31. joulukuuta 2012

Vuosi 2012

Vuosi on lopuillaan, joten päätin koota vuoden tärkeimmät hetket yhteen postaukseen. Huomatkaa, että jos aiheesta on tehty postaus, siihen on linkki aina väliotsikossa.

Muutto
Tammikuussa muutettiin Kimmon kanssa 25-neliöisestä yksiöstämme (kyllä, meitä asui siinä kaksi henkilöä täyspäiväisesti, emmekä tulleet hulluiksi... paljoo), uuteen lähes kolme kertaa isompaan kaksioon. Vaikea tajuta, että ollaan asuttu tässä kohta vuosi - enkä oo kyllä hetkeäkään katunut, vaikka silloin asunnonetsimisvaiheessa vaivuin välillä epätoivoon. Täältä kun on pitkä matka joka paikkaan - paitsi nykyiselle tallille! :)



Niilo tuli taloon
Ensimmäinen kissa, jota olin mukana ostamassa pentuna ja jonka elämää olen seurannut tähän seniori-ikään saakka lähietäisyydeltä, pääsi helmikuussa äitini ansiosta muuttamaan luokseni. Niilosta on tullut tärkeä osa meidän pikkuperhettä - sitähän se oli mulle silloinkin kun asuttiin erillään, mutta nyt myös Kimmo kutsuu sitä usein nimellä Ystävä Rakas.



Miinan muutto ja vuokraamisen aloitus
Ihmeellisellä tuurilla löysin menettäneeni mahtavan arabivuokriksen tilalle toisen mahtavan arabivuokriksen! Olin mukana Miinan elämässä heti maaliskuun alusta, kun se muutti Söderkullaan uudelle tallilleen. Muistan sen aurinkoisen päivän vieläkin elävästi, kun Miina oli turvallisesti kotona ja pääsi kentälle tutustumaan (lue: riekkumaan) uuden tarhakaverinsa Connin kanssa.

Connin jumboloikka on ehkä ikimuistoisimpia kuvia mitä oon ottanut. :D 
Ensimmäisiä länkkäritreenejä, ohjat nupissa siirtymisiä istuntaa käyttäen.

 Kevät oli aika tasaista treenailua ja Miinaan tutustumista. Vanhoja postauksia oli hauska kahlata näin kirjoittajan näkökulmastakin, etenkin epäonnen maastoa voin suositella kaikille jännitystä kaipaaville. Toivottavasti se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun sattuu ja tapahtuu noin paljon kerralla.

Kepit ei kuvassa näy, mutta kuvan oton aikoihin en liikkunut minnekään ilman niitä.
Nilkka tohjoksi
Toukokuussa kömmähti ja laskeutuessani Miinan selästä hajosi nilkasta nivelsiteet. Se oli niin tyhmä moka, jonka olisi helposti voinut välttää. Nykyään katson tosi tarkkaan, missä kohtaa selästä laskeudun ja yleensä tulen "väärältä" puolelta pois. Ilman satulaa mentäessä ponnistan myös hevosen oikealta kyljeltä selkään, sillä näin rasitan vähemmän sitä vasenta nilkkaa, joka edelleen on herkkä vinksahteluille ihan tasaisella kävellessäkin ja saattaa alkaa vihoitella, jos se rasittuu tavallista enemmän.


Mill Creek Ranch
Mikään nilkkatukihan ei true-hevostyttöä pidättele. Olin Päivin ja Miinan seurana meidän valmentajan luona tunnilla, valmistautumassa tuleviin kisoihin. Itsehän en niihin osallistunut muuten kuin kisahoitajana, mutta samana viikonloppuna pidettävälle Ursula Turtiaisen western-kurssille kyllä. Tässä vaiheessa pärjäsin ilman keppejä, niinpä se oli nilkkatuki ja burana, joiden voimalla mentiin. Enkä kadu yhtään. Tällä ja muilla kesän valmennuksilla/tunneilla opin taas ihan mielettömästi lännenratsastuksesta.


Kuten mainittu, kesään mahtui monta mahtavaa reissua. Mieleenpainuvimpia oli varmasti mun ja Kimmon kisahoitajadebyytti matkakisoissa Jämsässä. kesä-heinäkuun vaihteessa Miina muutti jälleen ja samalla tuli tutuksi uusia hevosia. Kävin myös Virossa telttailemassa, estetunnilla, kaverin tallilla...


