1. tammikuuta 2014

Kehumisen kulttuuri

Minulla on ollut suuri ilo ja kunnia päästä kokeilemaan agilityharrastusta hoitokoirieni kanssa. Olen huomannut, että jokainen uusi harrastus tukee niitä vanhoja ja toisinpäin. Tanssitaustasta oli hyötyä omien liikkeiden rytmittämiseen esteiden välissä - agilityssä kun on myös ohjausliike nimeltä valssi - joogasta puolestaan on ollut apua istunnalle ratsastaessa. Etenkin kaikki eläinharrastukset opettavat toisistaan, vaikka puhutaan hyvin erilaisista eläimistä, joiden kanssa tehdään eri asioita. Hevoset ja ratsastus, kissat ja "istu & tassu"-temput, koirat ja agility. Vertailen usein sekä omia että muiden toimintatapoja eri eläinten kanssa ja viimeisimmän aksailukerran jälkeen mieleen nousi eläimen kehuminen.

Ääni on tehokas tapa palkita eläintä oikeasta käytöksestä varsinkin silloin, kun esimerkiksi ruokapalkkaa ei ole mahdollista antaa sillä sekunnilla. Ääni voi olla myös lupaus tulevasta herkkupalasta -> naksutinkoulutus. Useimmat eläimet ehdollistuvat minun kokemukseni mukaan melko nopeasti ja helposti tietylle äänensävylle ja/tai sanalle. Monet yksilöt osaavat pitää suuressakin arvossa kuulemiaan kehuja ja motivoitua niistä entisestään.

Näinhän on meillä ihmisilläkin. En pysty olemaan hymyilemättä, kun ystäväni maistaa tekemääni kakkua ja hihkaisee "Tää on tosi hyvää!" Siitä saan kannustusta kokeilla jälleen uutta reseptiä. Jos ystäväni pitäisivät nämä ajatukset vain itsellään, sanomatta niitä koskaan ääneen vaikka lautaset tyhjäksi söisivätkin, vähintäänkin hämmentyisin ja pahimmassa tapauksessa lakkaisin jossain vaiheessa tekemästä kakkuja kokonaan. Miksi turhaan yrittää, kun niitä ei tunnuta tavan näkkileipää enempää arvostettavan.


Otetaan pari kuvitteellista esimerkkiä koira- ja hevosmaailmoista:

Koira ampaisee agilityradalle. Se on kokoajan katsekontaktissa ohjaajaansa, hyppää juuri ne esteet kuin siltä pyydetään ja viimeisen putken päätteeksi rientää häntä heiluen ihmisen luo palkintoa hakemaan. Sen lisäksi että suu täyttyy herkullisen nakinpalan mausta, koiralle tärkeä oma ihminen heittelee käsiä ilmaan ja hihkuu riemusta niin että hallissa kaikuu. "Ai että on pätevä! Hyvä likka! Jesss!" Koira bilettää mukana aivan liekeissä ja lähtee innolla tekemään pidempää radanpätkää.

Hevosta ratsastetaan kentällä. Se laukkaa kootussa muodossa tasaista tahtia pääty-ympyrällä, täysin kuulolla ratsastajansa pienimmillekin avuille. Kentän keskipisteessä tapahtuu laukanvaihto. Ratsastaja antaa avut, hevonen tekee lähes täydellistä työtä ja suoriutuu tehtävästä moitteettomasti, jatkaen matkaansa toiselle pääty-ympyrälle. Ratsastaja löysää sisäohjaa taputtaakseen nopeasti kädellään hevosen kaulaa tai jättää senkin väliin. Hevonen tyytyy osaansa ja jatkaa käskyjen toteuttamista.

Miksi ratsastaja ei kehunut hevosta? Agilityhallissa oli paljon muita ihmisiä, mutta se ei estänyt aikuista ihmistä kiljumasta kimeästi kuin pikkutyttö. Muut koirat ja ihmiset kuulivat, mutteivät olleet millänsäkään - tällainen hihkuminen on täällä aivan normaalia ja jopa suotavaa. Kentällä tai sen läheisyydessä ei välttämättä ollut ketään tai sitten muutama tuttu ratsastaja. Mutta ratsastajalla ei yksinkertaisesti ollut pokkaa tai kokenut tarvetta sanoa hevoselleen mitään, koska ei kukaan muukaan sano ja se voisi kuulostaa nololta.

