27. syyskuuta 2013

Riittämätön, avuton minä

Sarjassamme katkeransyvällinen vuodatuspostaus:

Viimeksi puhuin ongelmista Klaaran kanssa ja toisen vuokrahevosen etsimisestä. Lainaan tähän nyt suoraan kirjoittamaani tekstiä: 

"Klaaran kanssa voi tehdä monia asioita, mutta jokainen tilanne on koulutustilanne ja Klaaran tuntien useimmiten aikamoista kädenvääntöä. Eli jottei minulta menisi maku koko harrastukseen, etsin nyt hieman vanhempaa, jo perusasiat osaavaa hevosta."

Koen että osa tekstiä lukeneista ymmärsi sanomani väärin, sillä minulta tultiin varmistelemaan, että tiedänhän että jokaisen hevosen kanssa jokainen tilanne on koulutustilanne. Kyllä, minä ymmärrän tämän varsin hyvin ja sen mukaan toimin niin kaikkien hevosten, koirien kuin omien kissojeni kanssa. Varsinkin nuoremman otukseni Ninnin tuntevat tietävät, ettei se olisi noin hyväkäytöksinen ja helposti käsiteltävä, jos en joka hetki sen kanssa toimisi johdonmukaisesti ja kouluttaisi sitä.

Se mitä yritin sanoa on, että olen tottumaton. En ole tottunut nuoriin hevosiin. Olen niitä käsitellyt, mutta todella vähän. Yhdenkään kanssa en ole toiminut näin pitkään ja ollut osana sen hevosen ratsukoulutusta. En myöskään ole tottunut poneihin. Niitäkin olen käsitellyt, mutta yksikään aiemmista pidempiaikaisista hevosystävistäni ei ole ollut poni, kaikki hevosia. Jonkun mielestä siinä ei ehkä ole eroa, tai ainakaan ei pitäisi ajatella niin, mutta minulle ero on selkeä. Suurin osa niistä poneista, joihin olen tutustunut, ovat olleet itsepäisempiä kuin kaikki ne hevoset, joita olen käsitellyt. Yksilöitä kaikki ja poikkeuksia löytyy aina, eikä tämä poniasia ole se tärkein puheenaihe tällä kertaa.

Minä olen tottunut valmiiseen. Kaikki aiemmat harrastuskaverini ovat olleet aikuisia hevosia, enemmän tai vähemmän pitkälle koulutettuja ratsuja, joiden kanssa perushoitotoimenpiteet ja ratsain tehtävät asiat ovat itsestäänselviä, hoituvat nopeasti ja vaivatta. Selvennykseksi kuitenkin, että en minä automaattia ole hakemassakaan. Pidän haasteista ja siksi harrastan hevosia enkä moottoripyöriä. Todellisuudessa hevosen kanssa mikään ei ole koskaan itsestäänselvää. 

Siksi Klaara on suurin haaste, mitä koskaan olen hevosharrastuksessani ottanut vastaan. Se on jotain, mitä haluan kokeilla ja todella oppia. Ja jotain, mitä en vielä osaa - sekös minua turhauttaakin. Monesti minusta tuntuu Klaaran kanssa, ettei minulla ole työkaluja toimia sen kanssa. Että yritän kädet sidottuina kaikkeni, eikä mitään tapahdu - tai jopa pahennan tilannetta entisestään.

Sellainen tilanne oli tänään. Niin yksinkertainen asia kuin kavioiden puhdistaminen. Se ei ole ollut Klaaralle mikään itsestäänselvyys. Sen kanssa on tehty usean vuoden työ, jotta ollaan päästy tähän. Nykyään se nostaa kavion äänikäskyllä "nosta". Kuten yleensä, käskyn noudattamisessa ei ollut mitään ongelmaa, kavio nousi heti. Mikä Klaaralle on vaikeampaa, on luottaa kavionsa ihmisen huomaan pitkäksi aikaa. Siis pidemmäksi kuin sekunti. Toisina päivinä kaviot saa puunata tyhjiksi ajan kanssa, tänään ei saanut. Etukaviot hädin tuskin ehtivät käteeni asti, kun olivat taas lattiaa vasten. Vielä suurempi ongelma olivat takakaviot. Ne vetäytyivät mahan alle ja viuhtaisivat ärhäkän potkun sivulle. 

Voitte kuvitella, että kaksi potkua ennestään tältä ponilta saaneena ja kertaalleen jyrätyksi tulleena ei huvittanut tehdä enää yhtään mitään niiden takakavioiden kanssa. Ensimmäisen potkuyrityksen jälkeen turhauduin silmittömästi ja aloin itkeä. Pidin tauon, hengittelin, kävin juomassa vettä ja kokosin itseni uudelleen. Menin takaisin Klaaran luo ja sama vastaanotto. Edes etukavioita en saanut pysymään käsissäni. Purskahdin taas itkuun. Olin niin väsynyt tähän, niin kyllästynyt tappelemaan näin yksinkertaisesta toimenpiteestä ja ennen kaikkea pettynyt itseeni. Kuinka monet kaviot sitä on elämänsä aikana putsannut, miten vaikeita asioita on pystynyt hevosen kanssa suorittamaan ja silti ei tämän yhden ponin kavioiden ottaminen onnistu? Suorastaan säälittävää.