Hovin Ratsutila
Hoville on tulossa oma muistelu- ja leiripostaus. Heinäkuinen leiri jäi viimeisekseni tilan lopettaessa toimintansa. Onneksi pääsin paikalle jo päivää ennen leirin alkua ikuistamaan jäähyväisnäyttelyn arabi- ja muut luokat.

Arabinäyttelyt
Näistäkään en saanut koskaan aikaiseksi omaa kunnollista postausta, ainoastaan videon. Oli mun eka kerta arabinäyttelyissä ja kyllä oli makeeta! Ens elokuussa oon niin varmasti siellä taas!

Uusi koulu
Elokuussa aloitin myös opiskelut AV-Heltechissä, mikä on osoittautunut ihan mahtavaksi kouluksi. Jalustalle täytyy nostaa luokkakaverit, joiden yhteishenki on jotain aivan uskomatonta. Koulutusta mä oikeastaan lähdin hakemaan, ja sain sivutuotteena hyviä uusia ystäviä.


Toinen kissa
Syyskuussa meille muutti sekalaisen kirjava rääpäle, joka sai nimekseen Ninni. Hyvä kun tunnistin sitä enää noista ekana päivänä otetuista kuvista, niin hurjaa vauhtia se kasvaa! Vaikka Ninnin hyperenergia saa meidät välillä miettimään, että mitä jos oltais otettu se pelokas rauhallinen poikapentu, en kadu sitä päätöstä yhtään. Se on hirmu fiksu, oppii koko ajan uutta ja on alkanut osoittaa hetkittäisiä rauhottumisen ja aikuistumisen merkkejä. Plus se etten koskaan muulloin naura niin makeasti kun toi villikko ryntää hepuleissaan päin ovenkarmia tai meinaa kaataa kiipeilytelineet mennessään. :)

TIHS
HIHS (ja postaus nro. 2)
Syyslomalla pääsin yhden leirikaverin kautta vapaaehtoisduuniin parin muun kaverini kanssa - ja samalla katsastamaan itse show'n! Vaikka oma kroppa alkoi loppumetreillä sanoa itseään irti, oli meno ihan mahtavaa ja se alkuviikon puuhastelu puomeja maalaillen täysin uurastuksen arvoista. Ennen tätä piipahdin siskoni Katjan kanssa myös TIHS'ssä.

Laima
Miinan asuessa Mattaksessa aloin vuokrata myös lempeäluontoista Laima-tammaa. Se oli vanha hevonen, enkkutyyliin koulutettu, mutta ehkä juuri sen erilaisuutensa vuoksi opetti todella paljon. Laiman vuokraus loppui samasta syystä, suurinpiirtein samoihin aikoihin kuin Miinankin. Laimasta on juttua myös tässä videopostauksessa.


Miinasta luopuminen
Opiskelu vei tulot ja lokakuussa oli pakko tehdä päätös luopua autosta. Samalla jouduin lopettamaan Miinan vuokraamisen, mikä oli mulle tosi kova paikka. Vaikka välillä on tuntunut, että olikohan se mulle sittenkin liian herkkä/vaikea hevonen ja että tää oli hyvä päätös monelta kantilta... silti ikävä on kova. Miina opetti mulle todella paljon ratsastuksesta, hevosten käsittelystä ja arabirodusta. Toivottavasti näen Miinaa myös ensi vuonna.

Päikkä vuokrahevoseksi
En tainnut kovin kauaa etsiäkään, kun löysin itselleni sopivan hevosen. Vääjäämättä vertaan Päikkää Miinaan usein, nykyään harvemmin. Se on kovin erilainen, toisaalta vähän samanlainenkin, ja kaikkine epätäydellisyyksineen just se poni mitä etsinkin. Vielä on pitkä matka todelliseen luottamukseen ja monta hienoa hetkeä koettavana.


Ja niin sitä päästiin tähän päivään. On ollut todella tapahtumarikas vuosi, jonka aikana olen tavannut mielettömän paljon eri eläimiä ja ihmisiä (facebookin mukaan noin 90 uutta kaveria) ja saanut uusia eläin- sekä ihmisystäviä. Kaikenlaisista kolhuista ollaan selvitty ja edelleen porskutetaan eteenpäin, innolla odottaen mitä seuraava vuosi tuo tullessaan.

