31. joulukuuta 2013

Vuosi 2013

Tasan vuosi sitten kertasin kuluneen vuoden tapahtumat ja samalla yritin ennustaa tulevaa - paino sanalla yritin. Poimin tuosta postauksesta kirjoittamani ennustukset tähän alle ja vertasin nykypäivään. Niin se elämä vaan heittelee... :)

~ ~ ~

Ninni kastroidaan, se kasvaa täyteen mittaansa, ehkä rauhoittuu vähän, ettei kurmuuta Niiloa niin paljon ja oppii olemaan hyvä kissa.

Ninni steriloitiin - tyttökissa kun on - huhtikuussa ja heinäkuussa se täytti vuoden. Se on kasvanut hyvään tyttökissan kokoon ja rauhoittunutkin. Nykyään päivittäinen leikkiminen on tasapuolisempaa, Ninnin ja Niilon hauskaa yhdessäoloa, eikä niinkään kenenkään kurmuuttamista. Ja mistä itse olen onnellisin, Ninnistä on todellakin tullut "hyvä kissa". Alkuun haparoin villin pennun kanssa, en ollut tottunut tällaisiin hyperaktiivisiin, epäluuloisiin kissoihin. Pienillä asioilla ja hyvin pitkälti positiivisella vahvistamisella, on Ninnistä kuoriutunut mukava kämppis ja ystävä meille kaikille.




Päikän kanssa haluan jatkaa samaan rentoon malliin, tehdään mitä juuri sinä päivänä huvittaa, ilman tavoitteellista suunnitelmaa, ja rakennetaan sitä keskinäistä luottamusta. Tähän haluaisin lisätä tosin enemmän lännenratsastusta, kokeilla hyppäämistä ja noita molempia ajatellen ottaa myös tunteja Päpällä.

Voi Päikkä. Sitä ihanaa tammaa on keväästä lähtien ollut jatkuva ikävä. Päikän tallin lopetettua toimintansa muutti tammuska Siuntioon, jossa kuulemma voi hyvin ja omistajansa lisäksi viihdyttää myös pieniä lapsia. Huhtikuussa minä taas löysin itselleni 3-vuotiaan pyörremyrskyponi Klaaran, joka alkuun oli mahtava tilaisuus, mutta lopulta syksyn tultua osoittautui minulle vääräksi hevoseksi. Tämäkin kantapää opetti minulle paljon hevosista, niiden kouluttamisesta, käsittelystä sekä omasta itsestäni. Ja mikä tässä hevosrintaman vuoristoradassa on tänä vuonna ollut kaikista valoisinta, Klaaran jälkeen minä löysin Ystävän. Siitä minulla ei ole muuta sanottavaa, kuin että olen tyytyväinen ja onnellinen.



(c) Ann-Marie H.

Koulussa koitan kans jaksaa samaan tunnolliseen malliin.. 

Hyvin jaksoinkin, vaikka se kevät oli armotonta koodaamista - yäk! - enkä osannut millään päättää mitä oikein haluan! Lopulta sen päätöksen sain tehtyä ja vaikken taaskaan mennyt helpoimman kautta, pääsin kuin pääsinkin opiskelemaan valokuvauspainotteiselle linjalle. Se pidensi opiskeluaikaani vuodella ja samalla teki tästä syksystä tosi rennon ja huolettoman, mihin olen ollut hyvin tyytyväinen. Ehdin kunnostautua aktiiviseksi jäseneksi opiskelijakunnan hallituksessa sekä hankkia ihania hoitokoiria vapaapäivieni ratoksi. Kun asiasta kysytään, en osaa sanoa tekeväni sitä työkseni - se on niin kivaa!


..ja käydä opiskelun sekä heppailun ohella tanssi- ja ehkä joogatunneilla. 

Kevätkauden kävin sekä joogassa että zumbassa, mutta syksyllä ei enää jaksanut tiivistää aikatauluihin kuin sen yhden tunnin rauhallista joogatyyppistä harjoittelua - tallipäiviä kun tuntui olevan sen verran paljon siinä vaiheessa. Se vähäkin jumppa on ollut todella hyödyllistä, tämä on huomattu monilla elämän osa-alueilla. Niin selkäongelmissa kuin hevosen selässäkin.


Voisin tavata ystäviä useammin..

