Talviset tallipäiväni

Vauhdikasta reiningiä

Toissaviikon lopulla alkanut pakkanen on tuntunut piristävän niin sisätiloissa eleleviä kissojani kuin myös Ystävää. Sen viikon perjantaina halusin ratsastaa reining-tyyppisiä harjoituksia - kuolaimettomasti sidepulleilla - mikä sopi Ystävälle hyvin siinä mielessä, että se oli valmiiksi reippaalla ja vauhdikkaalla tuulella. Keskittymiskyky puolestaan oli asia erikseen. Taisin aloitella käynnissä taivuttelemalla hyvin sekä tekemällä paljon peruutuksia. Siitä siirryttiin raviympyröihin ja vähitellen kokeilemaan miten ne spinit tällä kertaa onnistuvat. Ystävä oli ennen tätä ollut aika jäykkä, siihen nähden se suoriutui varsinkin spineistä tosi hyvin.

Otin verryttelylaukkaa molempiin suuntiin, ja sain varsinkin alkuun melko napakasti muistutella miten minun kanssani käyttäydytään. Tammalla olisi ollut energioita lähteä vaikka kuuhun, mutta sain sen suostuteltua yhteistyöhön ympyröillä sekä uraa pitkin. Jonkun aikaa tein töitä ihan vaan laukan rauhoittamiseksi, pään laskemiseksi taivaista. Lopuksi, kun tämä oli jotakuinkin saavutettu, kokeilin ratsastaa vähän jotain radantyyppistä. Kaksi spiniä oikealle, kaksi isoa ympyrää reipasta laukkaa oikealle. Tässä kohtaa oli tarkoitus mennä vain yksi pieni ympyrä rauhallista laukkaa oikealle, mutta kun se ei ollutkaan rauhallista, päätin ratsastaa toisen perään ja sain menon vähän laantumaan. Sitten pysähdys ja sama kuvio vasemmalle. Symmetrian nimissä myös tähän kierrokseen kaksi hitaampaa ympyrää, vaikka nyt laukka rauhoittuikin nopeammin. Taisin tehdä loppuun vielä pari laukkasuoraa ja rollbackia. Lopetettiin sellaiseen reippaaseen, mutta rentoon pää alhaalla laukkaan, jonka jälkeen vielä loppuravit - ei sitä ihan jogiksi voi sanoa. Jotain jäykkyyksiä Ystävällä selvästi vielä oli, kun niin pää pystyssä ravaili eikä malttanut millään hidastaa. Onneksi ne pikkuhiljaa taisivat seuraavien päivien aikana karista pois.


Palkitsevaa liberty workia

Viime viikon tiistaina pakkanen paukkui reilusti yli kymmenen asteen. Olin fiksu ja jaoin ulkonaoloajan puoliksi ja puoliksi, niin ettei ehtinyt tulla kylmä. Mentiin suoraan tarhasta kentälle, jossa päästin Ystävän irti. Tämänkertaisen liberty workin suhteen en asettanut mitään tavoitteita. Halusin nähdä, miten Ystävä reagoi minuun, millä tuulella se on ja mitä se itse haluaisi tehdä. Tuntuu että mietin usein varsinkin libertyssä liikaa, miten minun kuuluisi toimia missäkin tilanteessa ja kuinka nopeasti. Maastakäsittely on kuitenkin uusimmasta päästä mulle, vasta nelisen vuotta sitä tehnyt semi-aktiivisesti ja ratsastuskokemusta taas on 2-3 kertaa enemmän. Tällä kertaa siis totesin, että jatkuvan tekemisen sijaan enemmänkin tarkkailen ja katson mitä siitä seuraa.

Liberty workin tavoitehan on ihmisen ja hevosen yhteistyö. Sinä päivänä tämä aihe ei Ystävää kiinnostanut sitten alkuunkaan. Se lähti heti liikkeelle minusta pois päin irti päästyään, harppoi pitkiä käyntiaskelia kentän laitoja pitkin ja kokeili usein, jos saisi jäädä syömään jäätyneitä ruohotupsuja. Pyysin Ystävän aina uudestaan liikkeelle, välillä pyysin vaihtamaan suuntaa ja hetken päästä pyysin vähän raviakin.

En muista mitä siinä tapahtui tai miten selkeitä merkit olivat, mutta jossain vaiheessa Ystävällä tuli mitta täyteen. Se oli taas pysähtynyt syömään, ja kun pyysin sen takaisin raviin, arabialainen pongahti täyteen laukkaan toiseen päähän kenttää. Sieltä se rallitti komeassa kaaressa parin pukkihypyn saattelemana takaisin minun päätyyni, viskoi päätään ilmaan ja korahteli. Tanssahteli lennokasta ravia ohitseni lyhyttä sivua eestaas, kokeili saisiko jäädä nyt omaan rauhaan. Pyysin Ystävän takaisin liikkeelle hyvin pienin avuin, ajatuksenani että se vähän ravailisi vielä. Ravasihan se ehkä kolme askelta ennen kuin oli taas palkokasvit rööreissä kiidättämässä menemään. Tätä rumbaa jatkui jonkun aikaa ja minua rupesi lähinnä naurattamaan pienen tamman loppumattomat energiavarastot - tämä kun ei ihan sitä tyypillisintä rentoa ja rauhallista Ystävää ole. Kun kerran oli vauhtiin päässyt, niin mikäs siinä.

