28. huhtikuuta 2013

Muutoksen vaikeus






















Jotenkin tuntuu siltä, että pitää kirjoittaa, mutta en tiedä tarkalleen mitä kirjoittaisin. Oon ajatellut tätä bloggailua siten, että kirjoitan vain kun tulee inspiraatio. Että nyt meni tallilla hyvin, koin ahaa-elämyksen, kirjoitanpa tästä päivästä. Toisaalta haluaisin pitää päiväkirjaa tekemisistäni hevosten kanssa ja kirjoittaa kaikista kerroista edes lyhyen maininnan, mitä suurinpiirtein olen tehnyt, vaikka se tekeminen ei olisi herättänyt kummempaa kirjoittamisen tarvetta.

Tänään... en oikein tiedä kumpi päivä tänään on. Fiilikset on hyvin ristiriitaiset. Toisaalta tänään ei tapahtunut mitään ihmeellistä, Klaaran kanssa tein hyvin yksinkertaisia perusharjoituksia maastakäsin ja ne sujui ihan ookoosti. Toisaalta tämä(kin) päivä herätti ajatuksia. Ja ehkä vielä enemmän huominen päivä.

Se mikä mut nyt sai kirjoittamaan, on muutos. Oli sitten mikä tahansa elävä olento, muutos on aina (aluksi) epämiellyttävää ja vaikeaa. Vaikka olen sen tiennyt jo hyvän tovin ja on siis ollut aikaa miettiä asiaa, hyväksyä se, tiedän ettei huominen ole helppo päivä. Ratsastan Päikällä viimeistä kertaa enkä tiedä, näenkö sitä enää koskaan. Mahdollisuuksia tietysti on, mutta ei minkäänlaista varmuutta.

Tällä kertaa muutos on ehkä tähän asti suurin. En vaihda vain vuokrahevosesta toiseen, vaan vaihdan kokonaan tyyliäni harrastaa. Päikän kanssa harrastaminen tarkoitti valmiin, koulutetun hevosen kanssa mitä tahansa tekemistä vain satuin keksimään eli se oli äärimmäisen helppoa eikä vaatinut sen kummempaa paneutumista tai keskittyneisyyttä, jos niin halusin. Saatoin treenata hiki virraten, saatoin hassutella tai lähteä vain metsään istuskelemaan pehmeässä satulassa, kun hevonen allani käppäilee pitkin ohjin rennosti eteenpäin. Ja nyt musta on tullut avustava kouluttaja/ratsuttaja. Se on mulle täysin uutta - siksi niin kiinnostavaa ja samalla niin pelottavaa. Se vaatii pitkäjänteisyyttä, tarkkuutta, keskittymistä... Mitä uskon, että mulla on ja Laura, jos luet tätä, en kadu päätöstäni yhtään. Tää on vain niin suuri muutos, että aiheuttaa tällaista ajatusten purkua ja syvällistä pohdintaa, mihin tää blogi on just hyvä väline.




Välillä ajattelen liikaa Klaaran ikää. Se on vielä nuori, se ei osaa, se ei jaksa, se ei ymmärrä. Tavallaan pelkään ajatella sitä vain hevosena, vaikka koen että niin mun pitäisi toimia. Miettiä että miten hevonen eläimenä ymmärtää asiat. Mitä jos ei ymmärräkään, kun se on niin nuori? Mitä jos se ryntääkin päälle tai hyppää pystyyn ja riuhtoo itsensä irti, jos erehdyn hetkeksi rentoutumaan enkä ole jatkuvasti varuillani?

Tästä oli hyvä artikkeli taannoin, että hevosen saama maine vaikuttaa liikaa tapaan, jolla sitä kohdellaan ja lopulta hevosesta ehkä tulee maineensa veroinen - ja ihmisistä vain säikympiä. Jos oletan, että kohta se Klaara taas yrittää potkaista, niin eiköhän se potkaise. Hevoset on niin äärettömän hyviä lukemaan ihmistä. Ja on ihan typerää muodostaa mielipide hevosesta sen perusteella, että se on toisinaan potkaissut ja osunutkin. Kun vielä kyseessä on oppiva, kasvava nuori eläin, pitäisi ajatella mieluummin että ei se enää potki, se ymmärtää ettei sen tarvitse. Kuitenkin niin että ajattelee edelleen hevosta hevosena, vaistojensa varassa toimivana saaliseläimenä eikä taas toisinpäin että "tää polle ei tee ikinä mitään".

Tänään yritin kentällä katsoa vain hevosta, juoksuttaa vain hevosta. Ei ollut väliä miten Klaara viimeksi käyttäytyi kun näin sitä juoksutettavan (eli todella sikamaisesti), keskityin vain selkeisiin ohjeisiin ja palkitsin hyvästä suorituksesta. Ja meidän juoksutus meni hyvin. Sieltä tuli välillä niitä protestipukkeja, yksi piehtarointiyritys ja kiihdytyksiä, mutta niitä en ollut pyytänyt, joten jätin ne huomiotta ja kanavoin oman energiani ja kehonkieleni hidastamaan hevosta haluttuun askellajiin, malttamaan sitä kävelemään vielä puoli kierrosta tempuitta, jotta saatoin taas palkita sen.

Juoksuttaminen oli helpompaa, kuin talutusharjoitukset hetkeä myöhemmin. Liinan päässä ympyrällä kulkeva hevonen voi lähteä tempomaan kauemmas ja voimalla, mutta lähelläni kävelevä muutamasatakiloinen eläin voi hermostuessaan tulla päälle niin nopeasti, etten ehdi harrastuksen ansiosta kehittyneistä reflekseistäni huolimatta tekemään mitään. Niinpä tän päivän talutusharjoitukset oli sekä Klaaraa että mua varten. Talutin sitä tarkoituksella "väärältä puolelta", jolta sitä vähemmän käsitellään ja koitin pitää huolen että se kävelee ihan yhtä nätisti kuin normaalistikin. Ja että mun päälle ei tulla vaikka puskien takaa tulee toinen hevonen tai vesilätäkkö on inhottava. Harjoiteltiin myös pysähtymistä, sillä Klaaralla on tapana väännellä itsensä stopatessa rintamasuunta taluttajaan päin - sieltähän se palkka kuitenkin tulee. Jo muutamasta kerrasta se huomasi, että joutuu vaan uudestaan hommiin jos vääntyilee ja suorana pysähtymisestä saa leipää. Niin ihan hyvinhän sekin meni, vaikka pihalla varsinkin poni juoksaisi välillä minne sattuu ja sain taas silmät selässä vahtia, mistä suunnasta se mua kohta lähestyy. Se kun on vielä niin ihmisläheinen, että aina tilaisuuden tullen änkee niin liki kuin suinkin. Tätä sain taas harjatessa painottaa, että se tulee mun luo kun mä niin haluan eikä tosiaan suu auki tai kavio edellä.




Että tällaisia ajatuksia liikkuu Lännen Nopeimman kirjoittajan päässä nykyään. Blogin nimestä on tullut vähän off-topic, mikä sekin on osa tätä mun ahdistusta muutoksesta. Laura on kyllä ollut ihanan avoin kaikkea uutta kohtaan ja vielä tulette näkemään Klaarankin tekevän jotain western-juttuja. Kunhan tässä rauhassa mennään päivä kerrallaan eteenpäin, totutaan, tutustutaan. Vielä tulee sekin päivä, kun en voisi kuvitellakaan tekeväni mitään muuta kuin just tätä, Klaaran kanssa.