Tämä taitaa päteä aina. En tiedä onnistuinko lisäämään edellisvuoden ystävientapaamiskertojen määrää, mutta muistan monia hyviä hetkiä ystävien seurassa - niin eläinten kuin ihmistenkin. Uusi opintolinja toi myös uudet luokkakaverit, joista on kehkeytynyt lisää mukavia tuttuja ja ystäviä.


..ja myös leipoa useammin.

Tämän onnistuin toteuttamaan kahdella tavalla. Luovuin kesällä valkoisesta vehnäjauhosta terveyssyistä ja aloin tehdä leipäni itse - kaupoista kun täysjyväisenä saa ainoastaan 1-2 eri ruisleipää. Täysjyväjauhoja sen sijaan saa muutamaa sorttia ja mm. ciabatta on herkullinen ja helppo tekaista itsekin. Lisäksi keväällä keksin ruveta tekemään tuttavilleni tilauksesta kakkuja. Vastaanotto oli mahtava ja vielä tässä talvellakin olen muutamia luomuksia tehnyt. Viimeisimpänä äitini kummitytön 6v-synttärikakku. Talvella syntyneelle heppatytölle talvinen heppakakku.




Blogi tulee myös pysymään ennallaan. Yritän mahdollisuuksien mukaan saada kuvaajia tallille ja jaksaa itse latailla videoita useammin näytille ja niin pois päin. 

Bloggailun suhteen olen oppinut olemaan rennompi. En enää stressaa tekemättä jääneistä postauksista, videoiden editoinneista, kuvanmuokkauksista... Mitä sitten jos jotain ei ehdi/jaksa/huvita tehdä? Tämä on minun blogini ja se on ennen kaikkea minua varten. Minä kirjoitan sitä koska pidän siitä ja teen asiat silloin kuin minulle sopii, juuri niin kuin ne itse haluan tehdä. Tai jätän tekemättä. Samanaikaisesti lukijani ovat minulle tärkeitä ja teidän mielipiteitänne minä suuresti kunnioitan. Tuntuu, että monen muunkin bloggaajan on hankalaa löytää se kultainen keskitie, jossa kokee miellyttävänsä lukijoita stressaantumatta itse. Toivon, että ensi vuonna se on useammille muillekin mahdollista.

~ ~ ~

Mitä viime vuodesta tai tarkemmin kesästä voisi vielä näiden juttujen lisäksi nostalgisoida, oli ne ihanat kesäretket hevosten parissa. Ratsastusmatka Viroon, näyttelyvalmennuskurssi ja arabinayttelyt sekä eettisen hevosmiestaidon kurssi Apple Tree Ranchilla. Sekä maastoretki kavereiden kanssa ja matkakisoissa kuvaaminen & avustaminen. Kaikki ihan mielettömän ikimuistoisia, ihania ihania hetkiä. En voi kuin toivoa ensi kesästä yhtä hevosrikasta ja ikimuistoista.

Tuleva vuosi jääköön arvoitukseksi. Mitä ikinä se tuokaan tullessaan, lupaan ottaa sen avosylin vastaan.


Onnellista uutta vuotta 2014!


30. joulukuuta 2013

Maastojen tutkimista

Vuoden viimeiseksi ratsastukseksi jäi joulupäivänä tehty maastolenkki. Ystävän omistaja lähti minulle oppaaksi jalkaisin ja kierrätti muutamat lähitiet, joilla saa ratsastaa. Rauhallisten hiekkateiden lisäksi löytyi  mäkisiä, kivisiä traktoripolkuja metsän keskellä, joilla kiipeilystä ehkä eniten tykkäsin. Parissa kohdassa kokeiltiin ravia ja laukkaa - enemmän oltaisiin sitä jälkimmäistä menty, jos Ystävä olisi saanut päättää. Tällä kertaa oli kuolain suussa, varmuuden vuoksi kun vasta toista kertaa yhdessä maastoillaan, ja sain taas käydä useita keskusteluja ravin säilyttämisestä riemukkaan laukkaanpyrähdyksen sijaan.

On hauskaa, miten erilaisia useimmat hevoset maastossa ovat ja vaikka Ystävä on usein kentälläkin eteenpäinpyrkivä, siellä jarruksi riittää istunta. Ohjastuntuman lisäksi koitin maastossakin reipasta ravia kevennellessäni rentouttaa koko kehon, vähän kuin lysähtää huokaisten sinne satulaan ja keventää laiskemmin. Hetkittäin se viesti kai meni perille, mutta oon ihan samaa mieltä Ystävän kanssa. Laukkaaminen on tosi kivaa.