Ensi vuonna tulee (toivottavasti) tapahtumaan seuraavaa: Ninni kastroidaan, se kasvaa täyteen mittaansa, ehkä rauhoittuu vähän, ettei kurmuuta Niiloa niin paljon ja oppii olemaan hyvä kissa. Päikän kanssa haluan jatkaa samaan rentoon malliin, tehdään mitä juuri sinä päivänä huvittaa, ilman tavoitteellista suunnitelmaa, ja rakennetaan sitä keskinäistä luottamusta. Tähän haluaisin lisätä tosin enemmän lännenratsastusta, kokeilla hyppäämistä ja noita molempia ajatellen ottaa myös tunteja Päpällä. Koulussa koitan kans jaksaa samaan tunnolliseen malliin ja käydä opiskelun sekä heppailun ohella tanssi- ja ehkä joogatunneilla. Voisin tavata ystäviä useammin ja myös leipoa useammin (hmm, mitenköhän nää kaks vois yhdistää... ;).

Blogi tulee myös pysymään ennallaan. Yritän mahdollisuuksien mukaan saada kuvaajia tallille ja jaksaa itse latailla videoita useammin näytille ja niin pois päin. Tässä kohtaa ei voi muuta sanoa kuin että pallo on teillä. Kommentoikaa mitä te haluatte ensi vuonna lukea, niin se toive saattaa hyvinkin toteutua. :)

Hyvää Uutta Vuotta !

Herkistelyä enkkutyyliin


Vuoden viimeinen Päikkä-päivä oli eilen ja se meni hirmu hyvin (vesisateesta viis)! Päikkä oli alusta lähtien - no okei ei ollut, hyvällä tuulella siis. Tarhassa harmitti kun heinät oli tulossa ja sit pitikin lähtee hommiin, tarhakaveri sai kaiken! Puomilla sai onneksi oman osuuden heinästä ja lopulta kun satula oli selässä, ilme kirkastui. Energinen Päpä oli koko ajan, siellä tarhassakin laukkaili kun ei tiennyt mitenpäin olisi niitä heiniä ootellessa.

Kentällä otettiin alkukäyntien jälkeen taas laukkaa pari kiekkaa per suunta ja wuhuu, vauhtia riitti! Alunperin mietin että oisin mennyt radalle lopuksi, mutta totesin että siellä tipahtais kyllä ponilta viimenenkin löystynyt mutteri sijoiltaan enkä haluu tietää miten huonosti pysyisin kyydissä. Pari kertaa siinä kentälläkin Päikkä sai jonkun ihme säpsyn. Joko se meinasi kompastua epätasaisuuksiin tai säikähti putoilevia lumia. Ja nää säpsyt oli siitä mielenkiintoisia, että ne tapahtui aina laukan aikana. Päikkä sinkosi keskemmälle kenttää, ja en itekään uskonut miten hyvin olin niissä sinkoamisissa mukana! Laukka jatkui tasaisesti hallitulla ympyrällä ja siitä takaisin uralle niin kuin mitään ois tapahtunutkaan. En muista oisiko mikään aiempi heppa ollut noin järkevä, että se järkytys kestää 0,2 sekuntia ja sitten työskennellään taas. Pisteet Päpälle!

Tarkoitus oli siis tehdä harjoituksia, jotka herkistäisi hevosta kevyemmille avuille, enemmän siis istunnalle. Alkuverkan jälkeen tein käynnistä pysähdyksiä pitkällä ohjalla, vaikka koulusatulassa istuinkin. Päikkä on enemmän puskaheppa ja tottunut aika pitkään ohjaan, niinpä se ei tätä harjoitusta kummastellut yhtään. Sen sijaan kun kokeilin ravata löysin ohjin, sitten se alkoi siirtyillä käyntiin ihmetellen että eihän noin nyt voi ravata. Mutta ne stopit meni tosi nätisti, pikkasen sai aina nypätä ohjastakin, mutta näki että askel hidastui istunnasta jo. Siitä siirryttiin kevyelle tuntumalle ja käynti-ravi -siirtymisiin, joissa Päikkä oli taas mahtavan kevyt ratsastaa! Kummastelin hetken että siis onko tää se hepo, jota oon punkenut kymmenen metrin ajan pohkeella ja raipalla liikkeelle ennen kuin se oikeasti alkaa ravata? Pari kertaa poni siirtyi raviin jo silloin kun keräsin ohjat käteen käyntitauon jälkeen, siirtymisissä ihan kevyestä pohkeesta. Ilmeisesti muutama vapari on tehnyt sille ihan hyvää.