26. huhtikuuta 2013

Kissakuulumisia




Pitkästä aikaa päivittelen vähän N-tiimin touhuja, ja paljon tässä on ehtinyt tapahtumaankin! Isoin juttu oli varmasti Ninnin sterilaatioleikaus kaksi viikkoa sitten. Vietiin se aamulla Viikkiin, jouduttiin parilla eri bussilla menemään, ja tästä huolimatta neiti matkusti todella hyvin ja rauhallisesti. Autossa se on alkanut yleensä maukumaan jossain vaiheessa ja olin ihan varma että bussissa se aloittaa sen, mutta ei, ei mennessä eikä tullessa. 

Lääkäri tutkiskeli kiisun ennen leikkausta ja punnitsi Ninnin 2,4 kiloiseksi. Äkkiä se kasvaa, syksyllä kun viimeks käytiin rokotukset ottamassa, oli muistaakseni 1,5 kg. Sairaalalla oli meitä ennen jokin päivystysleikkaus, joten Ninni jäi oottelemaan vuoroaan. Iltapäivällä Kimmolle oli soitettu että kaikki meni hyvin ja saa tulla hakemaan. 

Ehkä pahinta leikkauksessa oli se tötterö. Ninni vihasi sitä sydämensä kyllyydestä. Kopasta ulos päästyään se lähti sinkoilemaan holtittomasti ympäri kämppää ja tietenkin törmäili kovassa vauhdissa pöydän jalkoihin ym. ennen kuin löysi tiensä sängyn alle. Alkuun puettiin sille valjaat päälle, että saadaan kontrolloitua sen liikkeitä vähän vaarattomammiksi. Niitähän se inhoaa myös eikä suostunut liikkumaan enää ollenkaan. Jossain vaiheessa alkoi käydä raukkaa sääliksi, ja otin kaulurin pois. Jätin valjaat että voin vahtia Ninniä, ettei nuole haavoja. Mutta pian luovuin niistäkin, kun toinen vaan mökötti paikoillaan. Heti valjaista päästyään se oli taas oma pirteä itsensä ja seikkaili pitkin kämppää. Kova vahtiminenhan siinä oli, ettei tikkeihin koske ja ekaksi yöksi laitettiin sille kauluri päähän. Aamulla löysin tyytyväisen kissan nojatuolista nukkumasta ja kaulurin huoneen nurkasta lattialta. 




Kävin siinä leikkauksen jälkeisenä päivänä serkun luona kylässä ja tuli puheeksi kissojen leikkaus, hänellä kun on kaksi vuoden ikäistä tyttökissaa menossa myös steriloitaviksi. Kuulemma hänen eläinlääkärinsä oli ilmoittanut "ettei usko kaulureihin" eikä niitä kissoille laita. Ovat kuulemma niin viisaita eläimiä, että tajuavat itse jättää haavan rauhaan. No, tätä teoriaa ja Ninnin inhoa tötteröä kohtaan kunnioittaen annettiin sen olla ilman. Ja eihän se niihin tosiaan koske. Massu on vielä kaljumman puoleinen ja haavan kohdalla tuntuu jonkinlainen kudospatti, mikä on onneksi alkanut jo pienentyä. Sitä vähän googlettelin kun en tiennyt mikä se on, ja foorumikeskustelujen perusteella ootellaan nyt että häviäisi itestään. Jos se vielä parin viikon päästä on olemassa tai pahenee, täytynee soitella lääkärille ja varmistaa asia.

Ninnin vikkelä käytös ei ole muuttunut yhtään mihinkään leikkauksen jälkeen. Siinä ei näkyneet kipulääkkeiden vaikutukset eikä niiden lopettaminenkaan. Niin kuin sitä ei ois koskaan leikattukaan. Tietenkin sitä on jouduttu käsittelemään enemmän haavan tarkkailun takia, ja se on ehkä vähän helpottunut, mutta on se edelleen aikamoinen villikissa...




Niilo, jonka rauhallinen elämä järkkyy niin kovin helposti, otti Ninnin lyhyen potilaskauden todella raskaasti. Se oli jatkuvasti varpaillaan, huolestuneen näköinen ja kävely oli sitä huvittavan näköistä slow motion -tyyliä. Nipa oli niin hermostunut, että mietti jokaista askeltaan puolisen minuuttia ennen kuin otti sen eikä halunnut yhtään rapsutuksia saati sylissä oloa. Se ei tuntunut ymmärtävän tarkalleen mikä oli hätänä, tajusi vain että toisella on jokin huonosti. Onneksi heti leikkausta seuraava päivä oli paljon parempi meille kaikille ja taisivat ne silloin jo painia ihan normaalisti. 


Nojatuoliin unohtunut sijauspatja osoittautui Niilon
 toteutuneeksi unelmaksi yksityisestä luksuspedistä.

 Leikkausta ennen oli pääsiäinen, joka ei meillä kotona näkynyt sen kummemmin ja kissoille se koitti vasta viikkoa myöhemmin, kun sain hankittua vähän multaa ja ohransiemeniä. Kasvatin kissoille pieneen purkkiin oman ruohomättään, joka sai jopa odottettua suurempaa suosiota. Ei sitä voinut jättää mihinkään kissojen ulottuville kuin lyhyeksi hetkeksi kerrallaan. Aluksi vain Ninni oli kiinnostunut siitä ja niinä viiden minuutin ruohohetkinään se ehti heitellä sekä mullat että siemenet ja ruohot pitkin keittiötä. Jossain vaiheessa Niilokin kiinnostui maistamaan ja siinä tais Ninnikin oppia vähemmän sotkuisen tekniikan nauttia kasviksia.

 Kummallekaan ei myöskään tullut mitään vatsaongelmia, oksentelua tms. ruohon syömisestä (aattelin mainita kun tätä jo blogin ulkopuolella kysyttiin). Voin suositella mukavana aktiviteettina kissaperheille. :)






 Lopuksi vielä pari kuvaa kananmunasta. Hain yhteishaussa uudestaan samaan kouluun kuin missä nyt olen, sillä en syksyllä päässyt haluamalleni linjalle enkä voinut enää nyt keväällä vaihtaa. Linja on siis valokuvauspainotteinen ja ennakkotehtävissä yhden kuvan annettu aihe oli Kananmuna. En alkuun tiennyt millaisen kuvan haluaisin, niinpä otin jääkaapista munan ja vieritin sen olohuoneen matolle. Yllättäen tämä uusi kiehtova "lelu" sai Ninnin jakamattoman huomion ja päädyinkin kuvaamaan teinikissan leikkejä - toivoen koko ajan ettei se saa sitä rikki, ainakaan matolla! Ei onneksi saanut ja yksi näistä kuvista päätyikin lopulta valmiiden ennakkotehtävien joukkoon. Kesäkuuta odotellessa.






25. huhtikuuta 2013

Hyvät ja huonot Klaarapäivät

Nyt tulee pari niitä luvattuja ratsastuskuvia sunnuntailta, (c) Laura. Mun ilmeet on kaikkea hämmentyneestä itkuiseen, ja vyön takia könötän näköjään kauniissa tuoli-istunnassa.. Onneks saahaan pian satula!