Maastosta jäi hyvä fiilis. Ystävä näytti taas kuinka fiksu ja mukava hevonen se on, niin että tämmöinen taannoin maastoilu- ja laukkapelostakin kärsinyt uskaltaa sen kanssa laukkailla ylämäkeä kotiinpäin.

Tälle viikolle on luvassa lisää tätä maastoilun mahdollistavaa harvinaista herkkua: toisena ratsastuspäivänä ehdin valoisaan aikaan tallille. Suunnitelmissani olisi maastopolkujen tsekkailun lisäksi reipas pyörähdys raviradalla. Seuraksi lupasin ottaa yhden entisen heppatytön, joka näiden eläinten pariin löysi yksinkertaisesti elämällä lapsuutensa maatilalla, perheen omien hevosten parissa. Minun syntymäni jälkeen hän ei tietääkseni ole enää ratsastanut, mutta selvästi vielä hevosia rakastaa. Tästä retkestä kuulette sitten ensi vuonna. :)


28. joulukuuta 2013

Arabinjuoksentelukuvia



Jouluaaton aattona vietin sateisen mutta hauskan päivän itselleni entuudestaan tuntemattomalla pienellä tallilla. Kyselin joulukuun alussa blogin facebook-sivulla hevosmallia, kun en ole niitä taas aikoihin kuvaillut ja tällä kertaa ilmoittautuneiden joukosta löytyi tämä hauska nuori arabiruuna Topi. Pääsin siinä kuvausten lomassa itsekin poitsun kanssa pieniä maastakäsin harjoituksia tekemään: lähinnä kontaktin ottamista, seuruuta ja oman tilan hallintaa, joista jälkimmäinen osoittautui mun heikkoudeksi. Päästäisin niin mielellään kaikki ihanat hepat, koirat ja kissat syliin, mutta näiden isompien kanssa se ei yleensä ole hirmu fiksua. Sain Topin omistajalta Paulalta hyviä neuvoja miten toimia ja kyllä sieltä joku yhteisen sävelen alku löytyi, eikä poni tullutkaan enää sen lähemmäs kuin annoin lupaa. Kaikin puolin hauska ja selväjärkinen tyyppi. Paula saa tästä pikkumiehestä vielä kivan ratsun itselleen - ystäviä he selvästi ovat jo.

Näissä kuvauksissa pääsin testaamaan uuden obiskani toimivuutta ulkosalla. Kaikkien näiden koulussa käytyjen kurssien jälkeen vaatii näköjään yhä harjoittelua se manuaaliasetuksella kuvaaminen, mutta tässäkin hämärässä ja vesisateessa sentään jokunen ihan kiva kuva tuli. Kuvailin Paulan ja Topin maastakäsintyöstentelyä sekä irtojuoksutusta. Pari pääkuvaakin onnistuin nappaamaan, kun poni malttoi laukkahepuleiltaan seisahtua hetkeksi. Tässäpä näitä sitten:















Haluatko samantyylisiä kuvia itsestäsi ja/tai hepastasi tai onko sinulla joku hauska & omaperäinen kuvausidea, jonka haluaisit toteuttaa? Laita kommenttia tai sähköpostia niin sovitaan lisää. :)


24. joulukuuta 2013

Joulun toivotukset




Tässä lyhyesti meidän joulutunnelmia. Kissat saivat pari päivää sitten oman pienen kuusen lahjaksi äidiltäni. Ninnillä kun ei ole koskaan ollut ja Niilo tykkäsi kovasti kuusen alla istuskella, silloin kun vielä äidin luona eleli. Ninni pääsi mukaan koristelemaan kuusta - tai no, minä sen koristelin ja Ninni käy hakemassa noita ihania "lelu"palloja oksilta minkä ehtii. Niilo puolestaan välillä jahtailee lattialle eksyneitä palloja, tämän aamun hän on pyhittänyt  syömisen lisäksi nukkumiselle mahdollisimman pehmeillä alustoilla. :) Ninnin kanssa avattiin ensimmäiset lahjat ja otettiin tämä kuva - arvaatte varmaan missä järjestyksessä. Kimmon kanssa keksittiin paistaa lettuja aamiaiseksi. Vähän jotain uutta ja omaa, kun ekaa kertaa vietetään osa aatosta omassa kodissa. Illaksi mennään mun äidin ja siskon luo joulusaunaan ja syömään jouluruokaa. Joulupäivän olen luvannut viettää Ystävän kanssa maastoillen. Pitemmittä puheitta, hyvää ja rauhallista joulua kaikille.