Havainnollistus miltä ihmisen reaktio näyttää eläimen (ja toisen ihmisen) silmin:


Miten on päädytty tähän, että näitä kahta ihmistä eniten palvelevaa eläinlajia koulutetaan näin eri tavalla? Ei voi olla muuta kuin kiitollinen hevosille, jotka ovat niin äärettömän kärsivällisiä ja ymmärtäväisiä olentoja, että ovat pärjänneet läpi elämänsä lähes ilman kehuja ja silti suoriutuvat kerta toisensa jälkeen moitteettomasti ihmisten antamista tehtävistä. Ei koirapuolella taideta edes yrittää vastaavaa, sillä tiedetään kehumisen olevan tehokas ja nopea tapa hyviin tuloksiin, puhumattakaan keskinäisen luottamus- ja kunnioitussuhteen rakentamisesta ihmisen ja eläimen välille.

Väitän, että koiraihmisillä on myös keskimäärin parempi itsetunto, joka mahdollistaa uskalluksen kehua ääneen. Yhä on liikaa päivätyökseen pikkutyttöjä maanrakoon lyttääviä ratsastuksenopettajia, joista kai tämäkin kulttuuri on ainakin osittain saanut alkunsa. Monen tallin ilmapiiri on muutenkin valitettavan suvaitsematon, missä tahansa asiassa.

Omien kissojeni positiivisen palautteen myötä minusta on tullut äänekäs kehuja, myös satulassa. Hevosilta saamani reaktiot ovat kannustaneet jatkamaan. Enemmänkin toivon, että minun lässytykseni ja hihkumiseni sekä kentällä että joskus karsinassakin kuullaan, josko nämä naama peruslukemilla ratsastajat ottaisivat mallia, ja heidänkin hevosensa saisivat edes joskus ansaitsemansa kiitoksen hyvästä työstään.

Olisi kiva kuulla muidenkin kokemuksia aiheesta. Miten teillä kehutaan ja mitä se on parhaimmillaan saanut aikaan? Millainen kehumiskulttuuri teidän tallilla vallitsee?


20 kommenttia:

  1. Oma tamma suorastaan rupeaa loistamaan kehuessa, mutta tietääkseni esimerkiksi kouluratsastus kilpailussa kaikista ylimääräisistä äänistä/liikkeistä saa virhepisteitä? Joo en ole varma tiedostani, mutta teksti on kyllä totta!
    Hiukan asiasta poiketen
    Itse olen harjoittanut itseni taputus kehuista pois ja vaihtanut silityksen tilalle, joten aina kun nään jonkun taputtavan hevosta ronskisti kaulalle niin saan jonkin verran kylmiä väreitä tyylistä, jännä juttu :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Musta tuntuu myös, että tammoista sen kehun vaikutuksen ehkä huomaa helpommin. Mun tietääkseni myös western-kilpailuissa, ainakin joissakin alalajeissa saa miinusta vastaavasta. Tällä kirjoituksella tähtäsin enempi siihen "kotona" harrastamiseen. Kisoja varten voi opettaa hevosen odottamaan palkintoa pienemmillä, huomaamattomilla jutuilla. Esim. toisesta suupielestä nopea "Hyvä!" kuiskaus tai pieni ohjasta myötäys.

      Poista
    2. Anonyymi2/1/14 03:03

      Jotkut hevosethan tulkitsevat rajut taputukset esim: raipan iskuksi ja luulevat tekevänsä väärin.Itse olen opetellut silittämään enkä taputtamaan! Taputtaa voi muissakin tilanteissa.

      Poista
    3. Taputtaminen kuten ne äänikehutkin opetetaan hevoselle, jolloin se ehdollistuu siihen, että aa joo, tämä tunne kaulallani tarkoittaa hyvää työtä. Jos menee vastasyntynyttä varsaa läiskimään hyväntahtoisesti, se voi asian tulkita väärin, koska ei ole sitä oppinut. Mutta muuten en juuri usko tähän teoriaan. Toki on herkempiä hevosia, jotka eivät ehdollistumisesta huolimatta pidä kosketuksesta, mutta sietävät sen.

