Verta, hikeä ja kyyneleitä

Okei, vereltä tällä kertaa säästyttiin - onneksi - mutta muutoin tämänpäiväinen "leppoisa maastolenkki" oli hyvin pitkälti otsikon mukainen. Tästä tulee nyt kuvaton tilityspostaus, kun harmitus on vielä suhteellisen tuore.

Klaaralla alkaa huomenna kahden viikon mittainen ratsastustauko. Tarkoitus on antaa ponille vähän mietintälomaa, että on sitten syksyllä virkeä ratsun alku ja sisäistänyt kaiken oppimansa. Tällä välillä puuhaillaan sitten muita juttuja maastakäsin.

Tänään siis oli mun viimeinen ratsastuspäivä ennen ko. lomaa ja halusin mennä maastoon. Kyselin viime tingassa hevosseuraakin mukaan, mutta en onnistunut saamaan, joten lähdin yksin. Siinä satuloidessa Klaara näytti nukkuvan ja tallinpitäjä sitä katsellen totesi että onpa ihanaa kun Klaara on nykyään noin rauhallinen. Joo oli hirveän ihanaa siellä maastossakin.

Alkumatka sujui ihan ok, kunnes päästiin viimeisen laitumen luo, jonka reunaa pitkin menee viidakoitunut kapea polku. Tälle polulle päästiin, mutta hyvin pian poni löi jarrut pohjaan. Taistelin varmaan kymmenen minuuttia siitä, mennäänkö eteenpäin vai peruutetaanko vai syödäänkö vai pukitetaanko. Päästiin vähän eteenpäin, niin että päädyttiin kaikista kapeimpaan kohtaan, ja siinä Klaara päätti änkeä johonkin ihme pajupensaikon keskelle. Siellä se sitten nyhti oksista suuhunsa apetta ja välillä ihmetteli miten saisi tämän valtavan oksan mahansa alta pois... Ja välillä protestoi mun herpaantumattomaan pohje- sekä raippanaputukseen ja "käynti"-ääniavun huuteluun. Tietenkin se iso oksa painoi niitä sähkölankoja, jotka on siinä kohtaa aivan liian lähellä polkua, kun se metsikkö ei anna yhtään tilaa väistää. Niinpä mun avuistani Klaara lähti eteenpäin ja otti tällit - samoin mun jalkani - niistä langoista ja sinkosi laukalla kotiinpäin. Onneksi päästiin niin helposti irti ja sain ponin nopeasti kiinni sekä rauhoitettua. Laskeuduin alas selästä ja talutin Klaaran laitumen ohitse.

Noustuani niittyaukealla takaisin selkään, päästiin eteenpäin maksimissaan viisi metriä, ennen kuin Klaara päätti taas lopettaa työnsä tähän. Taas taistelin ihan liian kauan ja käytin kaikki resurssini ponin liikkeelle saamiseen. Lopulta en jaksanut enää, meinasin ruveta itkemään. Olin henkisesti ja fyysisesti ihan loppu jo edellisen puskasekoilun jäljiltä ja jäin vaan avuttomana istumaan satulaan hetkeksi, vetämään henkeä. Mietin että soitan tallinpitäjän apuun, mutta päätin aika pian, ettei tämä ole hänen ongelmansa eikä tätä ratkaista millään muulla kuin minun omalla päättäväisyydelläni. Se poni lähtee täältä haluamaani reittiä, minä selässään, ihan sama vaikka oltaisiin vielä yöllä sillä hemmetin niityllä.

Ja noin minuutti sen jälkeen se poni tosiaankin lähti hyvässä järjestyksessä ajateltuun suuntaan, pätkittäin jopa reippaassa ravissa. Metsätiellä sain onnistumaan hienon, rauhallisen laukannoston ja lähes koko loppulenkki meni juuri niin kuin olin ajatellut. Harmonisesti. Siinä vaiheessa siitä oli vaikeampi enää nauttia kaiken sen turhautumisen ja väsymyksen jäljiltä. Ja asfaltoidulla osuudella joko Klaara oli itse väärässä mielentilassa tai minä tein itselleni tyypillisesti ja jännitin kehoni heti kun näin autoja - luulen että molempia - sillä poni potkaisi ilmaa pyöräilijän kohdalla ja säikkyi autoja, moottoripyöriä... Mitä ei normaalisti tee. Pyöristä olen huomannut että se ei tykkää - kai se on se ääni - ja siihen voisin kokeilla totuttaa sitä omalla pyörälläni nyt kun on sitä aikaa.

Että tällaista tänään. Kun on pitkään mennyt superhyvin, oli kai väistämätöntä, että tulee tällainen päivä jolloin koko homma tuntuu menevän täysin penkin alle. Josko maastakäsittely korjaisi asioita seuraavaa ratsastusta odotellessa.