19. joulukuuta 2013

Kuvia eläintarhasta


Minulta tuppaa toisinaan unohtumaan jotkin kuvat, mitä olen ottanut. Lataan ne koneelle, ehkä karsin vähän epätarkkoja pois ja sitten keksin jotain muuta tekemistä. Kuukausien päästä muistan kuvanneeni tämmöisiäkin, ja saan inspiraation muokata kuvat blogia varten. Näin kävi tälläkin kertaa. 

Nämä kuvat otin Korkeasaaren eläintarhassa lokakuussa, juuri oikeaan aikaan ruskan kannalta - kuvia värikkäistä lehdistä postasin aiemmin, täällä. Oli mukavan aurinkoinen päivä, vaikkei mitenkään lämmin, ja ehkä näistä syistä eläimet olivat suhteellisen virkeinä liikkeellä. Tiikerit tosin eivät näyttäytyneet laisinkaan, mikä jäi vähän harmittamaan. Huomasin kyllä nopeasti reippailevan urosleijonan kanssa, ettei likaisen lasin läpi saa käyttökelpoista kuvaa otettua, joten tässä postauksessa ei nähdä kuin ihan pari lasin takana elänyttä tyyppiä. Käytössä tällä kertaa oli siis koulun obiska Canon EF 50mm f/1.4 USM ja tuolla ihan viimeisissä kuvissa taisin käyttää omaani, Canon EF-S 55-250mm f/4-5.6 IS.

Ensimmäisten joukossa jonkinnäköisiä sorkkaeläimiä. Oliko osa näistä nyt jotain biisoneita tai myskihärkiä, mene ja tiedä, mutta itse tykkään näissä kuvissa tuosta ruskan näkyvyydestä. Miten nuo eläimet ovat (joutuneet) sopeutumaan Suomen vuodenaikoihin. 



Seuraava kaveri oli mahtava kuvattava. Taisi elellä ihan ilman kavereita saukkoraukka, mutta ainakin sillä oli menoa ja meininkiä yksinäänkin. Kuvista näkee hyvin, että kaveri oli jatkuvassa liikkeessä, milloin pinnalla, milloin sen alapuolella. (Tiedä sitten onko nämäkin niitä häkkieläimen stressinpurkumetodeja, kiertää omaa häkkiään neuroottisesti ympäri...)




 Tämän pöllön kuva on omia suosikkeja. Kuvatessa minun ja pöllön välissä oli tiheäsilmäinen verkkoaita, jonka läpi jouduin kuvaamaan. Tästä näkee hyvin, mihin laadukas objektiivi pystyy. Tarkennus on vain pöllössä ja edessä olevaa aitaa tuskin ihmissilmä enää erottaa.


Muita lintuja, ulkona ja sisällä.





Muokkasin taas muutaman kuvan mustavalkoiseksi. Olen huomannut, että toiset kuvat vaan toimivat paremmin joko värillisinä tai mustavalkoisina. Tässä siis pieneläimiä molemmissa vaihtoehdoissa, kilppari on näistä ehdoton suosikki.








Viimeisimpänä muttei todellakaan vähäisimpänä, villihevoset. Jopa Kimmo oli tämän reissun jälkeen sitä mieltä, että kiinnostavimmat eläimet olivat ylivoimaisesti villihevoset. Niitä oli pieni lauma, jossa riitti niin varsoja, vanhempia kuin sitä keskikastiakin. Ne olivat eläväisiä, liikkuvaisia, kommunikoivat sekä keskenään että ihmisten kanssa. Näiden "villihevosten" kohdalla voidaan puhua vain lajista, joka luonnossa eläisi villinä. Näissä yksilöissä ei ollut mitään villiä. Jos olisin mennyt aitaukseen, alkanut harjaamaan niitä ja putsaamaan kavioita, olisin varmaan ilomielin saanut nämä toimenpiteet suorittaa ja saanut vielä pusuja kaupanpäälle. Todella herttaisia tyyppejä, ilmeisesti myös tottuneet saamaan ohikulkijoilta ruokaa, kurottelusta päätellen...


"Näinkö, isä?" "Juuri noin, mutta muista laittaa aina silmät kiinni, ettet satuta niitä."




 Semmosta sillä kertaa. :) Kommentoikaa taas mitä tykkäilitte, mikä oli oma lempparikuva ja mitä mielipiteitä teillä on eläintarhoihin liittyen.