Sunnuntaina meillä oli Lauran kanssa yhteinen tallipäivä. Satuttiin samaan bussiinkin ja siinä matkalla juteltiin vähän tarkemmin sitä kummankin omaa käsitystä, miten hevosen kanssa on paras toimia ja mitä kaikkea Klaaran kanssa voi parantaa, tai mitä uutta opettaa. Keskustelussa esiin nousi mm. naruriimun hankinta, sillä neidillä tuppaa välillä päähän nousemaan ajatus että minäpä riistäydyn taluttaessa irti. Se on sen pari kertaa saanut tehtyä ja oppinut että se on mahdollista, kun tarpeeksi kiskoo. Naruriimu toisi riittävän paineen vaarantamatta herkkää suuta (suitsien kanssa taluttelua ei ole viitsitty juurikaan tehdä, ettei telo suutaan jos pääseekin irti). Mutta eksyin vähän aiheesta.

Tallilla hoidettiin ensin kaikki rutiinijutut: karsinan siivous, tarhan siivous (kevään urakka, kohta se on jo ohi!), ruoka- ja juoma-astioiden pesu, iltaruokien laitto valmiiksi sekä veden haku. Sen jälkeen otettiin Klaara tarhasta, harjattiin ja käytiin maastakäsin kävelyllä, taluttaja molemmin puolin. Tallialueen ympäri menee pieni lenkki, joka Klaaran kanssa kierretään tosi usein, varmaan melkein joka kerta kun sen kanssa mitään tehdään. Lenkin jälkeen taluttelin tammaa hetken kentällä, tein käännöksiä, pysähdyksiä ym., jonka jälkeen se sai seistä vielä hetken käytävällä rentoutumassa, ennen kuin laitettiin ratsastusvyö ja suitset. Tämä kuvio on myös melkolailla rutiinia: Tehdään vähän maastakäsin, annetaan ponille lepotauko, ja sitten ratsastus. Tämä siksi, että kyseessä on nuori hevonen, jonka keskittymiskyky ei ole hirmu pitkäaikainen ilo kerrallaan.




Itse ratsastus meni todella hyvin! Tehtiin pientä tehtävää, jossa oli pitkällä sivulla puomi. Sen vieressä piti pysähtyä (puomi oli siis pitkittäin uran vieressä, ei ylittämistä varten), jonka jälkeen tehtiin voltti tötsien välistä ja jatkettiin uraa pitkin. Klaara oppi äkkiä ennakoimaan pysähdyksiä ja teki niitä voltin lopuksikin, vaikka se ei ollut tarkoitus. Se myös toimi tosi pienillä avuilla, pysäytykseen riitti parhaimmillaan hengittäminen ja sitä kautta istunta-avut. Kääntyminen oli vähän tylsää, piti haroa vastaan välillä ja yhessä välissä taidettiin käydä laittamassa etujalat tötsänä toimineen laatikon sisään. Tässäkin täytyy ylistää Lauraa, että on opettanut Klaaralle vastaavia tilanteita eikä tamma ole moksiskaan, vaikka sotkisi jalkansa selkäännousujakkaraan tms. Pieni sätkykohtauskin koettiin, yrittikö se pukittaa vai mitä. En tiedä, se kesti ehkä puolikkaan sekunnin, jonka jälkeen seistiin taas aloillaan.

Lopuksi Laura otti meidät talutukseen ja ravattiin pieniä pätkiä. Klaaran askeleet oli pehmeät ja miellyttävät, vaikka ekoilla kerroilla sillä kesti tajuta mitä mun pohkeet oikein haluaa. Ravi sujui hyvin, mutta poni alkoi tuntua väsyneeltä pitkään työpäiväänsä, joten jätin kokeilematta ravin ilman taluttajaa, varmuuden vuoksi. Ihan viimeiseksi mentiin tallilenkki ratsain, Laura taluttamassa. Kun ohikulkijoita tuli vastaan, mua rupes niin huvittamaan se miltä me näytettiin, varmaan ihan terapiaratsastukselta. Aikuinen nainen siinä taluttelee tyttöä kiltin ponin selässä. Tuli sellainen hassu alkeiskurssilaisfiilis. :)




Jos sunnuntaina sujui kaikki hyvin, niin tänään ei sit sujunut oikeastaan mikään. Oli tosi tuulinen keli, minkä uskon vaikuttaneen suuresti Klaaran käytökseen. Kerkesin ennen Lauraa tallille ja olin hoitanut jo kaikki rutiinit alta pois. Harjatessa huomattiin, että nyt on ponilla känkkäränkkäpäivä. Ei malttanut seistä yhtään, taisi koittaa hypätä pystyynkin, jatkuvasti näykki meitä molempia ja takajalat viuhto ilmaa. Yhdellä kerralla se viuhtaisu tömähti mun reiteen ihan kiitettävällä voimakkuudella. Täytyy antaa ponille pisteitä ketteryydestä, en ehtinyt tajuta koko tilannetta ennen kuin se oli jo ohi ja jomotus reidessä alkoi. Vaikka siihen mustelma tulee, olen hyvin kiitollinen siitä ettei Klaaralla ole kenkiä - eikä varsinkaan hokkeja.

Harjaaminen muuttui enempi koulutustilanteeksi ja siitä selvittyämme mentiin kentälle juoksuttamaan Klaara. Alkuperäinen suunnitelma oli että Laura näyttää ensin ja mä teen sit perässä. Poni oli kuitenkin niin villillä tuulella, että kun Laura sai sen iänikuisen pukittelun ja sekoiluhyppelyn loppumaan, ja nähtiin ihan nättiä raviaskelta, päätettiin että tämä riittää ja tehtiin taas kahden taluttajan tallilenkki. Se sujui suht rauhallisesti ja tehtiin pari ravipätkääkin onnistuneesti, mutta tallille kääntyvässä mutkassa Klaara keksii yleensä aina jotain ja nyt se meinasi pompata pystyyn, Lauraa kohti. Kurinpalautuksen jälkeen matka jatkui normaalisti ja tallilla poni pääsi lepotauolle.

Ratsastukseni jäi edellä mainituista syistä hyvin lyhyeen. Mentiin kenttää ympäri jokunen kierros, minä selässä, Laura ja tallinpitäjä Auri molemmin puolin taluttamassa. Tein pysähdyksen ja ravipätkän, jotka onnistu ihan hyvin. Ravissa tunsi heti miten jännittynyt Klaara oli, ihan erilainen kuin sunnuntaina. Kun ponin mielentila ei ole oppimiseen sopiva, ei kannata turhaan yrittää. Menin ilman taluttajia vielä tallipihassa pari kierrosta ympyrää pusikon ympäri, pysähdeltiin välillä ihmettelemään vesilätäköitä ja Klaara kokeili myös lähteä huitelemaan oman pään mukaan. Malttoi kuitenkin kävellä mun haluamaan suuntaan ja pääsi vihdoin talliin.

Et ei mennyt ihan niinku Strömssöössä, mutta tällasia päiviä tulee välillä. Lauralle sanoin puolivitsillä, että onneks tää ei ollut mun eka kerta kun näin Klaaraa. En tiiä oisinko halunnut nähdä toistamiseen. Mutta nyt sitä tietää millasia temppuja voi tulla ja että tuulisina päivinä tehdään helpompia juttuja. Niinpä tyyntä odotellessa. :)



24. huhtikuuta 2013

Vauhdikasta westerniä


Kenttä on vihdoin sula - ja kuiva!