Tiedän, etten ole niin hyvä hevosenkäsittelijä, ratsastaja tai ihminen kuin voisin olla ilman kipua. Selkäni kivut ovat pahentuneet viime viikkoina huomattavasti ja olen huomannut kuinka se vaikuttaa varsinkin Klaaran kanssa toimimiseen. Olen epävarmempi, en usko itsekään olevani tarpeeksi hyvä tekemään yhtään mitään, sillä kaikki tekeminen sattuu. Niinpä mieluummin jätän yrittämättä kokonaan. Ja tämän kaiken Klaara on hyvin etevä lukemaan minusta, jolloin sekään ei halua tehdä yhteistyötä. En ihmettele. 

Sillä hetkellä olin valmis lähtemään kotiin. Harkitsin todella vakavasti taluttavani Klaaran takaisin laitumelle ja jättäväni homman siihen, sillä en selvästikään pärjännyt yksin tämän ponin kanssa. Hengiteltyäni taas hetken, mietin jatkamista. Satulointi ei tuottaisi ongelmia, eikä ratsastuskaan, siitä olin varma. Mutta selkäännousu oli vähintään yhtä iso mörkö kuin kavioiden puhdistus. Tallilla oli lisäkseni kaksi ihmistä, toinen hevosen selässä ja toinen pitämässä heille kouluvalmennusta, jonka kesken en todellakaan olisi kehdannut mennä pyytämään apua rimpuilevan ponin kanssa.

Pohdin vaihtoehtojani pitkään ja tulin siihen tulokseen, että minä hitto yritän. Veisin kotiin vain pahan mielen koko loppupäiväksi, jos nyt lähtisin. Ratsastus piristäisi minua ja kohentaisi itsetuntoani, kun onnistuisin selkäännousussa yksin. Viimekertoina olin tarvinnut aina jonkun pitelemään Klaaraa, en ollut muuten päässyt selkään. Siksi jännäsin niin paljon, mutta päätin, että harjoittelen nyt selkäännousua ja ratsastus on toissijainen asia. Voin ratsastaa vaikka kymmenen metriä tallinpihalla ja jättää sen siihen. Tärkein on, että pääsen satulaan, vaikka siihen menisi kaksi tuntia. 

Varustelu sujui täysin ongelmitta, kuten arvasin ja Klaara oli ihmeen rauhallinen myös päästäessäni sen irti riimunnaruista. Täytin taskuni heppanameilla, astuin Klaaran viereen ja kokosin ohjat käteeni. Se seisoi hiljaa aloillaan, kiitin "hyvä"-sanalla ja annoin namin. Nostin jalkani jalustimeen, Klaara seisoi yhä, annoin toisen palkan. Silloin päätin, kyllä se pysyy tässä, ja ponnistin itseni satulaan. Ja siinä se poni seisoi, täysin aloillaan, noin minuutti harjoituksen aloittamisesta. Ojensin äänekkäiden kehujen saattelemana kolmannen herkkupalan ja lähdin ratsastamaan hymyssä suin. 

Tehtävän moitteettoman suorituksen jälkeen tuntui, että pystyn mihin vaan tämän ponin kanssa. Niinpä suuntasin sänkipellolle, ja vaikka sielläkin Klaara esitteli ponimaisia pukittelutaitojaan ja oli valmis lähtemään viereisellä laitumella riekkuvan suokkiruunan matkaan, minä pysyin tyynenä. Kerroin Klaaralle mitä haluan ja kiitin aina kun sain sen. Viimeinen laukkapätkä oli täysin pukkivapaa, rauhallinen ja tahdikas. En varmaan koskaan ole ratsastanut näin rauhallisesti ja tyynesti sänkkärillä.

Ja ratsastuksen jälkeen minä menin ja putsasin ne kaviot. Ilman mitään ongelmia.

Tämä kerta on yksi niistä monista, jotka ovat joko alkaneet huonosti tai loppuneet huonosti, mutta niissä on ollut jotain hyvääkin, useimmiten todella hyvää. Olen saattanut itkeä Klaaran takia (olen itkuherkkä eikä Klaara ole tosiaankaan ainoa asia miksi pillittelen vähän väliä), ja samalla olen oppinut jotain uutta, kokenut jotakin hienoa ja korvaamatonta.

Siksi minä käyn Klaaran luona. Haastan itseni joka kerta olemaan parempi hevosenkäsittelijä, parempi ratsastaja, parempi ihminen. Matka on pitkä ja tie kivinen, sen matkan haluan silti tehdä. Onneksi minulla on mahdollisuus rentoutua muualla, jossa kavioiden puhdistus muiden muassa on taisteluvapaata peruskauraa. Ja onneksi minulla on Klaara. Aina valmiina opettamaan uutta, pudottamaan maan pinnalle ja nostamaan ihan uusiin sfääreihin. 


25. syyskuuta 2013

Matkaratsastuskisoissa


Tämä ja muut kuvat (c) minä eli Hanna Pietiläinen.
Luovutan kuvia vain kuvissa näkyvien hevosten omistajien käyttöön.
Kyselyt osoitteeseen hannapietilainen@windowslive.com

Osa lukijoista varmaan muistaakin entisen vuokrahevoseni Miinan ja viimekesäisen reissun matkakisoihin Jämsään. Vuokraussuhteen päätyttyä viime syksynä olen Päiviä luvannut tarvittaessa auttaa, ja 8.9 se tarve oli huoltaa matkakisoissa Paippisissa.