16. joulukuuta 2013

Mahtava, kuolaimeton Ystävä

Tänään pystyin pitkästä aikaa ratsastamaan ihan kunnolla - ja vitsi miten hyvältä se tuntui! Hevonen taisi olla ihan samoissa fiiliksissä, sillä meidän yhteistyö toimi varmaan paremmin kuin koskaan aikaisemmin.

Talliin tullessani suuntasin ensimmäisenä satulahuoneeseen tutustumaan uusiin sidepulleihin. Ystävän omistaja oli ne juuri ostanut, eikä kukaan muu ollut ehtinyt vielä koeajaa niitä. Siispä lännenohjat kiinni ja tuumasta toimeen.

Kenttä oli ehtinyt parissa plussakelipäivässä sulaa enimmät jäätikkönsä pois, ja oli nyt enää routaisen oloinen vetisen hiekkapohjan alta. Aloittelimme maastakäsin, jotta näin sidepullien toimivan varmasti oikealla tavalla. Kokeilin läpi pysähdyksen, peruutuksen, kääntämiset molempiin suuntiin jne. ennen kuin kipusin satulaan ja aloitin käynnissä pysähdykset sekä myötä- ja vastataivutukset volteilla. En odottanut ihmeitä, sillä Ystävällä on varmaan yli viikko menty pelkkää käyntiä kelien takia, ja yleensäkin lihasten vetreys-/jäykkyystila tuntuu vaihtelevan päiväkohtaisesti. En myöskään ollut aluksi varma, mitä kaikkea kentän pohjalla uskaltaisi tehdä, mutta kun käynnissä kaikki sujui mallikkaasti, päätin kokeilla ravia.

Otin ensin muutaman siirtymisen suorilla urilla, testatakseni sekä pohjan liukkautta että sidepullien toimivuutta pidättäessä. Totesin molemmat tekijät turvallisiksi, joten jatkettiin kevyessä ravissa suurilla pääty-ympyröillä. Tein kahdeksikkoa siten, että jäin toiseen päähän esim. vasempaan kierrokseen, jolloin asetin kunnolla sisälle ja pyysin nokkaa eteen alas. Kun Ystävä esitti haluamaani liikettä kokonaisen ympyrän, vaihdoin toiseen päätyyn ja sama juttu toiseen suuntaan. Jossain vaiheessa istuin alas ja varsinkin vasempaan kierrokseen Ystävä esitti niin kaunista jogia että! Tuntui kuin olisi istunut oikean kisakonkarin, ns. opetusmestarin selässä eikä tarvinnut juuri mitään tehdä. Oikea kierros puolestaan palautti maan pinnalle, siihen suuntaan Ystävä oli tällä kertaa jumisempi ja haluttu liike vaati enemmän työtä meiltä molemmilta. Kokeilin myös ravissa vasta-asetukset.

Tämän jälkeen päätin haastaa niin itseni, Ystävän kuin ne sidepullit tekemään pohkeenväistöjä. Ja nyt en siis puhu sidepassista, joka on ns. lännenversio pohkeenväistöstä suoraan sivulle, vaan ihan se perinteinen ratsastuskoulussa opittu tyyli: lyhyeltä sivulta keskihalkaisijalle ja väistätys uralle. Tietenkin löyhemmällä ohjalla ja enempi pohje- sekä istunta-avuilla, niin pitkälle kuin taidot riittää. Ystävä tuntui jo alkuun hyvin vetreältä, mikä edesauttoi tämän harjoituksen onnistumisessa. Käynnissä sujui kivasti, ravissa vähän tahmeammin, ja tällä kertaa vasemmalle päin väistäminen oli se heikko kohta. Silti olin tähänkin kokeiluun tyytyväinen.

Koska tähän asti oli jo mennyt näin hyvin eikä Ystävä ollut liukastellut yhtään, päätin kokeilla laukkaa. En halunnut ottaa kaatumisen riskiä, joten suoritettiin laukannostot ja itse laukkaaminen pelkästään pitkillä sivuilla. Useimmiten meillä on pieniä kommunikaatio-ongelmia laukkaa nostettaessa. Jostain syystä itse jännityn ja ylivalmistelen koko homman niin, että herkkä arabitamma allani ehtii vetää palkokasveja rööreihinsä ja sitten sitä ah niin helppoa ja nättiä nostoa ei tulekaan, kun minä vääntelen selässä apuja joka suuntaan ja tamma venkoilee käämeissään eri suuntaan. En tiedä teinkö mitään eri tavalla tällä kertaa, en usko että tein, mutta Ystävä nosti laukan joka ikinen kerta kuin ihmisen mieli. Niin kauniisti, niin vaivattomasti, yhtään ryntäämättä hermostuneeseen raviin tai kääntyilemättä paikoillaan. Nosti vain ja laukkasi, kunnes kerroin että kiitos riittää.

