Vuoristoratamaasto

Sunnuntaina olin tallilla yhdessä äitini kanssa, pitkästä aikaa. Muisteltiin, että edellinen kerta on ollut varmaan teinivuosinani, jopa 7 vuotta sitten. Tuolloin huolehdin kotimme lähellä olevan myyntitallin hevosista omistajan viikonloppuloman ajan, ja yhtenä iltana äiti oli mukana hakemassa hevosia sisälle. Tällä kertaa tallilla hän toimi juttuseurana, apukätenä sekä Ystävän virallisena rapsutuspalveluna, ja lähti meille kävellen seuraksi maastoon.

Itse ratsastus oli melkoista vuoristorataa. Tarjolla oli nopeallakin vaihtuvuudella hyvin erilaisia nopeuksia sekä mielentiloja. Matkamme tallipihasta alkoi rennosti, löysät ohjat yhdessä kädessä käppäillen. Kun pääsimme naapurin raviradalle ja näimme siellä köpöttävän jos jonkinmoista issikkaa, shetukkaa ja suokinputtea, Ystävä sähköistyi. Ravissa se oli kuulolla ja jokseenkin rauhallinen, vaikka selvästi jännittynyt muiden hevosten läsnäolosta - ei tiennyt raukka kenen "laumaan" pitäisi liittyä. Päätin kokeilla suoralla laukkaa ja tunsin pian istuvani täysverisen kilpahevosen satulassa. Sain nähdä vähän vaivaa pysäyttäessäni, ja kun otin toiseen suuntaan uuden noston, sain tehdä ihan tosissani töitä, ettei juostu kotiin asti ykkönen silmässä.

Lähdettiin vähän rauhoittumaan maastoon ja käytiin kävelemässä lähimpiä metsäteitä. Ystävä lönkötteli rauhallista käyntiä taas pitkällä ohjalla, ei tietoakaan äskeisestä hermojen niksahduksesta. Ylämäkeen otin parit laukannostot ja suorilla ravia. Edes ravissa Ystävä ei lähtenyt intoilemaan laukannostoa ja laukassa varsinkin oli niin rauhallinen. Käveltiin takaisin tyhjälle radalle, josta olin ajatellut vain kävellä läpi ja lopettaa niihin hyviin nostoihin metsätiellä. Jotenkin tuli silti tarve laukata vielä kerran nimenomaan radalla, ettei Ystävälle tai minulle itsellenikään jää sellaista mielikuvaa, että radalla laukkaaminen on aina holtitonta baanausta. Niinpä etsiydyin tällä kertaa suoran sijaan kaarteeseen, jossa ravasin ensin vähän matkaa tunnustellakseni Ystävän mielenliikkeitä ja sitten nostin laukan. Pitkin ohjin, rauhallisesti, Ystävä pää alhaalla pärskähdellen. Pätkä ei ollut pitkä eikä sen tarvinnutkaan olla. Nyt oli hyvä suunnata kotiinpäin.

Vain hetkeä myöhemmin viisas ratsuni päätti tehdä itse omat päätöksensä. Olimme ylittämässä ojaa, jonka lähellä pauhasi klapikone ja suoraan edessäpäin näkyi paitsi kotitalli, myös karsinanaapuri oli lähtenyt maastokävelylle ja eteni meitä kohti. Ystävä tarkasteli ojaa, haki jalansijaa ja hypähti pienesti sen yli. Nyt kun se oli saanut kavioihinsa käyntiä enemmän vauhtia, miksi hidastaa? Klapikoneen mökä, johon se ei ollut reagoinut ennen ojaa lainkaan, tarjosi sille loistavan tekosyyn singahtaa kiitolaukkaan kuin ohjus, suorinta tietä kaveria ja kotia kohti. Minulla meni hetki saada molemmat ohjat kunnolla käsiini ja hepo hallintaan, mutta sain ajoissa. Saattoi vieressä kävelleellä äidillä pompsahtaa sydän kurkkuun taas kerran, kun joutui tämmöistä esitystä katselemaan. Jotta tästäkään ei jäisi mitään ajatuksia - hevoselle varsinkaan - käänsin Ystävän ympäri ja kävelin takaisin koneen luo hetkeksi seisomaan. Lähtiessämme kotiinpäin, tunsin kuinka hevosvoimat allani olivat valmiina yrittämään temppujaan uudestaan, mutta sain ne ylipuhuttua. Loppulenkki käveltiin oikein rennosti.

Tähän ei voi sanoa kuin kaksi sanaa: Arabi ja Tamma. Nimenomaan näiden aavikon neitosten (ja joskus muidenkin  hevosten) kanssa olen päässyt monesti kokemaan tuota tunteiden aallokon vellontaa, sekä testaamaan tasapainoani ja reaktiokykyäni näissä ah niin ovelissa harhautus-sinkoamistempuissa. "Hmm, onpas mielenkiintoisen muotoinen tämä kivi tässä polulla. Anna vähän löysää ohjasta niin nuuhkaisen sitä oikein läheltä... Eipäs kun pää ylös ja täyttä laukkaa eteenpäin!" Kuulostaa ehkä hullulta, mutta se on yksi syy, miksi tästä rodusta pidän. Arabeista ei koskaan tiedä, niiden kanssa ei voi tehdä olettamuksia. Täytyy vain katsoa mistä tänään tuulee ja toimia sen mukaan. Ja tälläkin kerralla Ystävä osasi yllättää useaan otteeseen, myös positiivisesti.