiin hevosia hitaaseen jogiin ja hip overiin. Oli muuten mahtava fiilis, kun tunsi sen eron, milloin mun istunta teki ihan minimalistisen muutoksen ja sen järkäleen askeleet vaihtui homps homps -ravista pehmeään jogiin. Se pysyi aiempaa paremmin ylläkin, samoin laukka.

Hiivatti esittää: jogia

Edellisenä päivänä Mari sanoi mulle, että ei tarvii mennä kovempaa. Mä olin ihan että täh. Musta tuntui koko ajan että nyt se tiputtaa raville, pohjetta, reippaammin! Välillä pistinkin Hiivatin laukkaamaan ihan kunnolla, arvatkaa miksi? Oon tottunut siihen. Miinan kanssa laukka on aina enemmän tai vähemmän vauhdikasta, ja siksi Hiivatin pleasure-lönkötys tuntui niin oudolta. Toisena päivänä hyväksyin sen, että tää laukka on tällasta ja keskityin sen ylläpitämiseen. En ollut yhtä märkä hiestä ja ihan hengästynyt laukan jälkeen, kun en punkenut sitä hevosta voimalla eteenpäin, vaan annoin mennä omaa tahtiaan ja keskityin niihin kulmiin. Taas hienoja oivaltamisen hetkiä, jotka on syy miksi tykkään Hiivatista. Se on ihan päinvastainen hevonen kuin Miina ja siksi opettaa mulle joka kerta todella paljon uutta ja hyödyllistä. Ja hienointa on, kun huomaan osaavani ratsastaa molempia ääripäitä.

Rail workin jälkeen otettiin horsemanship-rataa pari kertaa. Rata alkoi neljän askeleen peruutuksella, sen jälkeen käännös oikean (?) kautta ja heti raviin. Ravissa pieni voltti tötsän ympärille, toinen isompi voltti laukassa. Käyntiin siirtyminen ja viimeisellä tötsällä pysähdys. Rata vaikutti helpolta, ja ehkä siksi en täysin keskittynyt ekalla yrittämällä, joka meni täysin penkin alle. Laukannostossa myöhästyin ja mitähän muuta mä siinä sössin, en haluu ees muistella. :) Menin heti perään uudestaan ja tadaa, sain siirtymiset onnistumaan just eikä melkein oikeassa kohdassa. Kuten muissakin lajeissa oman hevosen tunteminen on tärkeää. Tiesin, että Hiivatti on hidas reagoimaan ja jäykkä kääntymään, joten ravivoltti oli reilun kokoinen, ettei tiputettu käynnille. Ja laukannostoavut annoin jo hyvissä ajoin ennen tötsää, jolloin Hiivatti ehti miettiä, koota itsensä ja tötsän kohdalla nousi laukka.

Tuntui että joka kerta meidän yhteistyö sujui edellistä kertaa paremmin, vaikka ollaan vähän eriparia. Miinasta tykkään hirveästi juuri sen herkkyyden takia eikä sillä tulla varmaan koskaan käyttämään kannuksia, ellei ratsastaja haudo itsemurhaa. Hiivatti taas ei tuntunut edes huomaavan kannuksilla tökkimistä kyljissään ja pysähdyksestä liikkeelle lähteminen otti oman aikansa, ennen kuin ruunaa alkoi kiinnostaa.

Lopuksi lähettiin Päivin kanssa kiertämään vielä se sama lenkki, minkä Mari mulle näytti ja otettiin loppumatkasta pari ravipätkää. Sain lähtiessä osakseni varoituksia, että maastossa Hiivatti on aivan erilainen ja sitä voi joutua oikeasti pitelemään, jos se innostuu menemään. Parissa kohtaa tuntuikin, että heppa mietti lähtemistä, mutta ravipätkillä pysyi hienosti käsissä ja tarjosi reipasta ravia eikä mitään jogihissuttelua.

:b

Kokonaisuudessaan tosi kiva reissu ja takaspäin lastaus sujui taas ongelmitta. Päivi keksi, että kun ottaa raipan avuksi ja näyttää sitä vähän tamman pepulle, on hevonen aika äkkiä kopissa. Siitä lähdettiinkin eri suuntiin. Päivi ja Miina jatkoi matkaa mummolaan, jossa lomailevat loppuviikon ja minä painelin kotiin.

Lauantaina on sitten Miinan muutto Mattakseen, jossa mua ei periaatteessa tarvittaisi, mutta haluan olla mukana varsinkin kun tamma pääsee laitumelle uusien kaverien sekaan. :) Käyn samalla hakemassa loput loimet ym. varusteet vanhalta tallilta, kun Päivi tuo Miinan tietty suoraan sieltä mummolasta Mattakseen.

Ens viikolla tulee olemaan tässä blogissa hyvin hiljaista, kun lähden sunnuntaina Hovin Ratsutilalle internetin ulottumattomiin. Meen päivää etuajassa paikalle katsastamaan ja kuvaamaan jäähyväis/myyntinäyttelyt. Tila tosiaan lopettaa toimintansa ja kaikki arabit on myynnissä. Maanantaina mulla alkaa siellä viimeinen leiri ja perjantaina kotiudun. Linkkaanpa tähän vielä näyttelyn käsiohjelman, jos joku lukijoista vaikka innostuis tulemaan paikalle kattelemaan. :)

Ainiin, melkein unohdin: Miinalla on tänään synttärit! Hevonen kun on se on periaatteessa ollut jo vuoden alusta 8-vuotias, mutta tänään on se virallinen päivä. Pyysin Päiviä antamaan sille ison synttärihalin mun puolesta, kun en itse pääse paikalle. Täytynee ostaa tammalle pussillinen porkkanoita lauantaiksi. :)

Paljon onnea Miina! <3

Itseluottamusta koulusatulasta

Jos joku olisi mulle etukäteen sanonut, että parin ratsastuskerran jälkeen rakastun täysillä koulusatulaan, olisin nauranut tyypin pihalle. Minä, koulusatulaan? Maailman tylsin asia. Loppujen lopuksi se ei oo niin ihmeellistä. Jos miettii mun ratsastushistoriaani, niitä vuosia kun oon enkkua mennyt ja vertaa vuosiin joina oon keskittynyt länkkäriin, jälkimmäisiä on lähes kolme kertaa vähemmän. Vaikka kuinka haluan, yritän ja opettelen koko ajan kehittymään paremmaksi lännenratsastajaksi, on mulla sen verran vahva enkkutausta, että väkisinkin puskee välillä koulutunneilla opitut avut päälle.

Ja se mikä tekee suurimman eron, on varusteet. Sama hevonen, sama ratsastaja, eri satula ja suitset. Lännenkamoissa pistää silmään mun kehonhallinnan puute. Penkissä on paljon tilaa istunnalle lähteä huitelemaan mihin sattuu ja ohjat luisuu käsistä välillä pidemmiksi ja hetken päästä kerin niitä taas lyhyemmälle - kunnes myötään liikaa ja joudun pian taas lyhentämään. Tässä on siis syy, miksi Miina ryntäilee mulla laukassa ja miksi en sillä nyt ole laukkaillut, sillä itseä alkoi jo hirvittää se meno.

Koulusatulassa, enkkuohjat kädessä on tilanne aivan toinen. Satulassa on vain yksi kohta istua, ja ohjat pysyy paremmin käsissä, kun asennoidun automaattisesti ratsastamaan enkkutyylillä. Tuntuma on selkeä, pysyy samana ja hevonenkin alkaa taipua ihan eri tavalla ja hakeutua muotoon. Lisäksi juuri tämä satula on länkkäriä huomattavasti ohuempi, huovista puhumattakaan, jolloin Miinaa voi ratsastaa vieläkin tarkemmin pelkällä istunnalla.

 Selvennykseksi vielä, mulla on tällä hetkellä meneillään westernlakko. Ratsastan Miinalla pelkästään koulua noin kuukauden ajan. Esteet jätän pois ihan siksi, että en ole varma kuski eikä Miina varma hyppääjä ja ruumiit on aika todennäköinen lopputulos, jos lähden yrittämään, varsinkin ilman ohjausta. Tässä välissä tuun käymään länkkäritunneilla muilla hevosilla, jotka toivottavasti auttaa mua parantamaan istuntaa ja selkeyttämään apuja. Katellaan sitten heinäkuun puolivälin jälkeen miltä se länkkäri Miinan kanssa maistuu. :)

Viikonloppuna ratsastin Miinan kahtena päivänä aika samankaltaisin tehtävin. Jotenkin tuppaa kouluratsastuksen suhteen mielikuvitus loppumaan kesken, lisäksi oon huono keskittymään yhden asian hinkkaamiseen pitkäksi aikaa - mikä ei ehkä Miinan kanssa haittaa, sillä se taitaa olla vähän samanlainen - joten tunnin aikana ehdin kokeilla vähän yhtä sun toista kumpanakin päivänä.

meistä ei oo vielä yhtään kuvaa enkkukamoilla, vanhaa matskua tämäkin :c

Alkuun tein käynnissä pysähdykset jokaisen kirjaimen kohdalla, L:ssä ja C:ssä peruutukset. Tätä jatkoin ravissa niin, että muissa kirjaimissa tuli käyntiin siirtyminen ja L:ssä ja C:ssä pysähdys. Sitten jatkettiin ihan perus pohkeenväistöllä, käynnissä ja ravissa, ja jonkun matkaa kokeilin ravailla ilman jalustimia. Aluksi pompin kyydissä kuin perunasäkki ja ajatukset oli luokkaa: "Apua mä en pysy täällä.. avaa lonkkaa, ristiselkä joustaa.. ei, ei se auta!" Sitten keksin jostain, että huijaan itseäni. Kuvittelin, että mulla on jalustimet jalassa ja "laskin painon" näille mielikuvitusjalustimille. Yhtäkkiä istunta korjaantui ja hetken päästä en edes muistanut ratsastavani ilman jalustimia. Sain itseni keskittymään ihan muuhun ja istunta tuli siinä sivussa. Pysähdykset suoraan ravista onnistui ihan huippuhyvin, kun laskin enemmän painoa jalustimille. Se pieni liike sai mun istunnan tekemään jotain ja Miina pysähtyi. Hienoja oivaltamisen hetkiä, ja tässä korostuu se miten paljon sillä on väliä, mitä ratsastaessa ajattelee! Pari kertaa oon pudonnut juuri siksi, että ajattelen putoavani ja kroppa jännittää itsensä niin, että ei jää muita vaihtoehtoja kuin hetken päästä kömpiä ylös hiekasta.

Tempon vaihtelut on mun lempijuttuja koulussa ja niitä tein molempina päivinä. Ekana päivänä ravissa ja toisena käynnissä sekä laukassa. Käynnissä Miinalle riitti, että kävelen istuinluilla sen mukana haluamaani tahtia. Reippailla liikkeillä sain hevosen astelemaan pidempää askelta ja muuttumalla oikein tahmaiseksi askel lyheni huomattavasti. Laukassa homma ei ollut yhtä helppo. Miinalla on toistaiseksi kaksi laukan tahtia, joita se tykkää esittää: reipas ja täysii. Niinpä tyydyin reippaaseen, kokeilin pari kertaa vielä reippaampaa, mutta yritin keskittyä enemmän löytämään sen unenomaisen hitaan pleasure-laukan sieltä jostakin. Sitä tuli hyvin pieniä pätkiä, jotka saattoivat usein loppua raviin. Tähän olin tyytyväinen, sillä olin ylipäänsä laukannut Miinalla - pelkäämättä! Pääsin pitkästä aikaa työstämään laukkaa ihan kunnolla uralla ja ympyröillä, eikä puhettakaan että tamma olisi lähtenyt sinkoilemaan. Se kulki hetkittäin jopa muodossa! Molempina päivinä fiilis oli ihan super, vaikka vääriäkin nousi ja oikea laukka oli yhä tahmea nostaa. Mut sitten kun se laukka nousi... Ei sitä ois halunnut lopettaa. :) Toivottavasti tuo koulusatula auttaa mut vielä takaisin länkkäpenkkiin, sellaisena ratsastajana jonka Miina ansaitsee.

Istunta hakusessa

Heipähei, täällä taas blogimaailman epäaktiivisin kirjoittelija yrittää saada tekstiä aikaiseksi... :D Vuokrailu pääsi siis pyörähtämään käyntiin hienosti uudella tallilla, josta tuntuu niin heppa kuin siitä huolehtivat ihmisetkin tykkäävän. Tilat on sopivan kokoiset ja hyväkuntoiset, kenttä vaan tosi pieni, mutta hyvin on sopu sijaa antanut. :)

Lauantaina tuli pyörähdettyä Helsinki Horse Fair -messuilla Annin kanssa, jonka touhuiluista ravureidensa kanssa voitte lukea hänen omasta blogistaan täältä. Annin olis myös tarkoitus tulla kuvailemaan mua ja Miinaa, kunhan meidän ratsastus alkaa näyttää kuvaamisen arvoiselta. :D Paljon oli messuilla nähtävää ja kuultavaa, joista mieleenpainuvimpina jäivät varmaankin Rohan-tallin turnajaisshow sekä Tunne Hevonen -infolavalla pidetty lyhyt luento aiheesta positiivinen vahvistaminen. Tästä riemastuneena ostin sunnuntaina mätsäreistä naksuttimen, josta en oo vielä varma, aionko kokeilla sen käyttöä Niiloon vai Miinaan  - vai molempiin. :D Mätsäreissä olin tosiaan kuvaamassa siskoani Katjaa ja hänen shelttipoika Ruffeaan, josta voi lukea lisää Katjan blogista täältä.

Sunnuntaina oli myöskin ensimmäinen - jos ei koeratsastuksia lasketa - ratsastuskerta Miinalla. Ihan järkyttävää, miten erilaisia hevoset, joista mä tykkään, osaa olla keskenään. Niin että tulee se ihana tunne, ettei osaa ratsastaa. Ja vaikka edellinen vuokraheppakin oli arabi, huomaan nyt miten paljon pienempi ja sirompi Miina on Napsuun verrattuna, ja se näkyy ja tuntuu myös liikkeissä. Keventäminen on lähes pakollista ravissa, se menee niin pientä sipsutusta ja nopeasti. Huomaan, että alan olla istuntatunnin tarpeessa.