Ja mikä tässä eniten nostattaa hyvää mieltä entisestään: tämä kaikki tapahtui ilman kuolaimia. Ilman kipua hevosen herkässä suussa. Ystävä oli lopputunnista rento ja hörökorvainen, sidepullit oli ollut helppo laittaa sille, vain pujottaa päähän. En ihmettele miksi Ystävä nostaa päätään ja väistelee kuolaimia, vaikka kantaa selässään pehmeäkätisiä ratsastajia. Väistelisin minäkin. Nyt luulen, että olemme molemmat löytäneet sen sopivan ratkaisun ratsastaa yhdessä ja olemme onnellisia.


15. joulukuuta 2013

Valokuvausjuttuja



 Alkuviikosta repäisin ja ostin uuden objektiivin. Olin säästänyt syksyn alusta asti rahaa, alunperin se oli Oma Hevonen -tili. Jossain vaiheessa totesin kamerapuolen päivittämisen olevan akuutimpi tuhlauksen aihe, niinpä löydettyäni tori.fi:stä hyvän ja toimivan käytetyn putken todella edullisesti, en voinut vastustaa kiusausta.

Uutukaiseni on siis Sigma 70-200mm F2.8 EX APO HSM (joo älkää kysykö, ei noilla lyhennehirviöillä oo niin merkitystä). Halusin objektiivin, jossa on enemmän valovoimaa (tässä on 2.8 kun aiemmissa on 4.0-5.6) ja on riittävän pitkä, että pystyn kuvaamaan hevosia esim. kentän laidalta. Ja zoomi muutenkin on kätevämpi kuin kiinteä, liikkuvia eläimiä kuvatessa. Tuo minun hoiviini päätynyt on pikkasen vanhempi malli, olikohan jo 8-vuotias, ja iästään huolimatta täysin moitteettomassa kunnossa. Huvittavaa tässä on se, että tuo "pikku" obiska painaa varmaan 2-3 kertaa enemmän kuin mun kamera... Runko onkin sit se seuraava päivitettävä, mutta sitä tullaan odottamaan ja säästämään vielä pitkä tovi.

Uutta lelua piti heti päästä testaamaan, ja missäs muualla sen tekisi kuin koirauimalassa! Gabilla oli Ruffe mukana töissä, niinpä tällä kertaa kuvattiin sitä karvaturria. Uimalassa kuvaaminen on kivaa, sillä siellä on mukavia ihmisiä ja rento ilmapiiri, koirilla on hauskaa ja siitä tulee itsellekin hyvä mieli, sekä se että talvellakin saa pirtsakoita uintikuvia ja kotoa uimalalle on kävelymatka. Mikä sitten taas uimalassa ärsyttää, on lähinnä se että se on sisätila. Killittävät keinovalot tuottavat erittäin ällönkeltaisia kuvia ja liikettä kuvatessa ISO-arvon joutuu nostamaan taivaisiin, jolloin kuvissa näkyy ns. kohinaa. Tai sitten kuvat ovat yksinkertaisesti epätarkkoja, yrityksistä huolimatta, ja jokaisen uimalakeikan jälkeen joudun poistamaan arviolta puolet otetuista räpsyistä.

Koitin tuolla kuvauskerralla hakea vähän uusia, kiinnostavia kuvakulmia, sillä tässä blogissa on jo moneen kertaan nähty kuva koirasta uimassa. Yritin hyödyntää sitä zoomausmahdollisuutta, otin laajempaa kuvaa sekä ihan lähiksiä. Kaikista kuvista jouduin jälkeenpäin säätämään sen keltaisuuden pois, mutta kun pitää kamerassa valkotasapainon automaattiasetusta päällä, sylkee se välillä aika erivärisiäkin kuvia ulos. Siitä syystä ja mun kuvanmuokkaustaidoista johtuen kuvat on usein, nytkin, epätasalaatuisia väreiltään. Toiset sinisempiä ja toiset turkoosimpia, mutta silti ne kaikki miellyttävät mun omaa silmää. Se kai tässä harrastuksessa on tärkeintä?