Kisat oli Päiville ja Miinalle toiset laatuaan. Vuosi sitten menivät hienosti 19 km ja tällä kertaa oli luvassa 32 kilometrin matka. Tästä maagisesta 30 kilsasta Päivi oli kuulemma haaveillut jo 18 vuotta, jolloin oli ilmoittautunut kaverin ponilla kisoihin, mitkä valitettavasti peruttiin. Mahtoi olla hieno fiilis lähteä lopultakin tätä matkaa ratsastamaan, ikiomalla arabitammalla. :)

Meitä huoltajia oli yhteensä kolme. Mirja kulki Päivin mukana, lastasivat yhteistuumin Miinan kotitallilla ja ajoivat traikku perässään kisapaikalle. Mirjan pääasiallinen tehtävä kisoissa oli huoltoauton kuskin homma. Minä ja kaverini Roosa tultiin Roosan autolla suoraan kisapaikalle. Minä toimin kartturina, ja Roosa jonkinsortin "yleisnaisena". Ja huoltopaikoilla me kaikki kolme sinkoiltiin ihan yhtä lailla erinäisissä tehtävissä.

Edellisiin kisoihin verraten aamun valmistelut ennen kisan alkua sujuivat todella mallikkaasti. Pientä päällekkäisyyttä sattui, kun Miina piti viedä eläinlääkärin tarkastukseen ja samaan aikaan olikin reittiselostus. Niinpä sillä välin kun Päivi kuunteli reitin kulkua, minä omatoimisesti menin juoksemaan Miinan läpi siitä tarkastuksesta, ja eihän siinä mitään ihmeyksiä ollut. Päivi naureskeli Miinan sykkeen kuullessaan, että hyvä kun on elossa edes. Alhainen se oli viime kisoissakin, sekä mennessä että tullessa.

Autoimme yhteistuumin ratsukon matkaan, täytimme vesiämpärit, Mirja irroitti auton traikusta ja sitten lähdettiin kurvailemaan kohti ensimmäistä huoltopaikkaa. Tämänpituisella matkalla Miina ei kovin montaa kertaa huoltoa tarvinnut, mutta olimme päättäneet käydä lähes jokaisella pisteellä joka tapauksessa - saadaksemme valokuvia kilpailevista ratsukoista. Joka pisteellä huudeltiin ja kysyttiin, haluaako Päivi esimerkiksi juotavaa, mutta usein vastaus oli ei. Jos siihen olisi pysähtynyt, kun muut jatkavat matkaa, olisi sekin voinut muodostua ongelmaksi Miinan tuntien.


Lähtölupaa odotellessa viimehetken valmistelut
Lähtö
Kaikki seura- ja alueluokan kilpailijat 32 km matkalla, vasta ensimmäiset muutama kilometri takana.
Alueluokassa hölköttelivät suokki, eestinhevonen...
...sekä Suomessa harvinaisempi terskinhevonen.

 Kolmannella karttaan merkityllä huoltopisteellä tapahtui meidän ensimmäinen huoltotauko. Huoltamaan pysähtyivät myös seuraluokan kaksi muuta matkalaista, kun taas aluetason kisaajat jatkoivat matkaa. Päivi oli vähän huolissaan, että olivat menneet turhan kovaa vauhtia nämä ensimmäiset 10 kilometriä. Tajusin jälkeenpäin sen johtuvan siitä, että seuraluokassa tavoitenopeus oli 8-12km/h, kun taas alueluokassa se oli 10-15km/h. Todennäköisesti Päivi tähtäsi omassa haitarissaan hitaampaan vauhtiin, ja tämä aluekolmikko sitten vähän reippaampaan tahtiin, joten oli ihan hyvä että porukka erkani tässä vaiheessa.

Huoltopaikalla Päivi hyppäsi alas selästä vähän jaloittelemaan. Joi runsaasti, taisi syödäkin vähän. Miinalle tarjottiin sekä melassivettä että puhdasta vettä, kasteltiin kunnolla hiet pois pinnasta, tarkistettiin että bootsit oli edelleen kunnolla jalassa (Miina kun elää nykyään kengättömästi), syötettiin vähän porkkanaa ja leipää. Toisia odotellessa Miina ehti nyhtää maasta vähän vihreääkin. Kun kaikki olivat valmiita, Päivi takaisin kyytiin ja mars matkaan. Me pakattiin kamat autoon ja jatkettiin seuraavaa pistettä kohti.

Tässä kohtaa taisi olla joku huoltopiste, mille oli hankalampi päästä, ja koska meillä ei ollut tarvetta huoltaa siellä, jätettiin se suosiolla välistä. Ajettiin Nikkilän kautta, käytiin ostamassa vähän täydennystä omiin eväisiin ja sitten mentiin valmiiksi vahtiin seuraavalle sovitulle huoltopaikalle, joka oli edelliseltä noin 10 km ratsastuksen päässä.

Kun Päivi ja Miina ilmestyi paikalle, he olivatkin yksinään. Ilmeisesti suokilla ja lämppärillä oli ollut huolto jossain aiemmin ja Päivi päättänyt jatkaa matkaa yksinään. Nyt hän puolestaan oli pelännyt menettävänsä riittävän nopeuden, jos jäisi odottamaan muita. Vastusteluista huolimatta Miina oli jatkanut matkaa yksin ja selvisi meidän hellään huomaan jälleen. Sama kuvio toistui ja aika sopivaan saumaan nurkan takaa ilmestyivät Miinan kauan kadonneet kaverit. Niinpä matka jatkui tämän viimeisen kolmanneksen jälleen kolmikossa.


