28. heinäkuuta 2013

Vauhdikas loppukesä


Esimakua näyttelykuvista: nuorten orien Gold Champion Laurent

Tähän heinä-elokuun taitteeseen on yhtäkkiä kasaantunut kauheasti menoa ja melskettä, mikä tietää paljon kokemuksia, kirjoitettavaa ja paaaaljon kuvia. Viimeisimpänä eilen koettu arabinäyttely, josta on tulossa (mielipide)postaus kuvineen sekä jonkinlainen koostevideo. Samoiten Klaarasta on uusia kuvia maastakäsittelystä, uusia oivalluksia ja myöskin video tulossa. Ens viikolla aletaan taas ratsastaa, joten eiköhän siitäkin taas vähintään kuvia synny. Lisäksi ensi viikonloppuna lähden mökille parin Hovilta tutun leirikaverini kanssa ja käydään sieltä käsin pienimuotoisella hevostaito/western-kurssilla Apple Tree Ranchilla.

Eli kaikenlaista postattavaa todellakin olisi, kaikkien muiden kiireiden ohella ja kohta alkaa se koulukin. Näissä postauksissa voi ja melko varmasti tulee kestämään, niinpä pyydän lukijoilta kärsivällisyyttä ja lupaan nyt julkisesti, että kaikki postaukset ajallaan toteutan. Kun nyt ensiksi selviäisi tästä 15h reissupäivän jälkeisestä väsymyksestä.. :)



21. heinäkuuta 2013

Kesän ratsastelut kuvina




Päätin tehdä vähän erilaisen postauksen ja antaa kuvien kertoa tapahtumista - pienellä 
tarinamuotoisella sanahöystöllä maustettuna. Kokosin tähän vielä julkaisemattomia kuvia 
muutamalta heinäkuiselta Klaara-päivältä, ennen ratsastustaukoa. Mukana olleet Mellu ja 
Anette ovat toimineet linssin toisella puolen, kuka minäkin päivänä. Tässä siis meidän 
tämänkesäisiä touhuiluja ratsain: 



Yhtenä päivänä tehtiin trail/temppurataa, johon kuului pujottelu...


..ja "pressu" eli vanha pöytäliina..


..jonka päälle välillä pysähdyttiin..


..ja välillä käveltiin suoraan yli. 


Radalla oli myös pikkuinen ristikko..


..jota mentiin ravissa molempiin suuntiin.


Vikalla kerralla otettiin kunnon vauhdit..


..ja tultiinkin hallitussa laukassa esteelle! (Pari metriä ennen poni tosin totesi, 
ettei hän mitenkään voi laukasta hypätä, niinpä siirtyi raville.)


Hienosta laukannostosta saa joka tapauksessa leipäpalkkion.


Ratsastimme myös pellolla..


..parina eri päivänä..


..enkä koskaan tajunnut ottaa kameran pitkää putkea mukaan.


Toisinaan se ei haitannut. 


 Kiersimme monesti tuttua tallilenkkiä ympäri..


..ja välillä piipahdimme muutamissa puskissa - kuskin mielipiteestä huolimatta.


Silti suurimman osan ajasta vietimme hyvässä yhteisymmärryksessä..


..missä ikinä kuljimmekaan. 


16. heinäkuuta 2013

Monipuolista maastakäsittelyä





Viikko sitten kävin tallilla maastakäsittelemässä Klaaraa, ja seuraksi mulle lähtivät Jami ja Joakim, joihin tutustuin joitakin vuosia takaperin, samalla tallilla samoja heppoja hoitaessa. Jamilla oli jälleen mukanaan kamera, jolla kuvaili mun ja Klaaran toimia kentällä (kiitos Jami, nää on ihan mahtavia! :). Tuon kerran jälkeen oon kerran tehnyt hyvin samantyyppisiä harjoituksia itekseni ponin kanssa, ja tuntuu että on tapahtunut selvää edistystä. 