Nyt kun on tiedossa että Päikkä pian lähtee ja mulla oli edessä kaksi viimeistä kertaa sen kanssa, olin aikalailla päättänyt mitä haluan sen kanssa vielä ehtiä tekemään. Oon mennyt niin paljon enkkukamoilla viimeaikoina, ja jatkossa tulen menemään lähestulkoon vain niillä, joten päätin eilen mennä länkkäriä, sen kummemmin miettimättä että mitä harjoituksia tekisin. Vasta kentällä alkukäyntejä ratsasteltuani muistin aikoneeni testata Päikällä barrel racingia kentän sulettua - ja nythän se oli sula! Ihan valtava ero niihin tasan viikko sitten otettuihin kuviin, oli ilo päästä vihdoin kunnolla treenaamaan ja kartiotkin oli ilmestyneet esiin lumikinosten alta.


Kuva Wikipediasta lisenssillä.


 Lajista tietämättömille lyhyt briiffi: Kyseessä on nopeuskilpailu, jossa ratsastetaan kolmen tynnyrin ympäri apilanmuotoinen kuvio. Netissä näköjään kaikki patternit menee noin että aloitetaan oikeanpuoleisesta tynnyristä, mutta tälleen Suomessa leirikisoissa ollaan saatu aina valita itse kummasta tynnyristä aloitetaan, kunhan kauimmainen on viimeinen. Päikälle oikea laukka on helpompi, joten mentiin vasen ensin, jolloin oikeaa tulee enemmän ja vasenta vain ekaan käännökseen.

Alla kuvassa näkyy hämärästi asettelemani "tynnyrit" eli tötsät (en nyt sattunut löytämään niitä aitoja tynnyreitä). Aloitettiin homma käynnissä. Yritin ratsastaa mahdollisimman tarkkoja reittejä, läheltä kartioita, tiukat käännökset. Totuttelin Päikkää myös lisäämään tempoa kartioiden välillä ja käännöksissä hidastamaan, keskittymään taipumiseen. Kilpailevat barrel racing -ratsastajat harjoittavat hevosia nimenomaan opettamalla niille tarkasti parhaan ja nopeimman reitin, tiukimmat käännökset jne. Käsittääkseni se vauhdin lisääminen kuvioihin tulee vasta sitten.




Näin toimittiin mekin. Käyntiharjoituksen lopuksi Päikkä sai viimeisen suoran (jolloin kuuluu vetää hullut kiihdytykset) mennä ravissa pari kertaa, ennen kuin tehtiin koko homma ravissa ja loppusuoralla temponlisäys. Kun siirryttiin laukkaan, vaadin sitä aluksi vain suorilla osuuksilla, mutkat mentiin ravissa. Otin välissä vähän verkkalaukkaa kenttää ympäri saadakseni askellajin rullaamaan paremmin ja tämän jälkeen mentiinkin jokunen kerta lähes kokonaan laukassa. Vaihto tehtiin ravin kautta (vaikka Päikkä kai osaa vaihtaa askeleessa, mutta minä en).

Olin tosi tyytyväinen ja ylpeä Päikästä. Se hoksasi nopeasti mikä on homman nimi ja teki todellakin parhaansa. Jopa sen laukkakäännökset oli tosi hyviä, jaksoi ylläpitää askellajin tiukassakin tilanteessa ja loppukiihdytykset oli hyvin maltillisia. Syy: Päikkä sai siirtyä käyntiin, taputuksia ja pitkät ohjat aina hetkeksi, kun rata oli suoritettu loppuun. Tällä koitin ehkäistä tamman halua ampaista samaa vauhtia portista suoraan karsinaan, ja Päikän tuntien kävelypalkka toimi erinomaisesti: siirtyi jo lähes itsestään kun aloin kehua hyvin suoritetusta radasta.




Maanantaina on sitten viimeinen Päikkäpäivä. Haikeaa tulee olemaan, mutta jaksan uskoa että meidän tiet voi vielä tulevaisuudessa kohdata. Vikalle kerralle olen suunnitellut esteratsastusta ja haluaisin kuvaajan mukaan. Meidän hyppelyistä kun ei ole yhtään todisteita. Kukaan ei ole vielä ilmoittautunut, mutta jos tämä postaus jonkun halukkaan harrastelijan tavoittaa, ilmoita ihmeessä innokkuutesi kommentteihin tai hannapietilainen@windowslive.com niin sovitaan tarkemmin. :)

Kännykkäkamera + photari + minä = taidepelleilyä


22. huhtikuuta 2013

Ensimmäiset Klaarailut


Tämännäköinen ponilapsi on Klaara.

Koeratsastuksen jälkeen ensimmäinen Klaarapäiväni oli lauantaina. Menin tallille yksin ja tarkoitus oli siten tutustua poniin paremmin, hakea keskinäistä luottamusta jne. harjailun ja taluttelun muodossa. Talli kun on melko pitkälle itsehoitomesta, joissa en oo pyörinyt varmaan neljään vuoteen, oli siinä aluksi vähän hakemista että mites tätä paskaa lapattiinkaan. Ja loppupeleissä tuntui siltä että meni huomattavasti enemmän aikaa kaikkeen siihen ruokien ja vesien juoksemiseen ynnä muuhun kuin itse ponin käsittelyyn. Rispektit tallityöntekijöitä kohtaan nousivat, kun taas muistin mitä se muu hevostelu kuin pelkkä ratsastus on. Mutta tähän muutokseen olen todella tyytyväinen. Tallilla tulee vietettyä pidemmän aikaa kaikessa rauhassa ja tulee puolivahingossa sekä ulkoiltua enemmän että hyötyliikuntaa kaupan päälle.

Sain kuvattua videotakin meidän harjailuista ja halusin sen dokumentoida siksi, että pystyn myöhemmin näkemään mistä on lähdetty. Ois kyllä pitänyt sillon ihan ekalla näkemällä jo kuvata, sillä nyt tilanne oli jo paljon helpompi. Klaaran on selkeästi helpompi keskittyä, kun ympärillä häärää vain yksi ihminen. Mun ja Lauran läheisyydessä se joutuu vissiin miettimään että kuka tässä laumassa on missäkin asemassa ja keneltä sen kuuluu ottaa käskyjä pääasiassa. Videota en nyt tähän postaukseen saanut, tulevaisuudessa ehkä sen pääsette näkemään.

Eli harjaustuokio käytävällä sujui hienosti. Toki me käytiin vielä samat keskustelut mm. aiheesta saanko harjata mahan alta ilman potkuhuomautusta. Alkuun palkkasin tosi paljon ihan vaan siitä että poni malttoi seistä kiltisti uhittelematta ja antoi luvan harjata itseään. Loppua kohden alettiin molemmat rentoutua eikä palkkaamiselle ollut niin usein tarvetta. Kavioiden nostaminen oli kuulemma ollut todella haastavaa, Klaaran ollessa 1-vuotias. Laura on tehnyt suuren työn sen kanssa muuttamalla ikävän jutun mukavaksi, ja nykyään kavion nostaminen tapahtuu pelkällä äänikomennolla. Se tarkoittaa myös yleensä sitä, että saa palkaksi leivänpalasen. Tämän taktiikan ansiosta Klaara lukeutuu helpoimpien tapausten joukkoon, joilta olen kavioita putsaillut tässä vuosien varrella. Ja etukavion nostoa käytetään myös palkkauksessa, samalla kun sanotaan "hyvä" ja annetaan leipää. Samoiten se toimii rauhoittavana juttuja, jos tammalla rupeaa päässä viiraamaan jossain tilanteessa. 