Kaverit tulee!
Poispäin huoltopisteeltä

Enää ei ollut tarvetta pysähtyä huoltamaan, mutta halusimme lisää valokuvia. Koska aikaa kerran oli, ajelimme kilpailureittiä (niiltä osin, joissa autoilu oli sallittua) ja pysähtelimme pariin kohtaan kuvaamaan. Yhdessä risteyksessä Päivi taisi vähän hörppyä tarvita, muttei jäänyt sen pidemmäksi aikaa, ettei muiden tarvinnut odottaa. Siitä risteyksestä sai hienoja syksyisiä sänkkärikuvia.


Sieltä ne tulee!




Viimeinen pysähdyspaikkamme oli eittämättä dramaattisin. Ihan maisemankin puolesta. Parkkeerasimme jyrkän mäen päälle, josta näki alas syvälle notkoon, joka muodostui kahden tällaisen mäen väliin. Näimme siis kaukaa, kun hevoset tulivat ensimmäiselle mäelle, sitä alas notkoon ja notkon pohjalta nostivat laukan. Varsinkin etunenässä juokseva lv-ori paineli menemään niin kovaa kuin pääsi ja perässä tulevat Miina ja suokki hitaammin.

Kun kolmikko lähti laukkaan, näimme mäen lakea pitkin vastaan tulevan auton. Se ajoi reippaasti, ei ylinopeutta muttei hissutellenkaan, eikä auton ratissa istuva nainen nähnyt alamäkeen lainkaan. Ratsastajat puolestaan eivät nähneet mäen päälle, josta auto oli tulossa eivätkä meidän huudoista huolimatta ilmeisesti pystyneet enää hidastamaan riehakkaita ratsujaan. Hevoset ja auto lähestyivät kovaa vauhtia toisiaan, ja tilanne näytti pelottavalta. Onneksi kauempana seissyt Mirja tajusi huutaa meille tien vieressä seisoville, että näyttäkää sille kuskille stop-merkkiä. Niinpä minä ja Roosa unohdettiin kamerat, juostiin kohti autoa kädet ojossa ja onneksi se pysähtyi hiekka rutisten, juuri ennen kuin lämppäriori kiisi sen ohitse. Niinpä ei saatu siitä orista yhtään kuvaa, mutta estettiin mahdollinen onnettomuus, mikä loppujen lopuksi on kaikkein tärkeintä.





Sitten me palattiinkin kisakeskukseen, vastaanottamaan Päiviä ja Miinaa maaliin.






Kisan päätteeksi hoidettiin Miinalta varusteita pois, juotettiin ja syötettiin. Päivikin sai lopulta hengähtää, väsyneenä mutta tyytyväisenä. Puolen tunnin kuluttua maaliin tulosta oli eläinlääkärin tarkastus, joka meni taasen heittämällä läpi. Kentän hiekalla Miina olisi kovasti halunnut piehtaroida, minkä Päivi sille soi, palkinnoksi kovasta työstään. Huvittavaa oli kisahenkilökunta, jotka olivat sitä mieltä, että kyllä sen pitää piehtaroimaan päästä, ja sitten kun oli päässyt, kehoittivat harjaamaan hevosen puhtaaksi. Ettei joku kouluratsastaja ihmettele, miksi palkintojenjaossa on likainen hevonen. Ymmärrettävää kyllä ja hyvä että putsattiin, mutta henkilökohtaisesti en olisi enää pitkän päivän jälkeen jaksanut lähteä kiireessä juoksemaan pölyharjaa... :)


Tarkastuksen juoksuosuus
Sykkeen mittaus

Ansaittu hiekkakylpy. Nämä kuvat näytti taas mun silmään paremmilta mustavalkoisina.
Hups...


Siispä putsattiin Miina, taas, ja käytiin hakemassa palkinnot, joita tässä seuraluokassa saivat kaikki hyväksytyn tuloksen saaneet. 



Vuoroa odottamassa.

Sitten on kaikki jännitys ohi ja voi lähteä kotiin? Ehei. Palattuamme traikulle lastaamaan tavaroita ja Miinaa kyytiin, jaloissamme pyöri itsemurhahakuinen pieni kissanpentu. Se oli osoittanut jo ennen kisan alkua pelottomuutensa: jos hän haluaa käydä asioillaan metrin päässä Miinan takajaloista, hän tekee niin. Ja me neljä ihmistä paniikissa siirrellään hevosta, ettei kissalle vaan käy mitään. Pariin kertaan ongittiin tämä kaveri pois myös auton alta, kertaalleen auton sisältä. Unohdettiin ystävämme tapaturma-altis hetkeksi, kun kikkailtiin Miinaa traileriin ja parin yrittämän jälkeen saatiin se kyytiin onnistuneesti. Lastaussilta kiinni ja kaikki hyvin. Kunnes Miinaa traikussa kiinni sitonut Päivi yhtäkkiä huutaa kauhistuneena "Voi ***** se kissa on täällä!!" Mirja nopeasti kissaa pelastamaan ja onnistuikin sen saamaan pois Miinan, jälleen kerran, takajaloista. Oiskin ollut kiva loppu päivälle, kun olisi raasu päässyt hengestään. Onneksi Miina ei ollut oma pirteä itsensä, 30 kilsan lenkin jälkeen, eikä tainnut edes huomata koko salamatkustajaa.