Tarkoitus oli palloilla. Sillä me aloitettiinkin, ja alkuun Klaara vaikutti siltä, ettei voinut vähempää työnteko kiinnostaa. Sain koko ajan käydä ajamassa sitä kentän laidoilla kasvavalta ruoholta pois eikä se tuntunut kuuntelevan yhtään minkäänlaisia apuja, vaikka kuinka aloin käyttää voimakkaampia eleitä. Jossain vaiheessa se kuitenkin hoksasi, että palloilusta saa leipää, ja yhtäkkiä innostui niin, että lähti kuljettamaan palloa kiihtyvällä vauhdilla kentän poikki. Huutelin sivusta "Hyvä! Pallo! Hyvä! Pallo!" palkitakseni, mutta kehoittaakseni jatkamaan pysähtymättä odottamaan sitä leipäpalasta - sen saisi sitten lopuksi. Klaara alkoi ravata, ja lopulta se itse meni kovempaa kuin pallo, ja päätyi kömpimään sen päältä. Kaikki näytti menevän hyvin, kunnes Klaara nosti takakavionsa pallon päälle, se painui yhä syvemmälle keltaiseen kumiin ja sitten se oli ohi. Pallon lyhyt elämä. Juuri mitään ääntä siitä ei lähtenyt eikä poni reagoinut asiaan mitenkään. Jäi vaan seisoskelemaan, että mitäs seuraavaksi? 







Musta on ihanaa, että Klaara on noin lunki, tollaisissa tilanteissa. Tiedän niin monta hevosta, jotka ois saaneet elämänsä sätkyn pelkästään siitä, että pallo olikin yhtäkkiä mahan alla. Kävin noukkimassa raadon ylös ja keksin, että nyt voidaan jatkaa meidän treenihetkeä säkityksen merkeissä. Niinpä näytin pallonjämää Klaaralle, ei ollut moksiskaan. Kosketin sillä sen lapaa, ryntäitä, sitten laitoin selkään, pepun päälle, hivelin sillä mahaa, kiersin jalkojen ympäri... Poni vaan nökötteli paikoillaan, vaikka oli vapaana ja sillä oli mahdollisuus häipyä koska tahansa. Tuntuu, että se ymmärsi, että tämä on jonkinlainen hoitotoimenpide, kuten esim. harjaaminen, ja hoidon aikana pitää olla aloillaan. Sitäpaitsi siitäkin sai leipää! Lopuksi nostin rievun takaisin selkään, siitä hivutin kaulalle ja pikkuhiljaa niskaan, tarkkaillen koko ajan, että se oli Klaaralle ok. Korvatkin sillä sai peittää, ja vasta sitten kun se peitti silmät, vei hevoselta näköaistin pois, tuli epämukavaa. Ja tähänkin Klaara reagoi hyvin lievästi. Se olisi voinut hermostua ja viskata päätään, saadakseen kumirääsyn äkkiä pois päältään. Sen sijaan se lähti kävelemään. Rauhallisesti se käveli ympäriinsä. Ensimmäisellä kerralla se laski päänsä ja sai pudotettua riesan. Toisella kerralla lähdin mukaan ja pyysin sitä äänellä "Seis". Ja kun Klaara pysähtyi, otin heti rievun pois sen päältä ja palkkasin. Olin yllättynyt, että Klaaran sietokyky oli noin laaja ja ekaa kertaa kokeiltuna tämäkin tehtävä onnistui näin loistavasti.






Viimeinen kokeilu oli liberty workin perusteita eli vapaana olevan hevosen kanssa työskentelyä maasta. Pidin Klaaran mukanani äänikomennoilla. Tein käynti-ravi -siirtymisiä, pysähdyksiä, käännöksiä, peruutuksia... Kokeilin laukannostoakin, mutta ne tuntui onnistuvan vain silloin kun Klaaraa sattui huvittamaan - ja useimmiten ne kerrat oli niitä, kun pyysin ravia enkä laukkaa... Joka tapauksessa poni toimi hienosti, vähän oli liikaa palkan perään ja hetkittäin unohtui, ettei mua voikaan jyrätä, mutta näistä huolimatta jaksoi olla kiinnostunut minusta sen houkuttelevan ruohomättään sijaan - ainakin osan ajasta.