      Poista
  2. Tää teksti on kyllä totta, naurahinkin vähän, etenkin tuolle "Koira bilettää mukana aivan liekeissä ja lähtee innolla.." - kohdalle.. :D porukoitten koiran kohalla tuo on niin totta, aivan sama mitä oot sen kanssa alottamassa/tekemässä, oma innostunu asenne, äänestä kuultava innostus ja hehkutus ja kaikki muu megabailaaminen saa sen innostumaan ja pyörittämään itteään ympäri niin, että se meinaa lähteä lentoon niin kuin katto kassinen. Hevosten kanssa sitte taas on tottunut siihen selässä "mököttämiseen", se hiljainen istuminen on varmaan tullut kans siitä, että alla on ollu usiasti hevonen joka sinkoaa aidasta läpi jos alat hihkumaan ja veuhtomaan isoon ääneen miten hyvä polle se oli just äsken. Ja oma luonnekin ratkasee, mulle ei tuu varmaan koskaan olemaan ominaista monen ihmisen läsnäollessa hevoselle lässyttäminen tai sen vuolas, äänekäs kehuminen.
    Niitten viimesimpien vuokrahevosten - ja nykysen kohdalla toimii jo pelkästään ohjien löysäys, pieni rauhallisella äänellä todettu "hyvä" ja ruuna oikein näkyvästi rohkaistuu ja loistaa saamistaan kehuista, tuntus ymmärtävän jo ohjan löysäämisestä, että nyt se teki oikein. Määki jotenki "kammoan" tuota roimaa kaulalle taputtamista, ennemmin silitän tai kehun ääneen kunnolla.

    Pienissä tallipiireissä on varmaan helpompi kehua ja lässyttää sille hevoselle. Tän oon huomannu vuokrahevosten kohilla, esim. Hipikin asu omistajansa pihassa, ei ollu mittään estettä sille mun lässyttämiselle ja puhumiselle jota jatku hyvinki sen kolme tuntia mitä tallilla vietti aikaansa. Nykynen vuokris asuu Oulussa äimäraution ratsastuskoululla, isokokoinen talli jossa käy päivittäin mielettömästi väkeä, siellä ei edes tee mieli alkaa ns. höpöttämään turhia vaan hoitaa hevonen karsinasta kentälle ja takaisin, hellät puheet hoian liiankin ovelasti kahdenkesken karsinassa - tai sieltä selästä käsin kun ollaan kaksin... :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä pointti tuo ihmisen oma luonne. Kuten olet ehkä huomannut, mulle on helppoa sanoa isoonkin ääneen oma mielipide, niinpä tähän äänekkäämpään kehumiseen oppiminen on ollut nopeaa ja luontaista.
      Nyt kun asiaa mietin, en taida itsekään taputtaa hevosta juurikaan. Enempi yritän matkia sitä hevosten keskinäistä rapsuttelua, joskin sormeni ovat varmasti hellemmät kuin kaverin hampaat. :)

      Ilmapiiri tekee paljon, varmasti just toi tallin koko on ehkä se isoin vaikuttaja. Tuo Ystävän talli on siitä hieno, että se on melko iso ja kokoonsa nähden hämmästyttävän rauhallinen. Niinpä siellä saa ihan rauhassa hihkua sitä "hyvä"-sanaa ja tänäänpä kuulin kentällä myös toisen ratsastajan suusta kehuja hepalleen. :)

      Poista
  3. Mulla oli kanssa joskus ratsastuskoulu aikoina tapana kehua vain ainoastaan tunnin jälkeen tai opettajan käskiessä, ei jotenkin tuntunut luontevalta, juurikin kun kukaan muukaan ei tehnyt niin. Kun aloin ratsastaa enemmän itsenäisesti ja ensimmäisenä helposti jännittävällä lv-tammalla, mulle kaikki tuntia pitävät käskivät kehua ja höpöttää hevoselle, jolloin olin ihan hukassa, kun en ollut tottunut sellaiseen. Nykyisin ratsastan niin paljon yksin ja myös nuoria tai epävarmoja hevosia, niin se on oikeastaan automaattista, että suu käy lähes tauotta. Jos kentällä on muita, saattaa höpötystä tulla vähemmän, mutta ainakin kehut tulevat yhtä vuolaina kuin yksinkin.

    Kaipa se on jotenkin ratsastuskoulukulttuurissa sellaista, että yritetään vain kaikin tavoin kitkeä pois sellaiset asiat, mistä kisoissa tulisi virheitä. Helposti meinaan saattaa sitten siellä kisatilanteessakin huomaamatta livahtaa joku ääneen kehuminen. En ole kylläkään ikinä ymmärtänyt sitä, miksei koulukisoissa saisi ääntä käyttää.

    Itse olen niin monen hevosen kohdalla huomannut, mikä ero hevosen motivaatiossa on, kun sitä kehuu ääneen. Toinen meidänkin puteista osaa ajolenkillä oikein laskea, kuinka monta kehua se saa: jos kärryissä istuu kaksi ihmistä ja vain toinen kehuu, se kääntää päätään ja katsoo hyvin syyttävästi, jos ei toinenkin kehu. Ja kuten ylempänä kommentoitkin, niin mäkin olen huomannut, että tammoista kehun vaikutuksen huomaa helpoiten.