Varsinainen troublemaker

Ja sitten oli kaikki pakattu, kaikki hoidettu, kaikki hyvin. Kiiteltiin toisiamme mukavasta yhteisestä päivästä ja lähdettiin omilla kyydeillämme kotia kohti. Kokonaisuudessaan jälleen kerran hauska päivä, ja ihan mahtavat kelit! En muista koska olisin syyskuussa vielä ruskettunut, saati meinannut ihan palaakin. Tuli kivoja kuvia, lisää kokemusta, uusia tuttavuuksia ja ehkä jonkinnäköinen kipinä taas miettimään sitä omaa ratsastusharrastusta. Saisiko siihen mahdutettua jonkinlaisia matkaratsastuskokeiluja jossain välissä... :)






Löytyykö muita lajista kiinnostuneita?


21. syyskuuta 2013

Koirakuvailua


Yks parhaista kuvista mitä oon Katjasta ja Ruffesta vuosien varrella ottanut. Oli tarkoitus laittaa tää kuvasarjan viimeiseksi, muttei sitten sopinutkaan siihen käyttötarkoitukseen. Sopi se sentään tänne blogiin näytille. :)

Ajattelin jatkaa vielä tästä valokuvausaiheesta ja esitellä joitakin ottamiani kuvia Ruffesta. Opiskelen tosiaan ensimmäistä vuotta media-assistentiksi, valokuvauspainotteisella linjalla ja ensimmäisen peruskurssin päätteeksi saimme kotitehtävän: Kuvaa 3-5 kuvan sarja, aiheena "Jotain on tapahtunut". Tarkoitus oli siis esittää tarina, jossa on selkeä alku ja loppu, ja jonka ymmärtää selittämättä / ilman tekstiä. Tehtävänannossa kehoitettiin myös hyödyntämään kurssilla opittuja asioita kameran sekä eri objektiivien ominaisuuksista: että muistettaisiin käyttää vähän eri suljinaikoja, polttovälejä, kuvakulmia jne. 

Katja oli viemässä koiraansa Ruffea tutustumiskäynnille Helsingin Koirauimalaan. Minä näin tässä heti mahdollisuuden sekä oppia uutta, viettää aikaa siskoni kanssa, saada hienoja kuvia että tehdä koulutehtäväni samalla, niinpä änkesin mukaan. Olin lainannut tehtävää varten koululta objektiivin, jota käytin niissä kuvanmuokkauspostauksen kuvissa myös:  Canon EF 85mm f/1.8. Sen obban varmaan ostan vielä joku päivä itselleni - kun olen sikarikas - se on vaan niin hyvä!

Ulkosalla otettu ensimmäinen kuva on ihan omalla kittiputkellani näppäisty. Sisätiloissa huomasin nopeasti, ettei kummassakaan minun objektiivissani riitä valovoima saamaan tarkkoja kuvia siinä valaistuksessa, niinpä kuvasin loput kuvat sillä yhdellä ja samalla polttovälillä. Mikä ei onneksi tainnut kenenkään silmään pistää eikä siitä tullut sanomista. :)

Räpsin uittohommissa muutama sata kuvaa, siinä olikin kiva homma yrittää valita ne yhteensopivat 3-5 kuvaa. Varsinkin kun kuvat piti kuvata RAW-muodossa eli raakatiedostoina, jotka vievät huimasti tilaa niin kameran muistikortilta kuin koneellakin. RAW:na siksi, että silloin niitä pystyy Photarissa käsittelemään monipuolisemmin, kun tallennettua informaatiota on kuvassa enemmän. 

Lopulta sain kuin sainkin kuvat valittua ja muokattua. Kuvasarjalle piti vielä antaa nimi, jota ei kerrottu muille ja koululla sitten esitettiin nämä sarjat yksitellen ja muiden piti arvata sarjan nimi sekä kommentoida. Mun tarina esitettiin jossain siinä vähän ennen puoliväliä ja jo ennen sitä olin ehtinyt nähdä kaksi kuvasarjaa, joissa oli käytetty sekä koiraa että vettä ja uimista... Ja mä olin ajatellut, että kellään ei varmaan oo samanlaista! Tunsin olevani niin "massaa", mutta loppujen lopuksi en ollutkaan. 

Erohan oli siinä, että minä en käyttänyt luonnonvettä ja jo ensimmäinen kuvani herätti suurta kiinnostusta ryhmäläisissäni. "Missä toi uimala on? Oliko siellä paljon koiria? Montako allasta siellä on?" Vastattuani näihin kysymyksiin, sain myös kuviin, tarinankerrontaan ja toteutukseen liittyviä kommentteja. Ihan yllätyin, kuinka positiivisia ne olivat. Ja vaikka olinkin ihan ylpeä kuvistani ennen niiden esittämistä, sen jälkeen olin vielä ylpeämpi. Joku muukin piti niistä!

Tässä itse kuvasarja:








Saamiani kommentteja: 
- 1. kuvan sininen lasipinta näyttää käsitellyltä, vaikkei ole, ja näyttää siis hyvältä
- lähes kaikissa kuvissa toistuvat värit turkoosi ja beigenruskea sitovat tarinan hyvin yhteen
- Opettajan mielestä 2. kuva oli selkeästi paras: ihmisen ja koiran kontakti on hienosti ikuistettu
- 3. kuva sai myös paljon suosiota
- 4. kuvaa ei välttämättä tarvitse: tarinan olisi saanut kerrottua ilman sitäkin, mutta toisaalta se kuva luo tunnelman, että hallilla oltiin kauan eikä vain yhden kerran käyty pulahtamassa
- 5. kuvassa koira on liian keltainen ja pyyhe olisi voinut olla turkoosi, niin sarja olisi vielä yhtenäisempi
- Koira ja omistaja ovat silminnähden samanoloisia
- Tarina on selkeä ja toteutus hyvin onnistunut
- Koira on söpö

En muista mitä muut veikkasivat, mutta annoin sarjalle nimeksi Koiran uimakoulu. Punnitsin pitkään myös vaihtoehtoa Yhteinen harrastus, mutten ollut varma kuinka hyvin se "yhteinen" näkyy sarjassa, niin päädyin sitten tuohon toiseen nimeen. 

