Joulunajan heppailut

tallimaisemaa 26.12.12

Halusin pyhittää itse jouluaaton oman perheen kanssa oleskelulle, joten aatonaatto oli Päikkä-päivä. Sain vanhemmiltani autokyydin tallille, ja kotipihassa autoon istuessa mittari näytti -6 astetta. Ai ku kiva, ajattelin, en jäädy ihan heti satulaan kiinni. Ajomatka tallille ei ole mikään pitkä, yhdeksän kilometriä, ja ihan viimeisen kolmen kilometrin aikana se lämpömittarin lukema lähti liikkeelle. Tallipihassa olikin kirpeät -14 astetta. Olin että jaa, enpäs laita sitten sitä satulaa, kun ei viitsi hepsua tämmösellä säällä pistää juoksemaan.

Niinpä aatonaaton ratsastus oli lyhyt ja ytimekäs. Harjaus, suitset päähän ja kentälle. Hetki pyörittiin ympyrää, siirryttiin radalle ja siellä kierros. Lopuksi palattiin kentälle ottamaan muutama askel ravia ja sitten lämpöseen talliin leipäpaloista nauttimaan. Päikkä näytti jälleen ihanan jääräluonteensa siinä vaiheessa kun tulin radalta takaisin kentälle. Poni käppäili selkäännousutelineen viereen ja jämähti siihen. Ei siitä varmaan kukaan selästä poistu, mutta Päpä oli sitä mieltä että tää oli nyt tässä ja voit mennä sitä kautta kun tulitkin. :D Hetken taas naputtelin pohkeilla ja raipalla ennen kuin vastustus murtui ja päästiin kentälle asti vielä hetkeksi. 

Aatto meni vanhempien luona kuten ajateltu ja joulupäivän alku siellä, ilta kotona. Kissat oli ihan hölmöinä, kun oltiin oltu se aattoyö poissa kotoa. Ninni ei niinkään reagoinut, mutta Niilo joka ei nykyään nosta evääkään jos ei ole pakko tai juurikaan ääntä pidä, juoksenteli maukuen ympäri kämppää. Sitä se on tehnyt ennenkin tällaisten "hylkäämisten" jälkeen ja onneksi rauhottuu alta puolen tunnin.

Tapaninpäivälle olin sopinut "valjastuksen ja ajamisen alkeiskurssin". Kaikki kerrat kun oon heppaa ajanut, on todennäköisesti laskettavissa kahden käden sormilla ellei yhden. Eihän se mitään rakettitiedettä ole, mutta valjastamaan en halua lähteä yksinään, kun se tuntuu joka kerta unohtuvan että miten tää remmi tähän kieputettiinkaan. 

Päikän omistaja Leea nappasi mut bussin päättäriltä kyytiin ja tallilla laittelin ponille ajovermeet ohjeistuksen mukaisesti. Vaikka lännenratsastus on mun sydäntä lähinnä, monipuolisuus on - oikeastaan missä tahansa - hyvä juttu. Päikkä kun on ajolle opetettu, sitä kannattaa ehdottomasti hyödyntää ja kokeilla hevostelua vähän oman mukavuusalueen ulkopuolelta. 

Pakkanen oli tänäänkin napakka, jotakin -15 asteen paikkeilla, joten tyydyttiin aika lyhyeen treeniin. Tuntui että enemmän aikaa meni siihen remmien kiinnittelyyn ja pois ottamiseen. :) Mentiin ensin kaks kierrosta Leea kyydissä ja vikan rundin menin ihan itekseni. Käyntiä pääosin, takasuoralla otettiin ravia. Näillä pakkasilla se kolmas kierros tuntui olevan jo melkein liikaa ja lämpimään talliin oli ihana päästä hieromaan sormia takaisin eloon. 

Päpsy toimi oikein hienosti kärryjen edessä. Huomasin että joko Leea oli mua määrätietoisempi apujen kanssa tai sitten Päikkä edelleen testaa mua. Tarviiko mennä ekasta vai vasta viidennestä pyynnöstä. Leea kyydissä raviin siirtyminen oli nopeampaa ja sitä naureskeltiinkin että hieman eri meininki kuin ratsastaessa. Eräs ravimies siinä tallipihassa kommentoi, että hevonen näyttää tyytyväisemmältä, tykkääköhän se enemmän kärryhommista? Ei osattu sanoa juuta eikä jaata, lähinnä se että Päikkä tykkää enemmän radasta kuin kentästä, ilmeisesti sitä on joku kentälläkin "kouluttanut" kyseenalaisin metodein vähän liian mieleenpainuvasti...

Sitä tulee aina mietittyä sitä omaa lempilajia, kun kokeilee jotain muuta. Mitä jos musta tuliskin ravityttö? Ei, sellasta fiilistä ei tällä kertaa tullut. Se mitä hevostelulta haluan, on yhteys. Kärryiltä on pitkä matka hevoseen. Mastakäsittelyssäkin on mielestäni paremmat mahdollisuudet luoda sitä suhdetta hevoseen ja no, oon aina ollut ratsupuolen ihmisiä. Sekin on loppujen lopuksi vaan tottumus. Joskus tapasin sanoa, että mun lempipaikka koko maailmassa on paljas hevosen selkä. Ihan sama minne mennään, silloin tunnen oloni kotoisaksi ja osaan nauttia elämästä.