Mitä erikoisimpiin asentoihin vääntäytyminen käytävällä
on Klaaran bravuuri - tylsäähän siinä olis paikallaan seistä!


Maastakäsintyöskentelystä ei nyt tullut kuvia, mutta eipä me ihmeitä tehtykään. Aloitettiin ihan perusasioista: poni liikkuu kun pyydän, pysähtyy kun pyydän, kääntyy minne käännyn ja varsinkin, ei kävele päälle vaan väistää minua. Palkkaustilanteissa pikku herkkusuu tunki suurinpiirtein syliin päänsä kanssa ja sain jatkuvasti heilutella riimunnarua näyttääkseni missä se saa ja ei saa olla. Luin joku aika sitten artikkelin, missä mietittiin "oman tilan" tärkeyttä ja sen ylikorostamista. En ole siitä mitenkään turhantarkka, hevonen saa olla lähelläni useimmissa tilanteissa, mutta lähellä ei tarkoita kiinni minussa. Siinä kohtaa menee epäturvalliseksi. 

Ihmisen väistäminen oli Klaaralle se haasteellisin juttu tällä kertaa ja myöskin se että pysähtyessä ei kääntyisi rintamasuunta minuun päin vaan jäisi ihan niille sijoilleen, turpa eteenpäin. Otettiin muutamat pätkät ravia ja vähän väistöjä käynnissä. Koko ajan kentän vieressä puuhasteli naapuripariskunta moottorisahan kanssa, mitä käytiin katselemassa, ja kertaakaan ei Klaara säikkynyt sitä. Sitten kun oltiin juniorin mielestä oltu jo tarpeeks kauan hommissa eikä jaksanut enää keskittyä, alkoi toisessa nurkassa vaania mörköjä, mitä piti paeta varmuuden vuoksi ravissa. Käveltiin takaisin kulmaan niin monta kertaa, että sieltä malttoi tulla ihan käynnissä pois. 


Vasemmalla näkyy Klaaran tarhaa. Tykkään tosta
katetusta ulkotallista tosi paljon. Ihanan avara paikka hoitaa hevosta!

Eka kerta on aina eka kerta, vähän hakemista ennen kuin löytää taas sen yhteisen rytmin uuden hevosen kanssa. Seuraavaan postaukseen lupaan vähän ratsastuskuviakin. :) Niitä odotellessa pari yksinkertaisempaa fotoa, kaikki postauksen kuvat siis (c) minä.






18. huhtikuuta 2013

Kyllästynyt kurakeleihin

Tähän alkuun lyhyt vinkkaus Miinan blogin suuntaan, jonne Päivi on kirjoittanut aika tyhjentävän postauksen tamman kuulumisista ja varsinkin ikävästä kierteestä, johon se vuosi sitten joutui. En jaksa edes laskea monestiko Miinaa on jouduttu muuttamaan, kuinka monesta eri syystä jne. Itse oon ollut neljästi auttamassa, enkä tosiaan joka kerta ole päässyt. Nyt näyttäisi kuitenkin paljon valoisammalta ja nykyisellä tallilla käyneenä täytyy sanoa että ihan mieletön mesta. Juuri niin kuuluu hevosen elää. Kiinnostuneita suosittelen vilkaisemaan tuon Päivin postauksen.

Ja taas vähän "pieni maailma"-efektiä: Yllä mainitussa postauksessa puhutaan Troija Tallista, jossa Miinan oli hyvä olla ja munkin silmään näytti hyvältä ja porukka mukavalta. Päikkä tosiaan muuttaa Siuntioon, mutta saman omistajan hevonen Velmu ja kolme muuta landbolaista muuttaa juurikin tuonne Troijaan. Vaikkei se niin itseä koske, oon kantanut vähän huolta miten kaikki tallilaiset hevosineen löytää uudet (ja hyvät!) tallipaikat ennen kuin tuolta Landbosta on pakko lähteä. Nyt tiedän, että ainakin nuo neljä on menossa hyvään hoitoon, niin voin olla rauhallisemmin mielin. :)


Tervetuloa kentälle!

Kun talvi vaihtuu kevääseen, se on kiva juttu. Päivä pitenee, aurinko paistaa useammin, kelit lämpenee, voi kaivaa ohuempaa takkia kaapista tai ostaa ihan uuden! Mut nyt mulle kyllä riittää tää kevään kantava teema eli vesi sen eri ilmentymismuodoissa. Sitä ei tarvii joka päivä tulla taivaalta, kun sitä on vielä lumena maassakin ja ihan sillä vesimäärällä mestat tulvii kiitettävästi. Tähän liitetään talleilla vallitseva maaperän koostumus, lopputulos: muta ja kuravelli. Kävin tiistaina Päikällä ja koko tallipiha oli pieniä puroja täynnä. Saan pestä noita ratsastushousuja koko ajan, kun niissä on kovin järkevät maata laahaavat lahkeet... 

Kun tulin tallille, törmäsin ensin Leeaan, joka virnistellen sanoi että en kai varautunut puhtaaseen hevoseen. Karsinassa odotti melkoisen mutainen eläin. Onneksi se oli kuivunutta ja harjaamisessa meni yllättävän vähän aikaa, nenä vaan tuli täyteen sitä pölyä. Tää on kyllä just se syy miksi kimo ei oo ihan se mun lemppariväri. 


Mutaponi

Leea meni Velmulla lännenpenkillä, niinpä mulle jäi koulusatula. Kenttä oli edelleen käyttökelvoton, joten enpä sillä länkkärillä ois kauheesti tehnytkään. Enkkupenkki on radalla ja maastossa aika paljon mukavampi ja tuo mulle turvallisemman olon (etten voi ainakaan jäädä nuppiin kiinni vaatteistani tms).

Radalla käppäilin pari kierrosta Leean & Velmun sekä Lennun & Suikun mukana käyntiä niitä näitä jubaillen. Käytiin me yrittämässä maastoonkin, mutta lumi oli sulanut yhdestä kohtaa polkua vaan vähäsen, niin että näytti upottavalta eikä kunnolla nähnyt missä kohtaa on maata ja missä oja. Ei viitsitty ottaa riskejä, niin palattiin radalle. Suokkivanhukset jatkoi kävelylinjalla, me lähdettiin Päikän kanssa eri kierrokseen ottamaan vähän ravia ja laukkaa. Muistaakseni Päikkä oli mukavan reipas, viskeli vaan tavallista enemmän päätään, mitä koitin vähän rauhoitella antamalla sille enemmän hommia puolipidätteillä ym. 

Harjoitusrata on musta tosi kiva, hienoa että on mahdollisuus tehdä muutakin kuin jyrätä kentällä uraa pitkin. Mutta nyt oon varmaan kuukauden ratsastanut pelkästään radalla, kun kentälle ei vaan voi mennä... Alkaa vähän puuduttamaan! Mistä päästään takaisin siihen että voisiko nää lumet jo sulaa kokonaan ja ne vedet haihtua jonnekin mahdollisimman pian, kiitos. Sama ongelma on about kaikilla talleilla tällä hetkellä, mutta onneksi ainakin toi kenttä on muuttunut aika nopealla aikataululla. Ehkä siinä ens viikolla sais tehtyä pientä ympyrää jopa.

