27. tammikuuta 2014

Lumisia koira- ja hevoskuvia


Laitettakoon tähän heti ensimmäiseksi näytille Googlen hauska keksintö, nimittäin "Pikaparannus"-kuva. Aina kun latailen kuvia Picasan nettialbumiin, fiksu ohjelma valikoi useiden joukosta yleensä yhden kuvan, johon lumisade sopisi ja animoi sen siihen. Ekalla kerralla hieraisin silmiäni ja kyseenalaistin väsymystilani, kun olin näkevinäni yhdessä kuvassa liikettä. Nostan hattua ohjelman kehittelijöille, systeemi kun tosiaan valitsee todella tarkasti nämä paranneltavat kuvat eikä ihan jokaiseen tätä animaatiota heitä. Tähän asti lopputulokset on olleet oikein nättejä.

Tässä ja seuraavissa kuvissa juoksentelee saksanpaimenpentu Sienna, jota olin lauantaina kuvaamassa. Lapsukaisen keskittymiskyky oli aika rajoittunut, kuten arvata saattaa, ja loppua kohden tyypillä alkoi olla ihan omat jutut, mutta tosi hyvin malttoi välillä olla paikallaankin posekuvia varten. Itselle haasteeksi osoittautui lähes musta koira valkoisessa ympäristössä, mikä vaati oman alkusäätönsä kameran asetusten kanssa. Harmikseni aurinko ei paistanut koko päivänä, niinpä kuvista tuli enemmän tai vähemmän harmaita, mutta sitä seikkaa lukuunottamatta oon ihan tyytyväinen näihin. 











 Siennan lisäksi olin luvannut kuvata pennun omistajan Aurin sekä hänen heppansa Safin. Harjauksen jälkeen mentiin tuolle samaiselle laitumelle ja otettiin ensin rakennekuvia, sitten pääkuvia, ratsastuskuvia, yhteiskuvia selästä ja maasta... Näiden kuvausten aikana Safin hauska ja erikoinen persoona pääsi loistamaan. Rakennekuvassa se pönötti kuin mikäkin elämäänsä kyllästynyt lehmä. Kun Auri hyppäsi selkään, hevosen koko olemus muuttui täysin eikä se olisi pysynyt enää lainkaan aloillaan. Ratsastettaessa Safin liikkeitä oli yllättävän vaikea kuvata, ne kun suuntautuivat enemmän ylös kuin eteenpäin ja olivat muutenkin aika pieniä. Ratsastuksen jälkeenkin tamma oli kerryttänyt sellaiset kierrokset, että päätti piristää kuvasatoa parilla pystyynhyppyotoksella. Hetken päästä Auri tuli alas selästä - omasta tahdostaan - ja kas, seurassamme oli jälleen hyvin tyyni ja rauhallinen kavioeläin, jolla ei ollut kiire minnekään. Ei voi olla kuin onnellinen, että ovat löytäneet toisensa. Ihminen ja hevonen, jotka ymmärtävät toistensa oudoimmatkin jutut. :)



















25. tammikuuta 2014

Hevoskuvailua


Blogimaailma on siitä kiva, että täällä vallitsee aika hyvä yhteishenki ja muutenkin sellainen yhteisöllisyys. Yhdessä tekeminen ja yhteydenpito muihin bloggaajiin monella tapaa on monille mieluisaa, ainakin näin hevospuolella tuntuisi siltä. Itse löin jonkun aikaa sitten hynttyyn yhteen Heidi W:n kanssa ja lähdin yhtenä päivänä hänelle kuvaajaksi tallille. Heidi kirjoittelee blogissaan kolmen vuokrahevosen kanssa puuhasteluista, ja kuvauspäivänä teimme jokaisen hepan kanssa vähän eri juttuja. Ensimmäisellä lähdettiin kärryttelemään, toisen Heidi ratsasti ja kolmannen kanssa tehtiin kävelyretki maastakäsin.