Välillä kokeilin pyytää Ystävän luokseni, kun se oli rauhoittunut lähemmäs minua jopa pysähdykseen. Siitä se pari kertaa kieltäytyi, korskui vaan pää pilvissä sieraimet ja silmät selällään, ravissa keinuen kauemmas. Niinpä pyysin sitä jatkamaan liikuntaharjoituksiaan ja sitten yritin taas uudestaan. Lopulta laukka ei enää noussut ja ravikin alkoi rauhoittua. Matka ei enää jatkunut kentän toiseen päähän, ja silloin ojensin Ystävälle kutsuvan käteni, otin askeleen pari taakse ja ajoin omat energiani alas. Ja se kääntyi samantien katsomaan minuun, otti muutaman askeleen kohti, muttei tullut aivan luokse. En muista onko se koskaan tullutkaan.

Ystävä ei ole sellainen koskettelua ja läheisyyttä rakastava tyyppi, joka tulisi todella iholle mielellään. Tämä oli sen tapa sanoa: "Hyvä on, olen nyt sinun kanssasi." Kävelin Ystävän luokse ja kaivoin taskustani palasen leipää. Tämän jälkeen kävelimme ympäri kenttää kuin paita ja peppu. Teimme ympyröitä ja käännöksiä, tiukkoja ja laajoja. Pysähtelimme ja peruutimme täysin toisiimme koskematta - paitsi silloin kun se meni todella hyvin ja minun oli pakko mennä rapsuttamaan Ystävän kaulaa palkinnoksi. Vaikka tämä liberty -kerta oli alkanut tavallaan "väärällä jalalla", se oli päättynyt paremmin kuin osasin odottaa. Tunnelma oli todella rento ja välitön. Alkuun vastahakoiselta tuntunut hevonen oli siinä lähelläni, koska halusi olla.

Mikä tuosta Ystävän baanailusta vielä jäi mieleen, oli sen ihana ymmärrys väistää ihmistä. Sen se on sisäistänyt paremmin kuin mitään muuta ja Klaaran jälkeen se on se mitä kaikkein eniten arvostan. Nytkin Ystävä laukkasi aivan täyttä vauhtia minua kohti, ja kun nostin kädet ilmaan, se löi jarrut pohjaan ja kiepsahti pennin päällä ympäri toiseen suuntaan. Toisin kuin joku muu poni, joka olisi tästä vain suuttunut minulle ja yrittänyt mahdollisesti tulla päälle, etu- tai takapää edellä huitoen. Siispä suurin voitto minulle tuona päivänä oli pelottomuus. Hevonen oli enemmän tai vähemmän hallitsemattomassa tilassa, vapaana kentällä kanssani, ja minä en pelännyt lainkaan. Tiesin, ettei ole tarvetta pelätä. Ja siksi Ystävä on parasta mitä minulle on pitkiin aikoihin tapahtunut.

Kuten sanoin, liikutin Ystävän tuolloin kahdessa erässä, eli hetkisen lämpimässä tallissa puuhasteltuani - muunmuassa haavanputsausta, sillä se riemukavio oli saanut aikaan muutaman, onneksi todella pienen hokkinaarmun kinttuihinsa - talutin sen takaisin kentälle pelkät sidepullit päässä. Pomppasin pallin päältä paljaaseen selkään vähemmän ketterästi tällä kertaa ja auts, onnistuin reväyttämään ponnistavan jalan reiden jotenkin. Siellä sitten irvistelin ja istuskelin selässä, käppäilin Ystävän kanssa ympäri kenttää ja odottelin että vähän helpottaa. Lopulta tuntui sen verran ookoolta, että vähän ravattiinkin ja nyt sitä askellusta saattoi sanoa jo jogiksi. Äsken niin täysiä päristellyt eläin olikin yhtäkkiä tosi varovainen, samalla alustalla, ja molemmissa askellajeissa tuntui selvästi varovan liikkeitään. Se ratsastus oli lähinnä sellainen "tulipahan käytyä selässä"-kerta, jolloin vain lönköteltiin löysin ohjin ja välillä ohjat kaulalla. Sellainen oli tällä kertaa oikein riittävä ratsastus, meille molemmille.


Rentouttavaa maastoilua

Saman viikon torstaina huomasin että hei, valoahan riittää vielä, siinä vaiheessa kun sain Ystävän haettua tarhasta ja varustettua ratsastusta varten, niinpä päätin lähteä maastoon. Seuraamme liittyi naapurikarsinan pienempi ponitamma omistajineen maastakäsin, me taas matkasimme ratsain lampaankarvapehmustetussa lännensatulassa ja -suitsissa. Kävelimme lähimpiä hiekkatietä peltojen välissä, jossa liikennettä ei ollut, ja kerkesimme takaisin tallille juuri auringonlaskun jälkeen. Tämäkin kerta oli kokonaisuudessaan tosi mukava ja onnistunut, vaikka kylmähän siinä 40 minuutissa ehti tulla niillä pakkasilla, eikä se mun lonkkanikaan ollut toipunut revähdyksestään täysin. Jouduin siis jossain vaiheessa luovuttamaan ja kävelemään loppumatkan, mikä teki ihan hyvää just sille toipilaalle koivelle sekä muutenkin. Ystävä oli koko lenkin pirteä, reipas ja kuulolla. Juuri niin kuin pitääkin.