Hevosten käsittelystä kihosi vähän aikaa sitten kiinnostava keskustelu tämän postauksen kommentteihin, joiden pohjalta Suvi kirjoitti oman postauksensa. Kommentoidessa sitä, tuli puheeksi se energian käyttö - ja miten minä sitä en osaa käyttää. Ongelmani on se, että kun hevonen ei tee kuten haluan, turhaudun ja suutun tosi nopeasti. Miksi? Se on vain eläin ja tämän pitäisi olla hauskaa. Tajusin, etten ollut edes ajatellut asiaa riittävästi tai juuri ollenkaan, ja tajusin myös miten tärkeää se loppujen lopuksi on. Sillä toisella kerralla, kun Klaaraa käsittelin itsekseni kentällä - palloiltiin ostamallani uudella punaisella pallolla ja tehtiin liberty workia - keskityin positiiviseen energiaan, jättämään sen negatiivisuuden pois itsestäni. Ja Klaara vastasi apuihini, herkemmin, nopeammin. Ei tarvinnut huutaa ja hakata narulla hiekkaa, tarvitsi vain olla määrätietoinen ja tyyni. Sillä kertaa jäi tosi hyvä maku suuhun, ja odotan innolla seuraavaa treenipäivää. :)






Lopuksi Jami otti pari edustuskuvaa Klaarasta suitset päässä. Tässä myös muutama muu kuva Klaarasta siltä päivältä.







Mitä juttuja teillä tehdään maastakäsin?


15. heinäkuuta 2013

Ninni 1v





Viimeksi lupailin, että kun kissojen synttärit koittaa, tulee erikoispostausta jne jne. Entäs sitten kun just silloin inspiraatiota ei olekaan? No, sitten tulee kuvapainotteisempi postaus. Kun sen inspiksen jostain löydän, saatan kirjoitella tarkemmin Ninnin kehityksestä ensimmäisenä elinvuotenaan. Tässä kuitenkin vertailun vuoksi vähän pentukuvia, joissa Ninni on ekaa päivää meillä, ja sitten eilen otettuja 1-vuotiskuvia. Ekan päivän kuvissa on muistaakseni 10-viikkoinen. Ninnin syntymäpäivä oli siis 14.7 eikä me sitä ihmeemmin muistettu/jaksettu juhlistaa. Ehkä sitten kun Niilokin kohta täyttää vuosia, voisin ostaa molemmille Shebaa tai muuta juhlaherkkua. :) 












Ja loppuun yksi aiemmin kesällä otettu kuva. Satuin yllättämään kaverukset partsilta huilimasta - lusikassa. :)




14. heinäkuuta 2013

Verta, hikeä ja kyyneleitä

Okei, vereltä tällä kertaa säästyttiin - onneksi - mutta muutoin tämänpäiväinen "leppoisa maastolenkki" oli hyvin pitkälti otsikon mukainen. Tästä tulee nyt kuvaton tilityspostaus, kun harmitus on vielä suhteellisen tuore.

Klaaralla alkaa huomenna kahden viikon mittainen ratsastustauko. Tarkoitus on antaa ponille vähän mietintälomaa, että on sitten syksyllä virkeä ratsun alku ja sisäistänyt kaiken oppimansa. Tällä välillä puuhaillaan sitten muita juttuja maastakäsin.

Tänään siis oli mun viimeinen ratsastuspäivä ennen ko. lomaa ja halusin mennä maastoon. Kyselin viime tingassa hevosseuraakin mukaan, mutta en onnistunut saamaan, joten lähdin yksin. Siinä satuloidessa Klaara näytti nukkuvan ja tallinpitäjä sitä katsellen totesi että onpa ihanaa kun Klaara on nykyään noin rauhallinen. Joo oli hirveän ihanaa siellä maastossakin.