10. joulukuuta 2013

Keskustelua ja liukastelua

Eilen mennessäni harjaamaan Ystävää karsinaan, tein tietoisen päätöksen olla laittamatta sitä maagista riimunnarua oviaukon eteen. Se on tehokas kuin kolmemetrinen kivimuuri, siitä ei hevonen mene yli eikä ympäri, vaikka se vain roikkuisi siinä olematta sidottuna missään kiinni. Mutta jos se puuttuu, silloin Ystävä tuntuu kokevan, että hänellä on täysi vapaus jättää karsina minulta kyselemättä. Tallin ulko-ovi oli kiinni, sen tiedon turvin uskalsin jättää meille tällaisen keskusteluvaran ja kävelin normaalisti karsinaan kumisuka kädessäni. Ehdin pyöräytellä kaulaa vasten muutaman kerran, kun Ystävä lähti ensimmäiselle kierrokselle lukaalissaan. Ja tottahan toki hän asuntonsa ovelle tullessaan totesi, että jatkaakin lenkkiä käytävälle.

"Ystävä!" sanoin toruvasti, mutta ei mua kuultu. Niinpä marssin toverini kiinni ja pyörähdin sen edessä tavallista voimakkaammin elein. Peruutimme karsinaa kohti reippaasti, jotta osoitin sille selkeästi, mitä mieltä tästä päätöksestä olin. Puolimatkassa Ystävä kääntyi jokseenkin nolon näköisenä ympäri ja hipsi omin nokkineen takaisin karsinaan. Siinä kohtaa lopetin komentamisen, kun hevonen teki jo itse mitä pyysin - palasi sinne missä halusin sen olevan alunperin. Menin perässä kuin mitään ei olisi tapahtunut ja jatkoin harjaamista normaalisti. Karsinan ovi pysyi selällään auki koko harjauksen ajan ja Ystävä visusti sisäpuolella. Testasin sitä vielä lähtemällä itse lakaisemaan käytävää kauemmas ja sain mitä halusinkin, vain uteliaita katseita.

Itse ratsastus oli tällä kertaa melko mitäänsanomatonta. Kenttä oli jäässä, kuten on jo yli viikon ainakin ollut, mutta nyt se oli myös ohuen lumen peitossa ja ihan superliukas. Niinpä käyntitreeni tiedossa puin vain sidepullit ja hyppäsin paljaaseen selkään. Tässä kohtaa täytyy onnitella itseään: selän kipuilut ja jäykkyys ovat väistyneet niin paljon, että pääsin kyytiin ykkösellä! En siis ähissyt, puhissut ja räpiköinyt mahallani Ystävän selän päällä pariin otteeseen, ennen kuin oikeasti pääsin selkään, vaan päädyin sinne lähes sulavasti, ihan istuma-asentoon! Kaikesta sitä osaakin riemuita, kun "vanhaksi" elää. :)

 Pysyteltiin tosiaan pelkässä käynnissä ja siinäkään en parin kokeilun jälkeen uskaltanut lähteä pyytämään reippaampaa tahtia tai tiukkoja käännöksiä, Ystäväkin tuntui jännäävän joka askelta ja liikkuvan oikein varovasti. Päätin sitten jättää ohjat kaulalle, antaa Ystävän kävellä omaan rauhalliseen tahtiin ja testailla taas miten se kuuntelee mun kehon apuja. Tehtiin loivia käännöksiä, kiemurreltiin pitkin kenttää ja pysähdeltiin. Ilokseni en joutunut kertaakaan puuttumaan ohjiin. Lopussa tein myös sen viime tunnilla opitun hauskan peruutusharjoituksen, jossa mennään 10 askelta eteen, sama taakse ja aina yhteen askeleeseen asti. Siinä käytin ohjaa vähäsen, merkkaamaan selkeämmin peruutusavun alkamista. Harjoitus sujui hyvin ja muutenkin meidän yhdessäolo kentällä oli koko ajan ollut rentoa, vaivatonta ja mukavaa. Se riitti meille.


7. joulukuuta 2013

Laukkakisakuvia, kuvankäsittelyä ja vastavalohöpinää

Kokonniemen ravirata 25.8.2013, isojen ponien lähtö

Olin elokuussa kuvaamassa laukkakilpailuja Porvoossa. Aloitin kyllä kuvien raakkaamisen ja käsittelyn jo aika pian kisojen jälkeen, mutten saanut työtä loppuun omaa haluttomuuttani eikä kuvia missään vaiheessa ilmestynyt blogiinkaan. Miksi? Koska ne on niin hirveitä. Hävetti ajatuskin laittaa tällaisia näytille. Miksi ne sitten on niin hirveitä? No, tietenkin päivitystä vaativan, puutteellisen kuvauskalustoni lisäksi on vain kaksi syytä. Aurinko ja mun kuvanmuokkaustaidot / -mieltymykset.