Lopuksi tehtiin vielä laukannostoja, kun ne meillä menee yleensä kauhean pitkiksi pohkeenpaukuttelusessioiksi. Tehtiin ensin ravista, mikä sujui oikeaan kierrokseen aika nätisti. Vasen on Päikälle vaikeampi, niinpä poni olisi halunnut vaan baanata menemään ja jarruja sai vähän hakea. Saatiin vasempaankin pari ihan terävää siirtymistä  lopulta. Oltiin melkein tunti jo treenattu, ja se vasen oli niin työn takana, etten mennyt käynnistä nostamaan kuten olin ajatellut alunperin. Oikeaan kokeilin, ja heti ensimmäinen nosto oli niin hyvä, että mentiin lyhyet kevyet ravit ja sitten loppukäynnit. Hiotaan lisää sitten ensi vuonna. :)


Tässä vielä lukijan toiveesta pikainen kännykkäkuva tallin selkäännousutelineestä. Nuo tukitangot on jotakin metallia, muutoin rakennelma on puuta. Äärimmäisen kätevä vempain!

26. joulukuuta 2012

Joulunajan heppailut

tallimaisemaa 26.12.12
Halusin pyhittää itse jouluaaton oman perheen kanssa oleskelulle, joten aatonaatto oli Päikkä-päivä. Sain vanhemmiltani autokyydin tallille, ja kotipihassa autoon istuessa mittari näytti -6 astetta. Ai ku kiva, ajattelin, en jäädy ihan heti satulaan kiinni. Ajomatka tallille ei ole mikään pitkä, yhdeksän kilometriä, ja ihan viimeisen kolmen kilometrin aikana se lämpömittarin lukema lähti liikkeelle. Tallipihassa olikin kirpeät -14 astetta. Olin että jaa, enpäs laita sitten sitä satulaa, kun ei viitsi hepsua tämmösellä säällä pistää juoksemaan.

Niinpä aatonaaton ratsastus oli lyhyt ja ytimekäs. Harjaus, suitset päähän ja kentälle. Hetki pyörittiin ympyrää, siirryttiin radalle ja siellä kierros. Lopuksi palattiin kentälle ottamaan muutama askel ravia ja sitten lämpöseen talliin leipäpaloista nauttimaan. Päikkä näytti jälleen ihanan jääräluonteensa siinä vaiheessa kun tulin radalta takaisin kentälle. Poni käppäili selkäännousutelineen viereen ja jämähti siihen. Ei siitä varmaan kukaan selästä poistu, mutta Päpä oli sitä mieltä että tää oli nyt tässä ja voit mennä sitä kautta kun tulitkin. :D Hetken taas naputtelin pohkeilla ja raipalla ennen kuin vastustus murtui ja päästiin kentälle asti vielä hetkeksi. 


Aatto meni vanhempien luona kuten ajateltu ja joulupäivän alku siellä, ilta kotona. Kissat oli ihan hölmöinä, kun oltiin oltu se aattoyö poissa kotoa. Ninni ei niinkään reagoinut, mutta Niilo joka ei nykyään nosta evääkään jos ei ole pakko tai juurikaan ääntä pidä, juoksenteli maukuen ympäri kämppää. Sitä se on tehnyt ennenkin tällaisten "hylkäämisten" jälkeen ja onneksi rauhottuu alta puolen tunnin.

Tapaninpäivälle olin sopinut "valjastuksen ja ajamisen alkeiskurssin". Kaikki kerrat kun oon heppaa ajanut, on todennäköisesti laskettavissa kahden käden sormilla ellei yhden. Eihän se mitään rakettitiedettä ole, mutta valjastamaan en halua lähteä yksinään, kun se tuntuu joka kerta unohtuvan että miten tää remmi tähän kieputettiinkaan. 


Päikän omistaja Leea nappasi mut bussin päättäriltä kyytiin ja tallilla laittelin ponille ajovermeet ohjeistuksen mukaisesti. Vaikka lännenratsastus on mun sydäntä lähinnä, monipuolisuus on - oikeastaan missä tahansa - hyvä juttu. Päikkä kun on ajolle opetettu, sitä kannattaa ehdottomasti hyödyntää ja kokeilla hevostelua vähän oman mukavuusalueen ulkopuolelta. 

