Kehumisen kulttuuri

Minulla on ollut suuri ilo ja kunnia päästä kokeilemaan agilityharrastusta hoitokoirieni kanssa. Olen huomannut, että jokainen uusi harrastus tukee niitä vanhoja ja toisinpäin. Tanssitaustasta oli hyötyä omien liikkeiden rytmittämiseen esteiden välissä - agilityssä kun on myös ohjausliike nimeltä valssi - joogasta puolestaan on ollut apua istunnalle ratsastaessa. Etenkin kaikki eläinharrastukset opettavat toisistaan, vaikka puhutaan hyvin erilaisista eläimistä, joiden kanssa tehdään eri asioita. Hevoset ja ratsastus, kissat ja "istu & tassu"-temput, koirat ja agility. Vertailen usein sekä omia että muiden toimintatapoja eri eläinten kanssa ja viimeisimmän aksailukerran jälkeen mieleen nousi eläimen kehuminen.

Ääni on tehokas tapa palkita eläintä oikeasta käytöksestä varsinkin silloin, kun esimerkiksi ruokapalkkaa ei ole mahdollista antaa sillä sekunnilla. Ääni voi olla myös lupaus tulevasta herkkupalasta -> naksutinkoulutus. Useimmat eläimet ehdollistuvat minun kokemukseni mukaan melko nopeasti ja helposti tietylle äänensävylle ja/tai sanalle. Monet yksilöt osaavat pitää suuressakin arvossa kuulemiaan kehuja ja motivoitua niistä entisestään.

Näinhän on meillä ihmisilläkin. En pysty olemaan hymyilemättä, kun ystäväni maistaa tekemääni kakkua ja hihkaisee "Tää on tosi hyvää!" Siitä saan kannustusta kokeilla jälleen uutta reseptiä. Jos ystäväni pitäisivät nämä ajatukset vain itsellään, sanomatta niitä koskaan ääneen vaikka lautaset tyhjäksi söisivätkin, vähintäänkin hämmentyisin ja pahimmassa tapauksessa lakkaisin jossain vaiheessa tekemästä kakkuja kokonaan. Miksi turhaan yrittää, kun niitä ei tunnuta tavan näkkileipää enempää arvostettavan.


Otetaan pari kuvitteellista esimerkkiä koira- ja hevosmaailmoista:

Koira ampaisee agilityradalle. Se on kokoajan katsekontaktissa ohjaajaansa, hyppää juuri ne esteet kuin siltä pyydetään ja viimeisen putken päätteeksi rientää häntä heiluen ihmisen luo palkintoa hakemaan. Sen lisäksi että suu täyttyy herkullisen nakinpalan mausta, koiralle tärkeä oma ihminen heittelee käsiä ilmaan ja hihkuu riemusta niin että hallissa kaikuu. "Ai että on pätevä! Hyvä likka! Jesss!" Koira bilettää mukana aivan liekeissä ja lähtee innolla tekemään pidempää radanpätkää.

Hevosta ratsastetaan kentällä. Se laukkaa kootussa muodossa tasaista tahtia pääty-ympyrällä, täysin kuulolla ratsastajansa pienimmillekin avuille. Kentän keskipisteessä tapahtuu laukanvaihto. Ratsastaja antaa avut, hevonen tekee lähes täydellistä työtä ja suoriutuu tehtävästä moitteettomasti, jatkaen matkaansa toiselle pääty-ympyrälle. Ratsastaja löysää sisäohjaa taputtaakseen nopeasti kädellään hevosen kaulaa tai jättää senkin väliin. Hevonen tyytyy osaansa ja jatkaa käskyjen toteuttamista.

Miksi ratsastaja ei kehunut hevosta? Agilityhallissa oli paljon muita ihmisiä, mutta se ei estänyt aikuista ihmistä kiljumasta kimeästi kuin pikkutyttö. Muut koirat ja ihmiset kuulivat, mutteivät olleet millänsäkään - tällainen hihkuminen on täällä aivan normaalia ja jopa suotavaa. Kentällä tai sen läheisyydessä ei välttämättä ollut ketään tai sitten muutama tuttu ratsastaja. Mutta ratsastajalla ei yksinkertaisesti ollut pokkaa tai kokenut tarvetta sanoa hevoselleen mitään, koska ei kukaan muukaan sano ja se voisi kuulostaa nololta.

Havainnollistus miltä ihmisen reaktio näyttää eläimen (ja toisen ihmisen) silmin:

Miten on päädytty tähän, että näitä kahta ihmistä eniten palvelevaa eläinlajia koulutetaan näin eri tavalla? Ei voi olla muuta kuin kiitollinen hevosille, jotka ovat niin äärettömän kärsivällisiä ja ymmärtäväisiä olentoja, että ovat pärjänneet läpi elämänsä lähes ilman kehuja ja silti suoriutuvat kerta toisensa jälkeen moitteettomasti ihmisten antamista tehtävistä. Ei koirapuolella taideta edes yrittää vastaavaa, sillä tiedetään kehumisen olevan tehokas ja nopea tapa hyviin tuloksiin, puhumattakaan keskinäisen luottamus- ja kunnioitussuhteen rakentamisesta ihmisen ja eläimen välille.

Väitän, että koiraihmisillä on myös keskimäärin parempi itsetunto, joka mahdollistaa uskalluksen kehua ääneen. Yhä on liikaa päivätyökseen pikkutyttöjä maanrakoon lyttääviä ratsastuksenopettajia, joista kai tämäkin kulttuuri on ainakin osittain saanut alkunsa. Monen tallin ilmapiiri on muutenkin valitettavan suvaitsematon, missä tahansa asiassa.

Omien kissojeni positiivisen palautteen myötä minusta on tullut äänekäs kehuja, myös satulassa. Hevosilta saamani reaktiot ovat kannustaneet jatkamaan. Enemmänkin toivon, että minun lässytykseni ja hihkumiseni sekä kentällä että joskus karsinassakin kuullaan, josko nämä naama peruslukemilla ratsastajat ottaisivat mallia, ja heidänkin hevosensa saisivat edes joskus ansaitsemansa kiitoksen hyvästä työstään.

Olisi kiva kuulla muidenkin kokemuksia aiheesta. Miten teillä kehutaan ja mitä se on parhaimmillaan saanut aikaan? Millainen kehumiskulttuuri teidän tallilla vallitsee?