29. lokakuuta 2013

Ninni esittäytyy


Päässäni on jo jonkun aikaa muhinut ajatus vähän erilaisesta kissapostauksesta - toki niitä tavallisempiakin on tulossa. Eläimen näkökulmasta kirjoitettuja blogeja näkee aina välillä ja musta ne on niin hauskoja, että päätin pyytää Niiloa ja Ninniä kertomaan olennaisimpia asioita itsestään. Juttua riittikin enemmän kuin olin ajatellut, joten näin ensialkuun kuullaan Ninnin syviä mietteitä ja samalla nähdään vähän tuoreempia kuviakin.




"Noin yleisesti, olen hyvin varautunut tyyppi. Jos ovikello soi, juoksen yleensä karkuun nojatuolin taakse, josta voin varovasti kurkkia, kuka tuli. Olen muutenkin hyvin tarkkaavainen ympäristöstäni ja minua epäilyttää suuresti ihmisten liikehdintä läheisyydessäni, mitä ikinä sitten aikovatkaan tehdä - ei niistä koskaan tiedä. Isännän ja emännän tunnen niin hyvin, että heitä en enää pakoile - ihan joka kerta.

Toiseksi olen todella utelias. Kun olen saanut tutkiskella ovesta sisään tullutta vierasta omassa rauhassani, hiivin huomaamattomasti eteiseen tarkastamaan hänen laukkunsa ja kenkänsä. Niiden nuuhkuttelu on sen verran turvallista ja mukavaa puuhaa, että kun minut sitten huomataan ja tarjotaan kättä, en pelkää nuuhkaista sitäkin. Nopsasti sen kuitenkin teen, ja sitten livistän taas kauemmas, etteivät vaan nappaa kiinni.

En pidä koskettelusta, päivisin. Joskus yöllä, kun ihmiset nukkuvat, minulle tulee kovin yksinäistä. Niinpä tassuttelen isännän tai emännän päälle leipomaan tassuillani, herättelen lempeästi kehräykselläni ja silloin jos saan silityksiä, oi, jään niin mielelläni siihen rinnan päälle hetkeksi lepäämään. Aamuisin olen myös seurallinen. Nautin yhteisistä hetkistä aamiaispöydän äärellä, isännän tai emännän sylissä. Joskus siinä pyöriessä ja kehrätessä saan maistaa jogurttia, kinkkua tai juustoa - mitä ikinä syövätkään - mutta tärkeintä minulle on yhdessäolo ja hellyys, silloin kun minä sitä haluan.

En tosiaan ole kovin pahasti ruuan perään. Syön kyllä mielelläni, juoksen aina ensimmäisenä maistamaan kun kuulen kuppiin laitettavan uutta ruokaa, mutten sentään ihan kaikkeen suostu vaikka mitä herkkuja tarjoiltaisiin - toisin kuin eräs... Tykkään oppia uusia juttuja, ja silloin kelpuutan kyllä namipalkankin. Niilo on meistä enemmän se sirkuskissa, joka aina varastaa show:n ja saa kaikki namit. Yleensä menen silti mukaan, vähän sinne taka-alalle, heittämään pari yläfemmaa tai kiipeämään laatikon päälle, niin saan minäkin muutaman lohenmakuisen karkin.

Olen erittäin atleettinen. Urheilu on minulle tärkeää, ilman sitä turhaudun ja pidän sellaista mekkalaa, että yleensä jompi kumpi ihmisistäni älyää järjestää minulle äkkiä tekemistä. Joskus emäntä tarjoaa minulle nameja, jos hyppään pienen esteen yli. Olen siinä hyvä, mutta kyllästyn aika nopeasti. Parin hypyn jälkeen se alkaa olla jo vanha juttu, ei siis kovin kiinnostavaa puuhaa. Kesäisin viihdyn pitkiä aikoja parvekkeella, jossa on hyvät kiipeilymahdollisuudet. Joskus siellä näkee eläviä lintujakin.




Paras urheilumuoto on tietenkin metsästys. Siihen on helppo yhdistää hyppimistä, kiipeilyä, tasapainoilua ja juoksutreeniä. Metsästän mielelläni lähes mitä vaan: narunpätkiä, takeissa roikkuvia heijastimia, lelulintua, tammenterhoja, Niiloa, omaa häntääni... Meillä onkin sellainen rutiini, että joka ilta ennen kuin ihmiset menevät nukkumaan, minä saan metsästää. Joskus minun täytyy ensin tehdä jotakin, esimerkiksi istua alas tai antaa kiinni, ottaa syliin tai silittää. Kun olen tämän tehnyt nätisti, saan mitä parhaimman metsästettävän: höyhenpäisen kepin. Sitä säilytetään emännän vaatekaapissa minulta piilossa, en ymmärrä miksi. Pitäisin siitä niin hyvää huolta, veisin sen mukanani eteisen nurkkaan ja sukisin ne ihanat sulat aivan märiksi, kunnes repisin yksitellen irti. Aina välillä yritän toteuttaa tämän suunnitelmani - eikä niitä sulkia montaa enää olekaan -  niin että kiipeän vetolaatikoita myöten kaappia ylös ja keplottelen oven auki. Emäntä ei näitä yrityksiäni osaa arvostaa, siinä hommassa kun usein saattaa jokunen vaatekappale lennähtää lattialle - tai koko hyllyllinen...

Rakastan lakanoita. Juuri viikattu, puhdas pyykkipino tuoksuu niin hyvältä, että makoilen mielläni semmoisen päällä. Myös lakanoita saalistan mielelläni. Ne näyttävät hauskoilta roikkuessaan pyykkinarulla, jolloin käyn välillä hyppäämässä roikkumaan niihin, mutta ihan parasta on kun lakanat vaihdetaan sänkyyn. Aiheutan ihmisilleni hillittömiä naurukohtauksia, kun juoksen pää viidentenä jalkana ympäri sänkyä ja hyökkäilen kankaiden kimppuun. Välillä kiipeän roikkumaan pussilakanan sisälle emännän pidellessä peittoa ilmassa, välillä piiloudun sijauspatjan ja isomman patjan väliin. Lakanoiden vaihto on ehdottomasti kuukauden paras tapahtuma.

Niin lakanoihin kuin kaikkeen muuhunkin liittyen, olen saanut lempinimen Osallistuja. Se tulee siitä, kun tykkään aina mennä mukaan, mitä ikinä ihmiseni tekevätkään. Tai Niilo, joskus osallistun Niilon puuhiinkin, mutta yleensä jännimmät jutut ovat ihmisten juttuja. Kuten esimerkiksi uusien asioiden purkaminen pahvilaatikoista, pyykkien ripustaminen, huoneesta toiseen käveleminen, suihkussa käyminen... En tykkää vedestä, niin jään yleensä odottamaan suihkuverhon paremmalle puolelle. Mutta metsästysleikeissä vesi on hauska elementti. Joskus emäntä laittaa pienen vauva-ajan hiekkalaatikkoni täyteen vettä ja heittää sinne pari foliovenettä, jotka minä käyn sitten pelastamassa. Silloin ei haittaa, jos vähän nassu tai tassu kastuu, koska myös kalastaminen on hauskaa puuhaa.




Emännältäni usein kysytään, mikä minun suhteeni Niiloon on. Ihmiset ehdottavat välillä tyttöystävää, välillä siskoa. Totuus on, että me olemme ystäviä. Niilo on minua paljon vanhempi, mikä tekee hänestä sellaisen huolehtivan sedän. Me viihdymme yhdessä ja erikseen - osaamme antaa tilaa toisillemme. Harvemmin nukumme vierekkäin, mutta niinkin joskus teemme. Päivittäin meillä on yhteisiä pesuhetkiä, jotka usein muuttuvat sujuvasti painitreeneiksi. Rohkeana, sporttisena tyttönä en pelkää haastaa itseäni isompaa ukkelia kunnon matsiin, vaikka juuri kokoni puolesta jäänkin yleensä alakynteen aika nopeasti. Niilo puolestaan on vanha ja hidas, vähän huononäköinenkin, mikä on minulle hyödyksi. Bravuurini on hyökätä juuri kun Niilo on kumartunut pesemään mahaansa, sitä se ei koskaan aavista etukäteen.




En pidä koirista. Jostain syystä kodissani välillä niitä käy, varsinkin se yksi tietty koira, Ruffe. Siihen olen jo aika tottunut, eikä sen läsnäolo niin haittaa. Oikeastaan Ruffe vaikuttaa jopa hyvältä tyypiltä, mutta meidän keskinäinen ongelmamme on kielimuuri. Joskus ehdotan sille leikkiä, nyin vaikka häntää vähän, vaan siitä se ei pidä ja vetää häntänsä pois. Sitten kun minä juoksentelen omiani, se hullu lähtee jahtaamaan! Minä taas en sellaista siedä. Yleensä Ruffe tajuaa antaa minulle oman tilani, mutta muut täällä käyvät koirat ovat olleet todella epäilyttäviä. Niitä minä tarkkailen aina kauempaa, yleensä kaapin päältä tai nojatuolien takaa. Sille yhdelle terrierivanhukselle annoin pari kertaa ihan kunnolla turpaan, kun ei muuten ymmärtänyt pysyä loitolla. Muut ovat ymmärtäneet ihan pelkästä ilmeestäni, tai viimeistään sähinästä ja murinasta. Ihme tunkeilijoita koko sakki...


Tältä näytin kun näin uusia koiria kodissani - eivätpä uskaltaneet lähestyä!

Mitä ihmisiin tulee, minulla on hyvä valikoima omia ihmisiä. Isäntäni on vähemmän seurallinen, viihtyy omissa oloissaan ja harvemmin minua käpälöi. Metsästystä hän saisi kyllä järjestää useammin, mutta toisaalta isäntä on se helpommin lähestyttävä ja aina turvallinen syli käpertyä halutessaan. Emäntä on selvästi puuhakkaampi tyyppi. Hän järjestää meille vähän väliä temppuhetkiä ja metsästystä, mutta näiden kivojen juttujen lisäksi tykkää vähän liikaa syliin ottamisesta ja lääppimisestä. Siihenkin minä olen jo tottunut, enkä enää rimpuile karkuun kuten ennen. Loppujen lopuksi, on se lämmin syli ja lempeä silittely aika mukavaa elämää pienelle kissalle."


Tässä nojatuolissa vietän paljon aikaa, lepäillen ja nukkuen.
Luit oikein, en minäkään ihan tauotta juoksentele ympäriinsä!


Jäikö jotain hämärän peittoon? Kysy!
Kysymyksiin ja kommentteihin vastaavat tällä kertaa sekä Hanna että Ninni.


21. lokakuuta 2013

Muotokuvia koirista

Jos joku sitä vielä muistaa, kirjoitin muistaakseni jopa tämän vuoden puolella eräässä haastepostauksessa, että en ole koiraihminen. Syyslomaviikon aikana löysin itseni valokuvaamasta viitenä päivänä, joista neljänä kuvasin koiria. Oho. Hoitokoirien myötä näistä eläimistä on tullut minulle tutumpia ja sitä kautta myös kiinnostavampia kuvauskohteina.

Kun puhutaan muotokuvista, perinteinen ajatus on valokuva ihmisestä. Tai jos mennään ihan muotokuvan alkulähteille, niin maalauksesta ihmisestä. Joka tapauksessa muotokuvan tarkoitus on esittää olennaisimmat piirteet kuvattavasta henkilöstä, persoonaa, taustaa, ammattia jne. Joku aika sitten katselin netistä liveluentoa, jossa amerikkalainen muotokuvaaja kertoi miten on itse soveltanut tästä perinteisestä muotokuvauksesta omaa tyyliään ja mitä kaikkia kikkoja voi muotokuvia tehdessä käyttää. Näistä riemastuneena olen itsekin innostunut enemmän ajatuksesta kuvata ihmisiä, mutta kuten sanoin, viime viikolla kuvasin koiria ja näistä Maisan ja Tillyn näpsyistä tuli hyvinkin muotokuvamaisia minun makuuni. Tytöt ovat vakituisia hoitokoiriani, joista kerroin vähän perusinfoa tässä postauksessa.

Tuleeko kuvista esiin koirien persoona, elämäntyyli, jotain muuta..? 
Millaisina koirina sinä näet Maisan ja Tillyn?

Tunnistusvinkki: 
Ensimmäisessä kuvassa Maisa vasemmalla ja Tilly oikealla.

















17. lokakuuta 2013

Ruskan värit


Blogissa myllertävät muutosten tuulet, minkä huomaa päivitetyistä alasivuista sekä uudistetusta ulkoasusta. Banneri-ideat jätän vielä hautumaan toistaiseksi, varmaan semmoinen vielä jossain välissä tänne tupsahtaa. Uudesta puheen ollen, olen tässä urakoinut ja käynyt kaikki vanhat postaukset läpi (kyllä, kaikki yli 200 kappaletta) ja tägännyt niihin olennaisimmat asiat. Nyt blogin sivupalkissa on myös valikko Tunnisteet, joista nämä kaikki "olennaiset" tägit löytyvät ja sitä kautta pääsee kukin selaamaan juuri sitä mitä tällä hetkellä haluaa katsella / lukea. :) 

Tänään postaan niitä arkistoihin kertyneitä kuvia. Nämä tosin siitä tuoreimmasta päästä, ihan viikon sisällä kaikki kuvattu. Tavallista upeampi ruska sai minutkin liikkeelle kameran kanssa useampaan otteeseen, tässä siis minun näkemykseni mm. Korkeasaaren ja parin muun paikan syksyisestä olemuksesta. (Eläinkuvat saavat myöhemmin oman postauksensa.)

Syysloman kunniaksi lainasin koululta objektiivin, Canon EF 50mm f/1.4 USM, jolla nämä kuvat on otettu. Jälleen kerran omia obiskojani valovoimaisempi, mitä optiikassa kovasti arvostan. Ihan nättiä tällä tulee!

















11. lokakuuta 2013

Aikakauden loppu




Huono vuokraaja vai tosi huono tuuri? Tällä hetkellä tuntuu, että kumpaakin. Olen tullut taas yhden kivikkoisen tien päähän, surullisena mutta onneksi vähän helpottuneenakin.

Kävin Lauran kanssa tyhjentävän keskustelun mun toimimisesta Klaaran kanssa, ja tultiin siihen tulokseen, ettei se ole enää hyvä ajatus. En tiedä miksi - sehän tässä eniten ärsyttää - mutta mun ja Klaaran keskinäinen kommunikointi ei toimi eikä siksi yhteistyökään. On normaalia, että hevonen alussa testaa uutta ihmistä, mutta mä olen tämän ponin tuntenut jo puoli vuotta, ja tuntuu että ongelmat on sieltä alusta tähän päivään vain kasvaneet. Tavalliset hoitotoimenpiteet, maastakäsittely, joskus ratsastuskin muuttuivat vaarallisiksi tilanteiksi ja usean kuukauden yrittämisistä huolimatta minä en osaa tätä ongelmaa korjata.

Kun Klaara muuttui minulle hankalaksi, aloin pelätä sitä. Yritin suomalaisella sisulla pärjätä, selvittää asiat, mutta en vain onnistunut. Niinpä turhauduin. Se alkoi jo näkyä muillekin, ettei minua huvita koko ponin luokse mennä, kun ahdisti pelkkä ajatus siitä mitä sen kanssa todennäköisesti taas tapahtuu. Tällaisia asioita on itselle todella hankala myöntää enkä ole pystynyt puhumaan tai kirjoittamaan Klaarasta itkemättä moneen päivään. Eikä tekisi nytkään mieli postata yhtään mitään koko aiheesta.

Jollain tapaa suhde hevoseen on kuin parisuhde, ja tämä tilanne muistuttaa huonosta parisuhteesta irti päästämistä. Se on vaikeaa, kun muistaa kaikki ne hyvät asiat ja ihanat hetket yhdessä. Sitä jaksaa aina vaan toivoa, että vielä koittaa aika, kun yhteiselo ei ole näin hankalaa ja kaikki on taas paremmin. Vasta kun joku muu sen sinulle sanoo ääneen, ymmärrät itsekin, että vaihtoehtoja on vain yksi. Se ei ole helppo eikä miellyttävä, mutta loppujen lopuksi ainoa oikea.

Näin on Klaaran aikakausi tässä blogissa ja minun elämässäni ohitse. Vaikka nuoren hevosen koulutus yhä kiinnostaa, tämä ei ollut mun elämässä se oikea hetki eikä oikea hevonen. Harmittaa todella, että tässä kävi näin, mutta tosiaan on ihan kaikkien kannalta parempi ratkaisu. Klaaralla on ympärillään ihania ihmisiä, joiden kanssa se on tyytyväisempi ja jotka sen seurasta todella nauttivat. En voi muuta kuin toivottaa heille onnea ponin kanssa ja toivoa kuulevani välillä kuulumisia tallilta.

Tässä blogin viimeiset Klaara-kuvat, irtohypytyspäivältä.






Loppujen lopuksi tämä tuli ihan hyvään saumaan, jos näin nyt voi edes sanoa. Olen nimittäin jo kuukauden päivät vuokrannut Klaaran lisäksi toista hevosta, jonka kanssa on mennyt tosi hyvin. Niinpä en tällä kertaa jäänyt aivan tyhjin käsin eikä harmitus ehkä ole niin suuri kuin voisi olla. Tämän uuden hevosen omistaja toivoo, etten hänen hevosestaan täällä julkisesti kirjoittaisi ainakaan toistaiseksi, joten blogin sisältö ja suunta on hyvinkin hakusessa juuri nyt.

Ideoita blogin suhteen saa toki ehdottaa. Julkaisemattomia valokuvia mulla on vielä joitakin (satoja) tallessa, joten varmaan aika valokuvauspainotteiseksi muuttuu tämä homma näin alkuun. Ja tietty kissoista alan varmaan kirjoitella enempi, kun sitä on näköjään vähän toivottukin. (Jos et ole vielä vastannut kissakyselyyn, tee se nyt!) Lifestyle-bloggaajaa musta ei tule ja tuskin sitä moni toivookaan. Ehkä pystyn kirjoittamaan hevosista vielä, vaikkei blogilla päätähteä olisikaan?


5. lokakuuta 2013

Koottuja koirakuvia

Viime aikoina en ole juuri kirjoitellut, kun tuntuu ettei ole mitään mistä kirjoittaa. Tällä viikolla en Klaaraakaan nähnyt koulukiireiden takia. Ainoa mitä rästissä tuntuu olevan, on kuvapostaukset (ja kissoista pitäisi tehdä päivitys, kun löydän jostain intoa kirjoittaa niistä). Eli tällä kertaa niitä kuvia sitten.

Kokosin yhteen koiramaisempia otoksia tästä syksyn varrelta. Ensimmäiseksi voisin esitellä tämänhetkiset vakiohoitokoirani Maisan ja Tillyn, joiden seurasta nautin tätä nykyä lähes joka viikko. Maisa on 5-vuotias perhoskoiranarttu ja Tilly puolestaan 8-vuotias cockerspanielinarttu. Heidän emännällään on töissä pitkiä päiviä ja muutenkin touhukas elämä pienen lapsen kanssa, niinpä minä tarjoan vähän lenkitysapua ja muita virikkeitä näille herttaisille koirille. Ovat äärettömän kilttejä ja kuuliaisia eläimiä molemmat, näiden luokse on aina mukava mennä.









Arkistoista löysin myös pari kuvaa siskoni Katjan hoitokoirasta Morriksesta, joka oli mukanamme eräissä mätsäreissä. Katja kävi näyttämässä Ruffen kehässä, Morris oli lähinnä kokemusta hakemassa seurakoirana. Ruffesta ei tullut näissä haastavissa puolivarjo-olosuhteissa yhtään oikeasti hyvää kuvaa, niinpä tässä vain Morriksen pärstästä pari näpsyä. Morris on rodultaan perun karvaton, mutta kuitenkin karvallinen ja mun ehdoton suosikki Katjan hoidokeista. Hauska persoona. :)





Tällä viikolla kävin taas koirauimalalla kuvailemassa. Katja on nimittäin päässyt sinne työharjoitteluun - lisää hänen omassa blogissaan. Hän oli saanut suostuteltua äidin tuomaan perheemme cairnterrierivanhuksen Lassen kokeilemaan uimista, ensimmäistä kertaa sisätiloissa. Lasse on aina tykännyt hakea keppiä luonnonvesissä ja mökillä uimaan lähtiessä juokseekin itse mielellään veteen. Uimalassa käyminen oli vähän eri juttu, outo paikka ja erilaisia sääntöjä, mutta äkkiä Lasse ne oppi ja innostui kovasti puuhasta. Aluksi herra sai päälleen liivit, jotta häntä oli helpompi ohjata tarpeen tullen. Huomattiin pian, että osaa homman, niin sai uida ilman. Kohta 13 vuotta täyttävälle koiralle uiminen on varmasti mitä parhain liikuntavaihtoehto, kun lihaksia ei juuri ole ja takapään toiminta hyvin kankeaa nykyään. Josko tästä saisi arkielämää helpottavan harrastuksen Lasselle. :)










Kommentoi rohkeasti mitä tykkäsit! :)