Pakkanen oli tänäänkin napakka, jotakin -15 asteen paikkeilla, joten tyydyttiin aika lyhyeen treeniin. Tuntui että enemmän aikaa meni siihen remmien kiinnittelyyn ja pois ottamiseen. :) Mentiin ensin kaks kierrosta Leea kyydissä ja vikan rundin menin ihan itekseni. Käyntiä pääosin, takasuoralla otettiin ravia. Näillä pakkasilla se kolmas kierros tuntui olevan jo melkein liikaa ja lämpimään talliin oli ihana päästä hieromaan sormia takaisin eloon. 


Päpsy toimi oikein hienosti kärryjen edessä. Huomasin että joko Leea oli mua määrätietoisempi apujen kanssa tai sitten Päikkä edelleen testaa mua. Tarviiko mennä ekasta vai vasta viidennestä pyynnöstä. Leea kyydissä raviin siirtyminen oli nopeampaa ja sitä naureskeltiinkin että hieman eri meininki kuin ratsastaessa. Eräs ravimies siinä tallipihassa kommentoi, että hevonen näyttää tyytyväisemmältä, tykkääköhän se enemmän kärryhommista? Ei osattu sanoa juuta eikä jaata, lähinnä se että Päikkä tykkää enemmän radasta kuin kentästä, ilmeisesti sitä on joku kentälläkin "kouluttanut" kyseenalaisin metodein vähän liian mieleenpainuvasti...

Sitä tulee aina mietittyä sitä omaa lempilajia, kun kokeilee jotain muuta. Mitä jos musta tuliskin ravityttö? Ei, sellasta fiilistä ei tällä kertaa tullut. Se mitä hevostelulta haluan, on yhteys. Kärryiltä on pitkä matka hevoseen. Mastakäsittelyssäkin on mielestäni paremmat mahdollisuudet luoda sitä suhdetta hevoseen ja no, oon aina ollut ratsupuolen ihmisiä. Sekin on loppujen lopuksi vaan tottumus. Joskus tapasin sanoa, että mun lempipaikka koko maailmassa on paljas hevosen selkä. Ihan sama minne mennään, silloin tunnen oloni kotoisaksi ja osaan nauttia elämästä. 

23. joulukuuta 2012

Hyvää joulua!


Hyvän joulun toivotukset kaikille lukijoille! 

Tämä bloggaaja kiittää tältä erää niin uusista kuin vanhoista lukijoista, jotka ovat jaksaneet seurata ja kommentoida. Minä hiljenen joulun ajaksi perheeni pariin ja palaan pian uusin postauksin entistäkin turvonneempana ja toivottavasti myös levänneenä. :)

19. joulukuuta 2012

Onnistumisia feat. Päikkä


Tehdäänpä taas kooste Päikkäilyistä. Sen hienosti menneen western-kerran jälkeen oon ehtinyt tallille kahdesti. Sunnuntaina keli oli lievästi sanottuna haasteellinen. Lunta tuprusi vaakasuoraan sellasta tahtia, että kun olin hevosen harjannut, oisin saanut alottaa alusta. Poni ei ollut likainen ollutkaan, niinpä pyyhkäsin ennen varusteiden laittoa ja selkäännousua pahimmat lumet pois. Varusteiksi valitsin enkkusuitset ja ratsastusvyön. Se osoittautui yhdellä käyntikerralla miellyttäväksi vermeeksi, nyt päätin kokeilla sitä muissakin askellajeissa.

Ja kyllä, mulla on aina näitä hyviä ideoita. Kun sää on mitä surkein ja on tiedossa, että se vaikuttaa myös eläimen käyttäytymiseen suurinpiirtein arvaamattomuuden kolminkertaistumisella, minä saan idean: hypätään esteitä! lähetään maastoon! mennään ilman satulaa! Vähintään kerran näistä neronleimauksista on seurannut ilmalento. Ja joka kerta tiedostan mitä teen, että se on tyhmänrohkeaa, ja joka kerta silti teen niin. Ainakin jälkimmäisillä kerroilla oon kuitenkin vaihtanut suunnitelmaa kesken ja siirtynyt sieltä paljaasta selästä esim. juoksuttamaan, jos se tunne että "Kohta lähtee!" voimistuu.