Todennäköisesti ens viikko on mun ja Päikän viimeinen yhteinen. Haluisin ehtiä ainakin sitä länkkäriä menemään vielä kerran, kun siihen Klaaran myötä tulee nyt taukoa. Paitsi että aattelin kyllä mennä vähän tunneille kesällä, ettei rakas western jää kokonaan unholaan. 

Loppuun vielä ihanan piristäviä kännykamerakuvia kurasta ja loskasta!



Kenttä
Puuceessä käyminen vaatii ketteryyttä - tai sukelluspuvun.

Uittopaikka - eikun oho, kenttä...

Rata oli paikoin jopa näin hyvä.




15. huhtikuuta 2013

Hevoskuviot uusiksi



Eilisestä Päikkä-kerrasta pitää sen verran mainita, että oltiin taas radalla, kun kenttä on niin huonona ja tällä kertaa oli extrakivaa! Olin itekin jotenkin tosi vauhdikkaalla tuulella ja menin tavallista rohkeammin laukkaa sekä raviakin pidempiä pätkiä. Päikkä oli hyvällä tuulella ja tykkäsi mennä, muttei lähtenyt riekkumaan tai viemään. Ja oli aina kiitollinen kun sai spurtin jälkeen kävellä.

Sitten itse aiheeseen. En tiedä onko asia vielä täysin 100% varma, mutta viimeisimpien tietojeni mukaan Päikkä on muuttamassa Siuntioon vappuun mennessä. Sillä on kolme omistajaa, joista yksi siellä Siuntiossa ja ovat päättäneet laittaa sen sinne toistaiseksi. Eli siinä kariutui kaikki mun kesäsuunnitelmat sen ponin varalle.. Tietysti on kurjaa jättää hevonen, josta on juuri tullut mun ystävä. Mutta kuten aiemmin totesin, tää on jo niin mones kerta kun joudun vasten tahtoani luopumaan, että kai tähän on vähän tottunut ja osaa katsoa pää pystyssä eteenpäin.

Saatuani kuulla Päikän suunnitelmista aloin taas aktiiviseksi ht.netin markkinapuolella ja ilmoitukseeni vastasi pari kiinnostavaa tapausta. Koeratsastin ensimmäisenä 15-vuotiaan arabiristeytys(?)ruuna Mohan, jonka omistajalla on myös oma blogi. Tallilla koin heti "pieni maailma"-efektin, kun ruunan selässä kentällä köpötteli toinen vuokraajakokelas, joka paljastui Miinan ex-vuokraajaksi Marjoksi (tuli kuvioihin kun itse jouduin Miinalla lopettamaan ja nykyinen talli on liian pitkällä hänellekin).

Vuoroni tultua testailin Mohaa kentällä enkkutyyliin, kun se on siihen koulutettu, ja maastossakin käytiin kävelemässä. Kaikin puolin perusfiksu eläin, joka pysyy käsissä, mutta alkuun testaa uutta ratsastajaa. Mukavan herkkä se oli ja askeleetkin ihan miellyttävät. Laukassa ruunaa alkoi harmittaa sisälle talliin syömään viedyt tarhakaverit ja kentän huono pohja, niinpä laukannostossa kokeiltiin vähän pukkeja. Oon vissiin tarpeeksi niissä istunut ettei käynyt edes lähellä tulla alas sieltä. Hevonen vaan hallintaan ja uusi nosto.

Mohan miinuspuoli oli pitkä matka ja siitä johtuva bussilipun hinta. Se onneksi saattaa muuttua, sillä ruuna on jonossa yhdelle pikkutallille tässä 4,5 km päässä mun kotoa. Ja sillä tallilla kävin kokeilemassa tätä toista ehdokasta, Klaaraa.




Klaara on kaikista koskaan ikinä ratsastamistani hevosista/poneista poikkeus siinä mielessä, että se on vasta 3-vuotias ja ratsutus alkutekijöissään. Se on tummaruunikko ponitamma, 75% connemara ja estesukuinen. Klaaran omistaja Laura etsi poninhoitotiimiinsä ihmistä, jota kiinnostaisi puuhastella luonteikkaan juniorin kanssa sekä itsenäisesti että yhdessä hänen kanssaan.

Klaaralla on syystä tuntemattomasta luottamuspulaa ihmisiin. Kuulemma vieraille ihmisille uhittelee, ja niin se teki mullekin. Käytävällä harjatessa väistelin vähän väliä hampaita ja kavioita, ja vastaavasti palkkasin leipäpaloilla kun poni jaksoi seistä nätisti. Laura harjasi itse vähän aikaa Klaaraa, jolloin näin että se uhittelu on vain niille epäluotettaville uusille ihmisille ja luottamus on saavutettavissa. Ihan siinä parin tunnin aikanakin ponin käytös lieventyi eikä mun seurassa ihan koko ajan tarvinnut irvistellä.

Laura maastakäsitteli Klaaraa kentällä hetkisen, että näin vähän miten se hänen kanssaan toimii ja millä avuilla se on opetettu tekemään mitäkin. Klaara on ehdollistunut lähes pelkille äänikomennoille, missä mun täytyy nyt petrata etten aina aloita liikkeellä tai muulla avulla vaan sanon ensin halutun sanan, esim. liikkeelle lähtiessä "käynti". Ja vasta kun poni kävelee, lähden itse liikkeelle.

Myös Lauran 9-vuotias tytär oli mukana tallilla ja halusi ratsastaa. Talutettiin Klaaraa lyhyt lenkki tallin ympäri lähiteitä pitkin, niin että kahta puolen hevosta oli taluttaja liinan päässä ja ratsastusvyö jalustimineen selässä. Klaaralla oli vähän vauhdikas mieliala ja ravipätkällä tulikin vähän erikoisia pomppuja. Tyttö pysyi todella hyvin kyydissä, olin ihan kateellinen että noin nuorena on noin taitava ja muutenkin oli tosi reipas auttelemaan tallilla, näytti mulle mistä ruuat haetaan ja kuinka paljon jne.

Lopuksi annettiin ponin levätä hetki käytävällä ja vaihdettiin suitset päähän. Kuulin että Klaaraa on ratsastettu vain taluttajan kanssa, lyhyitä pätkiä käyntiä ja ravia, käännöksiä ja pysähdyksiä, vähän väistöjä. Syksyllä sillä oltiin kerran menty pikkuhetki ilman taluttajaa. Päätettiin että kokeillaan sitä, kun poni tuntui ihan fiksulta ne pari kierrosta mitä Laura talutti meitä kentällä. Alkuun jännäsin että oonko liian iso ponille, mutta sehän oli about Päikän kokoinen, ihan pikkasen pienempi ja tarpeeksi jämäkkä rakenteeltaan. Ja sehän oli ihan mainio ratsu! En olis arvannut, jos en olisi tiennyt tosta talutushommasta. Tein noita edellä mainittuja harjoituksia, käynnissä pelkästään ja Klaara teki väistöjäkin kuin vanha tekijä. Tykkäsin kovasti siitä, ettäs se on opetettu hyvin kevyille avuille, eli pohjeapu oli ihan näkymätön ja silti se sieti kuolainta tosi hyvin, jos välillä jouduin enemmän ohjalla johtamaan tai vähän pidättämään. Omistajastakin näki että nyt menee tosi hyvin ja oltiin molemmat hirmu tyytyväisiä lyhyeen kokeiluuni.