~ ~ ~

Keräsin tähän samaan syssyyn vielä muutaman muun kuvan, mitä Ruffesta otin sekä uimalassa että lenkillä - kaikki ilo irti lainaputkesta. ;) Näissä myös näkyy hyvin ne ominaisuudet, joita tässä objektiivissa ihannoin: valovoima ja syväterävyyden säätömahdollisuudet. 

Tässä muutama hyvin samantyyppinen uimakuva. Vesi on makiasti tarkentunut ja näissä onneksi Ruffen naamakin (monessa samanlaisessa kuvassa se koitui ongelmaksi). Olen rajannut nämä aika tiukasti, sillä koen sen toimivan paremmin, kuin että ympärillä olisi valtavasti vettä. 







Ravistelukuvissa näkyy hienosti liike epäterävyytenä Ruffen päätä ympäröivissä karvoissa, ja silti kuva on muilta osin tarkka. Jälleen vesi sekä lattialla että pisaroina näyttää hyvältä.




Tämä objektiivi tallentaa hienosti myös heijastuksia. Sekä lattiaa vasten, että luonnonvesissä.





Tässä taas nätti syväterävyys. Etualalla Ruffe tyrskyineen terävänä, pakeneva sorsa jo vähän epäskarpimpi ja taustalla iiihan sumea toinen sorsa. Rajasin tämän kuvan suuremmasta vaakakuvasta, joka ei ollut sellaisenaan läheskään näin vaikuttava.




Ja loppuun vielä pari kuvaa mihin liittyen? No syväterävyyteen. :) Ekassa Ruffen naama hienosti terävä ja muu sumeaa. Toinen vähän kauempaa otettu reppureissaajan henkilökuva, jossa etuala sekä päähenkilö terävinä. Viimeinen on ehkä suosikkini näistä lenkkeilykuvista. Mistä kuvasta itse tykkäsit? 






20. syyskuuta 2013

Facebook & kiinnostavia blogeja


Tänään sain aikaiseksi sen, mitä olin jo kuukausia pohtinut. Nyt on luotu blogille oma facebook-sivunsa, jonka kautta pystytte myös, niin ystäväni kuin muut lukijani, seuraamaan mitä blogiin postaan. Saatan välillä päivittää facebookissa etukäteen jotain uutta tietoa tapahtuneista asioista ja kokemistani oivalluksista, joista on postaus tulossa, sekä myös sellaisia lyhyempiä mietteitä mistä ei kokonaista postausta välttämättä saisi, mutta koen mielekkääksi jakaa ajatuksen teidän kanssanne. :)

Mukaan pääset tykkäämällä:




Tässä samalla haluan suositella kahta hiljattain löytämääni blogia. Näille yhteistä on tietenkin hevoset ja se, että molempia kirjoittaa todella taitava, kokenut hevosihminen, jonka kirjoituksia on minusta ollut erittäin mielenkiintoista ja mieltä avartavaa lukea.

Leo Leijonansydän kertoo hevoselämästä Kaliforniassa, miten siellä valtavirran seassa pärjää vähän eri tavalla ajatteleva hevosihminen. Minulle hienointa tässä blogissa oli selkeä tyyli, helppolukuisuus ja varsinkin postausten aiheet. Kirjoittajan mietteet oli lähes joka sanaa myöten kuin omasta päästäni. Tällaisia tuttavuuksia on aina mahtavaa löytää enkä malta odottaa seuraavaa tekstiä!

Hevosen koulutusta oppimassa on Klaaran omistajan Lauran hiljattain aloittama blogi. Lauralla myös on hyvä tyyli kirjoittaa ja esittää asiat selkeästi. Postaukset luettuani oivalsin taas uusia asioita, joita voin ponin kanssa toimiessani kehittää. Blogi kertoo tietenkin Klaaran edistymisestä ratsukoulutuksessaan, joten nyt tästä ponipersoonasta voi siis lukea kahdesta eri näkökulmasta.


17. syyskuuta 2013

Kuvanmuokkausta


Sain lukijaltani Heidi W:ltä toiveen kirjoitella enemmän valokuvauksesta ja siihen liittyvistä jutuista. Sain äkkiseltään inspiraation muokata muutaman tilannekuvan Miinasta ja sen huoltotiimistä viikon takaisissa matkaratsastuskilpailuissa. Kisoista tulee oma postauksensa vähemmän taiteellisine kuvineen myöhemmin. 

Kerrottakoon heti alkuun, että minä en ole niinkutsuttu "photariwelho". En ole näppärä sen kanssa, en osaa tehdä kovin paljon ja itseasiassa olen aika laiska etsimäänkään itselleni uusia toimintoja. Tästä syystä odotan todella innolla pian alkavaa kuvanmuokkauskurssia, jonka olen jo kertaalleen käynyt. Tällä kertaa Photoshop on minulle ennestään tuttu ohjelma ja osaan niitä koulun mäkkikoneitakin käyttää, niinpä odotan saavani kurssista enemmän irti. 

Sanotaan sekin, että tässä postauksessa puhun siitä miten minä muokkaan kuvia. Käytän photaria, mutten poissulje muita vaihtoehtoja enkä nyt myöskään perehdy tarkemmin, miten juuri photarilla asioita tehdään, vaan yleisesti miten minä haluan kuvia muokata. Samat jutut voisin tehdä monella muullakin ohjelmalla. 

Yleensä kun muokkaan kuvia, teen kolme asiaa: säädän kontrastin ja valoisuuden, säädän värit ja rajaan kuvan. Tällä kertaa olin yllättänyt itseni ja ottanut todella paljon kuvia, joita ei tarvinnut koneella rajata - mikä olisi ihan kunnioitettava tavoite valokuvatessa. Niinpä näissä kuvissa olen muokannut vain kuvan omia ominaisuuksia.

Jos olen kuvannut sellaisia kuvia, joiden tulee esittää kohde julkaisukelpoisesti (esimerkiksi arabinäyttelyissä, joissa otettuja kuvia omistajat haluavat Sukupostiin tai niitä menee lehteen, ja silloin kuvassa hevosen täytyy olla arabille sopivassa asennossa, ei siis mitään taidepelleilyä), pyrin muokkaamaan kuvat mahdollisimman luonnollisesti. Taiteen laji jo sekin, ja kontrastin sekä värien ystävänä mulla menee välillä överiksi. Tähän kasaan muokkasin enemmän sillä taiteellisella silmällä, mutta osan kuvista myös luonnollisemmin. 

Käytännössä se luonnollisuus tarkoittaa siis, että ihan silmämääräisesti säätelen noita edellämainittuja ominaisuuksia, mutten lähde liikaa leikkimään ja seikkailemaan. Seikkailu on myös hauskaa, mutta silloin kuva on menossa ihan muihin tarkoituksiin - kuten tällaiseen valokuvauksesta kertovaan erikoispostaukseen. 

~ ~ ~

Alla ovat ensimmäiset valitsemistani kuvista. Tämän nähtyäni halusin kokeilla, näyttääkö se paremmalta mustavalkoisena, mutta muokkausvaiheessa en ollut yhtään varma siitä. Joistain kuvista näkee heti, että se näyttää paremmalta mustavalkoisena. Ne kuvat oppii kokeilemalla erottamaan. Tästä epäröinnistäni johtuen, tämä kuva on muokattu kolmella eri tavalla. Ensimmäisessä  mustavalkoisessa kontrastilla ja valolla on leikitty tavallista enemmän, ihan tarkoituksella haettu taiteellisempaa näkökulmaa. Mustavalkokuva kestää sen paremmin kuin värillinen ja harmaaskaala luo myös oman tunnelmansa sekä dramatiikkansa kuvaan. Kuva on tarkoituksella ei-niin-luonnollinen, toki mustavalkoisena pystyy ja kannattaa niitäkin tehdä. 

Toinen kuva on täysin samoilla valon ja kontrastin säädöillä värikuvana, jossa ei ole säädettu värikylläisyyttä lainkaan. Siitä näkee hyvin, miten överiksi homma menee, jos värillistä kuvaa lähtee liikaa säätämään, sillä kontrasti vaikuttaa myös väreihin. Tämäkin on oma ilmaisukeinonsa enkä sitä pois sulje tai hauku rumaksi - muokkaan itsekin joskus tällaisia. Seuraava kuva on luonnollisesti muokattu, vain pienillä säädöillä, ja alin on alkuperäinen kuva.





Tässä näkee, miksi välillä rajailen kuvia jälkikäteen. Alkuperäinen ei ole läheskään
 niin intensiivinen kuin rajatut versiot, joissa esitetään vain olennainen.

Seuraavan kuvan nähtyäni tiesin heti, että haluan tehdä siitä mustavalkoisen. Tykkään kuvasta juuri siksi, kun se on tarkka vain satulan kohdilta ja vaikka kuvattava kohde on ollut hevonen, sen pää jää epätarkaksi. (Ehkä haluan alitajuisesti korostaa Miinan ominaisuuksia ratsuna tuolla satulatarkennuksella? ;) Kontrastia vääntämällä halusin juuri tätä syväterävyyttä korostaa entisestään ja tämä kuva on siinä suhteessa poikkeus, etten ole varmaan koskaan ennen laittanut näin paljon lisää kontrastia. Nyt käytin kolmea eri kerrosta pelkkää kontrastia ja valonsäätöä. Luonnollisesti muokatessa yleensä 1 kerros (photarissa puhutaan layereistä) riittää hyvin, joissain kuvissa käytän kahta.

Alempana taas alkuperäinen, muokkaamaton kuva.





Seuraavassa pari kuvaa huoltopaikalta. Mukana Mirja ja Roosa, jotka olivat mun lisäksi Miinan huoltotiimissä kisojen ajan. Tätä ensimmäistä on säädetty tummemmaksi, sillä vaaleat kohdat (mm. Mirjan kasvot) alkoivat ns. palaa puhki heti kun kontrastia meni säätämään. Tässä siis Miina näyttää hyvin tummalta, mikä mielestäni sopii tähän kuvaan hyvin. Ja jälleen kerran toimii paremmin, kun on sitä kontrastia lisätty.