Kisapäivänä oli todella lämmintä ja aurinkoista. Useimmissa hevostapahtumissa kuvauspaikan pystyy valitsemaan ja ainakin vähän siirtyilemään sitä mukaa kun aurinkokin. Tähän mennessä on siis todella harvoin ollut tällaista tilannetta, että ainoa mahdollinen kuvauspaikka on suoraan aurinkoa päin. Tai pystyihän nytkin kuvaamaan toiseen suuntaan, mutta sitten tuli kuvanneeksi lähinnä lihaksikkaita peppuja ylittämässä maalilinjaa - itse kun tykkään enemmän että hevonen olisi kuvassa edestä tai sivusta päin. Radan varressa oli siis vain yhdellä sivulla tilaa yleisölle. Tapahtuman virallinen kuvaaja oli näppärästi päästetty saman sivun toiselle puolelle, josta sai kätevästi napsaistua ainakin kaikista voittajista hyvin valoittuneet kuvat, aurinko selkänsä takana. 

Tähän väliin joku viisas kommentoisi että hei, mikset vain käytä vastavalosuojaa? Mjoo.. semmoisen tehoa ja apua tuossa tilanteessa en osaa arvioida, sillä minulta puuttuu mokoma hökötys kokonaan. :---) Sanoinhan että kalustoni on puutteellinen...

Laittelin tähän nyt häpeästäni huolimatta samasta kuvasta alkuperäisen, muokatun ja uudelleenmuokatun version. Kuvassa viilettää ihana shettisori Puppe, joka asui aikanaan Päikän kanssa samalla tallilla. Sen lisäksi, että lähtökohdat on jo aika surkeat siitä vastavalosta johtuen, olen näköjään ollut niin ihastunut kontrastiin ja värikylläisyyteen, että olen raiskannut kuvaa vähän lisää. Tämä on tietysti mielipidekysymys, mutta tämän postauksen pointti oli lähinnä todeta ääneen että hei, niistä kuvanmuokkaustunneista koulussa on ollut jotain hyötyä! Katseltuani uudelleen näitä kuvia, totesin värimaailman olevan niin tökerö, että päätin vetäistä kaikki kuvat mustavalkoisiksi. Jälkeenpäin ajateltuna näitä voisi toki yrittää erinäisillä värinsäädöillä pelastaa värillisinäkin, mutta vaatisi kyllä enemmän työtä ja todennäköisesti myös enemmän osaamista kuin minulta tällä hetkellä löytyy.

Alkuperäinen, täysin muokkaamaton kuva
Elokuussa muokattu
6.12 muokattu

Jotta ei-valokuvaharrastajakin ymmärtäisi, miksi vouhkaan jostakin auringosta, että pilasi kaikki kuvani, laitan tähän vielä selkeyden vuoksi kaksi muokkaamatonta kuvaa samasta ratsukosta. Toinen on otettu aurinkoa päin ja toinen aurinko kameran takaviistossa. Ero on melko selkeä, vai mitä?

Vastavaloon
"Oikeaoppisesti" kuvattu

Tässä tämänkertainen opetustuokio. Loppuun läjäytän niitä omasta mielestä paremman näköiseksi käsiteltyjä kuvia. Kertokaa mitä tykkäätte ja olisi hauska kuulla myös muiden kuvauskokemuksia hevosalan (ja muistakin) tapahtumista. Miten on sujunut vai eikö ole, ja pystyitkö tekemään asialle jotain paikan päällä tai jälkeenpäin?

Ja jos nämä kuvat nyt sattuu joku kisoissa ratsastanut tai kisassa juosseen hevosen omistava henkilö näkemään ja haluaa itselleen, otathan yhteyttä hannapietilainen@windowslive.com. Luvatta kopioiminen on tekijänoikeusrikos. Ja tosiaan kaikista hevosista on kuvia, vaikkei tässä ryppäässä sitä omaa näkyisikään.



Aswan eli Väiski ja Irene. Tätä vauhtihirmua liikuttelin pari kertaa toissakesänä, kun asui samalla tallilla Miinan kanssa.












Pupen suokkikaveri Essi. Myöskin tallituttuja Päikkäajoilta.