Viimeaikoina oon huomannut, että eniten hevosten kanssa mua kiinnostaa uuden opettaminen ja hevosen kouluttaminen. Klaaran kanssa tekeminen on juurikin sitä ja talli on niin lähellä, että kesällä meen varmasti pyörällä sen matkan. Tykkään myös siitä, että pääsen yhdessä omistajan kanssa viemään ponia eteenpäin. Tarkoitus olisikin käydä ainakin kerta viikkoon yksinään ja toinen kerta Lauran kanssa.

Miinuspuoli tässä on tietty se, ettei 3-vuotiaan kanssa voi tehdä mitä tahansa eli mitään sunnuntaimaastoilua ja pitkiä laukkasuoria ei Klaaran kanssa tulla tekemään vielä vuosiin. Mutta sitä mä oonkin tehnyt tähän asti kaikilla muilla vuokrahepoilla, nyt on tilaisuus kokeilla jotain uutta ja ainutlaatuista. Tosi hyvää harjoitusta sitä ajatellen, jos joskus meinaisi ostaa itelle varsan ja alkaa siitä ratsua kouluttamaan.

Ja hassua on se, että oon aiemmin halunnut mieluummin vanhan kuin nuoren hepan, tykännyt enemmän hevosista kuin poneista (ja arabeista, arabiristeytyksistä) ja halunnut että vuokris osaa länkkäriä tai sille saa opettaa. Ja nyt olis kuvioissa 3v enkkupuolen ratsuponi. Niin ne mielipiteet vaan muuttuu.

Eli niin siinä nyt sitten kävi että jatkossa mun ns. vuokraponi on Raitamäen Lean eli Klaara. Päikkä on vielä kuvioissa ainakin pari viikkoa, joten käyn molemmilla talleilla sen mukaan kun ehdin. Kuvia ei nyt ole ponista, koitetaan viikonloppuna saada niitäkin. :)


Ylempänä esiintyvä clip art hevonen all-free-download.com'sta.

11. huhtikuuta 2013

Metsäretki ja muita kokeiluja

(c) Ann-Marie H.

Mulle on, varsinkin viimeaikoina, ollut hyvin tyypillistä mennä tallille ilman minkäänlaista suunnitelmaa. Vasta kentän kunnon ja Päikän mielipiteen nähtyäni kävelen satulahuoneeseen miettimään, mitä ja millä varustuksella tänään olis kivointa tehdä.

Tänä aamupäivänä kenttä näytti yhtä kurjalta kuin viime viikollakin. Paikoin märkä ja upottava. Mun olisi tehnyt mieli mennä ilman satulaa, mutta käyntiä nopeampia askellajeja en uskalla penkittä mennä muualla kuin kentällä ja sinne ei ollut järkeä mennä. Niinpä keksin ratkaisun: rentouttava käyntilenkki metsässä ratsastusvyöllä. Pääsin istumaan paljaaseen selkään, tunsin hevosen liikkeet selkeämmin ja sain kuitenkin jalustimista tukea jännittävämpiin hetkiin.

Kävin viime viikolla tutkailemassa muuan metsäpolkua, joka lähtee yhdestä harjoitusradan nurkasta. Se oli silloin yllättävän hyväkuntoinen näillä keleillä, kun ei meinaa missään uskaltaa ratsastaa, ja oli tänäänkin. Mulla ei ollut mitään hajua, mihin polku ja siitä risteävät polut johtaa. Niinpä me arvottiin risteyksissä suunta ja paineltiin sen matkaa kun maasto näytti riittävän hyväkuntoiselta. Sitten uukkari ja uusi valinta.

Itsenäisyyspäivänä kävin Leean mukana Päikällä metsälenkin noilla samoilla poluilla, ja jossain vaiheessa kuvittelin löytäneeni sen reitin mistä mentiin. Mäkeä ylös kiivetessä loppui jossain kohtaa tarvottu polku enkä uskaltanut lähteä syvemmälle Sipoon Korpeen mahtavalla suuntavaistollani pyörimään. Siinä käännyttiin taas ympäri ja jatkettiin mäen alapuolta samaan suuntaan. Muistelin että tästäkin pääsee tallille.

Kyllähän sieltä pääsi, mutta pian polku muuttui todella upottavaksi ja vaikeakulkuiseksi. Päikkä sai työskennellä kunnon hankitreeniä että pääsi eteenpäin ja välillä olin ihan varma että tupsahdan sen viereen sinne lumeen enkä pääse enää ylös. Kannustin Päikkää ääneen ja kaulalle taputtamalla melkein koko matkan tauotta ja toivottavasti se auttoi ponia jaksamaan eteenpäin, kunnes lopulta näkyi tuttu tallirakennus.

Vaikka loppupätkä meni huhkimiseksi, jäi tosi hyvä fiilis että osasin mennä ihan vaan kokeilemalla puolen tunnin lenkin tallin ympäri ja Päikkäkin vaikutti noin muutoin rennolta ja tyytyväiseltä.


(c) Ann-Marie H.

Pihaan päästyäni päätin kuitenkin mennä kokeilemaan kenttää. Käynnissä kattelin vähän missä kohtaa oli heikompaa ja missä uskalsi ravatakin. Ravailtiin muutamia ympyröitä ongelmitta, niinpä ajattelin että kokeillaan ihan lyhyt laukannosto tässä pitävämmässä kohdassa. Montahan askelta ehdittiin laukata, kun Päikän etujalka sukelsi loskamassan sekaan ja siirtyessään raviin heti perään uudestaan, jolloin tuntui että meni melkein polvilleen. Pysyin onneksi kyydissä ja totesin että kenttäily loppuu nyt tähän.

Halusin ottaa vielä vähän ravia ja laukkaa, mutta olin epävarma tekemään sitä radalla pelkän ratsastusvyön turvin. Turhaan jännäsin. Päikkä innostui välillä kuten se aina tekee radalla, mutta tällä kertaa pysyi hyvin hyppysissä ja laukkapätkät oli mukavan hallittuja. Rata oli paremmassa kunnossa, yhdeltä pätkältä kokonaan sula, niin tehtiin siinä ees taas muutamat nostot ennen loppuraveja ja -käyntejä.


Tällä hetkellä mun heppailutulevaisuus on vielä ihan auki. Toivottavasti pian tulee siihen vähän selkeyttä.



8. huhtikuuta 2013

Kysymyshaaste



Taas löysi tämä haaste luokseni, kiitokset tällä kertaa Roosalle! Olen tämän jo jokusen kertaa tehnyt, viimeisimmät vastaavat haasteet löytyy täältä ja täältä. Siitä ei niin kauan ole, kun nuo 11 faktaa itsestäni listasin, joten vastailen vain saamiini kysymyksiin. En myöskään haasta ketään.


1. Mistä saat ideoita postauksiisi?
Paras teksti (omasta mielestäni) syntyy silloin, kun on tapahtunut jotain, mikä inspiroi kirjoittamaan. Tämä on hevosblogi, joten yleensä ideat tulee ahaa-elämyksistä jossain hevosalan tapahtumassa tai ihan vaan Päikän kanssa puuhaillessa - silloin kun joku menee tosi hyvin, tosi huonosti ja varsinkin kun oivallan jotain uutta.

2. Kauan olet ratsastanut?
Olen taukoillut tässä vuosien varrella enemmän ja vähemmän kerrallaan, mutta yhteenlaskettuna oon käynyt tunneilla ja puskastellut menemään noin 8 vuotta. Ratsastushistoriani löytyy kokonaisuudessaan täältä.