    Teksti on täyttä asiaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan kuin oisit mun taustoista puhunut tuossa. :) Aloitin myös hyvin perinteisissä ratsastuskouluissa tuppisuuna ja paljon myöhemmin eräällä western-tunnilla sain alleni 4v tamman, joka ensitöikseen viskasi minut tonttiin ja lopputunnin ratsastin sitä opettajan avulla juoksutuksessa, hänen pyynnöstään äänellä rauhoitellen. Tuntuu, että nuorille hepsuille se ääneen asioiden kertominen on hyvin tärkeää. Klaara on myös tehnyt osansa minun opettamisessa kunnolliseksi kehujaksi. :)

      Mahtava tuo teidän suokki. :D Näin off-topic tuli mieleen kans yks kärryttelykerta hurjan viisaalla lv-ex-ravuritammalla, jolla ikää tuolloin varmaan 26v. Istuttiin Kimmon kanssa kyydissä, mentiin käyntiä ja selitin jotain tarinaa, jonka aikana korotin ihan vähän ääntäni "seis"-sanan kohdalla. Ja hevonenhan pysähtyi. :) Hyvin se osasi poimia siitä liibalaaban joukosta tutun käskysanan.

      Poista
  4. Onneksi on myös ratsastajia jotka kehuvat hevosiaan ja valmentajia jotka kehottavat kehumaan. Edesmennyt ruunani toimi kehuilla: mitä useammin olit matalalla äänellä sanonut "hyvä", sitä rennommin ja hallitummin se kulki. Erityisen hyvin jäänyt mieleen kerrat, kun selässä oli vieras ihminen. Ruunis jännitti vieraita ihan kamalasti, mutta kun sain vieraan kehumaan ruunaa pienestäkin oikein tehdystä asiasta, ruunis oli jo vartissa ihan eri hevonen :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi on, tosin tuntuu että enemmän nimenomaan valmentajia kuin ihan niitä ratsastuskouluopettajia. Pitäisi lähteä ihan niistä pienistä aloittelevista tytöistä se kehumisen opettaminen eikä näin että aikuisiällä vasta oivaltaa, miten paljon hyvää sillä voi tehdä.

      Poista
  5. Hei Hanna! Löysin blogiisi alun perin kissa-asioissa (hurahdin syksyllä pitämään blogia kahdesta karvaturristani), mutta on ollut ilo lukea ajatuksiasi myös heppailusta. Olen ikuisesti heppatyttö, vaikken enää ratsastakaan säännöllisesti. Haluaisin ennemminkin "eläinpsykologisoida" ja oleskella hevosten kanssa kuin tuskailla vanhan ajan kouluratsastusta hampaat irvessä. Kohtelet ihanasti eläinystäviäsi, ja minustakin hevoset ansaitsisivat enemmän kiitosta onnistumisistaan. Koulutan itse naksuttimella toista kissaani, enkä kyllä pihistele kehuissakaan. On maailman hellyttävintä, kun kissa oikein kerjää yhteisiä koulutushetkiä ja kehrää aina, kun opetellaan jotain uutta. Sellainen lähtökohta olisi ihanteellinen ja mahdollinen varmasti hevosenkin kanssa. Toistaiseksi en pääse testailemaan teoriaa tallilla, mutta luen mielelläni lisää sinun kokemuksistasi. Onnea ja iloa uudelle vuodelle! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei, kiva että oot viihtynyt. Kurkkasin blogisi ja liityin heti seuraamaan - oonkin etsinyt muita kissoille naksuttelijoita. :) Mitä enemmän näiden eläinten kanssa hengailen, sitä enemmän oon itsekin oppinut vaan hengailemaan ja arvostamaan sitä yhdessäoloa, toisen ymmärtämistä, kuin ainaista menemistä ja tekemistä. Muunmuassa Ninni on ollut tässä hyvä opettaja, tosin se on sellainen osallistuja, että paljon myös yhdessä mennään ja tehdään. :)

      Poista
    2. Onpa kiva, että liityit lukijaksi! :) Mun täytyisi kyllä opetella hieman lisää näitä blogimaailman salaisuuksia, jotta esim. Jujun naksuttelupostaukset olisi helpompi löytää kaiken muun kissahössötyksen seasta. Toinen kissani ei ole kouluttautumisesta suuresti innostunut, mutta katsoo aina tarkasti naksutussessioita ja oppii sillä tavalla. Kun se sitten haluaa jotakin, se esittää laajan repertuaarinsa ja minä olen ihmeissäni. Eläinten kanssa saa kyllä hämmästellä ja ihastella - ja temput onnistuvat paremmin, kun on oppinut tulkitsemaan paremmin oman otuksensa mielenliikkeitä ja käyttäytymistä. Terveisiä Ninnille ja lukemisiin puolin ja toisin! :)