Tällä kertaa ei ollut tarvetta. Päikkää selvästi harmitti kökkö keli, eikä mikään askellaji ollut sinä päivänä kiva. Laukka tuntui jopa vaikealta, ainakin nostoissa, ja rupesin jo epäilemään ontumista tai muuta vikaa, kun humma oli niin haluton. Totesin että ei se ainakaan päällepäin näy, ehkä vaan tuntui paljaaseen selkään erilaiselta se ponin poukkarointi.

Oltiin kentällä joku parikymmentä minuuttia, askellajit läpi vaan kun tuntui ettei huvita nyt yhtään ketään koko homma, sään takia edelleen. Pakkasta ei ollut paljon, mutta tuuli sitäkin viiltävämpi. Se vähä aika mitä kentällä oltiin, Päikän oikkuiluista huolimatta... olin tosi tyytyväinen! Tällä kertaa itseeni. Siinä ratsastusvyössä on sen verran tukea, että jalustimet, mutta siinäpä se. Ja mun istunta ei ole koskaan ollut ilman satulaa niin tasainen! En edes jännittänyt laukkaa, mitä yleensä teen ilman satulaa mentäessä ja tuntuu että Miinan kanssa jännitin sitä satulalla ja ilman. Päikän ravi tuntuu ihanan tasaiselta satulassakin, nyt se oikein korostui. En pomppinut yhtään, istuin niin hiljaa sitä valkoista karvaa vasten ja pidin pohkeilla tahdin samana. Ja samoiten se laukka. Ne nostot ehkä saa sen tuntumaan isohkolta, mutta ei se ole. Sekin on niin tasaista, rauhallista menoa - halutessaan (siitä alempana lisää). Nostoissa mulla ei se istunta pelannut niin hyvin ja niissä vähän kesti - niin kyllä kestää sen satulankin kanssa.

Olin niin tyytyväinen itseeni, että palkitsin meidät molemmat loppukäynneillä radalla. Se kylmä viima puhalsi niin ja Päikkä heittäytyikin säikyksi, niin jäi kuvat ottamatta. Paikoin puolet, paikoin koko väylä oli lumidyynien peittämä. Poni joutui vähän kahlailemaan, mistä hän ei ilahtunut ja metsässä oli joku mörkökin mitä piti singahtaa pakoon. Olin onneksi hyvin mukana, joten säpsy loppui hyvin lyhyeen ja jäi ainoaksi. Vissiin oon tarpeeks monella sinkoilijalla mennyt, etten ihan ensimmäisestä tule alas nykyään.


Tänään oli vähän leudompi sää. Kenttä oli entistä lumisempi, kiitos viikonloppuisten sateiden. Päätin kuitenkin sinne mennä länkkäriä puurtamaan, että päästäis sen saralla eteenpäin. Aloitin taas laukoilla, joissa Päikkä oli taas vähän vastustelevampi, mutta ei mitenkään haluton. Yhteistyö vaan oli hakusessa. Otin vähän ravia sen jälkeen ja totesin itseni selkäjumiseksi, jolla ei riitä innostus ruveta nyt tappelemaan asioista kuten askellaji ja suunta.

Niinpä ne askellajit läpikäytyäni lähdin taas radalle. Alkuun käveltiin reilu puoli kierrosta, ravattiin puolikas ja välissä taas käyntiä. Kun tultiin takasuoralle, päätin että nyt kokeillaan. Päikkä aavisti mun aikeet varmaan istunnasta ja ohjastuntuman lyhenemisestä. Otettiin pätkä ravia, testattiin jarrut, ja sitten laukka-pohkeet. Nyt ei muuten kestänyt puoliakaan niin kauan kuin kentällä useimmiten! Päikkä lähti reippaasti, mutta yllättävän rauhallisesti. Se laukkaili menemään tyytyväisen oloisena ja puolessa välissä suoraa napsahti uusi vaihde päälle. Sellanen "Ei jumalauta tässähän voi vetää AIVAN TÄYSII!" -vaihde. Annoin ponin kiihdyttää tahtia niin kauan kuin se musta tuntui hyvältä. Kurvin tullessa vastaan totesin että kääk, nyt tullaan jo liian kuvaa ja rupesin jarruttelemaan. Päikkää ei olis huvittanut, mutta nopeammin ne jarrut nyt toimi kuin yks aikasempi ratakokeilukerta. Pikkupätkä ravia loppuverkaksi ja loppukäynnit pyörittiin kentällä maastakäsin. Taas olin niin hyvällä tuulella onnistuneesta laukkasuorasta, että palkitsin selkäni helpottavalla kävelyllä ja ratsuni taakan kevenemisellä.