Alkumatka sujui ihan ok, kunnes päästiin viimeisen laitumen luo, jonka reunaa pitkin menee viidakoitunut kapea polku. Tälle polulle päästiin, mutta hyvin pian poni löi jarrut pohjaan. Taistelin varmaan kymmenen minuuttia siitä, mennäänkö eteenpäin vai peruutetaanko vai syödäänkö vai pukitetaanko. Päästiin vähän eteenpäin, niin että päädyttiin kaikista kapeimpaan kohtaan, ja siinä Klaara päätti änkeä johonkin ihme pajupensaikon keskelle. Siellä se sitten nyhti oksista suuhunsa apetta ja välillä ihmetteli miten saisi tämän valtavan oksan mahansa alta pois... Ja välillä protestoi mun herpaantumattomaan pohje- sekä raippanaputukseen ja "käynti"-ääniavun huuteluun. Tietenkin se iso oksa painoi niitä sähkölankoja, jotka on siinä kohtaa aivan liian lähellä polkua, kun se metsikkö ei anna yhtään tilaa väistää. Niinpä mun avuistani Klaara lähti eteenpäin ja otti tällit - samoin mun jalkani - niistä langoista ja sinkosi laukalla kotiinpäin. Onneksi päästiin niin helposti irti ja sain ponin nopeasti kiinni sekä rauhoitettua. Laskeuduin alas selästä ja talutin Klaaran laitumen ohitse.

Noustuani niittyaukealla takaisin selkään, päästiin eteenpäin maksimissaan viisi metriä, ennen kuin Klaara päätti taas lopettaa työnsä tähän. Taas taistelin ihan liian kauan ja käytin kaikki resurssini ponin liikkeelle saamiseen. Lopulta en jaksanut enää, meinasin ruveta itkemään. Olin henkisesti ja fyysisesti ihan loppu jo edellisen puskasekoilun jäljiltä ja jäin vaan avuttomana istumaan satulaan hetkeksi, vetämään henkeä. Mietin että soitan tallinpitäjän apuun, mutta päätin aika pian, ettei tämä ole hänen ongelmansa eikä tätä ratkaista millään muulla kuin minun omalla päättäväisyydelläni. Se poni lähtee täältä haluamaani reittiä, minä selässään, ihan sama vaikka oltaisiin vielä yöllä sillä hemmetin niityllä.

Ja noin minuutti sen jälkeen se poni tosiaankin lähti hyvässä järjestyksessä ajateltuun suuntaan, pätkittäin jopa reippaassa ravissa. Metsätiellä sain onnistumaan hienon, rauhallisen laukannoston ja lähes koko loppulenkki meni juuri niin kuin olin ajatellut. Harmonisesti. Siinä vaiheessa siitä oli vaikeampi enää nauttia kaiken sen turhautumisen ja väsymyksen jäljiltä. Ja asfaltoidulla osuudella joko Klaara oli itse väärässä mielentilassa tai minä tein itselleni tyypillisesti ja jännitin kehoni heti kun näin autoja - luulen että molempia - sillä poni potkaisi ilmaa pyöräilijän kohdalla ja säikkyi autoja, moottoripyöriä... Mitä ei normaalisti tee. Pyöristä olen huomannut että se ei tykkää - kai se on se ääni - ja siihen voisin kokeilla totuttaa sitä omalla pyörälläni nyt kun on sitä aikaa.

Että tällaista tänään. Kun on pitkään mennyt superhyvin, oli kai väistämätöntä, että tulee tällainen päivä jolloin koko homma tuntuu menevän täysin penkin alle. Josko maastakäsittely korjaisi asioita seuraavaa ratsastusta odotellessa.



11. heinäkuuta 2013

Koiramainen kesäduuni



Tämän on tarkoitus olla kuvapostaus - kaikki jälleen minun ottamiani - mutta selvennän ensin lyhyesti aihetta. Minulle ilmaantui kolmisen viikkoa sitten uusi hoitokoira, 2v amstaffinarttu Bella. Bellan omistaja tekee välillä tosi pitkiä työvuoroja, ja näiden vuorojen puolivälissä minä käyn aina tyttöä viihdyttämässä. Kuvioihin kuuluu yleensä noin tunnin lenkki, joka sisältää fiiliksen mukaan esimerkiksi koirapuistossa pallon heittelyä tai tokoharjoittelua, läheisen lemmikkipuiston otuksiin tutustumista, uimista ja niin pois päin. Kyseinen rotu on minulle uusi tuttavuus ja vaatii edelleen totuttelua, että tämmöisen terrierintahtoisen kanssa saan asiat tehtyä selviksi. Hyvin on kuitenkin pärjätty yhdessä ja nopeana oppijana B on koko ajan yhä miellyttävämpi lenkkikaveri. 

Jos jatkossa kiinnostaa kuulla Bellasta tai muista hoitokoirista, alhaalta löytyy se Tätä lisää -nappula!