3. Oletko koskaan ajatellut lopettavasi hevosharrastusta?
Viime vuosina en. Tällä hetkellä hevoset on erittäin tärkeässä asemassa mun elämässä eikä ne siitä tule ihan helpolla väistymään. Mutta kuten sanottu, olen nuorempana lopettanut heppailun kokonaan, pisimmillään 5 vuodeksi. Tuolloin syynä oli pelko, myöhemmin enemmän kyllästyminen. Kuitenkin löydän aina takaisin satulaan, keinolla tai toisella.

4. Oletko loukannut itseäsi pahasti tippuessasi?
En oikeastaan. Kerran olen lapsena käynyt lääkärissä saatuani lievän aivotärähdyksen, mutta se ei muistaakseni tuntunut tai näkynyt päälle päin mitenkään. Polven nyrhäisin kerran niin, että oli vaikea kävellä, ajaa autoa ym. noin viikon verran enkä pystynyt ratsastamaan. Ja inhottavimmalta varmasti on tuntunut lentää suoraan selälleen ja ilmat pihalle.



Tämän pompun alastulossa ruhjoontui polvi. Kuvassa silloinen vuokraheppa Finesse II, syksyllä 2011. (c) Kimmo

5. Koulu- vai esteratsastus?
Ei kumpikaan. Tässä taannoin totesin, että nimitän itseäni lännenratsastajaksi, mutta oikeasti olen vain hevosharrastaja. En halua lokeroitua mihinkään kategoriaan, vaan harrastaa kaikkea mikä on mulle ja mun ratsulleni mahdollista - ja kivaa! Haluan oppia eri lajeista eri asioita, joita voin hyödyntää niissä kaikissa ja etenkin "perusratsastuksessani".

6. Oletko parisuhteessa vai sinkku?
Parisuhteessa. Kimmon kanssa ollaan seurusteltu nelisen vuotta, josta yli puolet asuttu yhdessä. Kissojen myötä meillä on täällä oma pieni perhe. :)


Kimmo ja Ninni, Ninnin ensimmäisenä päivänä meillä.



7. Lempivaatteesi, josta et ikinä luopuisi?
Tuskinpa sellasta on. Käytän sitä mikä on mukavaa päällä ja miellyttävän näköistä. Nykyään vaatteet on niin heikkoa tekoa, että ne tuppaa hajoamaan paljon nopeammin kuin ennen. Niinpä on tottunut olemaan kiintymättä edes niihin uusiin farkkuihin, kun kohta niissäkin on reikä. Mut mainitaan nyt tän hetken lemppari: turkoosit housut!

8. Lempimerkki ratsastusvarusteissa?
No ei oo kyllä sitäkään. Tässä pätee ihan samat jutut kuin edellisessä, tosin ratsastuskamppeet on yleensä vähän kalliimpia ja kestää pidempään. Ja tietenkin tärkeää on myös varusteiden turvallisuus.

9. Haluatko joskus lapsia?
Tuon kysymyksen kanssa pallottelen välillä, ohimennen mietiskellen, sillä ainakaan tällä hetkellä se ei ole mitenkään ajankohtaista. Ehkä se vielä joskus on.

10. Oletko kilpailuhenkinen?
Olen ja en. Tietyissä tilanteissa se paistaa läpi minusta, muttei kovin hälyttävästi. Ratsastuskilpailut on myös semmonen juttu, mistä en ihan tiiä että haluanko vaiko en. Toisaalta mulla ei ole mitään todistettavaa muille hevosihmisille, toisaalta se toisi uusia elämyksiä ja kokemuksia. Eli en ainakaan voittamaan lähtisi (tietenkin sanon näin, mutta itseni tuntien kuitenkin panostan ja stressaan ja odotan sitä ruusuketta).


Päikän kanssa (c) Ann-Marie H.

11. Lempihevonen? 
Yksikö vain? :( Olen tavannut niin monia upeita hevosia, että ihan mahdotonta valita vain yksi. Tehdään se valinta sitten nykyhetken perusteella: Päikkä. Sillä mä koko ajan ratsastan, opin sen kanssa uutta ja syvennän suhdettani siihen. Tiesin ottavani haasteen vastaan, kun otin sen vuokrahevosekseni, mutta en osannut kuvitellakaan millainen hevonen se oikeasti on. Koeratsastuksessa näin vain itsepäisen muulin, jossa oli pilkahdus potentiaalia. Nyt olen viisi kuukautta puuhastellut sen kanssa, ja yhteiset hetkemme ovat paljon helpompia kuin alussa. En silloin osannut pitää Päikästä, eikä se pitänyt musta. Mutta nyt taidetaan pikkuhiljaa olla toistemme ystävyyden arvoisia.



1. huhtikuuta 2013

Muutoksen tuulet

(c) Ann-Marie H.
Selvennetään heti alkuun, että tämä ei päivämäärästä huolimatta ole pilaa, vaan valitettavasti totuus.

Niin siinä taas kerran kävi, ettei mikään pysy ennallaan, maailma muuttuu ja pakon edessä on jokaisen sopeuduttava, halusi tai ei. Tämänhetkisen vakitallini toiminta loppuu pian vuokranantajan toimesta, vasten jokaisen tallilaisen tahtoa. Mäkin vasta pääsin osaksi porukkaa ja viihdyn siellä niin hyvin. Eikä mistään löydy tollaista samanlaista paikkaa harjoitusratoineen, uittopaikkoineen, hyvien kulkuyhteyksien päästä läheltä mun kotia... Ja niitä hyviäkin tallipaikkoja on tarjolla 1 per talli useimmiten. Ja lähtijöitä on nyt yhtäkkiä noin 20. Eli porukka joutuu erilleen.

Mitä mun ja Päikän yhteiseen tulevaisuuteen tulee, sitä ehkä on tai ei ole. Jos uusi talli on mulle hankalan matkan päässä, olen taas alkupisteessä. Tää on käynyt jo niin monta kertaa, etten oikeastaan jaksa ottaa sitä kovin raskaasti, ainakaan vielä kun mikään ei ole varmaa tai lopullista. Aina mä jonkun ratsastettavan löydän tai sitten rupean tuntiratsastajaksi, niin kuin ennen Päikkää hetken harkitsinkin. Tuskin haittaa olisi siitäkään.

Tallilla tunnelma on todella haikea ja ne muutamat hiljaisuutta rikkovat keskustelut käydään lähinnä mahdollisista vaihtoehdoista, uusista tallipaikoista. En osaa edes kuvitella miten inhottava ja vaikea tilanne tämä on niille, joiden hevoset on eläneet samassa paikassa yli 10 vuotta, ja nyt pitäisi keksiä joku uusi pikaratkaisu.

Näitä pohtiessa inspiraatiota kirjoittaa ei juuri ole ollut. Ratsastelukin on mennyt satulassa mietiskelyksi ja radalla vaelteluksi suurimmilta osin. Välillä on saatu radalle seuraa, välillä menty itekseen. Kentälläkin oon pyörähdellyt vähän koulua tai länkkäriä, mutta jotenkin ei ole into riittänyt perus ympyröiden ratsastelua intensiivisempään treeniin.

Tässä kevään mittaan, päivä päivältä, odotellaan uutisia ja toivotaan parasta.