Kuvatilanne on nyt hyvin laiha, sillä käyn tallilla aina yksin, niin nää on näitä samoja vanhoja taas. :/ Tarkoitus olisi värvätä mukaan innostuneita valokuvaajia kerran jos toisenkin. Jos joku halukas lukee tämän, nykäise hihasta!

Suokkiviikko

Suomenhevonen ei kuulu mun lempirotuihin. Jos hevosen joskus ostan, se ei varmasti ole suokki. Tähän on useita syitä; rakenteellisia, perusluonteeseen liittyviä jne. Kuitenkin se on hyvällä todennäköisyydellä Suomen suosituin hevosrotu. Toiset tykkää ja toiset ei. Viime viikolla puuhastelin Päikän (=puolisuokin) ja yhen lämppärin lisäksi kahden eri suomenhevosen kanssa. Mites tässä nyt tälleen kävi?

Tämä ja muut kuvat joissa itse esiinnyn (c) Roosa T.
Vastaus: suhteilla. Aloin pyöriä Mattaksessa heinäkuun alussa, tulin sinne Miinan vuokraajana. Tutustuin Ireneen, jolle Miinan omistaja Päivi suositteli minua. Vuokrasin hetken myös Irenen Väiskiä, kunnes Päivi suositteli Laiman omistajalle mua ja aloin vuokrata Laimaa. Kerran sain kokeilla myös sitä makeaa friisiläisruuna Theoa, kun kiltisti pyysin. Puuhailuani oli seurannut myös Onnin omistaja Sari, joka lähti viikoksi ulkomaille ja tarvitsi hepalle liikuttajia. Niinpä nyt joulukuun puolivälissä olin jo viidennen eri hevosen selässä samalla tallilla. Tämän tarinanpätkän halusin jakaa toivonkipinänä ja vinkkinä niille, jotka etsivät kovasti uusia hevostelumahdollisuuksia ja varsinkin aloittelijoille, joilla on hinku päästä "ylöspäin" hevostelun portailla. Riittää kun pitää hevosen ja omistajan tyytyväisenä huolellisesti ja tunnollisesti, sekä on oma iloinen itsensä.

Onni kesälaitumella.
Keskiviikkona ratsastin siis Onnilla. Sarilla oli sille oman tyttärensä ja mun lisäksi kaksi liikuttajaa, joten mulle jäi tuo yksi päivä hoidettavaksi. Toisenakin oisin voinut mennä, mutta tiesin ettei äiti pystyis silloin mua viemään eikä Mattakseen tosiaan muilla keinoin pääse nyt ilman omaa autoa. Vähän jänskätti uusi heppa ja uudet kamppeet. Onnilta kun löytyi melkoinen arsenaali suojia eri tarkoituksiin, piti kotona kirjoittaa muistilappu että minkänäköistä laitetaan ja mihin tilanteeseen. Hyvinhän ne löytyi ja ruunan karsikäyttäytyminen oli rauhallista, kun oli heinää nenän edessä.

Ajoitin itseni vähemmän loistavasti, sillä tallinpitäjä auraili kenttää just sillon kun oisin sinne halunnut. Alkukäynnit mentiin eka vähän maasta käsin tietä pitkin, sitten selästä käsin ja lopulta uskallettiin kentälle pyörimään siihen päähän, mikä oli jo aurattu. Onni oli odotetun reipas ja harppoi menemään hyvää tahtia. Raviin se siirtyi enemmän kuin mielellään ja tahti koveni. Olin iloisesti yllättynyt, että ruuna vastasi nopeasti aika pieniinkin pidäteapuihin eikä tuonut yhtään mieleen sitä teini-ikäni traumasuokkia, jonka selästä tulin alas käynnissä - se vaan ei pysähtynyt mitenkään! Onni oli reipas, mutta kuunteli koko ajan. Ei tehty kyllä mitään "järkevää" tai tavoitteellista. Kaikki askellajit ja voltteja/ympyröitä oikeastaan koko vajaa tunti. Laukat kokeilin vasta kun auraus oli valmis ja koko kenttä tilaa. Tietenkin kauha oli jättänyt pieniä liukkaampia kohtia, joista parista kompuroitiin jotenkuten yli. Laukkasin vaan pari lyhyttä pätkää just sen takia, että vauhtia ois kyllä riittänyt ja kenttä paikoin liukas / muhkurainen. Siinä odotellessa olin ravaillut niin kauan, että varmaan keräsin itelleni hirveät paineet siitä laukkaamisesta ja sit kun nostin niin olin ihan aaapuaaa. Ja ei, mitään syytä ei ollut eikä mitään sattunut. Se on vaan se uus ja erilainen hevonen kun aiheuttaa tätä henkistä järkkymistä. :)