Kuten aiemmin totesin, Miinalla on aivan liikaa vauhtia joka askellajissa, ja tähän lähdin heti puuttumaan. Pyysin ohjia sivulle alas viemällä päätä alas lähes joka kerta, kun Miina sen keksi ylös nostaa ja pyrin istunnalla hidastamaan tamman tahtia. Tällä ensimmäisellä kerralla kyllä tuntui, etten saanut mitään aikaiseksi ja huitelin pitkin kenttää hirveetä kiitoravia, vaikka kuinka yritin...

Päivi oli mukana katsomassa ja neuvomassa, sainkin ihan hyviä vinkkejä varsinkin laukan suhteen, joka on Miinalle askellajeista vaikein. Vasempaan nousee todella herkästi väärä laukka eikä tasapaino aina riitä mutkissa laukan ylläpitämiseen. Oikea nousee napista painamalla, ja silloinkin pitää lähteä, Päiviä lainatakseni, "kuin tykin suusta". Satulassa istuessa tuntuu siltä, että laukkaa nostaessa Miina ottaa voimaa takajaloistaan ja ponnistaa enemmän ylös kuin eteenpäin, mikä tuntuu vähän hurjalta. Koskaan se ei kuitenkaan lähde käsistä ryöstämään, vaikka kovaa menisikin ja ohjasta ottamalla sen saa kiinni koska tahansa haluaa. Siitä tässä tytössä tykkään!

havainnollistava kuva tästä "ylöspäin ponnistamisesta"

Maanantaina menin heti perään uudestaan selkään ja jatkoin kutakuinkin samoista asioista. Ympyröillä kunnon taivuttelua varsinkin vasempaan, kun se on niin tavattoman jäykkä puoli. Harjoittelin myös pysähtelyä pelkällä istunnalla, jonka Päivi sanoi Miinan osaavan, mutta nykyään ruvennut leikkimään, että tarvitsee ohjaa tietääkseen pysähtyä. Peruuttelin aina, kun stoppi ei tullut aivan heti vaan muutaman askeleen päästä ja tällä saatiin ainakin vähän taottua ajatusta Miinan päähän.

Alkuverkkaravien jälkeen otin sekä käynnissä että ravissa vähän rollback-harjoituksia. Ratsastin pitkältä sivulta toiselle pitkälle sivulle kohtisuoraan, pysähdys, rollback (180 asteen käännös mahdollisimman paikallaan) ja sama toiseen suuntaan. Kuten arabit ja hevoset yleensä, Miina hoksasi nopeasti mitä tehdään ja muutaman kerran jälkeen tuli jopa vasempaan käännyttäessä tosi hyviä rollbackeja.

Laukassa tyydyin vasempaan kierrokseen siihen, että sieltä nousi pari kertaa vasen laukka ja se jatkuikin kierroksen pari. Oikeaan väänsin enemmän, sillä halusin keskittyä pään pyytämiseen alas. Se oli taas olevinaan Miinalle täysin hepreaa ja kovasta yrittämisestä huolimatta paineltiin pää pystyssä kierros toisensa perään...

Tähän loppuun voisin kertoa meidän nolosta yrityksestä piipahtaa maanantaiset alkukäynnit pellolla. Sinne paksun hangen sekaan oli kävelty yhteen suuntaan polku, joka oli aika vaikeakulkuinen, mutta hevosella pääsee. Kun polku sitten loppui ja piti kääntyä, lähdin automaattisesti kääntämään vasemman kautta (vasenkätinen kun olen, mulle luonnollisempi suunta) ja tietenkin Miina vasemmalle jäykkänä veti mutkan pitkäksi ja päätyi polulta sinne syvään hankeen. Hankikanto, joo, mutta ei se 600 kiloa kantanutkaan. Molskahdettiin Miinan mahaa myöten sinne lumeen ja tamma lähti pienessä paniikissa onkimaan itteään ylös sieltä. Siinä poukkuroinnissa multa lähti jalustimet ja välillä jäi takki nuppiin kiinni jumiin. Yritin parhaani mukaan vaan hyödyntää rodeoratsastajan skillejäni ja pysytellä kyydissä. Onneksi Miina pysähtyi hetkeksi ja pääsin kierähtämään hankeen. Taluttamalla sain itseni ja hepan helpommin pois pinteestä ja kammettuani itseni takaisin satulaan, toivoin ettei kukaan nähnyt ja takas kentälle. :D

mun ja Miinan fiilikset, kun hanki ei kantanutkaan...