Oli itselle tosi kivaa vaihtelua päästä kärryille istumaan. Olen viimeksi yli vuosi sitten tainnut Päikällä ajella, eli pitkä aika siitäkin. Vasta nelivuotiaaksi kääntyvä Kaste osoittautui oikein reippaaksi ja päteväksi menijäksi, jonka kyydissä istuin sen verran matkaa, että päästiin aurinkoiselle suoralle kuvaamaan.








Lenkin jälkeen sulattelimme pikaisesti kohmeisia sormia ja varpaita tallissa, kunnes puimme vanhemman suokkitamma Sirin kuolaimettomiin suitsiin ja suuntasimme kentälle. Siri oli ollut saikuntapaisella kevyemmällä käytöllä jonkin aikaa, niinpä varustuskin oli siksi kevyempi - sai palata hommiin vähän rennommin. Sain kuulla, että Siri oli aikoinaan ollut aika hurja ja vaikeakin hevonen käsitellä, mitä oli ihanan vaikea uskoa nähtyäni sen käyttäytymisen Heidin kanssa kentällä, niin maasta kuin selästä käsin. Minuakin tamma tuli välillä moikkaamaan hyvin iloisen ja lempeän näköisenä, kohteliaasti kysymään että olinkohan unohtanut vaikka porkkanaa taskuuni. Kun porkkanaa ei löytynyt, jatkoi hän takaisin töihin ja näytti liikkuvan aika tyytyväisesti kuolaimettakin.








Viimeisenä vaan ei vähäisimpänä oli vuorossa myöskin nelivuotiaaksi kääntynyt Vaavi. Huvituin, kun huomasin karsinan ovessa roikkuneesta kyltistä, että hevosen kutsumanimi tosiaankin oli Vaavi eikä se ollutkaan vain sellainen hellittelynimi (niinkuin minä kutsun Ninniä Tiukuksi). Vaavin kanssa lähdettiin kävelemään samoja hiekkateitä kuin Kasteenkin kanssa ja käytiinpä kääntymässä yhdellä pellolla, ottamassa muutamat poseerauskuvat. Tätä ei pikkuinen oikein ymmärtänyt, miksi hänet tuotiin aukealle alueelle seisomaan paikoilleen. Jonkun kerran sain juostakin kameroineni karkuun innostunutta hypähtelijää, mutta hyvin pysyi polle Heidillä hanskassa kotiin asti, vaikka olikin vähän liian jännä reissu Vaaville.







Musta tuntuu, että kirjotan jokaisen vähänkin reissutyyppisen postauksen päätteeksi että "kokonaisuudessaan tosi kiva/onnistunut/hieno/mahtava kokemus". Niin oli kyllä tämäkin kuvauspäivä! Oon kuitenkin sitä mieltä, että jos on kivaa, kyllä sen voi ääneen sanoa.

Lisää kuvia on luvassa, sillä tänäänkin mulla oli kuvauspäivä, sillä tallilla missä Klaaraa kävin aiemmin hoitelemassa. Tutun ponin sijaan linssiini osui eräs toinen hevonen omistajineen sekä koiranpentu. Sellaista siis tulossa lähiaikoina.

21. tammikuuta 2014

Talviset tallipäiväni


Vauhdikasta reiningiä

Toissaviikon lopulla alkanut pakkanen on tuntunut piristävän niin sisätiloissa eleleviä kissojani kuin myös Ystävää. Sen viikon perjantaina halusin ratsastaa reining-tyyppisiä harjoituksia - kuolaimettomasti sidepulleilla - mikä sopi Ystävälle hyvin siinä mielessä, että se oli valmiiksi reippaalla ja vauhdikkaalla tuulella. Keskittymiskyky puolestaan oli asia erikseen. Taisin aloitella käynnissä taivuttelemalla hyvin sekä tekemällä paljon peruutuksia. Siitä siirryttiin raviympyröihin ja vähitellen kokeilemaan miten ne spinit tällä kertaa onnistuvat. Ystävä oli ennen tätä ollut aika jäykkä, siihen nähden se suoriutui varsinkin spineistä tosi hyvin.

Otin verryttelylaukkaa molempiin suuntiin, ja sain varsinkin alkuun melko napakasti muistutella miten minun kanssani käyttäydytään. Tammalla olisi ollut energioita lähteä vaikka kuuhun, mutta sain sen suostuteltua yhteistyöhön ympyröillä sekä uraa pitkin. Jonkun aikaa tein töitä ihan vaan laukan rauhoittamiseksi, pään laskemiseksi taivaista. Lopuksi, kun tämä oli jotakuinkin saavutettu, kokeilin ratsastaa vähän jotain radantyyppistä. Kaksi spiniä oikealle, kaksi isoa ympyrää reipasta laukkaa oikealle. Tässä kohtaa oli tarkoitus mennä vain yksi pieni ympyrä rauhallista laukkaa oikealle, mutta kun se ei ollutkaan rauhallista, päätin ratsastaa toisen perään ja sain menon vähän laantumaan. Sitten pysähdys ja sama kuvio vasemmalle. Symmetrian nimissä myös tähän kierrokseen kaksi hitaampaa ympyrää, vaikka nyt laukka rauhoittuikin nopeammin. Taisin tehdä loppuun vielä pari laukkasuoraa ja rollbackia. Lopetettiin sellaiseen reippaaseen, mutta rentoon pää alhaalla laukkaan, jonka jälkeen vielä loppuravit - ei sitä ihan jogiksi voi sanoa. Jotain jäykkyyksiä Ystävällä selvästi vielä oli, kun niin pää pystyssä ravaili eikä malttanut millään hidastaa. Onneksi ne pikkuhiljaa taisivat seuraavien päivien aikana karista pois.


Palkitsevaa liberty workia

Viime viikon tiistaina pakkanen paukkui reilusti yli kymmenen asteen. Olin fiksu ja jaoin ulkonaoloajan puoliksi ja puoliksi, niin ettei ehtinyt tulla kylmä. Mentiin suoraan tarhasta kentälle, jossa päästin Ystävän irti. Tämänkertaisen liberty workin suhteen en asettanut mitään tavoitteita. Halusin nähdä, miten Ystävä reagoi minuun, millä tuulella se on ja mitä se itse haluaisi tehdä. Tuntuu että mietin usein varsinkin libertyssä liikaa, miten minun kuuluisi toimia missäkin tilanteessa ja kuinka nopeasti. Maastakäsittely on kuitenkin uusimmasta päästä mulle, vasta nelisen vuotta sitä tehnyt semi-aktiivisesti ja ratsastuskokemusta taas on 2-3 kertaa enemmän. Tällä kertaa siis totesin, että jatkuvan tekemisen sijaan enemmänkin tarkkailen ja katson mitä siitä seuraa.

Liberty workin tavoitehan on ihmisen ja hevosen yhteistyö. Sinä päivänä tämä aihe ei Ystävää kiinnostanut sitten alkuunkaan. Se lähti heti liikkeelle minusta pois päin irti päästyään, harppoi pitkiä käyntiaskelia kentän laitoja pitkin ja kokeili usein, jos saisi jäädä syömään jäätyneitä ruohotupsuja. Pyysin Ystävän aina uudestaan liikkeelle, välillä pyysin vaihtamaan suuntaa ja hetken päästä pyysin vähän raviakin.

En muista mitä siinä tapahtui tai miten selkeitä merkit olivat, mutta jossain vaiheessa Ystävällä tuli mitta täyteen. Se oli taas pysähtynyt syömään, ja kun pyysin sen takaisin raviin, arabialainen pongahti täyteen laukkaan toiseen päähän kenttää. Sieltä se rallitti komeassa kaaressa parin pukkihypyn saattelemana takaisin minun päätyyni, viskoi päätään ilmaan ja korahteli. Tanssahteli lennokasta ravia ohitseni lyhyttä sivua eestaas, kokeili saisiko jäädä nyt omaan rauhaan. Pyysin Ystävän takaisin liikkeelle hyvin pienin avuin, ajatuksenani että se vähän ravailisi vielä. Ravasihan se ehkä kolme askelta ennen kuin oli taas palkokasvit rööreissä kiidättämässä menemään. Tätä rumbaa jatkui jonkun aikaa ja minua rupesi lähinnä naurattamaan pienen tamman loppumattomat energiavarastot - tämä kun ei ihan sitä tyypillisintä rentoa ja rauhallista Ystävää ole. Kun kerran oli vauhtiin päässyt, niin mikäs siinä.

Välillä kokeilin pyytää Ystävän luokseni, kun se oli rauhoittunut lähemmäs minua jopa pysähdykseen. Siitä se pari kertaa kieltäytyi, korskui vaan pää pilvissä sieraimet ja silmät selällään, ravissa keinuen kauemmas. Niinpä pyysin sitä jatkamaan liikuntaharjoituksiaan ja sitten yritin taas uudestaan. Lopulta laukka ei enää noussut ja ravikin alkoi rauhoittua. Matka ei enää jatkunut kentän toiseen päähän, ja silloin ojensin Ystävälle kutsuvan käteni, otin askeleen pari taakse ja ajoin omat energiani alas. Ja se kääntyi samantien katsomaan minuun, otti muutaman askeleen kohti, muttei tullut aivan luokse. En muista onko se koskaan tullutkaan.

Ystävä ei ole sellainen koskettelua ja läheisyyttä rakastava tyyppi, joka tulisi todella iholle mielellään. Tämä oli sen tapa sanoa: "Hyvä on, olen nyt sinun kanssasi." Kävelin Ystävän luokse ja kaivoin taskustani palasen leipää. Tämän jälkeen kävelimme ympäri kenttää kuin paita ja peppu. Teimme ympyröitä ja käännöksiä, tiukkoja ja laajoja. Pysähtelimme ja peruutimme täysin toisiimme koskematta - paitsi silloin kun se meni todella hyvin ja minun oli pakko mennä rapsuttamaan Ystävän kaulaa palkinnoksi. Vaikka tämä liberty -kerta oli alkanut tavallaan "väärällä jalalla", se oli päättynyt paremmin kuin osasin odottaa. Tunnelma oli todella rento ja välitön. Alkuun vastahakoiselta tuntunut hevonen oli siinä lähelläni, koska halusi olla.

Mikä tuosta Ystävän baanailusta vielä jäi mieleen, oli sen ihana ymmärrys väistää ihmistä. Sen se on sisäistänyt paremmin kuin mitään muuta ja Klaaran jälkeen se on se mitä kaikkein eniten arvostan. Nytkin Ystävä laukkasi aivan täyttä vauhtia minua kohti, ja kun nostin kädet ilmaan, se löi jarrut pohjaan ja kiepsahti pennin päällä ympäri toiseen suuntaan. Toisin kuin joku muu poni, joka olisi tästä vain suuttunut minulle ja yrittänyt mahdollisesti tulla päälle, etu- tai takapää edellä huitoen. Siispä suurin voitto minulle tuona päivänä oli pelottomuus. Hevonen oli enemmän tai vähemmän hallitsemattomassa tilassa, vapaana kentällä kanssani, ja minä en pelännyt lainkaan. Tiesin, ettei ole tarvetta pelätä. Ja siksi Ystävä on parasta mitä minulle on pitkiin aikoihin tapahtunut.

Kuten sanoin, liikutin Ystävän tuolloin kahdessa erässä, eli hetkisen lämpimässä tallissa puuhasteltuani - muunmuassa haavanputsausta, sillä se riemukavio oli saanut aikaan muutaman, onneksi todella pienen hokkinaarmun kinttuihinsa - talutin sen takaisin kentälle pelkät sidepullit päässä. Pomppasin pallin päältä paljaaseen selkään vähemmän ketterästi tällä kertaa ja auts, onnistuin reväyttämään ponnistavan jalan reiden jotenkin. Siellä sitten irvistelin ja istuskelin selässä, käppäilin Ystävän kanssa ympäri kenttää ja odottelin että vähän helpottaa. Lopulta tuntui sen verran ookoolta, että vähän ravattiinkin ja nyt sitä askellusta saattoi sanoa jo jogiksi. Äsken niin täysiä päristellyt eläin olikin yhtäkkiä tosi varovainen, samalla alustalla, ja molemmissa askellajeissa tuntui selvästi varovan liikkeitään. Se ratsastus oli lähinnä sellainen "tulipahan käytyä selässä"-kerta, jolloin vain lönköteltiin löysin ohjin ja välillä ohjat kaulalla. Sellainen oli tällä kertaa oikein riittävä ratsastus, meille molemmille.


Rentouttavaa maastoilua

Saman viikon torstaina huomasin että hei, valoahan riittää vielä, siinä vaiheessa kun sain Ystävän haettua tarhasta ja varustettua ratsastusta varten, niinpä päätin lähteä maastoon. Seuraamme liittyi naapurikarsinan pienempi ponitamma omistajineen maastakäsin, me taas matkasimme ratsain lampaankarvapehmustetussa lännensatulassa ja -suitsissa. Kävelimme lähimpiä hiekkatietä peltojen välissä, jossa liikennettä ei ollut, ja kerkesimme takaisin tallille juuri auringonlaskun jälkeen. Tämäkin kerta oli kokonaisuudessaan tosi mukava ja onnistunut, vaikka kylmähän siinä 40 minuutissa ehti tulla niillä pakkasilla, eikä se mun lonkkanikaan ollut toipunut revähdyksestään täysin. Jouduin siis jossain vaiheessa luovuttamaan ja kävelemään loppumatkan, mikä teki ihan hyvää just sille toipilaalle koivelle sekä muutenkin. Ystävä oli koko lenkin pirteä, reipas ja kuulolla. Juuri niin kuin pitääkin.

12. tammikuuta 2014

Shelttiuimareita

Gabin unelma on toteutunut: allas shelttejä täynnä!

Uimala oli lauantaina taas shelttejä pullollaan, niinpä minäkin sinne suuntasin kameroineni. Jos edellinen shelttiuintikuvapostaus meni ohi, se löytyy täältä. Näissä kuvissa on muuten vesileima ihan siitä syystä, että annoin kuvat koirien omistajien käyttöön. Ja kun niitä omistajia on useita, mun ei tarvitse erikseen jokaiselle painottaa, että ilman mainintaa kuvaajasta kuvan käyttö on laitonta. Tekijänoikeudet kun ei ole kaikille täysin päivänselvää, jokapäiväistä asiaa. Tällä tavoin ei sitä kenenkään tarvitse erikseen muistaa, kun copyt on suoraan kuvassa. Muuten en ole kokenut blogia tai muuta varten vesileimaa juurikaan käyttää.

Tällä kertaa käytin kuvaamiseen sekä omaa että koulun kalustoa. Olipa pätevä olo, kun oli kaksi kameraa sekä yhteensä kolme objektiivia (omat kolme jätin kotiin). Niitä sitten sujuvasti vaihtelin ja räpsin menemään. Nämä kuvat on otettu osa kalansilmällä ja osa 85-millisellä - ainakin helppo erottaa, mikä on millä. Kalansilmää käytin omassa kamerassa ja tuota toista koululta lainatussa, ehkä siinäkin joku ero näkyy laadussa..?

Itse kuvauksissa oli taas tosi hauskaa. Jos koira ei ole uimisesta innoissaan, ihmiset on senkin puolesta ja loppua kohden se into yleensä tarttuu. Puhuin aiemmassa postauksessa koiraihmisistä, jotka mun silmissä on kerta toisensa jälkeen yhä mukavampaa porukkaa, johon on helppo mennä mukaan - samaa ei voi sanoa kaikista talliporukoista. Se yhdessä tekemisen riemu ja oman kullannupun herkeämätön kannustaminen saa itsellekin hymyn huulille ja kuten sanoin, on tosi tosi tarttuvaa! Hyvä etten itsekin huudellut sieltä kameran takaa että "Hyvä tyttö, noin, hienosti!"

Uimareita oli joka lähtöön. Vanhuksia, junnuja, pieniä, isoja, arkoja ja vesipetoja. Sekä kaikkea näiden väliltä. Siitä kai se sheltti on hauska rotu, jokaiselle löytyy omanlaisensa. :)