Hotikka tallissa.
Viikon toinen suokki oli ihana vauva, toukokuussa syntynyt orivarsa Hotikka. Hottiksen omistajan Annin oon tuntenut jonkun vuoden verran suunnilleen. Käyty yhessä hevosmessuilla, arabinäyttelyissä kuvaamassa, ollut kuvaamassa Miinaa jne. Meidän mukana kulkee usein myös Roosa, joka oli nytkin messissä. Sovittiin tästä "miitistä" jo syksyllä, kun Hotikka tuli Annille, mutta jäätiin oottelemaan että tulee lumiset maisemat missä kuvata. Kuvaussää ei sitten suosinutkaan ja ne kuvat... no, kesällä sit uudestaan!

Näin hienoja tuli!
Matkattiin Roosan kanssa reilu tunnin matka junalla täältä pk-seudulta tuppukylään, aiiivan metsän keskelle. Perillä mentiin heti talliin (Annilla tosiaan kotipihassa talli jossa tällä hetkellä asuu kaksi hevosta), ja haettiin hepat sisälle. Hotikan kaveri Försti, 12v lv-ruuna, pääsi ekana rääkkiin. Lähettiin lumiselle pellolle sitä juoksuttamaan. Alkuun sillä oli piuhaa ja vermettä - mitkä sai sen näyttämään ihan työhevoselta ja jostain syystä sai humman ihan haluttomaksi mennä mitään muuta kuin käyntiä. Otettiin kamat pois ja johan lähti! Hevonen oli kuvauksellinen ja teki parhaansa. Maisema myös, mutta se hemmetin sää... Muutama kuva onnistui, ja toiset sitten ei. Miellyttävä oli myös puuskainen, jäätävä tuuli joka lennätti lumet suoraan naamaan kuvatessa.

Talliin menossa.
Jos et tietäisi, luulisitko sittenkään lämppäriksi?
Yks omista suosikeistani. Hevosen asento on upea ja katsekontakti ihmiseen lisää tunnelmaa. 
Minä - tallifashionista ravikypärässä ja villasäärystimissäni - sekä liinaa herkutteleva Hobitti.
Vietiin Före tallin kautta tarhaan ja sitten Hobitti pihalle. Vauva ei ole vielä pihan ulkopuolella paljoa yksin liikuskellut, käsittääkseni, niin oltiin siinä tallin ja tarhan läheisyydessä vaan ja ihmeteltiin. Halusin kuvailun lisäksi itekin koittaa sitä käsitellä, vähän taluttaa ja näin. Tilanne oli kuitenkin varsalle kovin jännittävä ja kurja sää taisi lisätä intoa hurjastella. Annin käsissä se pomppas pystyyn ja mua kiikutti aivan kuus-nolla pitkin pihaa. :D Että voi tulla avuton olo kun ei puolivuotiaalle otukselle pärjää... Tallissa hengaillessa Hotikka hurmasi lempeällä luonteellaan ja varmaan yli puolet ajasta rapsuttelin ja lässytin sille. Lässyttelyä jatkoin vielä sisätiloissakin, kun kaappasin syliini vuorotellen Annin kaksi kissaa (joista ei valitettavasti tullut yhtään kuvaa). Muut rupes mulle nauramaan, kun osallistuin keskusteluun kissaa silittelemällä ja lässyttämällä sille tyyliin "Oletko tinä tamaa mieltä, oletko?" Välillä huomaan että juttelen Päikällekin kuin pikkulapselle. Ninnistä se johtunee.

"Ei sinne!"

Lopuksi päästettiin varsakin tarhaan ja juoksutettiin hepoja vielä vähäsen. Tarkoitus oli saada Hottiksesta muutama hieno laukka-/ravikuva. Roosa sai parempia paremmalla kamerallaan, niitä löytyy ainakin Annin blogista samanaiheisesta postauksesta. Itse olin laiska kuvien suhteen enkä oo näitä juurikaan shopannut. Kelvannevat näinkin. :) Loppuun siis päivän kuvasaalis: