Ninni esittäytyy

Päässäni on jo jonkun aikaa muhinut ajatus vähän erilaisesta kissapostauksesta - toki niitä tavallisempiakin on tulossa. Eläimen näkökulmasta kirjoitettuja blogeja näkee aina välillä ja musta ne on niin hauskoja, että päätin pyytää Niiloa ja Ninniä kertomaan olennaisimpia asioita itsestään. Juttua riittikin enemmän kuin olin ajatellut, joten näin ensialkuun kuullaan Ninnin syviä mietteitä ja samalla nähdään vähän tuoreempia kuviakin.

"Noin yleisesti, olen hyvin varautunut tyyppi. Jos ovikello soi, juoksen yleensä karkuun nojatuolin taakse, josta voin varovasti kurkkia, kuka tuli. Olen muutenkin hyvin tarkkaavainen ympäristöstäni ja minua epäilyttää suuresti ihmisten liikehdintä läheisyydessäni, mitä ikinä sitten aikovatkaan tehdä - ei niistä koskaan tiedä. Isännän ja emännän tunnen niin hyvin, että heitä en enää pakoile - ihan joka kerta.

Toiseksi olen todella utelias. Kun olen saanut tutkiskella ovesta sisään tullutta vierasta omassa rauhassani, hiivin huomaamattomasti eteiseen tarkastamaan hänen laukkunsa ja kenkänsä. Niiden nuuhkuttelu on sen verran turvallista ja mukavaa puuhaa, että kun minut sitten huomataan ja tarjotaan kättä, en pelkää nuuhkaista sitäkin. Nopsasti sen kuitenkin teen, ja sitten livistän taas kauemmas, etteivät vaan nappaa kiinni.

En pidä koskettelusta, päivisin. Joskus yöllä, kun ihmiset nukkuvat, minulle tulee kovin yksinäistä. Niinpä tassuttelen isännän tai emännän päälle leipomaan tassuillani, herättelen lempeästi kehräykselläni ja silloin jos saan silityksiä, oi, jään niin mielelläni siihen rinnan päälle hetkeksi lepäämään. Aamuisin olen myös seurallinen. Nautin yhteisistä hetkistä aamiaispöydän äärellä, isännän tai emännän sylissä. Joskus siinä pyöriessä ja kehrätessä saan maistaa jogurttia, kinkkua tai juustoa - mitä ikinä syövätkään - mutta tärkeintä minulle on yhdessäolo ja hellyys, silloin kun minä sitä haluan.

En tosiaan ole kovin pahasti ruuan perään. Syön kyllä mielelläni, juoksen aina ensimmäisenä maistamaan kun kuulen kuppiin laitettavan uutta ruokaa, mutten sentään ihan kaikkeen suostu vaikka mitä herkkuja tarjoiltaisiin - toisin kuin eräs... Tykkään oppia uusia juttuja, ja silloin kelpuutan kyllä namipalkankin. Niilo on meistä enemmän se sirkuskissa, joka aina varastaa show:n ja saa kaikki namit. Yleensä menen silti mukaan, vähän sinne taka-alalle, heittämään pari yläfemmaa tai kiipeämään laatikon päälle, niin saan minäkin muutaman lohenmakuisen karkin.

Olen erittäin atleettinen. Urheilu on minulle tärkeää, ilman sitä turhaudun ja pidän sellaista mekkalaa, että yleensä jompi kumpi ihmisistäni älyää järjestää minulle äkkiä tekemistä. Joskus emäntä tarjoaa minulle nameja, jos hyppään pienen esteen yli. Olen siinä hyvä, mutta kyllästyn aika nopeasti. Parin hypyn jälkeen se alkaa olla jo vanha juttu, ei siis kovin kiinnostavaa puuhaa. Kesäisin viihdyn pitkiä aikoja parvekkeella, jossa on hyvät kiipeilymahdollisuudet. Joskus siellä näkee eläviä lintujakin.

Paras urheilumuoto on tietenkin metsästys. Siihen on helppo yhdistää hyppimistä, kiipeilyä, tasapainoilua ja juoksutreeniä. Metsästän mielelläni lähes mitä vaan: narunpätkiä, takeissa roikkuvia heijastimia, lelulintua, tammenterhoja, Niiloa, omaa häntääni... Meillä onkin sellainen rutiini, että joka ilta ennen kuin ihmiset menevät nukkumaan, minä saan metsästää. Joskus minun täytyy ensin tehdä jotakin, esimerkiksi istua alas tai antaa kiinni, ottaa syliin tai silittää. Kun olen tämän tehnyt nätisti, saan mitä parhaimman metsästettävän: höyhenpäisen kepin. Sitä säilytetään emännän vaatekaapissa minulta piilossa, en ymmärrä miksi. Pitäisin siitä niin hyvää huolta, veisin sen mukanani eteisen nurkkaan ja sukisin ne ihanat sulat aivan märiksi, kunnes repisin yksitellen irti. Aina välillä yritän toteuttaa tämän suunnitelmani - eikä niitä sulkia montaa enää olekaan -  niin että kiipeän vetolaatikoita myöten kaappia ylös ja keplottelen oven auki. Emäntä ei näitä yrityksiäni osaa arvostaa, siinä hommassa kun usein saattaa jokunen vaatekappale lennähtää lattialle - tai koko hyllyllinen...

Rakastan lakanoita. Juuri viikattu, puhdas pyykkipino tuoksuu niin hyvältä, että makoilen mielläni semmoisen päällä. Myös lakanoita saalistan mielelläni. Ne näyttävät hauskoilta roikkuessaan pyykkinarulla, jolloin käyn välillä hyppäämässä roikkumaan niihin, mutta ihan parasta on kun lakanat vaihdetaan sänkyyn. Aiheutan ihmisilleni hillittömiä naurukohtauksia, kun juoksen pää viidentenä jalkana ympäri sänkyä ja hyökkäilen kankaiden kimppuun. Välillä kiipeän roikkumaan pussilakanan sisälle emännän pidellessä peittoa ilmassa, välillä piiloudun sijauspatjan ja isomman patjan väliin. Lakanoiden vaihto on ehdottomasti kuukauden paras tapahtuma.

Niin lakanoihin kuin kaikkeen muuhunkin liittyen, olen saanut lempinimen Osallistuja. Se tulee siitä, kun tykkään aina mennä mukaan, mitä ikinä ihmiseni tekevätkään. Tai Niilo, joskus osallistun Niilon puuhiinkin, mutta yleensä jännimmät jutut ovat ihmisten juttuja. Kuten esimerkiksi uusien asioiden purkaminen pahvilaatikoista, pyykkien ripustaminen, huoneesta toiseen käveleminen, suihkussa käyminen... En tykkää vedestä, niin jään yleensä odottamaan suihkuverhon paremmalle puolelle. Mutta metsästysleikeissä vesi on hauska elementti. Joskus emäntä laittaa pienen vauva-ajan hiekkalaatikkoni täyteen vettä ja heittää sinne pari foliovenettä, jotka minä käyn sitten pelastamassa. Silloin ei haittaa, jos vähän nassu tai tassu kastuu, koska myös kalastaminen on hauskaa puuhaa.

Emännältäni usein kysytään, mikä minun suhteeni Niiloon on. Ihmiset ehdottavat välillä tyttöystävää, välillä siskoa. Totuus on, että me olemme ystäviä. Niilo on minua paljon vanhempi, mikä tekee hänestä sellaisen huolehtivan sedän. Me viihdymme yhdessä ja erikseen - osaamme antaa tilaa toisillemme. Harvemmin nukumme vierekkäin, mutta niinkin joskus teemme. Päivittäin meillä on yhteisiä pesuhetkiä, jotka usein muuttuvat sujuvasti painitreeneiksi. Rohkeana, sporttisena tyttönä en pelkää haastaa itseäni isompaa ukkelia kunnon matsiin, vaikka juuri kokoni puolesta jäänkin yleensä alakynteen aika nopeasti. Niilo puolestaan on vanha ja hidas, vähän huononäköinenkin, mikä on minulle hyödyksi. Bravuurini on hyökätä juuri kun Niilo on kumartunut pesemään mahaansa, sitä se ei koskaan aavista etukäteen.

En pidä koirista. Jostain syystä kodissani välillä niitä käy, varsinkin se yksi tietty koira, Ruffe. Siihen olen jo aika tottunut, eikä sen läsnäolo niin haittaa. Oikeastaan Ruffe vaikuttaa jopa hyvältä tyypiltä, mutta meidän keskinäinen ongelmamme on kielimuuri. Joskus ehdotan sille leikkiä, nyin vaikka häntää vähän, vaan siitä se ei pidä ja vetää häntänsä pois. Sitten kun minä juoksentelen omiani, se hullu lähtee jahtaamaan! Minä taas en sellaista siedä. Yleensä Ruffe tajuaa antaa minulle oman tilani, mutta muut täällä käyvät koirat ovat olleet todella epäilyttäviä. Niitä minä tarkkailen aina kauempaa, yleensä kaapin päältä tai nojatuolien takaa. Sille yhdelle terrierivanhukselle annoin pari kertaa ihan kunnolla turpaan, kun ei muuten ymmärtänyt pysyä loitolla. Muut ovat ymmärtäneet ihan pelkästä ilmeestäni, tai viimeistään sähinästä ja murinasta. Ihme tunkeilijoita koko sakki...

Tältä näytin kun näin uusia koiria kodissani - eivätpä uskaltaneet lähestyä!

Mitä ihmisiin tulee, minulla on hyvä valikoima omia ihmisiä. Isäntäni on vähemmän seurallinen, viihtyy omissa oloissaan ja harvemmin minua käpälöi. Metsästystä hän saisi kyllä järjestää useammin, mutta toisaalta isäntä on se helpommin lähestyttävä ja aina turvallinen syli käpertyä halutessaan. Emäntä on selvästi puuhakkaampi tyyppi. Hän järjestää meille vähän väliä temppuhetkiä ja metsästystä, mutta näiden kivojen juttujen lisäksi tykkää vähän liikaa syliin ottamisesta ja lääppimisestä. Siihenkin minä olen jo tottunut, enkä enää rimpuile karkuun kuten ennen. Loppujen lopuksi, on se lämmin syli ja lempeä silittely aika mukavaa elämää pienelle kissalle."

Tässä nojatuolissa vietän paljon aikaa, lepäillen ja nukkuen.
Luit oikein, en minäkään ihan tauotta juoksentele ympäriinsä!

Jäikö jotain hämärän peittoon? Kysy!

Kysymyksiin ja kommentteihin vastaavat tällä kertaa sekä Hanna että Ninni.