Tässä alla nyt ensimmäiseksi ihan alkuperäinen kuva väreineen. Tykästyin tähän, vaikka joku toinen kuvaaja olisi kyseisen kuvan saattanut jo poistaa, kun kamera on tarkentanut vain reunoilla oleviin asioihin (autoon ja Roosaan). Minusta nämä terävöityneet kohdat kehystävät hienosti kuvaa, ja luovat tunnelman tilanteen kauempaa katselemisesta. Ja vaikka Miina ja Mirja ovat epätarkkoja, kuvaa katsoessa ymmärtää, että tässä on kyse nimenomaan näiden kahden välisestä hetkestä. Jälleen kerran, erilaisia ilmaisukeinoja, joilla voi kameran kanssa leikitellä. Tämän kuvan kohdalla se oli tosin puhdas vahinko, josta jälkeenpäin olen kovin iloinen. 

Matkakisoissa käytin koululta lainaamaani objektiivia Canon EF 85mm f/1.8, joka on tässä syväterävyyden säätämisessä huomattavasti parempi, kuin omat objektiivini. Varsinkin tämän kuvan kohdalla se tulee hyvin esille.

Muokkasin kuvan mustavalkoiseksi kahdella tapaa. Ensin tuntui, että tämä ei kaipaa niin paljon kontrastia, josta tulee lähinnä voimakas fiilis, vaan enemmän rauhaa ja eteerisyyttä. Niinpä vedin kontrastia alaspäin alkuperäisestä ihan reilusti. Tätä en ole aiemmin tehnyt varmaan koskaan, sillä kuvasta tulee helposti latteampi ja tylsä. Jotenkin tässä kuvassa se tuntui toimivan, mutta kokeilin muokata tämän myös kontrastia vähän nostamalla, jolloin jälleen tummat kohdat korostuvat ja erottuvat selkeämmin. Ehkä jälkeenpäin ajateltuna noiden kahden välimuoto voisi olla kaikista toimivin. Ensimmäisessä Mirjan kasvot sulautuvat liikaa taustaan ja toisessa taas tummat kohdat on vähän liian tummia.

Kuvat siis järjestyksessä alkuperäinen, kontrastia poistettu, kontrastia lisätty. Näistä on varmasti jokaisella mielipiteensä, mikä toimii parhaiten. (Kerrothan kommenttilaatikkoon omasi! :)






Sitten on vielä toiselta taukopaikalta pääkuva leipää syövästä Miinasta. Tässä ensin alkuperäinen, sitten värillinen, luonnollisesti muokattu kuva sekä taiteellisempi mustavalkoinen. Kuten näkyy, alun perin kuva on ylivalottunut ja olen muokatessa sitä vähän korjannut. Värilliseen muokattuun kuvaan lisäsin ihan vähän värikylläisyyttä eli saturaatiota, sekä toki kontrastia. Mustavalkoisessa oon taas ollut vielä rohkeampi kontrastin ja valon kanssa.

Vertaamalla alkuperäistä ja keskimmäistä kuvaa, näkee sen mitä yleensä teen kuville, kun niitä blogiin laitan. Kevyt muokkaus, vain sen verran, että näkymä on luonnollinen sekä silmää miellyttävä.






Sen jälkeen kun aloin käyttää photaria, aloin saada enemmän kehuvia kommentteja kuvistani sekä kyselyitä kamerastani tyyliin "mikä kamera sulla on kun saat sillä näin hyviä kuvia". Minusta tuntui, että moni ajatteli pelkän kameran riittävän. Tässä nyt on näitä alkuperäisiä mistä todeta, että ei se valitettavasti riitä. :) Ja käsittelinhän minä kuviani ennenkin, samalla kameralla otettuja. Mutta ilmaisohjelmalla, Picasalla, joka ei ihan näin laajoja mahdollisuuksia tarjoa kuvien käsittelyyn.

Valokuvaajan työstä pieni osa on se kuvan ottaminen. Sen jälkeen tulee kuvien läpikäyminen, huonojen poistaminen ja hyvien valitseminen. Ja sitten kuvien käsittely, jonka jälkeen toimitus asiakkaalle (esimerkiksi näistä matkakisoista lähetin Päiville ratsastuskuvia hänestä ja Miinasta). Vaikka "työ" on mielekästä, liika on aina liikaa, eikä taida kaikki valokuvista tykkäävät ja niitä tilailevat miettiäkään, kuinka paljon hommaa kuvauksien jälkeen vielä onkaan. Mutta en halua valittaa, itsepä näitä keikkoja otan ja lupaan kuvia toimittaa, parempi jaksaa vaan! :) Ja kuvaamisesta kovasti nautin. Senpä takia mulla on yleensä vielä edelliset muokkaamatta, kun jo ryntään kamera kaulassa seuraaviin kuvauksiin. 

Tähän loppuun vielä yksi juttu, mitä toisinaan teen joillekin kuville: retusointi. Photarissa käytän kloonityökalua, jolla maalailen kuvasta löytyvää taustaa sen kohdan päälle, minkä haluan häivyttää taustaan. Tässä arabinäyttelyissä kuvatussa esimerkkitapauksessa muokkasin kuvasta pois Kastanan esittäjän käden sekä taluttimen ja osan ketjuista. En ole kovin kärsivällinen, jälkeni ei ole hirmu tarkkaa, niinpä en näitä kovin usein tee. Tämän kuvan kohdalla halusin yrittää, kun oli helpoimmasta päästä taustansa suhteen ja onnistuin mielestäni ihan kelvollisesti. 





Minkälaisia ajatuksia, kysymyksiä & mietteitä tämä postaus herätti? :)