      Poista
    3. Suosittelen tuota "täggäämistä". Kun kirjoitat uutta postausta, sivun oikeassa reunassa on kohta Tunnisteet. Klikkaa sitä ja kirjoita avainsanoja, joiden avulla niitä postauksia on helpompi löytää. Esim. naksutinkoulutus. Jo käytetyistä avainsanoista muodostuu lista, josta niitä voi myöhemmin valita klikkailemalla, ei tarvitse uudestaan kirjoittaa. Mulla näkyy ne tunnisteet lukijoille tuossa sivupalkissa, sen voi asettaa menemällä Ulkoasu -> Lisää gadget -> Tunnisteet. :)

      Poista
    4. Haa, onpa kätevää! :) Kiitos hyvästä vinkistä! Täggäilinkin jo innosta puhisten, kunnes Nuppu heräsi, käveli läppärin päälle ja alkoi täggäillä vielä innokkaammin...! Ihan en vielä jaksanut käydä kaikkea tarkasti läpi, mutta nyt homma on taas hivenen paremmin hallussa.

      Poista
  6. Niillä muutamilla talleilla, joilla olen ollut ei kehumiskulttuuria juuri ollut havaittavissa. Mututuntumalla sanoisin, että kehumiskulttuuria esiintyy ravipuolella vielä vähemmän kuin ratsupiireissä, mutta kokemukseni on hyvin rajallinen. Se on kyllä mielenkiintoista, että mistäköhän kehumiskulttuurin vähäisyys hevospuolella johtuu. Mahtaakohan ihminen, jolla on sekä koira että hevonen, kehua hevosta yhtä herkästi koiraa?

    Entistä hoitohevostani kehuin aina ääneen mahdollisimman positiivisella äänensävyllä ja ainakin omasta mielestäni se selkeästi ymmärsi kehut ja yritti aina parhaansa. Se ymmärsi muutenkin äänensävyjä joskus pelottavankin hyvin. : D Äänellä kehumiseen yhdistin myös silittämisen mikäli se oli tilanteessa mahdollista. Mielelläni kehun hevosta aina ääneen ja/tai silittämällä aina kun se ansaitsee sen, toisia se ainakin motivoi yrittämään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ravipuolta en osannutkaan miettiä, kun sen parissa olen erittäin vähän ollut tekemisissä. En myöskään osaa sanoa miten siellä kehutaan, mutta veikkaan myös että vielä vähemmän. Joillakin ihmisillä on sellainen mentaliteetti, että kun toinen osaa työnsä, siitä ei tarvitse erikseen kiitellä. "Noin sun pitääkin toimia, et ole tehnyt mitään ihmeellistä tai huomionarvoista." Näin toimitaan ihan työpaikoilla ihmisten kesken, luulisin että sitä kohdistuu eläimiinkin.

      Sen oon kans huomannut monien eri hevosten, kissojen ja koirien kanssa, että niin positiiviset kuin negatiiviset viestit menee hyvin perille äänensävyn perusteella. Kyllä siihen usein joku ele tai liikekin yhdistyy. Ratsastuskouluissa mua on pyydetty karjaisemaan hevoselle, jos se kieltää esteellä. Ei kuitenkaan kehumaan, jos se hyppää. Korkeintaan taputtamaan.

      Poista
    2. Meidän tallilla ainakin ravureita kehutaan vähintäänkin yhtä paljon, kuin "mamman mussukka ratsujakin" :D Itsekin ajaessa tulee höpötettyä vielä enemmän kuin ratsain, nuo meidän putet kun toimivat niin hyvin äänellä :)

      Poista
  7. Niin ja eläimiäkin on erilaisia. Palkitsemissysteemeitä on erilaisia, sillä erilaiset eläimet kokevat ne erilailla. LUULEN, että ravipuolella koetaan hevosten saavan parhaan kiitokset silloin kun pääsevät lepäämään. Voidaan ehkä verrata monen länkkähevosen tilanteeseen, jossa suoritetun tehtävän jälkeen pääsee seisomaan. Mutta eiköhän ne varsoja kouluttaessaan ihan yhtälailla joudu kehumaan ja kannustamaan ;)

    Hah, tuli taas enemmän kysymyksiä kuin vastauksia ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei se mitään. Hyviä, kysymisen arvoisia kysymyksiä. :)

      Poista

Kommentit ja kehitysideat otetaan aina ilolla vastaan! :)